Julkaisu- vai kirjoituskammo?

Enpä tiedä mihin tämänkin aiheen olisi voinut laittaa..

Jokatapauksessa, kaikilla kirjoittajilla on varmasti jonkinlainen kompastuskivi, risti, joka raahautuu jokaisen tekstin mukana ja aina se risti on se iänkaikkisen sama.
Mikä se teillä on? Tuntuuko vieraalta kirjoittaa jostakin, pelottaako vastaanotto, onko se liian outo, vai, onko itsekritiikki niin korkealla ettei sitä omaa luomusta uskalla julkaista?

Minä kärsin julkaisukammosta. Tiedän voivani vielä vähän parantaa tekstiä, luoda vähän jotain säväriä siihen, mutta kun kammo iskee, tuntuu turhalta enää työstää lisää. Voihan sitä itsekritiikiksikin kutsua, mutta siitä minun kohdallani ei ole. Olisipa vain...

Rinja-edit: Turinatupa on oikea paikka kirjoittajakeskustelulle. Siirsin.

Minulla ei ole koskaan ollut mitään tällaista. En malttaisi odottaa, että pääsen näyttämään tekstin. (Tosin se voi olla myös sitä, että olen huono käymään läpi jo kirjoittamaani, oikoluku ja hiominen tuntuu aina niin tylsältä.)

En haluaisi kutsua sitä mitä minulla on myöskään kirjoituskammoksi, mutta toisinaan on niitä hetkiä kun välttelen kirjoittamista viimeiseen asti. (Nytkin tulin kirjoittamaan, mutta aloitan ihan kohta!) Jotenkin tuntuu vain, että ei nyt, vaikka tiedän, että kun aloitan, niin tekstin kirjoittaminen sujuu hyvin ja minä nautin siitä. Aloittaminen on aina vaikeinta ja netti on pahin vihollinen. Näinhän se vain tuntuu menevän.

Miten päästä julkaisukammosta? No, siihen ei oikein auta muu kuin näyttää vain jollekin. Olisiko helpompaa näyttää jollekin tutulle? Toisaalta taas, jos olet aivan varma että se on kuraa, niin kritiikin saaminen joltain tuntemattomalta voisi olla parempaa. Ei siinä oikein muu auta, pitää vain heittäytyä ja antaa toisen lukea. Sillähän se selviää ja vain sillä kehittyy.

VMN kirjoitti: (Tosin se voi olla myös sitä, että olen huono käymään läpi jo kirjoittamaani, oikoluku ja hiominen tuntuu aina niin tylsältä.)

Tämä on tuttua minullekin. Olen huono editoimaan tekstejäni. Raakaversioiden kirjoittaminen on yleensä ihan sujuvaa, mutta niiden jalostaminen on miltei mahdotonta. Jos yritän liian pian raakaversion kirjoittamisen jälkeen, näen pelkkiä ongelmia, jos taas odotan liian pitkään, en enää muista, mikä oli ongelmana tai millä tavoin olin alunperin järkeillyt minkäkin asian.

Tämä on tosin ongelmana enimmäkseen pitemmissä jutuissa, jotka sitten täyttyvät toistuvien läpilukujen myötä erilaisilla hakasulkuhuomautuksilla. "Sinuttelu/teitittely?" "Miksei ilmoita päätöksestään ylemmilleen?" "Miksei X paikalla? Edit: unohda, selitetään s. 28."

VMN kirjoitti: Olisiko helpompaa näyttää jollekin tutulle?

Minulla on tästä vähän ristiriitaisia kokemuksia. Toisaalta tutun kanssa voi olla helpompi "asioida", mutta olen itse huomannut, että vaikka olisin kuinka tottunut esimerkiksi puhumaan jonkun kanssa (vaikka sitten ihan kirjoittamisestakin), en välttämättä ymmärrä saman henkilön antamaa kirjallista palautetta ollenkaan. Tämä tosin ehkä johtuu enimmäkseen siitä, ettei minulla yleensä ole suurempaa hinkua näyttää mitään tekstejäni kellekään, enkä siksi ole tottunut palautteeseen ylipäänsä, mutta kummallinen takaisku se on silti ollut.

Näytin yhtä kirjoitelmaa tutuille: kahdelle jotka lukevat paljon juuri sen tyyppistä, yhdelle toisenlaisen kirjallisuuden ystävälle ja yhdelle, joka ei lue.
No, päätin etten koskaan enää näytä heille mitään, hyvässä ja pahassa.
Vieras.. no, heilläkin näyttää vaikuttavan usein omat mieltymykset.
Oma kritiikki iskee pahiten ja se saa minut aina piilottamaan kaiken sinne pöytälaatikkoon.
Mutta, kritiikki (kaikenlainen) on mielestäni aina tärkeää ja mielummin sitä, kuin " Oli ihan hyvä."

Minä taas ylikorjailen ja muokkaan ja muokkaan, kunnes, tekstissä ei enää ole sitä alkuperäisen kipinää, mielenkiinto lähtee ja alkaa harmittaan.
Yleensä olen sekoittanut punaiset langat jo niin hyvin etten saa solmuja auki, vaan kirjoitus lähtee uusiksi tai suoraan roskiin.

Joo, tutuille tekstin antaminen on kyllä riskialtista siinä mielessä, että heidän on lähtökohtaisesti vaikea antaa palautetta. Jos he ovat läheisiä ja tukevat sinua, niin voi olla todella vaikea antaa mitään palautetta. (Jestas, enhän minä kehtaa sanoa, ettei tuo toiminut ollenkaan)

Kokemuksieni mukaan monelle kritiikin antajalle iskee myös esiintymiskammo. Tarkoitan, että yhtäkkiä ei osatakaan sanoa mitään. (Hyvä se oli, en minä nyt sen tarkemmin osaa sanoa. En minä kirjailija ole.) Hei kamoon, palautteen antaminen on helpointa mitä on, ja kaikki tekevät sitä, kokoajan. Mitä olit mieltä elokuvasta? No se oli ihan hyvä, en kylläkään pitänyt siitä että loppu tuli liian nopeasti, sitä olisi voitu alustaa enemmän. No niin, osaat antaa palautetta.

Ei kannata joo ressata siitä hiomisesta liikaa, suuntaan tai toiseen. Ja mikä auttaa, on harjoitus, harjoitus, harjoitus.

VMN kirjoitti: Mitä olit mieltä elokuvasta? No se oli ihan hyvä, en kylläkään pitänyt siitä että loppu tuli liian nopeasti, sitä olisi voitu alustaa enemmän. No niin, osaat antaa palautetta.

Tämä on varmasti ihan totta eikä palautteen antaminen sinällään ole vaikeaa, mutta eri tilanteissa eri ihmiset toivovat palautteelta eri asioita. Itse arastelen palautteenannossa koska en yleensä osaa perustella fiiliksiäni millään. Tämä liittyy varmaan lähinnä siihen että olen itse joitakin kertoja hämmentynyt palautteesta, joka on lähinnä kuulostanut siltä että palautteenantaja kertoo, mitä hän olisi itse tehnyt eri tavalla, mikä ei tietenkään ole hyödytöntä sekään muttei oikeastaan kerro toimiiko teksti vai ei.

Tietenkään kaikkea palautetta ei tarvitse perustella seikkaperäisesti vaan jos päällimmäinen ajatus on että teksti oli vaikka tylsä, voi sanoa että se oli tylsä, mutta jos joku vaikka joskin minun tekstistäni sanoo että ympäristönkuvausta on liian vähän (kuten minulla yleensä aina), olisi kiva tietää onko kyse lähinnä henkilökohtaisista mieltymyksistä vai hankaloittaako vähäinen ympäristönkuvaus tapahtumien ymmärtämistä.

Joo, muille tekstin näyttäminen tuntuu kovin vaikealta. Kunhan romaanini valmistuu, haluaisin antaa sen jollekulle lukemista harrastavista tuttavistani (heitä on surullisen vähän), jotta hän voisi sitten osoittaa pahimmat onnahduskohdat tekstissä. Haaveissani korjaisin korjailtavat ja antaisin sitten tarinan luettavaksi kaikille siitä kinnostuneille lähipiirissäni. Totuus on tosin toinen. Kun kuvittelenkin lähestyväni jotakuta aikeissa pyytää lukemaan tekstini, alkaa sydän hakata. Ei pysty, nolottaa kamalasti. Punastuttaa.

Minulla on aina ollut kommentoinnissa se ongelma, että lukumakuni on hyvin kapea, enkä osaa muuttaa kommentointinäkökulmaani, vaikka kirjoittaja sanoisi, ettei kommentoimani osa-alue ole merkittävä hänen tekstissään tai että hänestä se on jo toteutettu tarpeeksi hyvin ja neuvoni ovat siltä osin tarpeettomia. Huomaan antavani esimerkiksi sinnikkäästi ohjeita siihen, miten tehdä hahmoista psykologisesti uskottavampia, vaikka tekstin kirjoittajalle koko uskottavuus merkitsisi eri asiaa. Päädyn aina hirttäytymään samoihin asioihin eri lukukerroilla enkä pysty sisäistämään, että kirjoittaja ei kaipaa osa-alueeseen muutosta. Totesin siis, että parempi jättää kommentoimatta näin maallikkona. Miksi jonkun pitäisi kirjoittaa tekstiä, joka olisi juuri minun näkökulmastani ideaalia?

Osaan kommentoida lähinnä muun luovan työn tekijän näkökulmasta, mutta moni asia pätee myös kirjoittamiseen, joten... näkisin itse niin, että tekijälle tärkeintä on että rakentavaa kritiikkiä ylipäätään saa. Yksi sen tärkeimmistä tehtävistä on auttaa tekijää järjestämään ajatuksiaan, huomaamaan asioita ja näkemään niitä eri kantilta, sellaisia asioita joita ei ehkä yksin pakertaessa edes näe tai tule ajatelleeksi. Lopulta on sitten tekijän itsensä päätettävissä, onko annettu neuvo sellainen jota haluaa noudattaa vai ei, onko se ylipäätään tärkeä vai pelkästään kommentoijan oma mielipide. Vaikka annettu muutosehdotus olisi sellainen, jota ehkä "kannattaisi" noudattaa, en tiedä onko fiksua lähteä tekemään muutoksia jos se tuntuu itsestä väärältä. Fakta on kuitenkin se että teki mitä tahansa, aina löytyy niitä jotka tykkäävät ja niitä jotka eivät tykkää. Ja huonoja ja hyviä neuvoja.

Neuvon kysyminen ulkopuoliselta voi tosin olla hyvä idea siinä mielessä, että joskus perheenjäseniltä ja ystäviltä on vaikea saada rehellistä rakentavaa palautetta.

Itsellä on kyllä jonkinlainen julkaisukammo. Periaatteessa en pelkää sitä, mutta silti hirvittää mitä tapahtuu jos joskus onnistuukin tekemään jotain mikä lähtisi leviämään. En ole mikään yltiösosiaalinen ihminen, ainakaan tuntemattomien seurassa, ja hirvittää ajatella millaisia lieveilmiöitä siitä voisi tulla, ja stressiä. Ja samalla pelottaa myös se että ei menesty. Hankalaa.