-
- Mitä olet viimeksi pelannut
- Konepaja / Mustelmann | Eilen 22:29
-
- Lukuhaaste: Popsugar 2024
- Lukupiiri / Pisania | Eilen 22:02
-
- Lukuhaaste: Helmet 2024
- Lukupiiri / Pisania | Eilen 21:58
-
- Lukuhaaste: Goodreads ATY 2024
- Lukupiiri / Pisania | Eilen 21:56
-
- George R.R. Martin - Tulen ja jään laulu: Kirjauutisia
- Lukusali / Jussi | Eilen 17:32
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
Ghost in the Shell
Kävi kuten pelkäsin. Jenkkiversio on tyhmennys alkuperäisestä hienosta 90-luvun animesta (mangasta en tiedä, en ole lukenut).
Kaikkein kauheinta on se, että puolet leffan kohtauksista on sovitettu alkuperäisestä, mutta ääniraita on vaihdettu. Alkuperäista musiikkia taidetaan kuulla vain lopputekstien aikana. Mikä tarkoittaa sitä, että kohtaukset tulvineella markkinapaikalla ja autiossa museossa muuttavat täysin tunnelmaansa alkuperäiseen verrattuna, kun musiikki on vaihdettu rauhallisesta ja ambientmaisesta hollywoodilaiseen orkesteripauhuun.
Asiaa ei auta se, että alkuperäinen leffa oli itse asiassa aika aurinkoinen ja nostalginen yhdistelmä vanhaa ja scifististä maalauksellista Japania, kun taas leffa ei samalla tavalla painota kuvauksessaan kyseisiä aspekteja. Taustat ovat vain taustoja ilman taiteellisia pyrkimyksiä.
Ja juoni sitten? Jos puolet kohtauksista on pöllitty animesta, niin miksi juoni sitten on vaihdettu perus-hyvis-pahis-jakoiseen salaliittoiluun, kun alkuperäisen animen filosofinen pointti tekoälyn... err... ihmisoikeuksista olisi ollut niin mahtavaa parannusta keskimääräiseen jenkkitoimintafilmiin?
Vittu mitä paskaa...
...
No okei, on epäreilua verrata elokuvaa alkuperäiseen. Miten leffa sitten toimii itsenäisenä kokonaisuutena, jos unohdetaan alkuperäismateriaalin koko olemassaolo?
Ensinnäkin leffa on kaunis kuin sika pienenä ja niputtaa mukavasti kaikki post-cyberpunkkiset... trophyt (en halua sanoa klise) mitä pitääkin tyylipuhtaassa post-cyberpunkissa olla.
Mutta elokuvana keskinkertaista ja vähän sielutonta scifitouhua, jossa filosofista puolta heitetään ilmaan ja jätetään sitten putoamaan maahan ilman yritystäkään ottaa koppia.
Välillä tuntui siltä, että syyllinen olisi huonon tuotannon ja käsikirjoituksesta sijasta leikkausprosessi. Aivan kuin jotain hommaan järkeä tuovia kohtauksia olisi poistettu. Tai sitten ei...
Scarlet Johansson ei kuitenkaan onnistunut pääosassa leffaa pilaamaan, pikemminkin hän meni muun leffan ehdoilla.
Get out
Ihan kiva Stepfordin naiset mieleen tuova etninen kauhupätkä, jonka isoimpana miinuksena on outoon valkoisten lähiöön joutuneen mustan miehen työkaveri, joka vetää ns. crazykomediallisen äänekkään älämölöroolin vaikka pitäisi olla satiirisessa kauhuelokuvassa. Pidin, vaikka kyseinen hahmo ärsyttikin ja loppu tuntui enemmän sankarin päiväunelta 70-lukulaisen blaxploitaation hengessä kuin oikealta kauhuleffalopetukselta (olin vähän pettynyt, kun lopputaistelut eivät paljastuneetkaan harhaksi).
Gone girl
Haukuin tässä kuukausi sitten elokuvan Girl on the train sanoen sitä tylsäksi maalin kuivumisen katseluksi. Tämä leffa on saman henkinen: Taas murhamysteeri, jossa henkilöt ovat aluksi täysin pihalla mistä on kyse ja saamme katsojina tietää vain palasia sieltä täältä mitä on todella tapahtunut. Mutta toisin kuin Girl on the train, tämä leffa piti mielenkiintoni yllä koko ajan. Vaikka jälkikäteen ajatellen loppupuoliskolla juonen avautuessa alettiin koetella uskottavuuden rajoja, niin kyllä leffan omassa maailmassa koko psykopaattikuvio sittenkin toimi.
Mielenkiintoista. IMDb:ssä 8.1 pistettä, mutta reviewissä parhaiksi koetut arvostelut antavat yhtä pistettä koko ensimmäisen sivun täydeltä. Enpä ennen ole tällaista nähnytkään...
T2 - Trainspotting
Vau. Kun pääsin yli siitä, että jatko-osa ei olekaan ykkösosan tapaan turboahdettu, rokkaava, ja aluksi koominen mutta lopulta synkkenevä joviaalien narkkareiden elämänmenon kuvaus, vaan pikemminkin surumielinen vanhenevien ja illuusionsa hiljakseen menettäneiden ja riitaantuneiden ikuisten häviäjien jälleenkohtaamisen kuvaus, niin leffa toimi hyvin. Odotin vähemmän uudelleenlämmittelyltä, siitä huolimatta että kyseessä ei siis ole elokuvajatko-osa, vaan saman kirjailijan toisen kirjan "Porno" filmatisointi. Henki ja teho olivat yhä tallella, mitä nyt vain tyyli muuttunut.
Kävi kuten pelkäsin. Jenkkiversio on tyhmennys alkuperäisestä hienosta 90-luvun animesta (mangasta en tiedä, en ole lukenut).
Kaikkein kauheinta on se, että puolet leffan kohtauksista on sovitettu alkuperäisestä, mutta ääniraita on vaihdettu. Alkuperäista musiikkia taidetaan kuulla vain lopputekstien aikana. Mikä tarkoittaa sitä, että kohtaukset tulvineella markkinapaikalla ja autiossa museossa muuttavat täysin tunnelmaansa alkuperäiseen verrattuna, kun musiikki on vaihdettu rauhallisesta ja ambientmaisesta hollywoodilaiseen orkesteripauhuun.
Asiaa ei auta se, että alkuperäinen leffa oli itse asiassa aika aurinkoinen ja nostalginen yhdistelmä vanhaa ja scifististä maalauksellista Japania, kun taas leffa ei samalla tavalla painota kuvauksessaan kyseisiä aspekteja. Taustat ovat vain taustoja ilman taiteellisia pyrkimyksiä.
Ja juoni sitten? Jos puolet kohtauksista on pöllitty animesta, niin miksi juoni sitten on vaihdettu perus-hyvis-pahis-jakoiseen salaliittoiluun, kun alkuperäisen animen filosofinen pointti tekoälyn... err... ihmisoikeuksista olisi ollut niin mahtavaa parannusta keskimääräiseen jenkkitoimintafilmiin?
Vittu mitä paskaa...
...
No okei, on epäreilua verrata elokuvaa alkuperäiseen. Miten leffa sitten toimii itsenäisenä kokonaisuutena, jos unohdetaan alkuperäismateriaalin koko olemassaolo?
Ensinnäkin leffa on kaunis kuin sika pienenä ja niputtaa mukavasti kaikki post-cyberpunkkiset... trophyt (en halua sanoa klise) mitä pitääkin tyylipuhtaassa post-cyberpunkissa olla.
Mutta elokuvana keskinkertaista ja vähän sielutonta scifitouhua, jossa filosofista puolta heitetään ilmaan ja jätetään sitten putoamaan maahan ilman yritystäkään ottaa koppia.
Välillä tuntui siltä, että syyllinen olisi huonon tuotannon ja käsikirjoituksesta sijasta leikkausprosessi. Aivan kuin jotain hommaan järkeä tuovia kohtauksia olisi poistettu. Tai sitten ei...
Scarlet Johansson ei kuitenkaan onnistunut pääosassa leffaa pilaamaan, pikemminkin hän meni muun leffan ehdoilla.
Get out
Ihan kiva Stepfordin naiset mieleen tuova etninen kauhupätkä, jonka isoimpana miinuksena on outoon valkoisten lähiöön joutuneen mustan miehen työkaveri, joka vetää ns. crazykomediallisen äänekkään älämölöroolin vaikka pitäisi olla satiirisessa kauhuelokuvassa. Pidin, vaikka kyseinen hahmo ärsyttikin ja loppu tuntui enemmän sankarin päiväunelta 70-lukulaisen blaxploitaation hengessä kuin oikealta kauhuleffalopetukselta (olin vähän pettynyt, kun lopputaistelut eivät paljastuneetkaan harhaksi).
Gone girl
Haukuin tässä kuukausi sitten elokuvan Girl on the train sanoen sitä tylsäksi maalin kuivumisen katseluksi. Tämä leffa on saman henkinen: Taas murhamysteeri, jossa henkilöt ovat aluksi täysin pihalla mistä on kyse ja saamme katsojina tietää vain palasia sieltä täältä mitä on todella tapahtunut. Mutta toisin kuin Girl on the train, tämä leffa piti mielenkiintoni yllä koko ajan. Vaikka jälkikäteen ajatellen loppupuoliskolla juonen avautuessa alettiin koetella uskottavuuden rajoja, niin kyllä leffan omassa maailmassa koko psykopaattikuvio sittenkin toimi.
Mielenkiintoista. IMDb:ssä 8.1 pistettä, mutta reviewissä parhaiksi koetut arvostelut antavat yhtä pistettä koko ensimmäisen sivun täydeltä. Enpä ennen ole tällaista nähnytkään...
T2 - Trainspotting
Vau. Kun pääsin yli siitä, että jatko-osa ei olekaan ykkösosan tapaan turboahdettu, rokkaava, ja aluksi koominen mutta lopulta synkkenevä joviaalien narkkareiden elämänmenon kuvaus, vaan pikemminkin surumielinen vanhenevien ja illuusionsa hiljakseen menettäneiden ja riitaantuneiden ikuisten häviäjien jälleenkohtaamisen kuvaus, niin leffa toimi hyvin. Odotin vähemmän uudelleenlämmittelyltä, siitä huolimatta että kyseessä ei siis ole elokuvajatko-osa, vaan saman kirjailijan toisen kirjan "Porno" filmatisointi. Henki ja teho olivat yhä tallella, mitä nyt vain tyyli muuttunut.
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
Hard Target
Nyt aseet paukkuvat, luut murtuvat ja räjähdykset valaisevat taivaan. John Woon ensimmäinen Hollywood-ohjaus on vauhdikasta ja viihdyttävää tykitystä, josta ei uskomattomia stuntteja tai huonoja vuorosanoja puutu. Notkea ihmemies Jean-Claude Van Damme pistää jälleen kierrettä potkuun ja roistoja turpaan niin että naurattaa. Kaksi pääpahaa ovat Lance Henriksen ja Arnold Vosloo, jotka tekevät miljoonabisnestä tarjoamalla ihmismetsästystä rikkaille paskiaisille. Uhrit ovat kodittomia sotaveteraaneja, jotka houkutellaan saaliiksi rahapalkinnolla, jota he eivät tietenkään koskaan saa. Koska poliisit ovat lakossa, ei unohdettujen pummien kohtalosta välitä kukaan. Paitsi yksi kiharalettinen belgialainen.
Kun Dammen luokse tulee kaunis typy, joka etsii kadonnutta isäänsä, on aika toimia. Onhan pääsankari itsekin veteraani, joten konnien puuhat on lopetettava laukaus ja lyönti kerrallaan. Aluksi elokuva on hitaasti kehittyvä trilleri, mutta kun toimintavaihde isketään päälle, alkaa kerrassaan riemukas väkivaltasirkus. Kun eeppinen loppuhuipennus kestää puoli tuntia, voidaan puhua ihan riittävästä mättöannoksesta. Woolle ominaisia hidastuksia käytetään törkeästi liikaa, mutta toiminta on silti kaikin puolin rautaista. Aseet kuulostavat erittäin hyvältä, tässä leffassa nimittäin ryskyy ja rytisee oikein kunnolla. Kohtaus, jossa Damme vetää kalkkarokäärmettä turpaan, viimeistelee hauskan action-pläjäyksen kuin rivakka potku vihulaisen naamataulun.
Nyt aseet paukkuvat, luut murtuvat ja räjähdykset valaisevat taivaan. John Woon ensimmäinen Hollywood-ohjaus on vauhdikasta ja viihdyttävää tykitystä, josta ei uskomattomia stuntteja tai huonoja vuorosanoja puutu. Notkea ihmemies Jean-Claude Van Damme pistää jälleen kierrettä potkuun ja roistoja turpaan niin että naurattaa. Kaksi pääpahaa ovat Lance Henriksen ja Arnold Vosloo, jotka tekevät miljoonabisnestä tarjoamalla ihmismetsästystä rikkaille paskiaisille. Uhrit ovat kodittomia sotaveteraaneja, jotka houkutellaan saaliiksi rahapalkinnolla, jota he eivät tietenkään koskaan saa. Koska poliisit ovat lakossa, ei unohdettujen pummien kohtalosta välitä kukaan. Paitsi yksi kiharalettinen belgialainen.
Kun Dammen luokse tulee kaunis typy, joka etsii kadonnutta isäänsä, on aika toimia. Onhan pääsankari itsekin veteraani, joten konnien puuhat on lopetettava laukaus ja lyönti kerrallaan. Aluksi elokuva on hitaasti kehittyvä trilleri, mutta kun toimintavaihde isketään päälle, alkaa kerrassaan riemukas väkivaltasirkus. Kun eeppinen loppuhuipennus kestää puoli tuntia, voidaan puhua ihan riittävästä mättöannoksesta. Woolle ominaisia hidastuksia käytetään törkeästi liikaa, mutta toiminta on silti kaikin puolin rautaista. Aseet kuulostavat erittäin hyvältä, tässä leffassa nimittäin ryskyy ja rytisee oikein kunnolla. Kohtaus, jossa Damme vetää kalkkarokäärmettä turpaan, viimeistelee hauskan action-pläjäyksen kuin rivakka potku vihulaisen naamataulun.
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
King of New York
Useiden isojen tai pian sellaisiksi kasvavien näyttelijöiden täyttämä trilleri käynnistyy, kun Christopher Walkenin esittämä huumepomo vapautuu vankilasta aikeenaan ottaa homma taas haltuun. Meininki on synkkää ja rujoa, eikä väkivaltaisilta kommelluksilta vältytä. Vuonna -90 tutut nimet näyttivät vielä nuorilta, paitsi tietenkin Walken, joka oli väsyneen tyly ilmestys jo tuolloin. Mukana menossa ovat myös poliisit David Caruso ja Wesley Snipes, Walkenin oikea käsi Laurence Fishburne ja hyvin lyhyesti Steve Buscemi.
Vankilavuosien aikana ilmaantuneet kilpailijat eliminoidaan yksi kerrallaan, mutta New Yorkin kuninkuus osoittautuu silti vaikeasti saavutettavaksi. Juoni on odottamaani heikompi, sillä se sisältää vain pakolliset petoskuviot ja poliisien ja konnien välisen hippaleikin. Elokuva loistaa kuitenkin mustalla tunnelmallaan, jossa ei kepeitä hetkiä koeta. Walken on vakuuttava auktoriteetti, joka hallitsee tilanteita pelkällä karulla ja tyynellä olemuksellaan. Muut näyttelijät eivät valitettavasti pääse tarpeeksi esille, paitsi ehkä Fishburne, joka enimmäkseen soittaa suutaan perinteiseen gangstatyyliin. Moni hahmo toki kuolee pian esittäytymisensä jälkeen, joten aikaa kovin ihmeellisiin suorituksiin ei useinkaan ole.
Walkenin huumepomo on siten erikoista lajia, että hän haluaa rahoittaa bisneksillään huonommalla alueella sijaitsevan sairaalan toiminnan. Hänen jenginsä koostuu huomatakseni vain mustista ja kimppuunsa hyökkääville pikkuroistoillekin hän tarjoaa töitä ennemmin kuin luotia kalloon. Robin Hood-teemasta ei kuitenkaan saada paljoakaan irti, eikä miehen hyväntekeväisyydelle löydy kunnollista selitystä. Mies on rikollinen pahis siinä missä kaverinsakin. Siitä pidin, että elokuva loppuu tylysti ilman jälkifiilistelyjä, vaikka kohtauksessa onkin pientä hätäisyyden tuntua.
Useiden isojen tai pian sellaisiksi kasvavien näyttelijöiden täyttämä trilleri käynnistyy, kun Christopher Walkenin esittämä huumepomo vapautuu vankilasta aikeenaan ottaa homma taas haltuun. Meininki on synkkää ja rujoa, eikä väkivaltaisilta kommelluksilta vältytä. Vuonna -90 tutut nimet näyttivät vielä nuorilta, paitsi tietenkin Walken, joka oli väsyneen tyly ilmestys jo tuolloin. Mukana menossa ovat myös poliisit David Caruso ja Wesley Snipes, Walkenin oikea käsi Laurence Fishburne ja hyvin lyhyesti Steve Buscemi.
Vankilavuosien aikana ilmaantuneet kilpailijat eliminoidaan yksi kerrallaan, mutta New Yorkin kuninkuus osoittautuu silti vaikeasti saavutettavaksi. Juoni on odottamaani heikompi, sillä se sisältää vain pakolliset petoskuviot ja poliisien ja konnien välisen hippaleikin. Elokuva loistaa kuitenkin mustalla tunnelmallaan, jossa ei kepeitä hetkiä koeta. Walken on vakuuttava auktoriteetti, joka hallitsee tilanteita pelkällä karulla ja tyynellä olemuksellaan. Muut näyttelijät eivät valitettavasti pääse tarpeeksi esille, paitsi ehkä Fishburne, joka enimmäkseen soittaa suutaan perinteiseen gangstatyyliin. Moni hahmo toki kuolee pian esittäytymisensä jälkeen, joten aikaa kovin ihmeellisiin suorituksiin ei useinkaan ole.
Walkenin huumepomo on siten erikoista lajia, että hän haluaa rahoittaa bisneksillään huonommalla alueella sijaitsevan sairaalan toiminnan. Hänen jenginsä koostuu huomatakseni vain mustista ja kimppuunsa hyökkääville pikkuroistoillekin hän tarjoaa töitä ennemmin kuin luotia kalloon. Robin Hood-teemasta ei kuitenkaan saada paljoakaan irti, eikä miehen hyväntekeväisyydelle löydy kunnollista selitystä. Mies on rikollinen pahis siinä missä kaverinsakin. Siitä pidin, että elokuva loppuu tylysti ilman jälkifiilistelyjä, vaikka kohtauksessa onkin pientä hätäisyyden tuntua.
The Shadow
Sarjakuvafilmatisointi tämäkin, jos kohta The Shadow aloitti radiokuunnelmissa ja tehtiin hänestä myös sellaisia pulp-lukemistojakin. Viittaan ja naamioon pukeutunut sankari liikkuu huomaamatta suurkaupungin yössä ja herättää kauhua rikollisissa, päivisin esiintyy seurapiiriplayboyna – tämähän kuulostaa tutulta ja Varjolla onkin oma osan historiassa modernin supersankarin kehityksessä ja ennen kaikkea Batmanin esikuvana. (Nykyään The Shadow on myös itsessään DC-hahmo ja Bättis on ihan tarinan sisälläkin pitänyt tätä esikuvanan. Lisäksi Disneyn Varjoankka on siviilinimeään myöten parodia ennen kaikkea The Shadowsta)
Batmanista kehkeytyi varsin pian jonkin sortin pasifisti, joka ei käy tuliaseita (joilla hänen vanhempana tapettiin), The Shadowlla ei ole tämmöisiä esteitä.
Hahmon yksityiskohdat, kuten oikea nimi, syntyperä ja kyvyt ovat vaihdelleen inkarnaatiosta toiseen – radiovarjo osasi peräti muuttua näkymättömäksi. Lähtökohtaisesti kyseessä kuitenkin on pulp-ajan sankari, joten hänet sijoittaa helpoiten maailmansotien välisen ajan New Yorkiin.
1994 tästä tehtiin leffa, joka yllättäen ei oikein toimi. Varjo heiluu turhan vähän varjona, ja sitäpaitsi radiosta otettu näkymättömyyskyky näyttää leffassa aika hölmöltä. On yksi juttu, että näytetään sankarin tulevan paikalle niin, ettei kukaan huomaa ja toinen, että kirjaimellisesti kuljetaan näkymättömyysviitta päällä. Ihan turhan paljon saadaan seurata Varjon siviilipersoonan Lamont Cranstonin ja Margo Lanen hakkailua. Oikein kukaan hahmoista ei ole kovin karismaattinen ja John Lonen Shiwan Khan on suorastaan pösilö. Juonessakaan ei tunnu oikein pulpiksikaan olevan pahemmin järkeä.
Ei silti sentään kaduta, että katsoin. Leffa on lopputulokseen nähden harmillisen hyvin tehty mitä tulee matte-maalauksiin ja muuhun elävän 30-luvun New Yorkin luomiseen. Ian McKellenin fanit voivat bongata hänet klassisessa hajamielisen professorin roolissa.
Sarjakuvafilmatisointi tämäkin, jos kohta The Shadow aloitti radiokuunnelmissa ja tehtiin hänestä myös sellaisia pulp-lukemistojakin. Viittaan ja naamioon pukeutunut sankari liikkuu huomaamatta suurkaupungin yössä ja herättää kauhua rikollisissa, päivisin esiintyy seurapiiriplayboyna – tämähän kuulostaa tutulta ja Varjolla onkin oma osan historiassa modernin supersankarin kehityksessä ja ennen kaikkea Batmanin esikuvana. (Nykyään The Shadow on myös itsessään DC-hahmo ja Bättis on ihan tarinan sisälläkin pitänyt tätä esikuvanan. Lisäksi Disneyn Varjoankka on siviilinimeään myöten parodia ennen kaikkea The Shadowsta)
Batmanista kehkeytyi varsin pian jonkin sortin pasifisti, joka ei käy tuliaseita (joilla hänen vanhempana tapettiin), The Shadowlla ei ole tämmöisiä esteitä.
Hahmon yksityiskohdat, kuten oikea nimi, syntyperä ja kyvyt ovat vaihdelleen inkarnaatiosta toiseen – radiovarjo osasi peräti muuttua näkymättömäksi. Lähtökohtaisesti kyseessä kuitenkin on pulp-ajan sankari, joten hänet sijoittaa helpoiten maailmansotien välisen ajan New Yorkiin.
1994 tästä tehtiin leffa, joka yllättäen ei oikein toimi. Varjo heiluu turhan vähän varjona, ja sitäpaitsi radiosta otettu näkymättömyyskyky näyttää leffassa aika hölmöltä. On yksi juttu, että näytetään sankarin tulevan paikalle niin, ettei kukaan huomaa ja toinen, että kirjaimellisesti kuljetaan näkymättömyysviitta päällä. Ihan turhan paljon saadaan seurata Varjon siviilipersoonan Lamont Cranstonin ja Margo Lanen hakkailua. Oikein kukaan hahmoista ei ole kovin karismaattinen ja John Lonen Shiwan Khan on suorastaan pösilö. Juonessakaan ei tunnu oikein pulpiksikaan olevan pahemmin järkeä.
Ei silti sentään kaduta, että katsoin. Leffa on lopputulokseen nähden harmillisen hyvin tehty mitä tulee matte-maalauksiin ja muuhun elävän 30-luvun New Yorkin luomiseen. Ian McKellenin fanit voivat bongata hänet klassisessa hajamielisen professorin roolissa.
Olen unohtanutkin koko The Shadow -elokuvan olemassaolon. Mutta nyt kun vähän lueskeli juonikuvausta niin palautui taas mieleen. Ei todellakaan mikään kummoinen leffa. Jos hahmon edes tuntisi, niin siitä antaisi ylimääräisiä pisteitä, mutta ei, joten jäi minullakin aikoinaan heikommaksi kokemukseksi kuin tahattomankin koominen (ja yhtä lailla huono)
Mustanaamio
-elokuva.
Jos haluaa noita viime vuosisadan alkupuolen sarjiksista tehtyjä varhaisia 90-luvun sarjisfilmatisointeja katsoa, niin suosittelisin ennemmin vaikka Dick Tracyä . Siinä vasta komeasti lavastettu ja kuvattu elokuva ehdalla halpissarjisväritekniikalla, ja todella sarjismaisen yliampuvasti maskeeratuilla hahmoilla! Tosin silläkään leffalla ei juuri muita ansioita ole.
Jos haluaa noita viime vuosisadan alkupuolen sarjiksista tehtyjä varhaisia 90-luvun sarjisfilmatisointeja katsoa, niin suosittelisin ennemmin vaikka Dick Tracyä . Siinä vasta komeasti lavastettu ja kuvattu elokuva ehdalla halpissarjisväritekniikalla, ja todella sarjismaisen yliampuvasti maskeeratuilla hahmoilla! Tosin silläkään leffalla ei juuri muita ansioita ole.
Kerettiin kuitenkin välissä katsomaan Dyke Hard. Se on kokolailla eri eläin, perinteinen "tehdäänpäs oma leffa ja kaikki saa esittää ketä haluaa". Huuto on tällä kertaa ilmeisesti käynyt ruotsalaisissa QUILTBAGQUILTBAG -piireissä ja jälki on sen mukaista, tässäkään leffassa nyt mitään järkeä ole ja juuri kukaan ei osaa näytellä. Tekninen puoli näissä amatöörituotoksissa on toki nykyään kohdallaan ja nyt ei kaivata niin kummallisia erikoistehosteitakaan, jotka jossain Kung Furyssa paistavat läpi.
Rokkibändillä on ollut hittinsä, mutta nyt menee huonommin ja yleisö viskoo sekalaisilla esineillä, kykyjenetsintäkilpailu voisi auttaa uuteen nousuun, mutta solistikin lähti jo lätkimään. Kilpailupaikalle pääseminenkin menee juuri niinkuin elokuvissa, eli ei vailla vastuksia, matka kiertää mm. vankilan kautta.
Juuh elikkäs aika usein tämmöisiä hassutteluja katsoessa niissä on lähinnä väkivaltaa, tällä kertaa splatterin määrä on kohtalaisen vähissä ja sen sijaan tilalla on kaikenkarvaista bylsimistä. Lesbo-B-elokuvia ei varmasti ole liikaa, varsinkaan kun tämä nyt ei ole mitään male gaze -exploitaatiota, vaan lämminhenkistä koko perheen viihdettä – no, K15 ikärajahan tälle kyllä on Ruotsissa lyöty). Näkyyhän tässä kaikkea hurjaa, kuten kummituksen tissit.
Harmillisesti vaan tämä myös on musiikkielokuva ja musikaalisesta annista ei lopulta jää ihan hirveästi kotiinkertomista. Jos Dyke Hardin saisi risteytettyä Blues Brothersin kanssa, jälkeläinen olisi maailman paras elokuva.
Traileri
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
Kuva ei ole ainakaan liian pieni!
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
Marvelin supersankarielokuva Doctor Strange tuli päivällä katsottua. En ole kovin suuri supersankarileffojen fani, mutta Doctor Strange oli hyvä. Benedict Cumberbatch on loistava näyttelijä (mm.
Uusi Sherlock
) Katsomisen arvoinen.
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
valerian and the city of a thousand planets
Kävin katsomassa kyseisen Bessonin uutukaisen elokuvateatterissa menneenä torstaina. Vaikka leffakriitikot ja sarjakuvan toisintoa odottaneet fanit eivät elokuvaa ole liikaa arvostaneet, minusta raina oli erinomaista avaruusfantasiaviihdettä. Maailma ja otukset oli rakennettu hyvin ja ovat varmasti imaisseet hyvän määrän budjettia. FX:ää ja CG:Tä ei oltu ostettu alennuskorista ja huumori nauratti. Otuksien outous oli uskallettu toteuttaa ennakkoluulottomasti ja irvistys niille arvostelijoille, jotka allergisoituivat Monistajan toiminnasta. Ihan tarpeeksi monta fantasiapätkää on nähty, missä "Otukset x on vähän niin kuin örkkejä, mutta yhdellä silmällä ja otukset y haltioita, mutta ne hohtavat vihreää."
Juoni ei ollut löysä, niin kuin joskus näissä pidemmissä fantasiarainoissa, vaan tapahtumat pysyivät terässä ja eteenpäin ajettiin.
Ns. vahvan naissankarin hahmo Valerianin vastapariksi oli kirjoitettu aika vivahteikkaaksi verrattuna siihen, millaisena ne yleensä pusketaan maailmaan. Etenkin jos tarinaan on kirjoitettu myös rakkautta.
Olisin toivonut tälle elokuvalle säihkyvämpää vastaanottoa. Nyt raina uhkaa jäädä tappiolliseksi, mikä kiukuttaa Besson-fania.
Kävin katsomassa kyseisen Bessonin uutukaisen elokuvateatterissa menneenä torstaina. Vaikka leffakriitikot ja sarjakuvan toisintoa odottaneet fanit eivät elokuvaa ole liikaa arvostaneet, minusta raina oli erinomaista avaruusfantasiaviihdettä. Maailma ja otukset oli rakennettu hyvin ja ovat varmasti imaisseet hyvän määrän budjettia. FX:ää ja CG:Tä ei oltu ostettu alennuskorista ja huumori nauratti. Otuksien outous oli uskallettu toteuttaa ennakkoluulottomasti ja irvistys niille arvostelijoille, jotka allergisoituivat Monistajan toiminnasta. Ihan tarpeeksi monta fantasiapätkää on nähty, missä "Otukset x on vähän niin kuin örkkejä, mutta yhdellä silmällä ja otukset y haltioita, mutta ne hohtavat vihreää."
Juoni ei ollut löysä, niin kuin joskus näissä pidemmissä fantasiarainoissa, vaan tapahtumat pysyivät terässä ja eteenpäin ajettiin.
Ns. vahvan naissankarin hahmo Valerianin vastapariksi oli kirjoitettu aika vivahteikkaaksi verrattuna siihen, millaisena ne yleensä pusketaan maailmaan. Etenkin jos tarinaan on kirjoitettu myös rakkautta.
Olisin toivonut tälle elokuvalle säihkyvämpää vastaanottoa. Nyt raina uhkaa jäädä tappiolliseksi, mikä kiukuttaa Besson-fania.
Aki Kaurismäki Juha 1999. Kertakatselun vitsinä kestää. Shemeikka on rähjempi kuin Juha, mutta eipä ole hehkeä nuori neitokaan. Ajankuvassa on pikku säröjä. Hyvin toimii mykkäelokuvana.
Ridley Scott Alien 1979. Epämiellyttävää eikä kovin välkkyä porukkaa avaruusaluksessa. Ja sätkät palamaan heti horroksesta herättyä. Muukalaislajin idea on hyvä, ja avaruusalus.
James Cameron Aliens 1986. Lähti kiintoisammin liikkeelle kuin Alien ja pari potentiaalisen kiinnostavaa hahmoa (androidi ja firman edustaja), mutta viimeistään lopun epälooginen tytönpelastusoperaatio veti pisteet takaisin alas.
David Fincher Alien 3, 1992. Hieno tyly alku ja YY-vangit järkevämpää väkeä kuin ajan keskiverto avaruusmiehistö tai armeijan yksikkö. Jäi vähän vaisuksi kuitenkin.
Jean-Pierre Jeunet Alien: Resurrection 1997. Alkuasetelma jälleen hyvä: kyllin kaukana tulevaisuudessa ja hiukan vikaan menevä kloonaus. Weaver on myös hyvin pitänyt ja uusinut roolinsa parinkymmenen vuoden mittaan. Ja jälleen kerran niin ontto jatkojuoni, ettei mieleen jää juuri mitään.
T.J. Särkkä Juha 1956. Komeat Kuusamon maisemat ja uskollinen romaanille. Jotkut näyttelijäsuoritukset vähän niin ja näin.
Doug Liman American made 2017. Perustuu CIA:n agentti ja huumediileri Barry Sealin lennokkaaseen elämään. Hykerryttäviä juonenkäänteitä 1980-luvun maailmanpolitiikan kulisseissa.
Nyrki Tapiovaara Juha 1937. Kuvaus vieläkin komeampaa kuin uudemmassa versiossa, vaikka värit puuttuvatkin. Näyttelijätkin tuntuvat uskottavammilta ja paikat autenttisemmilta. Kirjaston kasettinauhan kamala kuvan laatu vain elokuvanautinnon esteenä.
Ridley Scott Alien 1979. Epämiellyttävää eikä kovin välkkyä porukkaa avaruusaluksessa. Ja sätkät palamaan heti horroksesta herättyä. Muukalaislajin idea on hyvä, ja avaruusalus.
James Cameron Aliens 1986. Lähti kiintoisammin liikkeelle kuin Alien ja pari potentiaalisen kiinnostavaa hahmoa (androidi ja firman edustaja), mutta viimeistään lopun epälooginen tytönpelastusoperaatio veti pisteet takaisin alas.
David Fincher Alien 3, 1992. Hieno tyly alku ja YY-vangit järkevämpää väkeä kuin ajan keskiverto avaruusmiehistö tai armeijan yksikkö. Jäi vähän vaisuksi kuitenkin.
Jean-Pierre Jeunet Alien: Resurrection 1997. Alkuasetelma jälleen hyvä: kyllin kaukana tulevaisuudessa ja hiukan vikaan menevä kloonaus. Weaver on myös hyvin pitänyt ja uusinut roolinsa parinkymmenen vuoden mittaan. Ja jälleen kerran niin ontto jatkojuoni, ettei mieleen jää juuri mitään.
T.J. Särkkä Juha 1956. Komeat Kuusamon maisemat ja uskollinen romaanille. Jotkut näyttelijäsuoritukset vähän niin ja näin.
Doug Liman American made 2017. Perustuu CIA:n agentti ja huumediileri Barry Sealin lennokkaaseen elämään. Hykerryttäviä juonenkäänteitä 1980-luvun maailmanpolitiikan kulisseissa.
Nyrki Tapiovaara Juha 1937. Kuvaus vieläkin komeampaa kuin uudemmassa versiossa, vaikka värit puuttuvatkin. Näyttelijätkin tuntuvat uskottavammilta ja paikat autenttisemmilta. Kirjaston kasettinauhan kamala kuvan laatu vain elokuvanautinnon esteenä.
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
Paras Alien-elokuva mielestäni. Eka on pelottavampi ja ahdistavampi, mutta Cameronin sotaisampi näkemys iskee kuitenkin enemmän. Sijoittuu omalle parhaiden elokuvien top-kymppilistalleni.maahinen kirjoitti: James Cameron Aliens 1986. Lähti kiintoisammin liikkeelle kuin Alien ja pari potentiaalisen kiinnostavaa hahmoa (androidi ja firman edustaja), mutta viimeistään lopun epälooginen tytönpelastusoperaatio veti pisteet takaisin alas.
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
There Will Be Blood
There Will Be Blood on elokuva, minkä jotenkin olen onnistunut ohittamaan kaikki nämä vuodet. Eilen onnistuin lyhentämään Katso tämä elokuva! -listaani viimein tällä nimikkeellä kun televisio päätti yhdistää kiinnostavan rainan flunssapäiviini.
Elokuva oli minusta kaiken saamansa hypen arvoinen. Kuvaus niksahtaneen mielen ideasta, pyrkimyksistä ja maailmankuvasta oli kuvattu tosi komeasti osoittelematta liikaa, että Tämä on nyt kuvaus psykopaatista. Tahtomattakin tietenkin huvitti ajatus, millainen erikoinen ja erinomainen kokemus amerikkalaisille on ollut elokuvan vähäeleisyys kun taas täällä Pohjolan kulmassa kerrontatapaan on totuttu.
Roolisuoritukset olivat hyviä ja mielenkiintoisimmiksi tekijöiksi muodostuivat toki Daniel, mutta myös syvästi uskonnollinen pappi, Eli. Danielin pojan kiinnostavin anti oli siinä, miten hän heijasti muita hahmoja ja maailmaa.
There Will Be Blood on elokuva, minkä jotenkin olen onnistunut ohittamaan kaikki nämä vuodet. Eilen onnistuin lyhentämään Katso tämä elokuva! -listaani viimein tällä nimikkeellä kun televisio päätti yhdistää kiinnostavan rainan flunssapäiviini.
Elokuva oli minusta kaiken saamansa hypen arvoinen. Kuvaus niksahtaneen mielen ideasta, pyrkimyksistä ja maailmankuvasta oli kuvattu tosi komeasti osoittelematta liikaa, että Tämä on nyt kuvaus psykopaatista. Tahtomattakin tietenkin huvitti ajatus, millainen erikoinen ja erinomainen kokemus amerikkalaisille on ollut elokuvan vähäeleisyys kun taas täällä Pohjolan kulmassa kerrontatapaan on totuttu.
Roolisuoritukset olivat hyviä ja mielenkiintoisimmiksi tekijöiksi muodostuivat toki Daniel, mutta myös syvästi uskonnollinen pappi, Eli. Danielin pojan kiinnostavin anti oli siinä, miten hän heijasti muita hahmoja ja maailmaa.
Sheriffi (High Noon)
Minulla on joskus vähän ennakkoluuloja näin vanhoja leffoja kohtaan, että elokuvan kieli oli vielä vähän kehittymätöntä siihen aikaa eivätkä sen ajan leffat ole kestäneet aikaa, mieleen tulevat vaikkpa aikalaistunnelmaksi käypäset Charton Hestonin raamatulliset megaspektaakkelit (Kymmenen käskyä ja Ben Hur). Suomessahan Herran vuonna 1952 tehtiin mm. useita sotilasfarsseja, joissa monni ei tarkoittanut kalaa vaan Lasse Pöystiä. High Noon sen sijaan on yllättävänkin nykyaikaista kerrontaa – ja mustavalkoleffa ajalta, jolloin värit olivat jo vakiotavaraa, eli kyse on harkitusta ratkaisusta). Toisena tunnettuna ratkaisuna High Noon on lähes tulkoon reaaliaikainen, se kestää reilun tunnin ja kertoo reilun tunnin tapahtumista siinä ikonisessa villin lännen pikkukaupungissa (jos ei oikein edes saa selvää, minkä elinkeinon vuoksi se on olemassa).
Tarinan tuntevat pääpiirtien monet: jo tähteä naulaan hanskojen kanssa naulaan ripustellut sheriffi (Gary Cooper) saa kuulla, että kaupunkiin on puolen päivän junalla tulossa väkivaltainen kriminaali, joka hautoo kostoa, sheriffi kun pisti hänet vankilaan, alkuperäisen tuomion ollessa peräti hirttäminen. Yhteenotto on väistämätön, mutta kaupunkilaisten mielestä saattaisi olla parempi, jos sheriffi tuoreen vaimonsa kanssa painelisi vastakkaiseen suuntaan kun vielä voi, ja itseasiassa vaimonkaan mielestä ajatus ei ole yhtään hullumpi.
Vaimona yllättävän lyhyeksi jäänyttä näyttelijänuraansa aloittelee Grace Kelly (mustavalkokuva ja kveekariasu häivyttävän jonkin verran sitä, että hän oli vaivaiset 30 vuotta Cooperia nuorempia), apulaissheriffiin roolissa nähdään tyhjäpäisenä amiraalina itselleni tutumpi Lloyd Bridges ja aivan ensimmäisessä roolissaan sen jälkeen yhdessä jos toisessa länkkärissä velmuillut Lee van Cleef.
Kiehtovia nämä kaupunkilänkkärit, joissa erämää ei esiinny niinkään omana elementtinään vaan rajana. Sheriffillä on lain oikeutus, mutta hän on kuitenkin omillaan, rautahevosella ei saavu apujoukkoja vaan kuolema.
Jostakin syystä tämän DVD:n suomalaiseksi ikärajaksi on merkitty 3(!) muiden Pohjoismaiden arvion ollessa 15. Taitaa olla painovirhe. Nykyinen lukema on ymmärrettävä 12.
Minulla on joskus vähän ennakkoluuloja näin vanhoja leffoja kohtaan, että elokuvan kieli oli vielä vähän kehittymätöntä siihen aikaa eivätkä sen ajan leffat ole kestäneet aikaa, mieleen tulevat vaikkpa aikalaistunnelmaksi käypäset Charton Hestonin raamatulliset megaspektaakkelit (Kymmenen käskyä ja Ben Hur). Suomessahan Herran vuonna 1952 tehtiin mm. useita sotilasfarsseja, joissa monni ei tarkoittanut kalaa vaan Lasse Pöystiä. High Noon sen sijaan on yllättävänkin nykyaikaista kerrontaa – ja mustavalkoleffa ajalta, jolloin värit olivat jo vakiotavaraa, eli kyse on harkitusta ratkaisusta). Toisena tunnettuna ratkaisuna High Noon on lähes tulkoon reaaliaikainen, se kestää reilun tunnin ja kertoo reilun tunnin tapahtumista siinä ikonisessa villin lännen pikkukaupungissa (jos ei oikein edes saa selvää, minkä elinkeinon vuoksi se on olemassa).
Tarinan tuntevat pääpiirtien monet: jo tähteä naulaan hanskojen kanssa naulaan ripustellut sheriffi (Gary Cooper) saa kuulla, että kaupunkiin on puolen päivän junalla tulossa väkivaltainen kriminaali, joka hautoo kostoa, sheriffi kun pisti hänet vankilaan, alkuperäisen tuomion ollessa peräti hirttäminen. Yhteenotto on väistämätön, mutta kaupunkilaisten mielestä saattaisi olla parempi, jos sheriffi tuoreen vaimonsa kanssa painelisi vastakkaiseen suuntaan kun vielä voi, ja itseasiassa vaimonkaan mielestä ajatus ei ole yhtään hullumpi.
Vaimona yllättävän lyhyeksi jäänyttä näyttelijänuraansa aloittelee Grace Kelly (mustavalkokuva ja kveekariasu häivyttävän jonkin verran sitä, että hän oli vaivaiset 30 vuotta Cooperia nuorempia), apulaissheriffiin roolissa nähdään tyhjäpäisenä amiraalina itselleni tutumpi Lloyd Bridges ja aivan ensimmäisessä roolissaan sen jälkeen yhdessä jos toisessa länkkärissä velmuillut Lee van Cleef.
Kiehtovia nämä kaupunkilänkkärit, joissa erämää ei esiinny niinkään omana elementtinään vaan rajana. Sheriffillä on lain oikeutus, mutta hän on kuitenkin omillaan, rautahevosella ei saavu apujoukkoja vaan kuolema.
Jostakin syystä tämän DVD:n suomalaiseksi ikärajaksi on merkitty 3(!) muiden Pohjoismaiden arvion ollessa 15. Taitaa olla painovirhe. Nykyinen lukema on ymmärrettävä 12.
Pari leffaa taas nähtynä:
Lady Macbeth on synkkä ja kieroutunut draama, jossa tunnelmaa luovat pysähtyneet kamerat, harmaat sävyt ja hiljakseen etenevä juoni - jossa silti tapahtuu hämmentäviä asioita, murhia ja järkytyksiä. Erikoinen elokuva, jota kuitenkin suosittelen toden teolla, sillä minut se vakuutti.
King Arthur - Legend of the Sword. Keskinkertaisen viihdyttävää kuraa ja taas yksi elokuva, jonka tehosteet eivät näytä miltään, kun niitä katsoo lentokoneen ruudulta. Paljon muuta siinä ei sitten ollutkaan.
Lady Macbeth on synkkä ja kieroutunut draama, jossa tunnelmaa luovat pysähtyneet kamerat, harmaat sävyt ja hiljakseen etenevä juoni - jossa silti tapahtuu hämmentäviä asioita, murhia ja järkytyksiä. Erikoinen elokuva, jota kuitenkin suosittelen toden teolla, sillä minut se vakuutti.
King Arthur - Legend of the Sword. Keskinkertaisen viihdyttävää kuraa ja taas yksi elokuva, jonka tehosteet eivät näytä miltään, kun niitä katsoo lentokoneen ruudulta. Paljon muuta siinä ei sitten ollutkaan.
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
Mikä tuo juttu on, että tunnut katsovan elokuvia lähinnä lentokoneessa?
Astorethein kirjoitti: Mikä tuo juttu on, että tunnut katsovan elokuvia lähinnä lentokoneessa?
Tulee lennettyä työn puolesta aika paljon, ja pitkän matkan isoissa koneissa on viihdeyksiköt asennettuina tuolien selkänojiin. Yleensä valikoima on vielä suhteellisen uutta, joten useimmiten sieltä yksi tai kaksi leffaa tulee katsottua ihan vain ajan tappamiseksi. Mitäs sitä muutakaan tekisi, jos 6-9 tuntia pitää jumittaa paikallaan, ja ne leffat kuitenkin kuuluvat lipun hintaan.
Tällä kertaa lensin vain Helsingistä Lontooseen, mutta koneeksi osui A350, josta nuo viihdekeskukset löytyvät, eli ehdin ihan Euroopan lennollakin katsoa yhden leffan sieltä.
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
Uuden Blade Runnerin kolkutellessa ovella päätin viimeinkin katsastaa tämän itseltä vielä näkemättä jääneen kulttiklassikon, elis siis tämän 1982 version. Sen verran tykästyin, että mielenkiinto uuteen elokuvaan kasvoi huomattavasti. Samaten nousi kiinnostus myös Philip K. Dickin alkuperäisteokseen. To Do -listalle meni.
Tänään puolestaan hieman väsyneenä päivästä selailin puolihuolimattomasti Netflixin valikoimaa, kun kohdalle osui paljon kritiikkiä saanut filmatisointi Richelle Meadin Vampire Academy -sarjaan perustuvasta samannimisestä leffasta. Annos teinivampyyreita kuulosti juuri sopivalta aivotoiminnalleni sillä hetkellä. Ja olin tietysti utelias, tykkäsin Meadin kirjasarjasta melko paljon.
Leffa sen sijaan ei ollut mikään erityisen hyvä, näyttely oli ala-arvoista jopa meikäläisen mittapuulla, mutta toisin kuin monet muut, tykkäsin Dimitrin näyttelijästä osassaan. En tiedä kuinka paljon juonesta saa irti, jos ei ole lukenut kirjoja...tarina voi vaikuttaa sekavalta ja suurelta osin tuntui kuin olisi katsonut leffaa, joka yrittää olla Harry Potter Twilightin maailmassa.
Sääli, Meadin sarja on oikeasti paljon parempi kuin leffa jälleen kerran antaa ymmärtää.
+ Shadowhunters faneille tiedoksi; mikäli kiinnostaa nähdä miltä Dominic Sherwood näyttää tummatukkaisena, kannattaa tämä kuitenkin katsastaa.
Tänään puolestaan hieman väsyneenä päivästä selailin puolihuolimattomasti Netflixin valikoimaa, kun kohdalle osui paljon kritiikkiä saanut filmatisointi Richelle Meadin Vampire Academy -sarjaan perustuvasta samannimisestä leffasta. Annos teinivampyyreita kuulosti juuri sopivalta aivotoiminnalleni sillä hetkellä. Ja olin tietysti utelias, tykkäsin Meadin kirjasarjasta melko paljon.
Leffa sen sijaan ei ollut mikään erityisen hyvä, näyttely oli ala-arvoista jopa meikäläisen mittapuulla, mutta toisin kuin monet muut, tykkäsin Dimitrin näyttelijästä osassaan. En tiedä kuinka paljon juonesta saa irti, jos ei ole lukenut kirjoja...tarina voi vaikuttaa sekavalta ja suurelta osin tuntui kuin olisi katsonut leffaa, joka yrittää olla Harry Potter Twilightin maailmassa.
Sääli, Meadin sarja on oikeasti paljon parempi kuin leffa jälleen kerran antaa ymmärtää.
+ Shadowhunters faneille tiedoksi; mikäli kiinnostaa nähdä miltä Dominic Sherwood näyttää tummatukkaisena, kannattaa tämä kuitenkin katsastaa.
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
The Burning
Slasher-elokuvat olivat voimissaan 80-luvulla ja ne kaksi tunnetuinta naamiomurhaajaa saivat tietenkin runsaasti jäljittelijöitä. Yksi lisäys teinejä silpovaan genreen oli The Burning, jonka nimeen kiteytyy elokuvan lähtökohta. Kesäleiriä viettävät nuorukaiset päättävät tehdä ohjaajalleen pienen kepposen, joka menee hieman vikaan sillä seurauksella, että ohjaaja palaa karrelle ja joutuu sairaalaan useammaksi vuodeksi. Kun kotiutumisen päivä koittaa, on tietenkin aika kostaa. Jostain syystä ensimmäinen uhri on viaton katuhuora, mutta kohtaus määrittää pahuuden fyysisen olemuksen. Murhaajasta ei nimittäin nähdä yleensä muuta kuin hänen käyttämänsä isot puutarhasakset.
Sitten leikataankin aurinkoisiin tunnelmiin uuden kesäleirin keskelle, jossa himokkaat teinipojat saalistavat pillua vaihtelevalla menestyksellä. Joukkoon mahtuu itsevarmoja kusipäitä, heiveröisiä nörttejä sekä kikattavia tyttöjä, jotka eivät oikein tiedä, miten vastata uhoavien urosten soidinkutsuihin. Välillä paljaat tissit huojuvat ja kuten tiedämme, alastomuus ja varsinkin seksi tarkoittaa, että tappaja on lähellä. Niinpä eräskin tyttö heittää henkensä noin minuutti makuupussissa peuhaamisen jälkeen.
Tappokohtauksia on yllättävän vähän ja ne ovat yllättävän lyhyitä. Ne kuitenkin toimivat tehokkaasti, sillä kun sakset sivaltavat, se on niin sanotusti kerrasta poikki. Erikoistehosteiden erikoismies Tom Savini on loihtinut asiallisia näkymiä, jotka vakuuttavat, vaikka kamera ei sisälmysten keskelle tarkennakaan. Unohtaa ei pidä mainiota musaraitaa, jossa syntikat maalailevat hienoja tunnelmia tyylillä, joka hallittiin vain kasarilla. The Burning on esikuviensa klooni, mutta silti viihdyttävä ja jopa jännittävä kauhuelokuva.
Slasher-elokuvat olivat voimissaan 80-luvulla ja ne kaksi tunnetuinta naamiomurhaajaa saivat tietenkin runsaasti jäljittelijöitä. Yksi lisäys teinejä silpovaan genreen oli The Burning, jonka nimeen kiteytyy elokuvan lähtökohta. Kesäleiriä viettävät nuorukaiset päättävät tehdä ohjaajalleen pienen kepposen, joka menee hieman vikaan sillä seurauksella, että ohjaaja palaa karrelle ja joutuu sairaalaan useammaksi vuodeksi. Kun kotiutumisen päivä koittaa, on tietenkin aika kostaa. Jostain syystä ensimmäinen uhri on viaton katuhuora, mutta kohtaus määrittää pahuuden fyysisen olemuksen. Murhaajasta ei nimittäin nähdä yleensä muuta kuin hänen käyttämänsä isot puutarhasakset.
Sitten leikataankin aurinkoisiin tunnelmiin uuden kesäleirin keskelle, jossa himokkaat teinipojat saalistavat pillua vaihtelevalla menestyksellä. Joukkoon mahtuu itsevarmoja kusipäitä, heiveröisiä nörttejä sekä kikattavia tyttöjä, jotka eivät oikein tiedä, miten vastata uhoavien urosten soidinkutsuihin. Välillä paljaat tissit huojuvat ja kuten tiedämme, alastomuus ja varsinkin seksi tarkoittaa, että tappaja on lähellä. Niinpä eräskin tyttö heittää henkensä noin minuutti makuupussissa peuhaamisen jälkeen.
Tappokohtauksia on yllättävän vähän ja ne ovat yllättävän lyhyitä. Ne kuitenkin toimivat tehokkaasti, sillä kun sakset sivaltavat, se on niin sanotusti kerrasta poikki. Erikoistehosteiden erikoismies Tom Savini on loihtinut asiallisia näkymiä, jotka vakuuttavat, vaikka kamera ei sisälmysten keskelle tarkennakaan. Unohtaa ei pidä mainiota musaraitaa, jossa syntikat maalailevat hienoja tunnelmia tyylillä, joka hallittiin vain kasarilla. The Burning on esikuviensa klooni, mutta silti viihdyttävä ja jopa jännittävä kauhuelokuva.
Muokannut 08.10.2017 23:13 Mustelmann
Olen yrittänyt katsoa lentokoneen miniruudulta elokuvia, mutta aina ne jäävät kesken, ei niin pienenä kertakaikkiaan voi nauttia edes tv-elokuvista. Onneksi lentokoneessa pystyy lukemaan, toisin kuin bussissa, jossa voi vain katsella ulos tai tulee paha olo.
Paul Verhoeven Hollow man 2000. Olisi ollut paljon kiinnostavampi puhtaana scifileffana näkymättömyyskokeiluista, ilman puolivälin tylsää käännöstä kauhuun. Eikö nyt näkymätön mies tirkistelyä jännempää tekemistä keksi, ja siitä homma sitten eskaloituu näkymättömyyden rapauttaessa aivotoimintaa.
Ron Shelton Bull Durham 1988. Ihan hupaisa baseballkomedia, vaikka suurin osa filmistä onkin odottelua, milloin Sarandon ja Costner nähdään sängyssä yhdessä.
Paul Schrader The comfort of strangers 1990. Pitkäveteinen, tolkuton, sairas, kaunis, hypnoottinen. Perustuu Ian McEwanin Venetsiassa tapahtuvaan romaaniin.
T.J. Särkkä Naiskohtaloita 1947. Hurjaa melodraamaa. Maupassantin romaani Une vie siirrettynä Suomeen. Kuvaus on huippuluokkaa.
Alan Parker Mississippi burning 1988. Perustuu tositapahtumiin kolmen ihmisoikeustyöntekijän murhasta 1964. Kaikin puolin hyvin onnistunut katsaus sokaisevaan rotuvihaan.
Peter Jackson The Lovely bones 2009. Paljon muutoksia kirjaan verrattuna eikä parempaan suuntaan. Haahuilua elämän ja kuoleman välitilassa, dekkarielementit poissa. Henkilöhahmot latistuneet paitsi Stanley Tuccin erinomainen sarjamurhaaja.
Paul Verhoeven Hollow man 2000. Olisi ollut paljon kiinnostavampi puhtaana scifileffana näkymättömyyskokeiluista, ilman puolivälin tylsää käännöstä kauhuun. Eikö nyt näkymätön mies tirkistelyä jännempää tekemistä keksi, ja siitä homma sitten eskaloituu näkymättömyyden rapauttaessa aivotoimintaa.
Ron Shelton Bull Durham 1988. Ihan hupaisa baseballkomedia, vaikka suurin osa filmistä onkin odottelua, milloin Sarandon ja Costner nähdään sängyssä yhdessä.
Paul Schrader The comfort of strangers 1990. Pitkäveteinen, tolkuton, sairas, kaunis, hypnoottinen. Perustuu Ian McEwanin Venetsiassa tapahtuvaan romaaniin.
T.J. Särkkä Naiskohtaloita 1947. Hurjaa melodraamaa. Maupassantin romaani Une vie siirrettynä Suomeen. Kuvaus on huippuluokkaa.
Alan Parker Mississippi burning 1988. Perustuu tositapahtumiin kolmen ihmisoikeustyöntekijän murhasta 1964. Kaikin puolin hyvin onnistunut katsaus sokaisevaan rotuvihaan.
Peter Jackson The Lovely bones 2009. Paljon muutoksia kirjaan verrattuna eikä parempaan suuntaan. Haahuilua elämän ja kuoleman välitilassa, dekkarielementit poissa. Henkilöhahmot latistuneet paitsi Stanley Tuccin erinomainen sarjamurhaaja.
Dredd (2012)
Se parempi Judge Dredd -filmatisointi.
Hiukan yksioikoinen osa lähdemateriaalista on tietysti filtteröity mukaan. 200AD-lehden lähes jokaisessa numerossa esiintyvä Judge Dredd -sarjakuva on välillä ollut fasistisen dystopian satiiria, välillä etsinyt meistä kaikista sitä pimeintä likaistaharrya, joka pistäisi punkit ja perpit järjestykseen ja välillä ollut seikkailusarjakuva coolista tulevaisuuden poliisista. Leffa on jälkimmäistä. Sarjakuvasta tuttuihin megakaupungin asukkaiden älyttömiin villityksiin lähinnä viitataan.
Lisäksi ollaan huomattavasti alkuteosta lähemmässä tulevaisuudessa, poissa ovat avaruusolennot ja -alukset, oikeasti älykkäät robotit, lentävät autot. Johannesburgin brutalistisilla kaduilla hurjastellaan autoilla, jotka ovat vanhoja jo nyt ja varsin saumattomilla efekteillä sinne lisätyt megakompleksit eivät ole nekään ihan niin massiivisia. Yhdistäkää mielessäni kaikki, mitä Dubaihin rakennetaan nykyisin ja Kowloonin pahamainen kortteli Hong Kongissa.
Budjetti saattoi tietysti vaikuttaa asiaan, vuoden 1995 surullisen kuuluisassa versiossa oli enemmän rahaa ja enemmän mahdollisuuksia tuoda sarjakuvan älyttömyyksiä mukaan, Mean Machine Angelista lähtien. Toisaalta selvästi enemmän rahaa toi enemmän tahoja sotkemaan soppaa – en nyt lähde spekuloimaan eri väitteillä, kuinka paljon asiassa oli Sly Stallonen omaa vaatimusta, mutta joka tapauksessa leffasta muistetaan aina ensimmäisenä, että Dredd heiluu ympäriinsä enimmän leffaa ilman kypärää.
Karl Urban sen sijaan ottaa dreddinsä tosissaan ja onkin kerta kaikkiaan täydellinen rooliin. Vanha Kovanaama murisee ja ärjyy ja naaman ainoana näkyvänä osana suupielet menevät ihan riittävästi alaspäin. Muitakaan virhecastauksia ei nähdä, ikärajaa ei yritetä tiputtaa, mukana ei ole mikään niin hirvittävää kuin yrittää viritellä romanssia Dreddin ja nuoren Judge Andersonin välille ja muutenkaan ei pysähtynyt tuijottamaan mitään "onpa saatanan tyhmä kohtaus"-hengessä.
Lyhyesti: Dredd tappaa talossa ja puutarhoja teräsbetonihelvetissä ei sitten olekaan. Häpeilemätöntä väkivaltaviihdettä, ja hyvin tehtyä, kuka pitää vaikka 80-luvun Scharzenegger-elokuvista hiukan tylymmässä muodossa, mutta samoin kuin jostain Yön ritarista, sinällään oikein hyvästä leffasta, ei tietenkään saa kokonaiskuvaa siitä, mitä Batman on eri inkarnaatioissaan ollut, ei tämäkään leffan kerro koko tarinaa eikä sitä ensikosketukseksi Judge Dreddin maailmaan voi suositella. Kirjastoissa lienee edelleen sen sijaan saatavissa niitä Jalavan albumeita.
Jatko-osaa odotellaan edelleen jossain muodossa. Alunperin Dredd jäi teatterikierrossa vähäsen tappiolle, mutta tallenne- ja striimausmyynti on ollut sen sijaan kokolailla hyvää. Netflixissa pyörii tälläkin hetkellä. Kuulemma ihan hyvät 3D-efektit jäävät luonnollisesti näkemättä.
Se parempi Judge Dredd -filmatisointi.
Hiukan yksioikoinen osa lähdemateriaalista on tietysti filtteröity mukaan. 200AD-lehden lähes jokaisessa numerossa esiintyvä Judge Dredd -sarjakuva on välillä ollut fasistisen dystopian satiiria, välillä etsinyt meistä kaikista sitä pimeintä likaistaharrya, joka pistäisi punkit ja perpit järjestykseen ja välillä ollut seikkailusarjakuva coolista tulevaisuuden poliisista. Leffa on jälkimmäistä. Sarjakuvasta tuttuihin megakaupungin asukkaiden älyttömiin villityksiin lähinnä viitataan.
Lisäksi ollaan huomattavasti alkuteosta lähemmässä tulevaisuudessa, poissa ovat avaruusolennot ja -alukset, oikeasti älykkäät robotit, lentävät autot. Johannesburgin brutalistisilla kaduilla hurjastellaan autoilla, jotka ovat vanhoja jo nyt ja varsin saumattomilla efekteillä sinne lisätyt megakompleksit eivät ole nekään ihan niin massiivisia. Yhdistäkää mielessäni kaikki, mitä Dubaihin rakennetaan nykyisin ja Kowloonin pahamainen kortteli Hong Kongissa.
Budjetti saattoi tietysti vaikuttaa asiaan, vuoden 1995 surullisen kuuluisassa versiossa oli enemmän rahaa ja enemmän mahdollisuuksia tuoda sarjakuvan älyttömyyksiä mukaan, Mean Machine Angelista lähtien. Toisaalta selvästi enemmän rahaa toi enemmän tahoja sotkemaan soppaa – en nyt lähde spekuloimaan eri väitteillä, kuinka paljon asiassa oli Sly Stallonen omaa vaatimusta, mutta joka tapauksessa leffasta muistetaan aina ensimmäisenä, että Dredd heiluu ympäriinsä enimmän leffaa ilman kypärää.
Karl Urban sen sijaan ottaa dreddinsä tosissaan ja onkin kerta kaikkiaan täydellinen rooliin. Vanha Kovanaama murisee ja ärjyy ja naaman ainoana näkyvänä osana suupielet menevät ihan riittävästi alaspäin. Muitakaan virhecastauksia ei nähdä, ikärajaa ei yritetä tiputtaa, mukana ei ole mikään niin hirvittävää kuin yrittää viritellä romanssia Dreddin ja nuoren Judge Andersonin välille ja muutenkaan ei pysähtynyt tuijottamaan mitään "onpa saatanan tyhmä kohtaus"-hengessä.
Lyhyesti: Dredd tappaa talossa ja puutarhoja teräsbetonihelvetissä ei sitten olekaan. Häpeilemätöntä väkivaltaviihdettä, ja hyvin tehtyä, kuka pitää vaikka 80-luvun Scharzenegger-elokuvista hiukan tylymmässä muodossa, mutta samoin kuin jostain Yön ritarista, sinällään oikein hyvästä leffasta, ei tietenkään saa kokonaiskuvaa siitä, mitä Batman on eri inkarnaatioissaan ollut, ei tämäkään leffan kerro koko tarinaa eikä sitä ensikosketukseksi Judge Dreddin maailmaan voi suositella. Kirjastoissa lienee edelleen sen sijaan saatavissa niitä Jalavan albumeita.
Jatko-osaa odotellaan edelleen jossain muodossa. Alunperin Dredd jäi teatterikierrossa vähäsen tappiolle, mutta tallenne- ja striimausmyynti on ollut sen sijaan kokolailla hyvää. Netflixissa pyörii tälläkin hetkellä. Kuulemma ihan hyvät 3D-efektit jäävät luonnollisesti näkemättä.