Minkä elokuvan katsoit viimeksi?

krakken kirjoitti: Godzilla tuli katsottua. Monet jutut tökkivät, etenkin pääosaa esittänyt Aaron Taylor-Johnson oli älyttömän jäinen. Ihmissuhdedraama oli täysin yhdentekevää ja juustoista joten loppua kohden hahmojen kohtalosta ei enää välittänyt. Toisaalta jotain hyvääkin: rymistelykohtaukset toimivat ja ennen kaikkea näyttivät hienoilta. Godzillaa itseään olisi saanut olla huomattavasti enemmän.

Minäkin kävin muutama viikko sitten katsomassa tämän. En käy kovin usein elokuvateatterissa, mutta Godzillan mainokset vakuuttivat, että tämä leffa kannattaisi katsoa teatterissa, kun on 3D, iso kangas ja kunnolla möyryävät äänet. Elokuva oli odotusten mukaisesti näyttävä ja minä olin onnellinen.

"Lopputaistelu" oli mielestäni loistava, koska Tekijät olivat mielestäni oivaltaneet, että mahtipontisuus on paitsi näyttävää myös hauskaa. Tuli sellainen olo, että sai (sisäisesti) naureskella yhdessä leffantekijöiden kanssa, ilman mitään myötähäpeää.

En ole nähnyt kokonaisia vanhoja filmejä, mutta uskoakseni tämä uusi versio teki ihan kunniaa niiden perinteelle. Erityisesti kiinnitin huomiota televisioruuduissa näkyneisiin uutislähetyksiin, joissa näytettiin videokuvaa hirviöistä: se kuvahan oli kuin suoraan jostain vanhasta hirviönukkeanimaatiosta. Hysteeriset ihmisjoukot luonnollisesti kuuluvat asiaan. Ja koko Godzillan visuaalinen toteutus:

JCVD

Van Dammen paras elokuva pariinkymmeneen vuoteen erityisestikin itseironian ansiosta. Lisäksi ehdottomasti omituisin. Tosin ei välttämättä mikään erinomainen, kunhan on ei-englanninkielisten euroleffojen parempaa puoliskoa. Van Damme esittää itseään, huoltajuskiistassa hävinnyttä, rahatonta, työtöntä ja elokuvien ö-luokkaan pudonnutta toimintatähteä, joka palaa kotimaahansa Belgiaan yrittämään uutta alkua, mutta joutuukin Hikinen iltapäivä -henkisessä panttivankitilanteessa syytettyjen listalle. Ja ei se loppuratkaisukaan mene kuin elokuvissa.


Robocop

Uudella versiolla ei ole mitään muuta tekemistä alkuperäisen kanssa kuin nimi ja kaikkein pohjimmainen perusidea. Ja hyvä niin, sillä paras tapa pilata uusintaversio on kopioida alkuperäistä yksi-yhteen, jolloin tuloksena on pelkkä valokopio, tai yrittää tehdä alkuperäistä tarinaa "uudistuksilla", jolloin vain pilataan alkuperäisen leffan vahvuudet, joihin katsoja vertailee pätkää koko ajan. Uusi Robocop keskittyy satiirin ja sarjakuvamaisen väkivallan sijasta pohtimaan koko ihmisen muokkauksen etiikkaa, ihmisen ja koneen rajaa, hyvän tarkoituksen muuttumista huonoksi jne.

Lopputulos on odottamattoman hyvä ja katsomisen arvoinen, mutta paremminkin olisi silti voinut tehdä.

Alkupuoli tuottaa vähän epämääräisen olon kun odottaa edes jotain tuttua musiikkitunnarin lisäksi. Sitten tuleekin oivallus, että leffan ei ole tarkoituskaan olla "se Verhoevenin Robocop" ja leffa paranee sen verran että alkaa odottamaan pientä tajunnanräjäytystä.

Rakennusvaihe ja etsivä Murphyn (joku Joel Kinnaman) jäänteiden virittäminen myytäväksi lopputuotteeksi (huom, ihminen tuotteena) onkin elokuvan parasta antia. Eettisen tiedemiehen (Gary Oldman, komisario Gordon uudemmista Batmaneistä) epäeettiset valinnat ymmärtää, sillä ns. tuotekehityksessä tulee helposti oiottua mutkia jotta hommat eivät menisi täysin reisille ja saataisiin edes jotain toimivaa aikaiseksi.

Loppuelokuva on sitten alamäkeä, vaikkakaan ei kovin jyrkkää. Mitä nyt muuttuu liian perinteiseksi hyvä-paha-teemaiseksi rymistelyksi.




47 Ronin

Keanu Reeves väkipakolla kirjoitettu mukaan klassiseen tositarinaan isännättömien samuraiden kostoretkestä kuolleen isäntänsä kunniaksi. Mun tietääkseni 47 roninin tarinaan ei liittynyt noitia, lohikäärmeitä, Reevesin puoliverisiä tai muuta vastaavaa. Toki historiallisen tapahtuman esittäminen fantastisesti on ihan sallittua, mutta joku 300 teki sen paljon paremmin. Tämä leffa vain yritti muistuttaa markkinoiden hirveimpiä hitaan tunnelmoivia ja tunteikkaita wuxialeffoja (kyllä, tiedän, wuxiat ovat kiinalainen ilmiö, ei japanilainen).


Wolf of Wall Street

Ei jumalauta mitä perseilyä (kirjaimellisestikin). Leffa on ehdottomastikin yksi kuluvan vuosikymmenen parhaimpia huumekuvauksia vähän sellaisessa Trainspotting-hengessä. Tai ainakaan minä en ajattele juuri pörssikeinottelupuolen olevan leffan pääasia. Leonardo DiCaprio osoittaa taas olevansa loistava näyttelijä täysin moraalittomana, etiikattomana ja omatunnottomana kusipäänä, jonka touhut yhdessä meklarikollegoidensa kanssa tuovat mieleen pöllyisen norsun posliinikaupassa. Kolme tuntia on tosin vähän liian paljon tällaisen örvellyksen seuraamiseen non-stoppina. En suosittele katsomaan sellaisessa seurassa, jolle ei kehtaisi näyttää opiskelijaristeilyjen videotaltiointeja tai pornoa.


Lone Survivor

Ihan ok sotaelokuva totaalisesti pieleen menevästä afganistanin kommando-operaatiosta. Ei mitään mullistavaa, jenkkien militaristiuho kiitettävästi minimissä.

Day after

Mun tämän kesän ydinsotaelokuvateemaa. Edellinen leffa oli Testament, ja siihen verrattuna tämä on graafisempi, karmivampi, ahdistavampi ja raaempi (tv-elokuva budjetin rajoissa siis - itse ydinräjähdys oli huono tehostemielessä). Ruokamellakat, ja ihmisten tapot ryöstellessä ja järjestystä ylläpitäessä tulevat paremmin ilmi.

Kerronnan brutaalius ei kuitenkaan mene Threads (Kun maailma loppuu) mittoihin asti. Hahmoja vaivaa tietty puhtoisuus. Lääkärit ja hoitajat yhä huolehtivat ihmisistä kun kutsumusammatista sentään kyse, ryöstely ja oman navan ajatteleminen on nimettömien avustajien hommaa, keskushenkilöthän eivät moiseen sorru jne. Varmaan siksi, että kun nämä kohtavat väistämättömän surkean loppunsa tai murtumispisteensä, on se koskettavampaa.

Tämänkin parissa viihtyi, mutta aivan kuten Testament, varsinaisesta tajunnanräjäyttäjästä ei voi puhua, vaikka maineensa onkin ansainnut.

Muuten, Testamentissa esiintyi nuori Kevin Costner. Tässä leffassa nuori John Lithgow, ja tuohon aikaan jo vakiintunut Steve Guttenberg.


Poikkeustila

Denzel Washington terroristeja jahtaavana FBI-agenttina, Tony Shalhoub tämän vainoista kärsivänä palestiinalaisperäisenä partnerina, ja Bruce Willis kovapintaisena ja kusipäisenä armeijan kenraalina, joka ottaa vähän turhan kirjaimellisesti asemansa ns. jumalan vasarana.

En ole aikaisemmin tajunnutkaan kuinka hyvä ja monipuolinen elokuva on.

Elokuva ei esitä tyypilliseen jenkkitapaan kaikkia muslimeja potentiaalisesti vaarallisina sekopäinä, vaan terroristit ovat vain vähemmistö sympaattisen ja yhtälailla peloissaan olevan yhteisön keskuudessa. Lisäksi jokainen osapuoli ja näkemys, jopa terroristien, saa syväksi yrittävää ymmärrystä ja selitystä. Ei ole absoluuttista pahuutta, vain huonojen ulko- ja sisäpoliittisten valintojen ja henkilökohtaisten ja yleisten tragedioiden seuraamuksia jne. Moni valveutunut ja fiksu elokuvakaan ei onnistu yhtä hyvin välttämään mustavalkoisuutta.

Ainoastaan Willisin edustama armeija poikkeustiloineen ei saa yhtä paljon ymmärrystä osakseen. Pikemminkin tarpeetonta demonisointia, mikä pudottaa elokuvan pisteitä. Siitä huolimatta tämänkin teema edustaa pitkään kaipaamaani "vastakkaista näkemystä dystopioille". Olen nimittäin ihmetellyt, miksi tarinaniskijät suosivat totalitaarisia dystopioita joissa kenelläkään ei ole hauskaa, mutta eivät koskaan vaivaudu selittämään kuinka sellaiset maailmat ovat päässeet syntymään. Tämä elokuva antaa hyvän kuvan, minkälaiselta pohjalta aiemmin vapaa, yksinvaltiutta ja terroria kaihtava yhteiskunta voi muuttua totalitaariseksi diktatuuriksi.

Elokuvan valmistumisen jälkeen meni vain muutama vuosi kun World Trade Centeriin iskettiin, ja sitä seuranneet tapahtumat ja reaktiot muistuttivat pelottavan paljon elokuvan tapahtumia, vaikka ihan yhtä ilmeiseen äärimmäisyyteen ei todellisuudessa mentykään. Mutta Patriot Actit, Guantamon vankileirit, kidutukset, satunnaiset pidätykset, hetken kestänyt yleinen viha ja epäluulo kaikkia arabivähemmistöjä kohtaan jne. Onneksi todellisuus on yleensä auvoisempi kuin elokuvissa.

Counselor

Cormac McCarthy on kirjoittanut alkuperäisteokset mm. karmivaan Tiehen ja hienoon Menetettyyn maahan, jotka ovat kääntyneet hyviksi elokuviksi. Tämä on myös hänen tuotantoaan ja krediittien mukaan ihan leffakäsikirjoituskin on miehen käsialaa. Täytyy myöntää, että tiettyä samankaltaisuutta Menetetyn maan kanssa onkin havaittavissa.

Leffaa on kriitikoiden parissa joko rakastettu tai vihattu. Ymmärrän hyvin syyn. Alussa tuli mieleen, että eikö tässä leffassa muuta tehdä kuin hölötetä loputtomiin tyhjän päiväisiä ilman että nimihenkilön Asianajajan motiiveja sotkeutua huumebisnekseen mitenkään selitettäisiin. No ei selitetty kuin epämääräisellä rahapulalla, mutta lähti se leffakin käyntiin jossain puolen välin paikkeilla ja piti ihan kivasti otteessaan.

Mutta mistään maailmoja mullistavasta ei ole kyse, kuten oli Tien tai Menetetyn maan tapauksessa.

Failsafe (2000-versio)

Ei jumalauta.

Ehdottomaksi yksi parhaimmista ydinsotaleffoista mitä olen nähnyt. Kyse on vuoden 1964 leffan uusintaversiosta, joka lähetettiin aikanaan suorana näytelmänä tv:stä. Pääosissa mm. George Clooney pommikonelentäjänä, Richard Dreyfuss USA:n presidenttinä, Hank Azaria sota"expertti" konsultanttiproffana jne. Erikoista oli huomata, että tarinahan on aivan sama kuin Tohtori Outolemmessä. Lieneekö Outolempi parodia Failsafesta tai jotain?

Valitettavien yhteensattumien sarjan seurauksena ydinpommikone lähtee matkaan kohti Moskovaa. Hienojen ja "pomminvarmojen" proseduurien takia sitä ei saada kutsuttua takaisin. Koneet olisi saatava vähintäänkin pudotettua taivaalta, mutta Neuvostoliiton ja USA:n hallitusten välinen epäluulo ei varsinaisesti auta asiaa, vaikka yhteistyötä onkin lopulta tehtävä väkipakolla. Valitettavasti sotakoneisto on paljon paremmin hiottu kuin rauhankoneisto.

Jos tämä versio oli pirun jännittävä ja pakotti puristamaan tuolin käsinojia, niin mitenköhän pätevä alkuperäisversio sitten voi olla?

Pacific Rim

Melkoista hömppäähän tämä kyllä oli, vaikka olinkin melko varma, että tässä olisi perushyvä toimintaleffa, joka ei vaan ole tolkuttoman ennakkohypensä veroinen. Ei tosiaan ollutkaan, mutta ei tämä kyllä ollut edes perushyvä, ei toiminnan eikä minkään muunkaan suhteen. Tylsät hahmot, tylsä juoni, tylsä loppuratkaisu. Toiminta oli paikoin ihan jepan näköistä, mutta keskellä valtamerta käytävät taistelut jättivät silti paljon toivomisen varaa. Muutenkin leffan muovinen ja lelumainen yleisilme häiritsi, ikään olisi katsellut videopeliä bloom-efekteineen kaikkineen. Se jatkuvasti pälättävä tutkijakaksikko onnistui muuten koettelemaan hermoja aika rankasti, vaikka tuollaiset hassut sivuhahmot tavallaan kuuluvatkin tällaisiin kevyisiin kesäleffoihin. Kevyenä kesäviihteenä tämä kyllä maistuikin, mutta oli tämä silti paljon lähempänä jotain Transformers-menoa kuin mitään, mitä del Torolta olisi odottanut.

World War Z

Tuli katsottua krapulalääkkeeksi ja ihan hyvin leffa siinä mielessä toimikin. Olin ennakkoon melko skeptinen Brad Pittistä zombileffan pääosassa, mutta yllättävän hyvin mies roolinsa kuitenkin veti. Odotin hieman keskimääräistä syvällisempää otetta juonen osalta, mutta aika suoraa toimintapaahtoa tämä enimmäkseen oli. Väkivalta ei ollut kovin graafista tai brutaalia, mikä on zombimätön ollessa kyseessä hieman väärin, mutta kyllä toimintakohtauksia silti ilokseen katsoi. Leffan kiirehtivä rytmi ärsytti aluksi, kun jatkuvasti hypittiin paikasta toiseen, mutta lopulta nopea tahti vain tuki intensiivistä ja kiihkeää tunnelmaa. Se vain jäi hieman kaivelemaan, että Pittin tutkijahahmo oli ainoa kiinnostava henkilö kaikkien muiden ollessa tylsiä pahveja. Mutta ihan jees leffa kuitenkin, joskaan ei zombigenren parhaimmistoa.

Maleficent

Prinsessa Ruususen tarina tarinan pahiksen näkökulmasta oli itseasiassa aika veikeätä katsottavaa, eikä leffaan meno kaduttanut tippaakaan. Etenkin kun hoksasin, että Kinopalatsin metron puoleisessa aulassahan on wanha kunnon retropeliautomaatti, jonka Galacaa pelasin pari huonosti mennyttä peliä vanhojen pilttivuosien kunniaksi. Mutta itse elokuvasta keksin kyllä kritisoitavaa, vaikka se ihan hyvä olikin...

Pahattaren synty tapahtui vähän liian helposti ja tunteettomasti. Olisin kaivannut edes jotain perikliseistä "NOOO!"-huutoa, mieluummin pidempää ja monivaiheisempaa tapahtumaketjua. Jotain, joka todella veisi hahmon "pahuuteen" jotta sieltä voitaisiin tulla komeammin takaisin. No, kun tämän jälkeen päästiin vastasyntyneen prinsessan kiroamiseen, homma ryhdistäytyi ja Pahatar onnistui melko pienieleisesti keikkumaan ristiriitaisten tunteiden välillä muodostaessaan tunneyhteyttä lapsesta teiniksi kasvavaan prinsessa Auroraan.

Jolie on hieno ja hyvä näyttelijä ja pärjäsi tässäkin leffassa, vaikka vähän häiritsi että rouvan valmiiksi komeat poskipäät piti olla maskeerattu naurettavan korostetuiksi. Muut näyttelijät eivät olleet ihan yhtä hyviä. Sharlto Copley (mm. District 9, Elysium, ja A-Teamin ja Oldboyn uusintaversiot) ei paljon pystynyt pelastamaan yksiulotteisesta kusipääkuninkaan roolistaan, ja Auroraa teininä esittänyt Elle Fanning lähinnä ärsytti aivottoman mainospepsodenthymynsä kanssa.

Tarinassa ihmetytti, että mikä se kolmannen haltiakummin lahja lapselle loppujen lopuksi oli. Sadussahan Pahatar tuomitsi prinsessan kuolemaan, mutta kolmas haltiakummi käytti lahjansa muuttaakseen kirouksen pelkäksi ikiuneksi. Tässä Pahatar itse laittoi kiroukseensa ikiunen ja tosirakkauden suudelman ehdot.


Lucky Luke

Italian ihmeen Terence Hillin näyttelemä ja ohjaama versio vuodelta 1991, vaikkakin leffa näyttää kulumineen ja muineen varhaiselta 80-luvulta.

Perustuu Lucky Luke -sarjakuvaklassikkoon Daisy Town. Tarinassa Lucky Luke ryhtyy mainitun kaupungin sheriffiksi, mutta paikalle pelmahtavat Daltonin veljekset aiheuttavat ongelmia juonitteluineen, joilla yritetään saada Lucky pois päiviltä saamalla sekä Daisy Townin väki että intiaanit keskenään sotajalalle.

Elokuva on rytmiltään pahasti töksähtelevä ja laahaava, kerronta ja ohjaustyö harvinaisen kädetöntä, mutta vitsit sentään lienevät suoraan sarjakuvasta (liekö sitten huono vai hyvä juttu). Erikoistehosteet, kuten Daltoneita kiusaavat kärpäset ja intiaanien savumerkit ovat piirretty suoraan kuvaan, huonosti.

Olen pitänyt Hillin ja tämän aisaparin Bud Spencerin 70/80-luvun hönöistä turpaanmättöleffoista, ja totta puhuen niitäkin katsoi lähinnä kaljapäissään. Ei kyseiset näyttelijät yksinään tai länkkäreissä ole olleet niin kauhean hyviä (tai no, oli se yksi Hill-pätkä, jonka nimeä en muista), ja tämä leffa pistää niitäkin huonommaksi. Onneksi ei Hill ole yrittänyt ohjaamista kovin usein.

Katsoin lentokoneessa Rio 2 -animaation suomeksi dupattuna. Juuri sopivan aivoton, mutta oikeasti viihdyttävä leffa yli yhdeksän tunnin lennon ajankuluksi. Vetävät biisit, hauskat hahmot, vitsejä myös aikuisen makuun.

Muuten Finnariin tarjontaa ei oikein voinut kiitellä, vaikka mukana olikin myös uusia - mutta enimmäkseen jo näkemiäni - leffoja.

American Hustle

Pari huijaria (Christian Bale ja Amy Adams) pakkovärvätään hieman huonossa kontrollissa olevan FBI-agentin (Bradley Cooper) toimesta avustamaan isompien kalojen kiinniotossa. Ikävä kyllä huijareita ei miellytä poliitikkojen lisäksi kohteisiin kuuluvat mafiosot, joten ikävästä tilanteesta pitäisi jotenkin luikerrella pois tyypillisen huijauselokuvakaavan mukaan.

Ei toiminut. Ei sitten millään. En saanut vain otetta aiheeseen, ja kun tarina viimein alkoi muotoutumaan, oli jo liian myöhäistä. Liian paljon hölötystä ilman mitään tapahtumia tai kunnolla erottuvia käänteitä (joko erottuvia, tai sitten vain parempi kerronta auttaisi: verratkaa esim. Gattacaan, joka on elokuvavalioita ilman räiskettä). Parasta oli 70-luvun kuvaus muotia myöten, mutta siihen sitten jäi. Bale tosin jaksaa hämmästyttää miten hän ihan fyysisesti muuttuu roolista toiseen: Tää läskimahainen pälvikaljutyyppikö muka Batman?


Monument Men

Muutama tuttu niminäyttelijä (Clooney, joka ohjasi elokuvan, sekä Matt Damon, Bill Murray, John Goodman ja Cate Blanchett) esittää taiteellisen historian pelastamiseen / takaisin saamiseen erikoistunutta yksikköä toisen maailman sodan loppumetreillä. Akateemikoista koostettua yksikköä, jota eivät todelliseen sotimiseen keskittyneet komentajat jaksaisi ryhtyä kaitsemaan, kun pitäisi huolehtia oikeidenkin sotilaiden selviämisestä.

Ihan ok, mutta ei erinomainen eikä välttämättä erityisen hyvä. Sotaelokuva ilman sotimista.

Tarina ei yllä "etsitään natsien viemää Madonna-maalausta, jonka takia yksi joukosta sai surmansakin"-juonta ja yksiulotteisia henkilökuvia pidemmälle. Vähän spielbergimäinen elokuva siinä mielessä, että se oli yhdistelmä epiikkaa, kevyttä nyyhkyä ja hyvää toivoa, mutta ilman mitään luihin tai ytimiin uppoavaan tunteikkuutta (= ei sodan pahuutta, vaikka natsisaksasta puhuttiinkin). Pelastakaa sotamies Ryan tämä ei ole, vaikka vähän tuli yhteys mieleen alkupuolen Normandiassa tapahtuneesta maihinnoususta