Ajattelin nyt kommentoida Tulen ja jään laulua yleisesti, kun en sitä vielä ole tehnyt. Oma suhteeni kyseiseen saagaan sai alkunsa vuonna 2014, kun luin kirjat ensimmäisen kerran läpi. Tempauduin Westerosiin auttamattomasti heti Valtaistuinpelin prologista alkaen. Harmittelinkin, kun en ollut aiemmin saanut aikaiseksi lukea noita teoksia – olin nimittäin kuullut niistä paljon hyvää ja ne olivat olleet päänsisäisellä ”must read” -listallani jo melkein kymmenen vuotta. Ehkä viivyttelyni oli kuitenkin loppujen lopuksi siunaus, kun ottaa huomioon kuinka naurettavan pitkäksi tämä kuudennen osan odotus on venähtänyt.
Parasta Tulen ja jään laulussa on ehdottomasti tarkkaan mietitty hahmogalleria. Nämä Martinin tarkoituksella harmaiksi kirjoitetut henkilöt ovat paljon kiinnostavampia ja uskottavampia kuin sellaiset mustavalkoiset kuvatukset, joihin muissa kirjoissa usein törmää. Eiväthän ihmiset oikeassa elämässäkään ole simppelisti joko hyviä tai pahoja, vaan vähän molempia. Erityisesti fantasiakirjallisuuden suurin helmasynti onkin juuri tylsän yksiselitteinen raja hyvän ja pahan välillä. Martin suuri vahvuus on se, että hänellä mitään kliseistä hyvä vs. paha -asetelmaa ei oikeastaan ole. Toki joitakin yksinomaan vihattavia hahmojakin on (esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Joffrey ja Ramsay), mutta he muodostavat pienen vähemmistön ja muut ovatkin sitten varsin moniulotteisia. Erityisen moniulotteinen on Jaime, joka onkin oma lempparini. Toivon kuitenkin, että hänelle on keksitty seuraavaa kirjaa varten vähän jännittävämpiä kuvioita kuin ne jokialueilla rämpimiset Korppien kesteissä. Jaimessa on potentiaalia paljon enempään. Huonoimpia hahmoja puolestaan ovat jotkut kahdessa viimeisimmässä kirjassa mukaan tuodut POV-henkilöt (nimiä mainitsematta), joiden ainoana funktiona tuntuu olevan viedä juonta eteenpäin. Ensimmäisissä kirjoissa Martin ei koskaan syyllistynyt moiseen, vaan kaikki henkilöt oli rakennettu huolella persoonineen ja vaikuttimineen. Onneksi vanhoista kunnon hahmoista monet porskuttavat vielä ja ovat yhtä kiinnostavia kuin aiemminkin.
Saaga erottuu muutenkin edukseen fantasiakirjallisuuden edustajana. Jos vertaa vaikkapa Tolkienin Keskimaahan (tai mikä lie Arda se nyt onkaan), niin ei se koskaan ole tullut minulle yhtä läheiseksi kuin tämä. Pidän siitä, kuinka Martin on rakentanut maailmansa sekoittaen sopivissa määrin tuttuja ja vieraita elementtejä. Hänen luomansa rinnakkaistodellisuus ei näin ollen ole liian arkinen tai liian etäinen, vaan jotakin siltä väliltä. Tarkoitan siis sitä, että Seitsemän kuningaskuntaa ja sinne sijoitetut hahmot muistuttavat sen verran paljon meidän maailmaamme ja meitä itseämme, että ne tuntuvat uskottavilta ja niihin on helppo samastua. Toisaalta Westeros kuitenkin myös eroaa meidän Telluksestamme monin kiehtovin yksityiskohdin, niin että lukijan mielikuvituskin saa riittävästi ravintoa. Kuinka tarkasti Martin onkaan miettinyt kaiken aina uskontoja, lakeja, tapoja, sanontoja, arvoja, maantiedettä, historiaa, kulttuuria, kieliä, sairauksia, ruokalajeja, sukuja ja vaakunoita myöten. Toki hän on ottanut jonkin verran vaikutteita oikealta keskiajalta, mutta kyllä hän on paljon keksinyt omasta päästäänkin. Varsinaiset fantasiaelementit ovat tietysti varsinkin aluksi aika pienessä roolissa, mutta minä en edes kaipaa mitään suurieleistä sauvanheiluttelua. Jotenkin siihen taikapuoleen on sitä paitsi helpompi päästä jyvälle, kun se esitellään lukijalle (ja hahmoille) pikkuhiljaa eikä vain paiskata yhtäkkiä päin näköä kaikessa komeudessaan. Kyllähän noissa lohikäärmeissä, muukalaisissa ja henkiinherätyksissä riittää sulateltavaa itse kullekin, mutta asiat on aina helpompi omaksua, kun niihin pääsee tutustumaan tipoittain.
Lisäksi noissa kirjoissa on paljon dramatiikka ja ne herättävät voimakkaita tunteita laidasta laitaan. Eniten suuria tunteita ja shokeeraavia käänteitä oli varmaankin Miekkamyrskyssä, mutta muut osat eivät jää paljoa jälkeen. Pääsemme kokemaan roppakaupalla jännitystä, pelkoa, kauhua, järkytystä, surua, katkeruutta, inhoa, vihaa… Positiivisemmalta sektorilta mukana on muun muassa kiintymystä ja ystävyyttä – välillä jopa rakkauttakin, enimmäkseen tosin aika onnetonta sellaista. Aika synkeäähän tuo meno tuppaa muutenkin paikoitellen olemaan, mutta huumoria ja muita ilon pilkahduksiakin esiintyy sen verran, että homma ei mene aivan liian ahdistavaksi. Välillä tosin toivoisin enemmänkin onnea henkilöiden elämään, kun toisinaan tuntuu siltä, että kaikilla menee kaikki päin peetä. Ei siinä kuitenkaan mitään, minä yleensäkin pidän aika synkästä ja jopa inhorealistisesta kirjallisuudesta.
Myös juonenkuljetuksen laskisin Martinin vahvuudeksi, mutta tietyin varauksin. Juoni oli etenkin aluksi todella ennalta-arvaamaton. Lukijan oli pysyttävä koko ajan varpaillaan, kun periaatteessa mitä tahansa saattoi tapahtua kenelle tahansa. Yleensähän sitä voi tuudittautua siihen, että ei keskeisille henkilöille kuitenkaan mitään käy, mutta Tulen ja jään laulussa on toisin. Paitsi että… nyt saagan edetessä on valitettavasti tullut vähän sellainen tunne, että tietyt keskeisimmistä hahmoista ovat kasvattaneet ylleen haarniskan. Toivoisin melkeinpä, että Martin yllättäisi kaikki ja tappaisi vaikkapa Danyn tai Tyrionin The Winds of Winterissä (mikäli se nyt koskaan ilmestyy), mutta tuskinpa sellaista tulee tapahtumaan. No itselläni riittää kuitenkin jännättävää, koska oma lempparini on tosiaankin Jaime, joka tuskin on loppuratkaisun kannalta kovin merkittävässä asemassa ja saattaa näin ollen kuolla milloin tahansa. Tuskin kuitenkaan vielä, koska pitäähän hänen päästä ensin tappamaan Cersei, jotta ennustus toteutuisi.
Minusta juoni on muutenkin muuttunut vähitellen huonompaan suuntaan, enkä ilmeisesti ole yksin tämän ajatuksen kanssa. Etenkin Valtaistuinpeli ja Kuninkaiden koitos olivat suhteellisen jänteviä kokonaisuuksia. Miekkamyrskyssä alkoi tulla jo vähän rönsyjä, mutta enimmäkseen homma pysyi vielä hyvin kasassa. Korppien kesteissä sitten levähti toden teolla. Lohikäärmetanssi ei varsinaisesti auttanut asiaa, vaan sekoitti pakkaa entisestään. Olen kyllä useampien lukukertojen jälkeen alkanut pitää jonkin verran myös rautasyntyisten ja dornelaisten kuvioista, mutta siitä ei pääse mihinkään, että kirjasarjan pääjuoni olisi säilynyt selkeämpänä ja virtaviivaisempana, jos moisia sivuhaaroja ei olisi ollenkaan tuotu mukaan. Paletti oli tarpeeksi levällään jo muutenkin.
Eli kieltämättä ASOIAF:n taso on jonkin verran laskenut, mutta kokonaisuudessaan kirjasarja on tähän mennessä ollut loistava ja ovathan nuo pari viimeisintä teostakin vähintäänkin todella hyviä. Odotan innolla seuraavaa, joka tuskin koskaan ilmestyy. Tai ehkä ilmestyykin, mutta A Dream of Springiä saataneen odottaa maailman tappiin asti. Onneksi on sentään se tv-sarja, jota kautta saadaan ainakin jonkinmoinen loppuratkaisu. Tietenkään se ei ole sama asia, joten toivon Martinille mahdollisimman pitkää ikää ja kirjoitusiloa.
P.S. Suomennokset ovat mielestäni aika tökeröjä. Sanavalinnoista ja lauserakenteista näkee vielä selvästi englannin vaikutuksen, mikä johtunee siitä, että asialla ei ole ollut ammattikääntäjä. On hän kuitenkin koko ajan kehittynyt parempaan suuntaan.
