-
- Terry Pratchett
- Lukusali / Freyja | Tänään 17:27
-
- Lukuhaaste: Helmet 2023
- Lukupiiri / Pisania | Eilen 21:53
-
- Lukuhaaste: Goodreads 2023
- Lukupiiri / Pisania | Eilen 21:51
-
- Mitä olet viimeksi lukenut - arvioita kirjoista
- Lukusali / Jussi | Eilen 21:01
-
- Lukuhaaste: Popsugar 2023
- Lukupiiri / Pisania | Eilen 10:28
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
Ja ilmeisesti sen verran pätevä pätkä, että englannin kielisille on tehty oma versio:
Cold Pursuit (2019) pääosassa Liam Neeson ja suomennettuna Kylmä kosto
Cold Pursuit (2019) pääosassa Liam Neeson ja suomennettuna Kylmä kosto
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
Joo, tuosta on tosiaan jenkkiversio olemassa. Liam Neeson on päärooliin suorastaan ilmiselvä valinta, hän kun on esittänyt jurottavia ikämieskostajia usein ennenkin. Ohjaaja on mielenkiintoisesti sama uudessakin leffassa. En siis ole sitä nähnyt, mutta pitää katsoa jos vastaan tulee.
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
Kopps
Lämminhenkisessä ruotsalaiskomediassa pikkukaupungin poliisit päätyvät vaikeuksiin, kun heidän poliisiasemansa uhataan lakkauttaa tehostamistoimien seurauksena. Rikoksiakaan ei ole tapahtunut rauhallisessa pitäjässä vuosikausiin, joten virkavaltaa ei yksinkertaisesti tarvita. Neljä partiopoliisia ja heidän päällikkönsä alkavatkin tehtailemaan rikoksia ihan itse, jotta kaunis ylijohtajatar tai mikä nyt olikaan peruisi lakkauttamispäätöksen. Josef Faresin ohjaama sekoilupläjäys säteilee hyväntuulista energiaa ja leppoisaa tuppukyläfiilistä, mihin leffa selkeästi nojaakin, sillä yksittäiset vitsit eivät ehkä aivan täysillä naurata. Kokonaisuus on tosin niinkin mukava ja harmiton, että jonkinlaista särmää jäin väistämättä kaipaamaan.
Nobody
Tavallisille, keski-ikäisille ja perheellisille miehille ei kannata vittuilla, sillä yllättävän moni heistä on ollut menneisyydessään rankka jätkä, jolla saattaa olla esimerkiksi vanhentunut FBI:n henkilökortti lompakossaan. Bob Odenkirkin esittämä työukko kuuluu tällaisiin tapauksiin ja pääsee hyödyntämään kauan sitten opittuja taitoja, kun hänen kotiinsa murtaudutaan. Pikkurosvot saavatkin opetuksen, mutta varsinainen juoni käynnistyy vasta myöhemmin, kun perheenisä päästelee höyryjä aivan toisten rikollisten parissa. Bussin ahtaissa sisätiloissa tapahtuva ankara ja brutaali turpaanvetokohtaus ajaa päähenkilön kahnauksiin venäläismafian kanssa vähän kuten kävi John Wickille eräässä toisessa elokuvassa. Tyyli ja tunnelma ovat kummassakin elokuvassa yhteneväiset, mutta Nobody on ehkä hieman enemmän kiinni todellisuudessa, vaikka homma meneekin aika överiksi varsinkin lopussa. Juoni on tosiaan melkein sama kuin John Wickissa, mutta hyvää mättöä kuitenkin.
Anaconda
Tämä oli hurja elokuva lapsuudessani ja aika viihdyttävää katsottavaa se oli näin aikuisempanakin. Kauhua tai jännitystä oli paljon vähemmän kuin muistin, enkä oikeastaan pidä tätä edes kauhuelokuvana. Enemmänkin kyse on seikkailuretkestä Amazonin kuumankosteissa viidakkomaisemissa, mihin tuo vaaratekijän sameissa vesissä uiskenteleva jättiläiskäärme. Yliluonnollisen nopeasti liikkuva ja hirviömäisesti sihisevä saalistaja on pätevä vihollinen jokilautalla värjötteleville päähenkilöille, mutta valokeilan varastaa mukaan lyöttäytyvä John Voight, joka virnistelee niin pahaenteisesti kuin kasvolihaksista lähtee. Se isompi käärme toimii aika hyvin nukkehahmossa, mutta digitaalisena otus näyttää auttamatta karsealta. Pienehkössä paidassa viihtyvä vuosimallin -97 Jennifer Lopez ei sen sijaan restaurointia kaipaa.
Lämminhenkisessä ruotsalaiskomediassa pikkukaupungin poliisit päätyvät vaikeuksiin, kun heidän poliisiasemansa uhataan lakkauttaa tehostamistoimien seurauksena. Rikoksiakaan ei ole tapahtunut rauhallisessa pitäjässä vuosikausiin, joten virkavaltaa ei yksinkertaisesti tarvita. Neljä partiopoliisia ja heidän päällikkönsä alkavatkin tehtailemaan rikoksia ihan itse, jotta kaunis ylijohtajatar tai mikä nyt olikaan peruisi lakkauttamispäätöksen. Josef Faresin ohjaama sekoilupläjäys säteilee hyväntuulista energiaa ja leppoisaa tuppukyläfiilistä, mihin leffa selkeästi nojaakin, sillä yksittäiset vitsit eivät ehkä aivan täysillä naurata. Kokonaisuus on tosin niinkin mukava ja harmiton, että jonkinlaista särmää jäin väistämättä kaipaamaan.
Nobody
Tavallisille, keski-ikäisille ja perheellisille miehille ei kannata vittuilla, sillä yllättävän moni heistä on ollut menneisyydessään rankka jätkä, jolla saattaa olla esimerkiksi vanhentunut FBI:n henkilökortti lompakossaan. Bob Odenkirkin esittämä työukko kuuluu tällaisiin tapauksiin ja pääsee hyödyntämään kauan sitten opittuja taitoja, kun hänen kotiinsa murtaudutaan. Pikkurosvot saavatkin opetuksen, mutta varsinainen juoni käynnistyy vasta myöhemmin, kun perheenisä päästelee höyryjä aivan toisten rikollisten parissa. Bussin ahtaissa sisätiloissa tapahtuva ankara ja brutaali turpaanvetokohtaus ajaa päähenkilön kahnauksiin venäläismafian kanssa vähän kuten kävi John Wickille eräässä toisessa elokuvassa. Tyyli ja tunnelma ovat kummassakin elokuvassa yhteneväiset, mutta Nobody on ehkä hieman enemmän kiinni todellisuudessa, vaikka homma meneekin aika överiksi varsinkin lopussa. Juoni on tosiaan melkein sama kuin John Wickissa, mutta hyvää mättöä kuitenkin.
Anaconda
Tämä oli hurja elokuva lapsuudessani ja aika viihdyttävää katsottavaa se oli näin aikuisempanakin. Kauhua tai jännitystä oli paljon vähemmän kuin muistin, enkä oikeastaan pidä tätä edes kauhuelokuvana. Enemmänkin kyse on seikkailuretkestä Amazonin kuumankosteissa viidakkomaisemissa, mihin tuo vaaratekijän sameissa vesissä uiskenteleva jättiläiskäärme. Yliluonnollisen nopeasti liikkuva ja hirviömäisesti sihisevä saalistaja on pätevä vihollinen jokilautalla värjötteleville päähenkilöille, mutta valokeilan varastaa mukaan lyöttäytyvä John Voight, joka virnistelee niin pahaenteisesti kuin kasvolihaksista lähtee. Se isompi käärme toimii aika hyvin nukkehahmossa, mutta digitaalisena otus näyttää auttamatta karsealta. Pienehkössä paidassa viihtyvä vuosimallin -97 Jennifer Lopez ei sen sijaan restaurointia kaipaa.
Akira
Vuoden 2019 Neo-Tokiossa kouluaan ja kilpailevaa jengiä vihaavat prätkäjätkät Tetsuo ja Kaneda kietoutuvat tapahtumiin, joihin liittyy yliluonnollisia voimia, superaseita, kultteja, salaliittoja ja mystinen Akira. Tapahtumat etenevät kaahailua, kolareita, tappeluita, verta ja räjähdyksiä säästämättä, huipentuen melkoisen apokalyptisiin tunnelmiin.
Vuosituhannen vaihteen paikkeilla Suomessa ei ollut vielä juurikaan mangaa tarjolla, mutta jopa maalaiskirjastossa oli tarjolla Akira suomeksi Liken julkaisemana. Pidin sitä kiinnostavana, mutta vähän raskassoutuisena enkä muista pääsinkö sarjan loppuun asti. Elokuvaversiossa tarina on tiivistetty kahteen tuntiin, joten se etenee ripeästi (ehkä liiankin).
Akiran vahvinta antia on visuaalinen puoli: animaatio on erittäin sulavaa ja yksityiskohtaista, toiminta vyöryy tsunamina eteenpäin. Tulevaisuuden Tokio on hyvin kyberpunk-henkinen ja aikanaan kasarilla se on ollut varmasti uraa uurtava ja tajuntoja räjäyttelevä. Vuoden 2022 silmin katsottuna estetiikka tuntuu paremminkin kaikkien kyberpunk-pelien ja synthwave-kuvaston jälkeen paremmin hyvin tutulta ja turvalliselta, muttei silti vähääkään vanhentuneelta. Elokuvan voisi hyvinkin kuvitella ilmestyneen tänä vuonna, jos nykyään vielä tehtäisiin näin massiivisia animaatioelokuvia perinteisenä piirrosanimaationa. Mielenkiintoisesti visuaalinen tyyli muistuttaa myös enemmän Moebiuksen scifimpiä töitä kuin tyypillistä isosilmäanimea.
Aikanaan tarinassa erikoisilta tuntuneet elementit osaa nykyään sijoittaa paremmin Japanin kontekstiin (kyllä, myös moottoripyöräjengit ), mutta elokuvan juoni ei lopulta tunnu kauhean syvälliseltä tai ainakaan loppuun asti käsitellyltä. Ehkä pitäisi lukea mangasarja joskus uudestaan, jos sieltä löytyisi jotain uusia tasoja.
Vuoden 2019 Neo-Tokiossa kouluaan ja kilpailevaa jengiä vihaavat prätkäjätkät Tetsuo ja Kaneda kietoutuvat tapahtumiin, joihin liittyy yliluonnollisia voimia, superaseita, kultteja, salaliittoja ja mystinen Akira. Tapahtumat etenevät kaahailua, kolareita, tappeluita, verta ja räjähdyksiä säästämättä, huipentuen melkoisen apokalyptisiin tunnelmiin.
Vuosituhannen vaihteen paikkeilla Suomessa ei ollut vielä juurikaan mangaa tarjolla, mutta jopa maalaiskirjastossa oli tarjolla Akira suomeksi Liken julkaisemana. Pidin sitä kiinnostavana, mutta vähän raskassoutuisena enkä muista pääsinkö sarjan loppuun asti. Elokuvaversiossa tarina on tiivistetty kahteen tuntiin, joten se etenee ripeästi (ehkä liiankin).
Akiran vahvinta antia on visuaalinen puoli: animaatio on erittäin sulavaa ja yksityiskohtaista, toiminta vyöryy tsunamina eteenpäin. Tulevaisuuden Tokio on hyvin kyberpunk-henkinen ja aikanaan kasarilla se on ollut varmasti uraa uurtava ja tajuntoja räjäyttelevä. Vuoden 2022 silmin katsottuna estetiikka tuntuu paremminkin kaikkien kyberpunk-pelien ja synthwave-kuvaston jälkeen paremmin hyvin tutulta ja turvalliselta, muttei silti vähääkään vanhentuneelta. Elokuvan voisi hyvinkin kuvitella ilmestyneen tänä vuonna, jos nykyään vielä tehtäisiin näin massiivisia animaatioelokuvia perinteisenä piirrosanimaationa. Mielenkiintoisesti visuaalinen tyyli muistuttaa myös enemmän Moebiuksen scifimpiä töitä kuin tyypillistä isosilmäanimea.
Aikanaan tarinassa erikoisilta tuntuneet elementit osaa nykyään sijoittaa paremmin Japanin kontekstiin (kyllä, myös moottoripyöräjengit ), mutta elokuvan juoni ei lopulta tunnu kauhean syvälliseltä tai ainakaan loppuun asti käsitellyltä. Ehkä pitäisi lukea mangasarja joskus uudestaan, jos sieltä löytyisi jotain uusia tasoja.
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
<- muutama vuosi sitten Finnkino näytti Akiran ainakin Turun elokuvateattereissa parissa näytöksessä. Oli kieltämättä hieno kokemus. Sarjakuvat luin yläasteikäisenä, 2000-luvun vaihteessa. Silloin niistä jäi hyvä fiilis, jonka pohjalta halusin katsoa elokuvan näin 20 vuotta myöhemmin.Akira
Bullet Train
Viime viikonloppuna tekemisen puutteen valuessa selkäpiitä pitkin valuimme elokuviin. Tämänhetkinen tarjonta ei ollut kovin kiinnostava, joten valitsimme Bullet Trainin. Tykkäsin paljon, vaikka elokuva on saanut jonkin verran ristiriitaista palautetta. Kyllä, siitä tulee vahvasti mieleen Tarantinon Kill Billit ja Pulp Fiction, muttei lainkaan huonolla tavalla. Vaikka inspiraation lähteet olivat selvät, nautin elokuvan älyttömästä toimintakuvauksesta valtavasti. Surrealistinen kokonaisuus onnistuttiin pitämään kiitettävästi kasassa ja dialogi ja hahmot olivat herkullisia. Toimintakomediahan elokuva on, joten sivistystä on turha odottaa, mutta nautinnollista viihdettä kyllä.
Shorta
Tanskalaisessa ongelmalähiössä kuohuu, kun maahanmuuttajataustaista miestä murjotaan pidätystilanteessa. Paikalle päätyy muissa asioissa huonoon aikaan poliisipartio, jonka toinen jäsen onnistuu sikailullaan kärjistämään tilannetta entisestään. Mellakoiden käynnistyessä poliisit joutuvat luottamaan pidättämäänsä nuoreen mieheen päästäkseen ehjänä takaisin.
Tuoreen (2020) elokuvan tekijät ovat selvästi halunneet tehdä ajankohtaisia yhteiskunnallisia kipupisteitä käsittelevän elokuvan ja ovat onnistuneet kipupisteiden käsittelyssä nähdäkseni kohtalaisesti, mutta jännityselokuvan rakentamisessa huonommin.
Elokuva pyrkii tasapuolisuuteen kuvaamalla niin lähiögansterien rikollisuutta, poliisien rasistisia asenteita ja haluttomuutta puuttua kollegoidensa rötöksiin kuin myös lähiön lainkuuliaisten asukkaiden kypsymistä rikollisuuteen, median sensaatiohakuisuuteen ja poliisien EVVK-asenteeseen. Nämä sinänsä yksittäisinä uskottavan tuntuiset ainekset ja henkilöt eivät kuitenkaan muodosta uskottavaa tarinaa, vaan tuntuvat enemmän siltä, että käsikirjoittajat ruksivat listasta käsiteltäviä aiheita yksitellen yli. Eli mitäs meillä oli... tässä kohtaa voisi olla vaikka maahanmuuttajayrittäjän pitämä kioski, jota gangstat ryöstelevät. Ja sitten seuraavaan kohtaan.
Tulee mieleen, että tekijöiden olisi kannattanut tehdä suosiolla dokkari, koska dokkarin ja jännärin yhdistelmänä Shorta on heikompi kuin osiensa summa ja olisi vaatinut melkoisesti paremman käsikirjoituksen toimiakseen.
Halo: Nightfall
Halo-nimeltä voisi odottaa plasmankäryistä toimintaa, jossa vähän puhuva ja paljon ampuva Master Chief pelastaa maailman violettiin pukeutuvilta muukalaisilta. Tämä elokuva tai oikeastaan alun perin minisarja lähtee sen sijaan vähän äkkiväärään suuntaan ja tarjoilee paremminkin B-hirviökauhua yhdistettynä spagettiwesterniin, eikä vihreää päällikköäijääkään näy.
Halo: Nightfallissa on moni asia periaatteessa ihan kohdallaan. Kuten nykyään voi odottaa, tietokonegrafiikka on hyvää, vaikkei täysin saumatonta. Näyttelijät ovat kohtuullisia ja juonta kuljetetaan sujuvasti. Kuitenkin hahmot jäävät varsin ohuiksi ja juoni on ennalta-arvattava eikä erityisen uskottava. Halo-fanit tsekannevat tämän ihan mielenkiinnosta, muiden ei kannata vaivautua.
Tanskalaisessa ongelmalähiössä kuohuu, kun maahanmuuttajataustaista miestä murjotaan pidätystilanteessa. Paikalle päätyy muissa asioissa huonoon aikaan poliisipartio, jonka toinen jäsen onnistuu sikailullaan kärjistämään tilannetta entisestään. Mellakoiden käynnistyessä poliisit joutuvat luottamaan pidättämäänsä nuoreen mieheen päästäkseen ehjänä takaisin.
Tuoreen (2020) elokuvan tekijät ovat selvästi halunneet tehdä ajankohtaisia yhteiskunnallisia kipupisteitä käsittelevän elokuvan ja ovat onnistuneet kipupisteiden käsittelyssä nähdäkseni kohtalaisesti, mutta jännityselokuvan rakentamisessa huonommin.
Elokuva pyrkii tasapuolisuuteen kuvaamalla niin lähiögansterien rikollisuutta, poliisien rasistisia asenteita ja haluttomuutta puuttua kollegoidensa rötöksiin kuin myös lähiön lainkuuliaisten asukkaiden kypsymistä rikollisuuteen, median sensaatiohakuisuuteen ja poliisien EVVK-asenteeseen. Nämä sinänsä yksittäisinä uskottavan tuntuiset ainekset ja henkilöt eivät kuitenkaan muodosta uskottavaa tarinaa, vaan tuntuvat enemmän siltä, että käsikirjoittajat ruksivat listasta käsiteltäviä aiheita yksitellen yli. Eli mitäs meillä oli... tässä kohtaa voisi olla vaikka maahanmuuttajayrittäjän pitämä kioski, jota gangstat ryöstelevät. Ja sitten seuraavaan kohtaan.
Varoitus: Spoiler.
Miksi mellakoiva jengi on välillä ihan poliisien kintereillä ja välillä poliisit ovat taas karistaneet sen kokonaan kannoiltaan? Miksi nykyaikaan sijoittuvassa elokuvassa poliisit tarvitsevat paikallisen apua löytääkseen pois lähiöstä sen sijaan, että katsoisivat älypuhelimesta? Miksi lähiöstä ulos käveleminen kestää niin kauan, että päivä kääntyy yöksi? Miksi alussa näkyvä helikopteri tarkka-ampujineen ei käy poimimassa päähenkiköitä pois? Ja onko meininki Tanskan lähiöissäkään nyt kuitenkaan ihan Iskua Mogadishuun?
Tulee mieleen, että tekijöiden olisi kannattanut tehdä suosiolla dokkari, koska dokkarin ja jännärin yhdistelmänä Shorta on heikompi kuin osiensa summa ja olisi vaatinut melkoisesti paremman käsikirjoituksen toimiakseen.
Halo: Nightfall
Halo-nimeltä voisi odottaa plasmankäryistä toimintaa, jossa vähän puhuva ja paljon ampuva Master Chief pelastaa maailman violettiin pukeutuvilta muukalaisilta. Tämä elokuva tai oikeastaan alun perin minisarja lähtee sen sijaan vähän äkkiväärään suuntaan ja tarjoilee paremminkin B-hirviökauhua yhdistettynä spagettiwesterniin, eikä vihreää päällikköäijääkään näy.
Halo: Nightfallissa on moni asia periaatteessa ihan kohdallaan. Kuten nykyään voi odottaa, tietokonegrafiikka on hyvää, vaikkei täysin saumatonta. Näyttelijät ovat kohtuullisia ja juonta kuljetetaan sujuvasti. Kuitenkin hahmot jäävät varsin ohuiksi ja juoni on ennalta-arvattava eikä erityisen uskottava. Halo-fanit tsekannevat tämän ihan mielenkiinnosta, muiden ei kannata vaivautua.
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
Sisu
Lapin komeissa maisemissa kuvattu toimintaelokuva kertoo yksinäisestä kullankaivajasta, jonka hakku osuu todelliseen aarteeseen. Sattumoisin mies törmää joukkoon natseja, jotka haluaisivat kullan itselleen. Vanha mainari on kuitenkin kovempaa tekoa kuin hiljaisesta olemuksesta uskoisi, minkä natsit joutuvat toteamaan kantapään kautta. Juonta ei elokuvassa tämän enempää ole, mutta simppelistä ideasta puristetaan irti suunnilleen kaikki, mikä voidaan. Luvassa on siis reipasta väkivaltaviihdettä, jossa ei paljoa kainostella. Sinänsä elokuva ei tarjoa mitään uutta, mutta Jalmari Helanderin ohjaama erämaaseikkailu on kuitenkin jotain, mitä ei ole Suomessa ennen tehty.
Päähenkilö on kuin pysäyttämätön luonnonvoima, eikä niinkään oikea ihminen. Hahmo ei pukahda sanaakaan ennen viimeistä kohtausta, mutta Jorma Tommilan hiljainen karisma kantaa hienosti. Olisin tosin pitänyt siitä, jos hahmo olisi murahtanut painokkaan perkeleen aina silloin tällöin. Körssiä tai viinaa ei kovaksi parkkiintunut mies vedä, mikä varmaan onkin pitänyt hänet elinvoimaisena vanhoille päiville saakka. Elokuvassa nähtävä panssarivaunu on kuulemma väärää mallia, mutta eipä tämä dokumentista oikein muutenkaan käy. Kestoa on puolitoista tuntia, mikä on tämän kaltaiselle luisuotsaiselle rymistelylle juuri sopivasti.
Lapin komeissa maisemissa kuvattu toimintaelokuva kertoo yksinäisestä kullankaivajasta, jonka hakku osuu todelliseen aarteeseen. Sattumoisin mies törmää joukkoon natseja, jotka haluaisivat kullan itselleen. Vanha mainari on kuitenkin kovempaa tekoa kuin hiljaisesta olemuksesta uskoisi, minkä natsit joutuvat toteamaan kantapään kautta. Juonta ei elokuvassa tämän enempää ole, mutta simppelistä ideasta puristetaan irti suunnilleen kaikki, mikä voidaan. Luvassa on siis reipasta väkivaltaviihdettä, jossa ei paljoa kainostella. Sinänsä elokuva ei tarjoa mitään uutta, mutta Jalmari Helanderin ohjaama erämaaseikkailu on kuitenkin jotain, mitä ei ole Suomessa ennen tehty.
Päähenkilö on kuin pysäyttämätön luonnonvoima, eikä niinkään oikea ihminen. Hahmo ei pukahda sanaakaan ennen viimeistä kohtausta, mutta Jorma Tommilan hiljainen karisma kantaa hienosti. Olisin tosin pitänyt siitä, jos hahmo olisi murahtanut painokkaan perkeleen aina silloin tällöin. Körssiä tai viinaa ei kovaksi parkkiintunut mies vedä, mikä varmaan onkin pitänyt hänet elinvoimaisena vanhoille päiville saakka. Elokuvassa nähtävä panssarivaunu on kuulemma väärää mallia, mutta eipä tämä dokumentista oikein muutenkaan käy. Kestoa on puolitoista tuntia, mikä on tämän kaltaiselle luisuotsaiselle rymistelylle juuri sopivasti.
Halo 4: Forward unto dawn
No nyt sitä plasmankatkuista toimintaa alkoi löytyä. Halo neloseen aasinsilloitettu tarina on oikeasti aika itsenäinen ja sijoittuu peliä aikaisempaan ajankohtaan, oletettavasti ihmisten ja muukalaisten liiton sodan alkutahdeille. Elokuvan alkupuoli on sotilasdraamaa, jossa seurataan upseerikokelaiden elämää sotilasakatemiassa keskellä ei-mitään. Kun avaruudesta pärähtää yllättäen paikalle sota-aluksia, pelin henki muuttuukin selviytymistaisteluksi tuntematonta uhkaa vastaan.
Forward unto dawn on huomattavasti Nightfallia parempi Halo-elokuva sekä visuaalisesti, tarinallisesti että myös fanipalveluna, sillä kävelevä panssarivaunumme Master Chief on tällä kertaa mukana ja näyttää ärjyville muukalaisille muina viilipyttyinä närhen munat. Tosin tarina vähän kärsii siitä, että alkupuolella Halo-universumia pyritään inhimillistämään tavallisten ihmisten tavalla käyttäytyvien kokelaiden kautta mutta sitten kesken kaiken tarinaan pudotetaan käytännössä supersankari. Master Chief ei kuitenkaan varasta showta kokonaan, vaan kokelaiden kohtalokin kiinnostaa loppuun asti.
Elokuvaa on helppo suositella Halo-faneille, mutta jos pelit eivät ole tuttuja, elokuvan maailma ja hahmot jäänevät turhan etäisiksi ja heikosti pohjustetuiksi. Ehkäpä elokuvaa voisi parhaiten kuvailla ammattimaisesti toteutetuksi ja kanoniseksi fanifiktioksi, jonka kiinnostavuus riippuu pitkälti siitä, paljonko Halo noin yleensä kiinnostaa.
Austin Powers - agentti joka tuuppasi minua
Ensimmäisessä Austin Powersissa oli kaiken hassuttelun sivussa haikea vanhenemisen ja ajastaan jälkeen jäämisen pohjavire. Kakkososassa kaikki vakavat teemat on lakaistu syrjään ja huumoriakin revitään enemmän kakkosesta. Hahmot ja näyttelijänsuoritukset tosin ovat edelleen niin mainioita, että ensimmäisestä elokuvasta kierrätettykin huumori naurattaa edelleen. Ja onhan uuttakin keksitty. Ykkönen on ykkönen, mutta kyllä tämäkin viihdyttää.
No nyt sitä plasmankatkuista toimintaa alkoi löytyä. Halo neloseen aasinsilloitettu tarina on oikeasti aika itsenäinen ja sijoittuu peliä aikaisempaan ajankohtaan, oletettavasti ihmisten ja muukalaisten liiton sodan alkutahdeille. Elokuvan alkupuoli on sotilasdraamaa, jossa seurataan upseerikokelaiden elämää sotilasakatemiassa keskellä ei-mitään. Kun avaruudesta pärähtää yllättäen paikalle sota-aluksia, pelin henki muuttuukin selviytymistaisteluksi tuntematonta uhkaa vastaan.
Forward unto dawn on huomattavasti Nightfallia parempi Halo-elokuva sekä visuaalisesti, tarinallisesti että myös fanipalveluna, sillä kävelevä panssarivaunumme Master Chief on tällä kertaa mukana ja näyttää ärjyville muukalaisille muina viilipyttyinä närhen munat. Tosin tarina vähän kärsii siitä, että alkupuolella Halo-universumia pyritään inhimillistämään tavallisten ihmisten tavalla käyttäytyvien kokelaiden kautta mutta sitten kesken kaiken tarinaan pudotetaan käytännössä supersankari. Master Chief ei kuitenkaan varasta showta kokonaan, vaan kokelaiden kohtalokin kiinnostaa loppuun asti.
Elokuvaa on helppo suositella Halo-faneille, mutta jos pelit eivät ole tuttuja, elokuvan maailma ja hahmot jäänevät turhan etäisiksi ja heikosti pohjustetuiksi. Ehkäpä elokuvaa voisi parhaiten kuvailla ammattimaisesti toteutetuksi ja kanoniseksi fanifiktioksi, jonka kiinnostavuus riippuu pitkälti siitä, paljonko Halo noin yleensä kiinnostaa.
Austin Powers - agentti joka tuuppasi minua
Ensimmäisessä Austin Powersissa oli kaiken hassuttelun sivussa haikea vanhenemisen ja ajastaan jälkeen jäämisen pohjavire. Kakkososassa kaikki vakavat teemat on lakaistu syrjään ja huumoriakin revitään enemmän kakkosesta. Hahmot ja näyttelijänsuoritukset tosin ovat edelleen niin mainioita, että ensimmäisestä elokuvasta kierrätettykin huumori naurattaa edelleen. Ja onhan uuttakin keksitty. Ykkönen on ykkönen, mutta kyllä tämäkin viihdyttää.
Halo: The Fall of Reach
Samannimiseen kirjaan perustuva Halo-elokuva kertoo tietokoneanimaation keinoin Master Chiefin eli John-117:n lapsuudesta ja nuoruudesta. Peleissä ei muistaakseni kerrota tarkemmin, miten niiden päähenkilöstä tuli pysäyttämätön toimintasankari. Elokuva valottaa salaista SPARTAN-II-ohjelmaa, jonka puitteissa geneettisesti muunneltuja lapsia siepataan kuusivuotiaina vanhemmiltaan koulutettaviksi supersotilaiksi. Myöhemmin heistä tehdään riskialttiissa leikkauksissa yli-inhimilliset kyvyt omaavia kyborgeja. Ja kaikki tämä ennen muukalaisten liiton uhkaa, vain siksi, että militaristinen maailmanhallitus haluaa taistella kapinallisia vastaan. Että sellaista eettistä harmaan sävyä eeppiseen avaruusoopperaan.
Pohjana oleva kirja on saanut käsittääkseni ihan kohtuullisesti kehuja, mutta elokuvalle niitä ei voi juuri antaa. Yksinkertainen tietokoneanimaatio muistuttaa pelien välivideoita, paitsi että jälkimmäiset ovat kyllä Haloissa parempia. John-117 ja toverinsa ovat hahmoina yksiulotteisia, mikä toki sopinee putkinäköiselle sotakoneelle, mutta miten peleissä kuitenkin onnistuttiin kuvaamaan spartalaiset vähän inhimillisempinä? Kun pelien kasvottomat sankarit ovat eläväisempiä ja yksilöllisempiä kuin elokuvan kasvolliset, kaikki ei ole mennyt elokuvanteossa ihan putkeen. Eikä elokuva toimi edes toimintaviihteenä, koska toimintaa on vähän ja innottomasti toteutettuna. Lopputulos on varsin ankea siivu Halo-universumin historiaa, joka jättää vähän kyseenalaisen jälkimaun sen suhteen, minkä puolesta peleissä taistellaan. (Lisämiinus siitä, ettei Reach kaadu, vaikka nimessä niin väitetään.)
Bohemian Rhapsody
En oikein osaa katsoa elämäkertaelokuvia kurkkaamatta jälkeen päin Wikipediasta, miten asiat oikeasti menivät. Olisiko parempi tyytyä Hollywood-versioon pilaamatta vaikutelmaa historiallisilla faktoilla? Freddie Mercurysta kertova Bohemian Rhapsody on hyvä rock-elokuva, joka muistuttaa mieleen, kuinka paljon erilaisia hittejä Queen tekikään. Jotkin juonenkäänteet tuntuvat kyllä ilman Wikipediaakin dramatisoiduilta. Elokuvassa häiritsee myös hieman samansuuntainen homouden kuvaus kuin The Imitation Gamessa, jossa kärsivä homomarttyyri tuskailee itsensä kanssa, vaikka todellisuudessa sekä Turing että Mercury olivat ymmärtääkseni elokuvaa paremmin sinut itsensä kanssa. Mutta jos ei anna ylidramatisoinnin häiritä, Mercuryn tarina ansaitsee elokuvansa ja elokuva kertoo oman versionsa siitä hyvin.
Samannimiseen kirjaan perustuva Halo-elokuva kertoo tietokoneanimaation keinoin Master Chiefin eli John-117:n lapsuudesta ja nuoruudesta. Peleissä ei muistaakseni kerrota tarkemmin, miten niiden päähenkilöstä tuli pysäyttämätön toimintasankari. Elokuva valottaa salaista SPARTAN-II-ohjelmaa, jonka puitteissa geneettisesti muunneltuja lapsia siepataan kuusivuotiaina vanhemmiltaan koulutettaviksi supersotilaiksi. Myöhemmin heistä tehdään riskialttiissa leikkauksissa yli-inhimilliset kyvyt omaavia kyborgeja. Ja kaikki tämä ennen muukalaisten liiton uhkaa, vain siksi, että militaristinen maailmanhallitus haluaa taistella kapinallisia vastaan. Että sellaista eettistä harmaan sävyä eeppiseen avaruusoopperaan.
Pohjana oleva kirja on saanut käsittääkseni ihan kohtuullisesti kehuja, mutta elokuvalle niitä ei voi juuri antaa. Yksinkertainen tietokoneanimaatio muistuttaa pelien välivideoita, paitsi että jälkimmäiset ovat kyllä Haloissa parempia. John-117 ja toverinsa ovat hahmoina yksiulotteisia, mikä toki sopinee putkinäköiselle sotakoneelle, mutta miten peleissä kuitenkin onnistuttiin kuvaamaan spartalaiset vähän inhimillisempinä? Kun pelien kasvottomat sankarit ovat eläväisempiä ja yksilöllisempiä kuin elokuvan kasvolliset, kaikki ei ole mennyt elokuvanteossa ihan putkeen. Eikä elokuva toimi edes toimintaviihteenä, koska toimintaa on vähän ja innottomasti toteutettuna. Lopputulos on varsin ankea siivu Halo-universumin historiaa, joka jättää vähän kyseenalaisen jälkimaun sen suhteen, minkä puolesta peleissä taistellaan. (Lisämiinus siitä, ettei Reach kaadu, vaikka nimessä niin väitetään.)
Bohemian Rhapsody
En oikein osaa katsoa elämäkertaelokuvia kurkkaamatta jälkeen päin Wikipediasta, miten asiat oikeasti menivät. Olisiko parempi tyytyä Hollywood-versioon pilaamatta vaikutelmaa historiallisilla faktoilla? Freddie Mercurysta kertova Bohemian Rhapsody on hyvä rock-elokuva, joka muistuttaa mieleen, kuinka paljon erilaisia hittejä Queen tekikään. Jotkin juonenkäänteet tuntuvat kyllä ilman Wikipediaakin dramatisoiduilta. Elokuvassa häiritsee myös hieman samansuuntainen homouden kuvaus kuin The Imitation Gamessa, jossa kärsivä homomarttyyri tuskailee itsensä kanssa, vaikka todellisuudessa sekä Turing että Mercury olivat ymmärtääkseni elokuvaa paremmin sinut itsensä kanssa. Mutta jos ei anna ylidramatisoinnin häiritä, Mercuryn tarina ansaitsee elokuvansa ja elokuva kertoo oman versionsa siitä hyvin.
Anna ja maailmanloppu
Zombimusikaali, vieläpä jouluzombilukiomusikaali on lupaava konsepti eikä Annan ja maailmanlopun näkemys siitä ole ihan hassumpi. Elokuva alkaa vähän tylsänä lukiomusikaalina, mutta kyllähän ne zombitkin sitten hyökkäävät ja tuovat uutta verta musikaaliformaattiin. Elokuvan voisi kuvitella olevan pöhkö hassuttelu, ja huumoria siinä kyllä riittääkin, mutta kokonaisuus oli huomattavasti odottamaani synkempi. Nämä zombit eivät ole pelkkiä vitsejä vaan oikea uhka lukion väelle. Musiikillinen puoli vaihtelee tarttuvasta hieman elottomaan. Nuorten elokuvantekijöiden ponnistus on pätevä ja kekseliäs raina, joka ei kuitenkaan ole sellainen hyvän mielen elokuva kuin olisi odottanut.
Zombimusikaali, vieläpä jouluzombilukiomusikaali on lupaava konsepti eikä Annan ja maailmanlopun näkemys siitä ole ihan hassumpi. Elokuva alkaa vähän tylsänä lukiomusikaalina, mutta kyllähän ne zombitkin sitten hyökkäävät ja tuovat uutta verta musikaaliformaattiin. Elokuvan voisi kuvitella olevan pöhkö hassuttelu, ja huumoria siinä kyllä riittääkin, mutta kokonaisuus oli huomattavasti odottamaani synkempi. Nämä zombit eivät ole pelkkiä vitsejä vaan oikea uhka lukion väelle. Musiikillinen puoli vaihtelee tarttuvasta hieman elottomaan. Nuorten elokuvantekijöiden ponnistus on pätevä ja kekseliäs raina, joka ei kuitenkaan ole sellainen hyvän mielen elokuva kuin olisi odottanut.
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
Viime aikoina on tullut käytyä vähemmän elokuvissa, mutta sentään 3 tältä keväältä:
Koulu maailman laidalla
En ehkä ymmärrä tämän leffan suurta hehkutusta. Ehdottomasti se oli kiva draama ja hyvän mielen elokuva. Maisemat olivat upeita ja tarina klassinen kasvutarina takaisin juurille, mutta onnistuttiin kuitenkin välttämään noloimmat tuhlaajapoika-sudenkuopat. En kuitenkaan näe, että tässä oltaisiin minkään suuren eepoksen äärellä kuten jotkut arvostelut väittivät.
Sisu
Tämä olikin sitten hauskaa menoa ja meininkiä. Tykkään siitä, miten elokuvan ulkoasu oli masteroitu ja tarinaa johdatettiin jatkvuan toiminnan kautta. Täydet pisteet. Olen iloinen myös siitä, että tämä nautti vahvaa suosiota Yhdysvalloissa, mikä ei ole yksioikeinen juttu. Kultaa, väkivaltaa, natseja ja vähän puhetta.
D&D: Honor among thieves
Typerä fantasiakohkaus, mutta en tosin muuta odottanutkaan. Teini-ikäinen minä olisi varmasti pitänyt elokuvaa parempana kuin 35-vuotias minä. Ja niin se pitää ollakin. Kun samaan elokuvaan heitetään 200 vitsiä, niin joku niistä osuu väkisinkin välillä maaliin. Sama homma ideoiden kanssa. Vähempi olisi ollut enempi.
Koulu maailman laidalla
En ehkä ymmärrä tämän leffan suurta hehkutusta. Ehdottomasti se oli kiva draama ja hyvän mielen elokuva. Maisemat olivat upeita ja tarina klassinen kasvutarina takaisin juurille, mutta onnistuttiin kuitenkin välttämään noloimmat tuhlaajapoika-sudenkuopat. En kuitenkaan näe, että tässä oltaisiin minkään suuren eepoksen äärellä kuten jotkut arvostelut väittivät.
Sisu
Tämä olikin sitten hauskaa menoa ja meininkiä. Tykkään siitä, miten elokuvan ulkoasu oli masteroitu ja tarinaa johdatettiin jatkvuan toiminnan kautta. Täydet pisteet. Olen iloinen myös siitä, että tämä nautti vahvaa suosiota Yhdysvalloissa, mikä ei ole yksioikeinen juttu. Kultaa, väkivaltaa, natseja ja vähän puhetta.
D&D: Honor among thieves
Typerä fantasiakohkaus, mutta en tosin muuta odottanutkaan. Teini-ikäinen minä olisi varmasti pitänyt elokuvaa parempana kuin 35-vuotias minä. Ja niin se pitää ollakin. Kun samaan elokuvaan heitetään 200 vitsiä, niin joku niistä osuu väkisinkin välillä maaliin. Sama homma ideoiden kanssa. Vähempi olisi ollut enempi.
Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
Tänä vuonna on tultu jo käytyä katsomassa elokuvia teatterissa enemmän kuin moneen vuoteen. Tässä alla pari suosikkiani tämän vuoden leffoista.
Spider-Man: Across the Spider-Verse
Katsoin tämän viime viikolla ja kyllä tämä on helposti paras Spider-Man -elokuva ja muutenkin yksi parhaista katsomistani animaatioelokuvista. Elokuva myös näyttää hienommalta kuin edellinen osa Into the Spider-Verse, joka sekin oli todella hyvin animoitu. Ei ole kyllä moneen vuoteen ilmestynyt näin hyvää supersankarielokuvaa. Nyt vain odottelen ensi vuonna ilmestyvää jatko-osaa, sillä elokuva päättyi cliffhangeriin.
John Wick: Chapter 4
Tämän leffan katsoin pari kuukautta sitten. Kyseessä oli todella hyvä toimintaleffa ja suosikkini sarjan osista. Tarina ei tosiaankaan ole elokuvassa pääosassa, vaan se etenee upeasta toimintakohtauksesta toiseen.
Suzume
Your Name elokuvan ohjaajan Makoto Shinkain uusin anime-elokuva kertoo Suzume nimisestä lukiolaistytöstä, joka matkustaa ympäri Japania sulkien tuhoa aiheuttavia ovia. Leffa oli mielestäni todella upean näköinen ja juonikin oli kohtuullisen mielenkiintoinen. Leffa oli tosin hyvin samantapainen kuin ohjaajan pari aiempaa elokuvaa, mutta se oli siitä huolimatta viihdyttävä.
Spider-Man: Across the Spider-Verse
Katsoin tämän viime viikolla ja kyllä tämä on helposti paras Spider-Man -elokuva ja muutenkin yksi parhaista katsomistani animaatioelokuvista. Elokuva myös näyttää hienommalta kuin edellinen osa Into the Spider-Verse, joka sekin oli todella hyvin animoitu. Ei ole kyllä moneen vuoteen ilmestynyt näin hyvää supersankarielokuvaa. Nyt vain odottelen ensi vuonna ilmestyvää jatko-osaa, sillä elokuva päättyi cliffhangeriin.
John Wick: Chapter 4
Tämän leffan katsoin pari kuukautta sitten. Kyseessä oli todella hyvä toimintaleffa ja suosikkini sarjan osista. Tarina ei tosiaankaan ole elokuvassa pääosassa, vaan se etenee upeasta toimintakohtauksesta toiseen.
Suzume
Your Name elokuvan ohjaajan Makoto Shinkain uusin anime-elokuva kertoo Suzume nimisestä lukiolaistytöstä, joka matkustaa ympäri Japania sulkien tuhoa aiheuttavia ovia. Leffa oli mielestäni todella upean näköinen ja juonikin oli kohtuullisen mielenkiintoinen. Leffa oli tosin hyvin samantapainen kuin ohjaajan pari aiempaa elokuvaa, mutta se oli siitä huolimatta viihdyttävä.
Snowden
Oliver Stonen henkilökuva maailmankuulusta tietovuotajasta ei ole saanut erityisen kehuvia arvosteluja, mikä vähän hämmentää minua. Tarina näyttää noudattavan uutisoituja tapahtumia melko uskollisesti ja elokuvaa varten keksityt asiatkin tuntuvat kohtuullisen uskottavilta. Onko tällainen liian laimeaa ja dokumentaarista useimmille katsojille? Itse arvostan sitä, että ison rahan biopicissä on kerrankin oltu lähtemättä ylidramatisoinnin tielle. Myös pääosan esittäjissä on kemiaa ja uskottavuutta.
Kotka on laskeutunut
70-luvun sotaelokuva kertoo toiseen maailmansotaan sijoittuvan mutta kuvitteellisen tarinan, jossa saksalaisten kova ja etenkin kovapäinen erikoisryhmä lähetetään suorittamaan mahdotonta tehtävää: Winston Churchillin surmaamista hänen vieraillessaan pienessä Englannin rannikkokaupungissa. Elokuva alkaa verkkaisesti jännärinä, jossa kootaan vastahakoista iskuryhmää päällystön juonitellessa. Kesken elokuvan tyylilaji vaihtuu enemmänkin toiminnalliseksi komediaksi, ajoittain suorastaan sotilasfarssiksi, kunnes taas vakavoituu loppua kohti.
Elokuvasta on vaikea sanoa, missä määrin tyylilajin vaeltelu on tarkoituksellista. Ihan haudanvakavaa elokuvasta oli tuskin tarkoitus tulla missään tapauksessa, mutta toisaalta leffasta kerrotaan, että ohjaajaa ei oikein napannut rainan viimeistely enää sen jälkeen, kun se oli saatu purkkiin. Epäilemättä elokuva olisi voinut olla parempikin, mutta ei se sopivalla asenteella katsottuna hassumpi ole.
Oliver Stonen henkilökuva maailmankuulusta tietovuotajasta ei ole saanut erityisen kehuvia arvosteluja, mikä vähän hämmentää minua. Tarina näyttää noudattavan uutisoituja tapahtumia melko uskollisesti ja elokuvaa varten keksityt asiatkin tuntuvat kohtuullisen uskottavilta. Onko tällainen liian laimeaa ja dokumentaarista useimmille katsojille? Itse arvostan sitä, että ison rahan biopicissä on kerrankin oltu lähtemättä ylidramatisoinnin tielle. Myös pääosan esittäjissä on kemiaa ja uskottavuutta.
Kotka on laskeutunut
70-luvun sotaelokuva kertoo toiseen maailmansotaan sijoittuvan mutta kuvitteellisen tarinan, jossa saksalaisten kova ja etenkin kovapäinen erikoisryhmä lähetetään suorittamaan mahdotonta tehtävää: Winston Churchillin surmaamista hänen vieraillessaan pienessä Englannin rannikkokaupungissa. Elokuva alkaa verkkaisesti jännärinä, jossa kootaan vastahakoista iskuryhmää päällystön juonitellessa. Kesken elokuvan tyylilaji vaihtuu enemmänkin toiminnalliseksi komediaksi, ajoittain suorastaan sotilasfarssiksi, kunnes taas vakavoituu loppua kohti.
Elokuvasta on vaikea sanoa, missä määrin tyylilajin vaeltelu on tarkoituksellista. Ihan haudanvakavaa elokuvasta oli tuskin tarkoitus tulla missään tapauksessa, mutta toisaalta leffasta kerrotaan, että ohjaajaa ei oikein napannut rainan viimeistely enää sen jälkeen, kun se oli saatu purkkiin. Epäilemättä elokuva olisi voinut olla parempikin, mutta ei se sopivalla asenteella katsottuna hassumpi ole.