Minkä elokuvan katsoit viimeksi?

Mä en ole venäläisiä neukkuaikaisia leffoja pystynyt katsomaan, joten kyseisestä Solariksesta on vähän epämääräinen mielikuva sen vähän perusteella mitä olen nähnyt. Mutta sen muistan, että jenkkiversio, neukkuversio ja kirja kertovat ihan eri tarinat ihan eri painotuksilla vaikka puitteet ovatkin niiden kesken samat. Eli leffaversioiden vertaaminen toisiinsa on ongelmallista. Jännä miten samat tapahtumat saa näyttämään ihan erilaisilta kun vain valitsee painotukset oikein.

Escape Plan

Arnoldin ja Syltyn yhteisleffan pitäisi herättää innostunutta värinää jokaisen toimintafanin mielihyvälisäkkeessä, mutta pelkkää endorfiinia ei tämän kombon vuoksi kehooni erittynyt. Kummankin sankarin edellinen leffa (The Last Stand & Bullet to the Head) jätti toivomisen varaa, joten odotuksia tälle ei uskaltanut liikaa kasata, vaikka ainakin minulle elokuva pakkonähtävää olikin. Mielestäni se sijoittuu suunnilleen samaan kastiin kuin nuo mainitut tekeleet, mikä on ihan tyydyttävä suoritus, sillä ainakaan niiden alapuolelle ei hommaa saatu ryssittyä. Voisin heittää montakin seikkaa, joita viilaamalla elokuva olisi parantunut parikin pykälää, tiedänhän kuitenkin leffanteosta kaiken, mutta kyllä tämän äärellä viihtymäänkin pystyi.

Leffan lähtöasetelma on vitsi sinänsä, action-vaarit kun esittävät hahmoja, jotka ovat hiukan perusjamppaa älykkäämpiä ja selvittävät ongelmatilanteet kuin MacGyver aikoinaan. Idea on siis paeta huippuvarmasta vankilasta ja siksi sankarimme joutuvat solmimaan liittolaissuhteen. Välillä kikkaillaan teknisten juttujen parissa, välillä vedetään ihmisiä turpaan ja muutamassa kohdassa heitetään väsynyttä läppää. Juoneen liittyy hölmö salaliittokuvio, jonka kiinnostavuus ja oveluus on luokkaa nolla. Mutta eipä se mitään, toimintaa on ihan riittävästi ja se on myös mukavan rapsakkaa, vaikka lähikuvaa ja salamaleikkausta onkin vähän liikaa. Ja onhan sekin jo kokemus, kun Syltyn kolhuisen naaman näkee isolta kankaalta ja miehen sammaltavan äänen kuulee teatterin äänentoistosta.

Ainejärjestötuttujeni kanssa katsottiin mm. Odd Thomas, jota olen pitkään odottanut. Oli todella hieno katselukokemus ja Anton Yelchin on ehdottomasti yksi miesnäyttelijä suosikeistani.

Kyseinen leffa perustuu Dean Koontzin samannimiseen kirjasarjaan, kaiketi sen ensimmäiseen osaan, joka on suomennettu 2006 nimellä Odd Thomas – Hiljaisten kaupunki (teosta en siis ole - vielä - lukenut). Päähenkilö näkee kuolleita ja on perinteinen auttaja tuopuoleisen ja tämän maailman välissä. Elokuva päättyi sen näköisesti, että jatkoa on luvassa. Kirjoja on vielä kaksi: 2007 suomennettu Kuolleiden kasino ja 2008 suomennettu Luostarin kirous.

Leffa jaksoi kiinnostaa loppuun asti, muutamia pieniä kliseitä lukuunottamatta ja se oli myös parissa kohtaa hyvinkin yllättävä. Huumoria ja kauhua on hyvässä tasapainossa. Suosittelen kyllä katsomaan.

Titanic

Titanic tuli katsottua viimeksi kun se oli tuore ja sen jälkeen ei enää koskaan. Fiilikseksi oli jäänyt sokerinen leffa jonka kohokohta oli kun

Mutta nyt on varmaan ikää tullut lisää ja olen alkanut ukkoutumaan, sillä leffaa tuli digattua ihan kybällä, ja se varsinainen loppupuoli tuntui itseasiassa ikävämmältä leffakokemukselta tuhon tuomalla ahdistavuudellaan.

Tarina on hyvin, jopa laskelmoidusti, kerrottu niin ettei siitä voi olla nauttimatta. Ajankuva tulee hyvin esiin monella tapaa. Näyttelijät ovat kauttaaltaan erinomaisia (Leonardon lahjat ovat kyllä olleet nähtävissä jo tämän uran alusta lähtien), ja etenkin vanhasta Rosesta (vaikka vain vilahtaakin elokuvassa) oikein paistaa helvetin läpikäyneen ja siitä vuosien varrella selvinneen vahvan naisen elämä.

Romanttinen suuri rakkauselokuva, kyllä. Hieman hävettää pitää siitä

Olympus Has Fallen

Hieman epäilin, kannattaako minun kuluttaa aikaani tällaiseen, mutta joskus on vain oltava rohkea, uhkarohkeakin jopa. Tiesin saavani massiivisen rautaisannoksen amerikkalaista isänmaallisuutta, joten en joutunut yllätyshyökkäyksen uhriksi toisin kuin he, jotka eivät välittäneet ottaa leffasta selvää etukäteen. Silti mahtipontiset puheet kunniasta ja vapaudesta sekä välähdykset liehuvasta tähtilipusta meinasivat aiheuttaa yökkäysreaktion. Huumorisilauksella tälläinen jenkkipaatos olisi voinut toimiakin, mutta luonnollisesti elokuva on umpivakava vailla mitään itseironiaa. Amerikkalaiset ovat äärihyviksiä ja heidän kimppuunsa hyökkäävät korelaiset ääripahiksia, välimuotoja ei ole. Toiminta sentään on mukavan kovaotteista, väkivalta roiskahtelee paljon reippaammin kuin nykyään osaisi odottaa.

The Running Man

Arskan leffauran vähemmän loistavia hetkiä, vaikka onkin ihan kelpoa viihdettä paremman puutteessa. Näen tässä paljon potentiaalia, sillä elokuvan kämäisen ränsistynyt visio 2000-luvusta olisi antanut mahdollisuuden roimasti paremmallekin tarinalle. Budjetti ei liene ollut suuren suuri, aikaa vietetään enimmäkseen maanalaisessa käytäväsokkelossa, jossa ei kummoisia lavasteita nähdä. Arskaa ja hänen kavereitaan jahtaavat friikit ovat kuitenkin varsin huvittavia, jääkiekkohemmo varsinkin on pöhköydessään hauska ilmestys. Pöhköys hallitsee tietysti muutakin elokuvaa, mutta vain hyvällä tavalla. Jokin pieni mutka juonessa olisi tehnyt leffalle terää, tällaisenaan se tuntuu melko valmiiksi pureskellulta. Tätäkin leffaa suosittelen vain Arskan faneille.

The Raven

Fiktiivinen kertomus Edgar Allan Poen viimeisistä elinpäivistä. Kun murhaaja alkaa listiä porukkaa kirjalijan tuotannosta lainatuilla tekotavoilla, joutuu Poe tekemään yhteistyötä poliisin kanssa. Kuvio mutkistuu, kun murhaaja sieppaa Poen naisystävän ja vaatii kirjailijaa kirjoittamaan tarinan seuraavista murhista. Poe jäljittämässä sarjamurhaajaa on ideana mielenkiintoinen, mutta toteutuksessa ei ole juurikaan kunnianhimoa tai edes selkeää visiota. Vaikka synkkä 1800-luku antaakin leffalle tunnelmalliset puitteet, kyse on lopulta melko mielikuvituksettomasta rikostrilleristä. Murhaaja jättää jahtaajilleen vihjeitä, jotka johdattavat seuraavan uhrin luo, kunnes kohdakkain ovat vain hän ja Poe. Kutkuttavia yllätyskäänteitä ei pahemmin ole.

Hyvää tässä on John Cusack, joka tulkitsee ailahtelevaa kirjalijaa antaumuksella. Poe kuvataan varsin sekaisena persoonana, joka saa yllättäviä raivokohtauksia ja sinkoilee jatkuvasti paikasta toiseen. Kirjailija lienee ollut epätasainen luonne todellisuudessakin, joten roolisuoritus on sikäli onnistunut. Murhaajan henkilöllisyyttä jaksoi jännätä katsomossakin, mutta sen paljastuminen ei kuitenkaan nyrjäyttänyt aivoja sijoiltaan. Leffa oli kokonaisuutena melko keskinkertaista kamaa, tylsääkin toisinaan, mutta kannattaa silti tarkistaa, jos 1800-luvun CSI kiinnostaa.