-
- Äänikirjat
- Lukusali / Pisania | Tänään 19:31
-
- George R.R. Martin - Tulen ja jään laulu: Kirjauutisia
- Lukusali / Jussi | Eilen 19:13
-
- Arvaa mikä kirja!
- Leikkinurkka / aituriar | Eilen 11:19
-
- Lukuhaaste: Popsugar 2024
- Lukupiiri / Pisania | 04.12.2023 17:16
-
- Lukuhaaste: Goodreads ATY 2024
- Lukupiiri / HourglassEyes | 04.12.2023 15:19
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
Frankenstein's Army
Näin jossain varsin erikoisen ja häiriintyneen trailerin leffasta, jossa toisen maailmansodan aikaiset venäläissotilaat taistelivat groteskin näköisiä natsihirviöitä vastaan. Meininki vaikutti täsmälleen minulle suunnatulta, joten leffa piti ottaa välittömästi katseluun. Tapahtumat kuvataan sotilaiden mukana kulkevan propagandakuvaajan kameran läpi, joten kyseessä on jälleen yksi found footage-tyylin tuotos, joka kielii useimmiten pienestä budjetista ja amatööritasosta muutenkin. Mikään ison studion elokuva tämä ei olekaan, mutta tekijöillä on aivan varmasti ollut hauskaa tätä tehdessään ja sataprosenttinen omistautuminen projektiaan kohtaan.
Varsinaista juonta leffassa ei ole, venäläissoltut vain sattuvat löytämään syrjäisestä kylästä natsien tiedelaitoksen, jossa on suoritettu mielipuolisia kokeita ihmisen ja koneen yhdistämiseksi. Alun hiipivä kauhu muuttuu pian veriseksi lahtaamiseksi, kun kajahtaneen tohtorin sairaat luomukset alkavat harventaa sotilasryhmää yksi kerrallaan. Natsihirviöt ovat kaikki rehellisen käsityön aikaansaannoksia, tökeröitä digitehosteita ei tässä leffassa nähdä yhtäkään. Juoni ja näyttelijäsuoritukset eivät ole kummoisia, mutta puoliorgaaniset tappokoneet ovat kyllä niin mahtavan upeita ilmestyksiä, että niiden perusteella olisin antanut anteeksi paljon enemmänkin. Sellaisia hirvityksiä ei synnytä muu kuin aito rakkaus.
Pacific Rim taas oli yksinkertaisesti loistavaa viihdettä, kliseineen päivineen. Aluksi näyttelijöiden pökkelömäisyys vähän häiritsi, mutta Charlie Day pelasti sen osaston ja robottiräime vei muutenkin huomion vähän muihin asioihin. Yllättävän koskettaviakin hetkiä mahtui maailmanpelastuksen lomaan. Lisäksi 15 minuuttia Whedonin Much Ado About Nothingia, jonka jälkeen tajusin etten todellakaan ymmärrä Shakespeare-englantia ilman tekstejä siinä määrin että voisin nauttia elokuvasta, vaimo totesi saman ja lähdimme kotiin.
Minäkin olin katsomassa tuota Much Ado About Nothingia ja olisin minäkin kaivannut tekstityksiä, mutta kun tarina oli tuttu (ja myös seuralaiselle) pysyin ihan hyvin kärryllä, jotkut vitsit vain menivät ohi. Oli hauska nähdä kaikkia Whedon-näyttelijöitä yhdessä, varsinkin ihanaa että Fred ja Wesley Angelistä saivat toisensa...

Lisäksi katsastin Now You See Men, showtaikureista kertovan jännärikomedian. Se oli ihan jees. Henkilöt olivat vetäviä mutta heitä oli liikaa yhteen elokuvaan, ideoita pursui joka tuutista eivätkä ne oikein johtaneet mihinkään ja kokonaisuus vähän lässähti.
Fillarilähetti Nykissä saa vietäväkseen kirjeen, jonka paha kyttäkin tahtoo. Sitten sotketaan fillareilla ympäri kaupunkia hurjaa vauhtia. Sopiva leffa lepposaan iltakatseluun. Sisältää hyvännäköisiä takaa-ajoja, hienoja stuntteja, eli vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ei liian syvällinen juoni, eikä liikaa rakkautta ja romantiikkaa. Sopivassa määrin syviä ystävyyssiteitä. Kirjekuoren sisältöä olisi voinut vielä pari kertaa harkita ja pohtia, vaikka se ei suuresti elokuvan yleisviihdyttävyyteen vaikuttanut.
Save the Date IMDB arvosteluni 2/10
Tuli mieleen Rakkautta ennen aamunkoittoa. Tuskallisen hidas elokuva, outoja keskusteluja ja mieleen jäi vain Lizzy Caplanin tyhjä katseinen tuijotus ja todellä oudot piirokset. Pohdin puolet elokuvasta kuinka nykypäivänä kaikenlainen rustailu ja piirostelu on taidetta.
Alien-leffojen katselukierros jatkuu. Olisi ehkä pitänyt jättää katselu siihen toiseen osaan, tämä elokuva ei nimittäin vakuuttanut millään tavalla. Juoni oli aikaisempien toistoa, ja lopun käytävissä juoksentelu piinaavan tylsää. Leffan valopilkkuina olivat Sigourney Weaver Ellen Ripleynä ja Charles Dance ('Tywin Lannister') Clemensinä sekä leffan lopetus, joka säväytti. Mutta muuten aika puuduttava elokuva.
Monty Python and the Holy Grail
And now for something completely different. Nörttipisteitä vaan rapisee, kun katselee Monty Pythonin kaverusten elokuvia. Olin nähnyt tämän joskus aiemminkin, mutta muistikuvat olivat niin hataria, että leffa tuntui uudelta katselukokemukselta. Mutten siltikään voi ymmärtää, miten olen voinut unohtaa sen miten elokuva loppuu... Mainio leffa!
A Field in England
Rakkautta ja Anarkiaa -festareillakin tuli poikettua yhden elokuvan verran, ja oh boy, mikä elokuva tuli valittua! Hämmentävä ja tosi outo 1600-luvun Englannin taistelukentälle sijoittuva mustavalkoleffa. Tarina alkaa siitä, että alkemistin apulainen Whitehead on saanut tehtäväksi etsiä käsiinsä O'Neill nimisen henkilön, joka on varastanut alkemistin papereita. Taistelukentällä Whitehead törmää kahteen muuhun sotilaaseen ja liittyy näiden seuraan. Porukka syö löytämiään sieniä, ja seuraavaksi he sitten vetävät paksua köyttä niityllä/pellolla, jonka päästä löytyy Saatana. Tai irlantilainen. Tai molemmat. Ja siitä eteenpäin leffa on ihan outoa menoa. Yleensä hämärissä leffoissa ei tajua, että miksi joku tapahtui, mutta tässä elokuvassa ei tajunnut edes sitä, että mitä tapahtui. Mutta siitä huolimatta yksi parhaista leffoista mitä olen koskaan nähnyt!

Hummingbird
Jason Statham on yrmy toimintasankari, jonka pälvikaljussa on voimakasta karismaa. Mies ei kuitenkaan halua jumiutua muskelihunkin maineeseen, joten hän yrittää ahkerasti tehdä parempia elokuvia, joissa on käsikirjoitus ja ehkä peräti draamaa toiminnan sijaan. Yleensä melko huonolla menestyksellä, sillä Chaos ja muut yritykset eivät ole mitään elokuvan merkkipaaluja.
Hummingbirdistäkin halusin pitää, mutta kun tunnin kohdalla tajusin että aikaa oli ihan oikeasti kulunut vain tunti, oli pakko myöntää että paremmat näyttelijät olisivat muuttaneet elokuvan täysin toisenlaiseksi. Nyt draamapuoli ei vain sytyttänyt ihan loppuosassa olevaa Stathamin ilmettä lukuunottamatta, tämän purkaessa tuntojaan kakkospääosassa olevalle nunnalle.
Tarinassahan Statham esittää afganistanin sodan veteraania, joka on sotarikoksen tehtyään karkuteillä ja traumojensa piinaamana ajatunut kadulle alkoholistiksi ja huumeiden käyttäjäksi. Kun hänen kadulla tapaamansa tyttö katoaa kuvioista ja löytyy lopulta kuolleena, alkaa mies ryhdistäytyä ja etsiä tämän vahingossa kuoliaaksi hakannutta huoriin menevää pukumiestä.
Huh. Rufus Sewell ja Shirley Henderson pääosissa pelastivat tämän elokuvan. Se oli itse asiassa hauska, välillä nolokin, ja siitä saa paljon enemmän irti, kun tuntee alkuperäisen tarinan.
Kate Minola on nouseva varakkaasta perheestä tuleva poliitikko ja puolueensa tähti, jolle luvataan puheenjohtajan paikka, jos tämä menee naimisiin. Petruccio (nimi on Shakespearen alkuperäinen, mutta sitä ei leffassa varmaan mainita kertaakaan!) taas on hyvin eksentrinen mies jolla on titteli eikä yhtään rahaa. Jotenkin Petruccio taivuttelee Katen kanssaan naimisiin, mutta siitä vasta seuraakin draamaa. Välillä nauroin, välillä laitoin silmät kiinni koska en halunnut nähdä mitä tapahtuu. ¨
Oli se katsomisen arvoinen, ja herätti aika paljon ajatuksia. Miten itse toimisin Katen sijassa? Hääkohtaus, mitä olisin itse tehnyt? Mikä on naisen ja miehen asema avioliitossa? Miten se on muuttunut? Oliko tuokin kohtaus nyt ironiaa vai olivatko he tosissaan? Ja niin edelleen. Jos sattuu teille käsiin (epätodennäköistä) tai jos YLE päättää uusia sen joskus televisiossa (ehkä) katsokaa ihmeessä.
Fitzgeraldin kirjan "Kultahattu" viides elokuvaversio kärsii ohjaajansa Baz Luhrmannin aikaisempien "historiallisten" elokuvien (lähinnä Moulin Rouge, Romeo + Juliet) ongelmista: moderni musiikki ei istu ajankuvaan, eikä tarinan sielua löydy vauhdikkaasta ja svengaavasta, mutta pintakiiltoisesta kerronnasta etsimälläkään.
Olihan tämä nättiä katsottavaa, mutta ei voinut vähempää kiinnostaa kun kaikki 20-luvulla yleistä hiphop-musiikkia myöten hieroi vastakarvaan.
Älkää käsittäkö väärin. Minä vain en pidä leffan tyylistä, moni muu taas pitää (IMDb:ssä 7.3). Ehkä kannattaa pohtia kolahtiko miehen aikaisemmat leffat, ja jos kolahtivat, niin sitten tälläkin on mahdollisuuksia.
Rasimus kirjoitti: The Great Gatsby
Fitzgeraldin kirjan "Kultahattu" viides elokuvaversio kärsii ohjaajansa Baz Luhrmannin aikaisempien "historiallisten" elokuvien (lähinnä Moulin Rouge, Romeo + Juliet) ongelmista: moderni musiikki ei istu ajankuvaan, eikä tarinan sielua löydy vauhdikkaasta ja svengaavasta, mutta pintakiiltoisesta kerronnasta etsimälläkään.
Olihan tämä nättiä katsottavaa, mutta ei voinut vähempää kiinnostaa kun kaikki 20-luvulla yleistä hiphop-musiikkia myöten hieroi vastakarvaan.
Älkää käsittäkö väärin. Minä vain en pidä leffan tyylistä, moni muu taas pitää (IMDb:ssä 7.3). Ehkä kannattaa pohtia kolahtiko miehen aikaisemmat leffat, ja jos kolahtivat, niin sitten tälläkin on mahdollisuuksia.
Minusta musiikit olivat parhainta antia elokuvassa. Osittain varmasti, koska tykkäsin niistä ja mielestäni ne sisälsivät tunnetta enemmän kuin näyttelijät kykenivät naamoiltaan näyttää.
Sitä keskinkertaisempaa Arska-tuotantoa, josta ei varmaankaan irtoa hupia muille kuin miehen uskollisimmille faneille. Elokuvan kannalta oli siis suotuisaa, että se päätyi minun katsottavakseni, onhan maailman kovin toimintasankari minulle kuin jumala. Olen nähnyt tämän kyllä ennenkin, mutta niin kauan sitten, ettei teräviä muistikuvia ollut juurikaan säilynyt. Arnoldin lähes käsittämätön aksentti on kyllä pysynyt mielessäni selkeänä ja sitä piti kuunnella nytkin ihmetyksen sekaisessa huvittuneisuuden tilassa. Mieshän esittää leffassa venäläistä poliisia, joka matkustaa Yhdysvaltoihin avustamaan sikäläistä virkavelejään, minkä vuoksi Arska on opetellut myös puhumaan venäjää. Vahvalla saksalaiskorostuksella puhuttu venäjä kuulostaa sanalla sanoen hassulta, mutta häiriintymään siitä ei onneksi pysty, Arnold kun tekee leffassa yhden mykimmistä rooleistaan.
From Dusk Till Dawn
Tämä on se toiseksi paras Rodriguez-leffa ja erinomaisesta viihdyttävyydestään huolimatta sille on myös selkeä syy. Mikäli pankkiryöstäjien tiivistunnelmainen pakomatka ei puolivälissä muuttuisi paikallaan junnaavaksi vampyyrisplatteriksi, saattaisi leffa jopa olla ohjaajan onnistunein tuotos. Epäkuolleiden hirviöiden ilmaantuminen kuvioihin ei sinänsä ole mitenkään huono juttu, mutta alun dynamiikka vain katkeaa töksähtäen, kun erämaan keskellä sijaitsevasta tissibaarista ei poistuta enää mihinkään. Jos vampyyriteurastukseen olisi liitetty edes jotain tarinallisia ulottuvuuksia, olisi elokuva parasta roskaviihdettä kautta aikojen.
En muuten muistanut, että tässäkin elokuvassa oli mukana Danny Trejo. Ei miehen jo siihen aikaan varsin karu naama silti yllätyksenä tullut, oikeastaan tämän tyyppisissä leffoissa odottaa lähes automaattisesti, milloin tuhannen sivuosan mies ilmestyy paikalle. Erityismaininta pitää antaa jälleen Salma Hayekille, käärmetanssikohtaus oli edelleen verenkiertoa kiihdyttävää viihdykettä.
The Innkeepers
Kummitustalot on koluttu kauhuelokuvissa lukemattomia kertoja, mutta silti joka vuosi joku saa kuningasidean, että kyllä minunkin pitää yksi aavesäikyttely tehdä. Eipä siinä mitään, hyviäkin tapauksia tulee silloin tällöin vastaan, kuten hiljattain ilmestynyt The Conjuring ja tämä pienen budjetin hotellikauhuilu osoittavat. Elokuvan kaksi päähenkilöä tuntuvat ihan oikeilta henkilöiltä, joilla on persoona ja ajatuksia, joista katsojakin kiinnostuu. Kauhutunnelma muuttuu huomattavasti hyytävämmäksi, kun henkilöiden kohtalosta pystyy aidosti välittämään.
Kiintoisinta tässä on se, että tapahtumat on mahdollista tulkita niin, ettei mitään yliluonnollista oikeastaan tapahtunut, vaan että kaikki oli hahmojen omaa harhaista kuvitelmaa. Ainoastaan yksi itsemurhakohtaus oli elokuvan maailmassa melko varmasti todellinen, muutoin kauhufiilis syntyy täysin arkisissa olosuhteissa. Leffaa katsoessa tuntui siltä, että koin samat asiat kuin hahmotkin sen sijaan, että olisin ollut vain ulkopuolinen tarkkailija. Siitä elokuva saa minulta eniten pisteitä, vaikka aavetarina sinänsä ei kummoinen olekaan.
Musiikit ovat ihanat tässä leffassa, samoin Julie Andrews sekä lavastus ja puvustus. Muistan pienenä halunneeni asua Pankin perheen ihanassa talossa, enkä voi väittää vastaan vieläkään. Ja Maija Poppasen vaatteita lainaisin mielelläni.

Kavereiden kanssa etsittiin Netflixistä jotain katsottavaa, ja tämä valittiin aikalailla yksimielisesti. Suosittelen katsomaan porukalla, hauskaa meillä katsomisen aikana ainakin oli


Etenin Three Flavours Cornetto -trilogian katsomisessa toiseen osaan. Eihän se mikään oikea trilogia ole, mutta.... Viimeinen osa, The World's End, tuleekin katsottua sitten Night Visionissa parin viikon päästä.
Olihan tämäkin leffa hauska, muttei yltänyt Shaun of the Deadin tasolle. Pidin Shaunissa niistä pitkistä ja rauhallisista kohtauksista, jotka tästä puuttuivat. No tämä olikin toimintaleffa, joten ymmärrän miksi varsinkin kaikki toimintakohtaukset oli tehty lyhyin leikkauksin (saatiin oikeata tunnelmaa), mutta ei tehnyt hyvää silmille. Angel oli hahmona mainio, eikä Frostinkaan Danny jäänyt jalkoihin. Myös Timothy Dalton veti hyvän roolin niljakkaana kaupan omistajana.
Hyvistä puolista huolimatta tässä elokuvassa oli jotain sellaista, joka ei napannut. Ehkä odotin tason nousua Shaunista, mutta toisaalta en tiedä olisiko se ollut edes mahdollista. Mutta ei ollut hukkaan heitetty parituntinen kuitenkaan.
Episodikauhuelokuvat (tiedättehän Creepshowt ja muut) ovat vuosikymmenestä toiseen aina samaa sinänsä tyylikästä EC-henkistä kauhua, vaikka taso onkin yleensä skeidan ja keskinkertaisen välillä. Varsinaisesta ihon alle menevästä kauhusta ei yleensä puhuta, vaan tahallisen koomisesta teinisäikyttelystä ja groteskeista ja rakenteeltaan yksinkertaisista huonoista kohtaloista.
Tämä Halloween-juhlaan sijoittuva neljästä tarinasta koostuva pätkä ei ole sinänsä poikkeus, vaikka onkin sitä episodikauhuelokuvan parempaa päätä.
Tarinat olivat sitä ihan samaa yliluonnollinen murhaaja / menneisyyden haamut palaavat kostamaan -säikyttelyä kuin kauhu yleensäkin. Selkeästi edukseen nousi ainoastaan episodi jossa True Bloodista tuttu nyhverön oloinen Anna Paquin näytti lopulta todellisen karvansa. Ja sekin lähinnä tämän takia:
Ihmissusitarustossa ihmisen ihon alla on sudennahka, joka kuoritaan pinnan alta esiin. Se oli tässä leffassa muistettu sen sijaan että olisi ollut jotain Ihmissusi Lontoossa- tai Michael Jacksonin Thriller-videon tyylistä ihon läpi tunkeutuvaa karvaa tai muuta sinänsä hienoa erikoistehostetta. On aina positiivista kun elokuviin kaivetaan kansanperinnettä eikä muista elokuvista kopioituja kliseitä.
First snow
Guy Pearce esittää hieman paskamaista myyntitykkiä, joka saa kuulla ennustajalta (J.K. Simmons, Ozzin Schillinger) elävänsä ensilumeen saakka. Kun mies alkaa uskoa ennustukseen, onkin edessä asioiden selvittäminen. Ensin raivokkaasti selvittämällä kuka hänet voisi surmata, sitten nöyrtyvästi asiat ja pahat teot järjestelemällä. Eli sinänsä perinteinen juonikuvio miehestä joka tietää kuolevansa ja ryhtyy määrätietoisesti selvittämään syytä siihen ("Kuollut jo saapuessaan" tulee mieleen), päätyen lopulta perinteisten vaiheiden läpikäyntiin kohtalon kieltämisestä sen hyväksyntään... Iso plussa siitä, että mahdollisia kuolinsyitä esitetään jokunen sydänviasta vankilasta vapautuvaan vanhaan tuttuun.
Varsinainen kuolema ei johdu mistään jo esitetystä, vaan on periaatteessa satunnainen ja ennustamaton juttu - tavallaan: ensilumen liukkaat tiet ovat iso yllätys täällä suomessakin... Mutta tuo ratkaisu on liian helppo. Vielä hirveämpi olisi ollut linnakundin tappamaksi joutuminen. Kolmas ratkaisu olisi ollut itseaiheutettu kuolema, johon ei olisi ajauduttu ilman ennustusta, mutta ei sekään tunnu musta hyvältä. Ehkä oikeasti hyvä loppukäänne olisi ollut toteamus, että ennustaja erehtyi ja Pearce jatkaa elämäänsä normaalisti parempana ihmisenä :)
Melko tasapaksu elokuva, joka piti kyllä mielenkiinnon yllä loppuun saakka, mutta ei tarjonnut juurikaan elämyksiä sen enempää jännärin kuin draaman puolellakaan. Huono juttu draamajännärille, kun kumpikaan elementti ei pääsee oikeuksiinsa.
Kolme ekaa Child's Play -leffaa olivat melko keskinkertaisia kauhuleffoja, joissa nukeksi muuttunut sarjamurhaaja Chucky pisti lihoiksi ihmisiä. Sarja sai piristysruiskeen tyyliltään täysin erilaisen (sysimusta, rokkaava ja täysin hullu huumori) Bride of Chuckyn myötä, Seed of Chucky jatkoi vähän samoilla linjoilla. Mutta nyt taas palataan perusasioihin eli puhtaaseen slasher-kauhuleffakauhuun Curse of Chuckyn myötä. Valitettavasti, sillä kaksi edellistä olivat kiistatta sarjan parhaimpia ja sillä linjalla olisi kannattanut jatkaa. Nyt perinteiseen slasher-tapaan odotellaan päälle tunti jotain tapahtuvaksi ja katsellaan ällöjen ruumiiden kerääntymisiä. Vasta viimeiset parikymmentä ovat jostain kotoisin, mutta se ei ihan riitä.
Assault on Wall Street
Saksan leffa-avustusten ja verotuksen muutos epäonnistuvien projektien suhteen on ollut vain hyväksi Uwe Bollille, sillä nyt kun hän ei voi tienata Mel Brooksin Kevät koittaa Hitlerille -tyyliin surkeilla elokuvilla on hän alkanut nostaa tasoaan. Viime vuosina maailman surkeimmalta elossa olevalta elokuvaohjaajalta (heti M. Night Mikä-hitto-se-olikaan jälkeen) on alkanut ilmestyä itseasiassa ihan ilman alkoholia katsottavia ja tiukkoja pätkiä. Näkemistäni tulee mieleen Rampage ja nyt tämä.
Dominic Purcell (Pako-tv-sarja) esittää vartijaa, joka alkaa hitaasti mutta varmasti menettää aivan kaiken finanssikriisin myötä. Sijoitukset muuttuvat roskaksi, pankkiirit vain lisäävät velkaa, sairaan vaimon kuluja ei pysty maksamaan, työpaikka menee jne. Tätä kaikkea seurataan sinänsä ihan kiinnostavasti tunnin ajan epätoivoa kasvattavana draamana, mikä on tarpeeksi saada katsoja tuntemaan tarpeeksi sympatiaa, että jokamiehen pään napsahtamisen todella ymmärtää ja peräti hyväksyy. Ja sitten alkaakin Wall Streetin pukumiehiä päästä hengestään.
Hee... Jos mietitte mitä Terminator 2:sen kakara nykyään touhuaa, niin tässä leffassa se esittää Purcellin hyväsydämistä kaveria.
Odd Thomas
Mitäköhän nyt sanoisi... Leffa toi mieleen jonkun lopetetun tv-sarjan pohjalta tehdyn uudelleenlämmittelyelokuvan. Haluaisin nähdä täydet tuotantokaudet ja vasta sitten tämän leffan, kun henkilöt ja maailma on tutumpi. Ei siis mikään huono, jos moinen "haluaa nähdä lisää"-fiilis syntyy. Ihan menevä, letkeä, hauskakin. Ei mitään klassikkoainesta, etenkään kun en voi olla vertaamatta melkein parinkymmenen vuoden takaiseen Peter Jacksonin The Frighteners (Kummituskopla) -elokuvaan, jossa siinäkin oli päähenkilö joka näki kummituksia ja joutui työkseen selvittelemään niiden ongelmia.
The Iceman
Tositarinaan perustuva elokuva mafian palkkamurhaajasta (Michael Shannon, mm. Boardwalk Empiren FBI-agentti ja tuoreen Teräsmies-elokuvan pääpahis) jonka tasapainottelua kahden toisistaan erotetun elämän (työ ja koti) elokuva seuraa. Oltaisiin puhtailla draamalinjoilla, jos ei miehen työtä 60-luvulta alkaen kuvattaisi perus-gangsterileffatyylisellä väkivallalla ja toiminnalla. Tosin ehtihän tosielämän tappaja Richard Kuklinski päästää päiviltä satakunta ihmistä ennen pidätystään joskus 80-luvulla.
Sinänsä ihan ok elokuva, mutta ei varsinaisesti mukaansa tempaava. Tunnustan ajatusten harhailleen tätä katsoessa, joten saattaa olla että multa on jäänyt paljon nerokkaita yksityiskohtia huomioimatta. Olisin kaivannut dramatisoitujen elämäntarinakohtausten seuraan hieman syvempää luonnehdintaa sosiopaattisesta luonteesta. Nyt vain Shannon esittää tuttuun tapaansa pidättyvää kivinaama, jonka pääkopan liikkeistä sai enemmän tietoa Boardwalkissa. Miehen ankeasta lapsuudestakin näytettiin vain lyhyt flashback, ja sen pitäisi selittää koko aikuisiän persoonallisuus.
Tuli katsottua eilen ensimmäsitä kertaa elämässä. Mitä siitä nyt oikein sanoisi. Leffa oli mielestäni oikein onnistunut ja hyvä kokonaisuus ja eikä se pituudestaan huolimatta käynyt missään vaiheessa tylsäksi,vaan elokuva piti kokoajan ottessaan,koska elokuva sisälsi mielenkiintoisen juonen, onnistuneet näyttelijäsuoritukset ja hyvät musiikit.Mutta,vaikka elokuva olikin todella hyvä niin en vielä täysin ymmärtänyt,miksi se rankataan Muunmuassa Imdb:ssä parhaitten elokuvien listalla kärkikähinöihin.
Saatiin vihdoin kavereiden kanssa katsottua tämä. Leffa täytti kyllä odotukseni ja tykkäsin siitä paljon. Kirjalle uskollinen, hyvä leffasovitus. Vieras oli myöös aika hidastempoinen, eikä liian räiskinnäntäyteinen, kuten olin etukäteen pelännyt. Näyttelijävalinnat osuivat nappiin ja erityisesti Chandler Canterburyn näyttelemä pikku-Jamie hurmasi. Oli myös mielenkiintoista seurata, kuinka reilu kuukausi sitten lukemani kirja limittyi päässäni yhteen elokuvan kanssa. Ja koska puolet kavereistani ei ollut lukenut kirjaa, pääsin myös myhäilemään mahtavan "Minä tiedän mitä tapahtuu, te ette" -tunteen vallassa. Leffassa oli myös mainio soundtrack, jota jo heti illalla kuuntelin Spotifystä.
Noora kirjoitti: Mutta,vaikka elokuva olikin todella hyvä niin en vielä täysin ymmärtänyt,miksi se rankataan Muunmuassa Imdb:ssä parhaitten elokuvien listalla kärkikähinöihin
Ei ole muuten minullekaan selvinnyt, miksi se on nyt NIIIN erinomainen. Kummisetä 2 on mielestäni parempi, mutta sitäkään en uskaltaisi kohottaa kaikkien aikojen elokuvien top 3:seen. Toisaalta IMDb:n top 10-listalla on myös Taru Sormusten Herrasta...