Hahmojen tappaminen omassa tarinassa

Tajusinpa teidän viestejänne lukiessani, etten ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään niin pitkää, että olisin tullut viettäneeksi hahmojeni kanssa tarpeeksi aikaa kiintyäkseni erityisesti juuri heihin. Novellimitassa tietää, että tarinan kuuluukin jäädä siihen, joten jonkun kuolema on oleellinen osa sitä lyhyttä vaihetta, joka lukijalle näytetään. Romaanissa sekä lukija että kirjoittaja tulevat vain eläneeksi hahmonsa kanssa juuri sen verran pidempään, että jonkun kuolemalla tai selviytymisellä alkaa olla oikeasti väliä. Monimutkaista!

Olisi siis kyllä siistiä kirjoittaa pitkästä aikaa henkilöistä, joiden kanssa voisi viettää pidemmänkin tovin. Toisaalta olen suunitellut novellien sarjaa, jossa liikkuisi suurinpiirtein samoja tyyppejä. Pääsisin pitkän juonen punomisen aikaavievyydeltä ja toisaalta voisin kokeilla erilaisiakin kerronnallisia kikkoja, ja saisin silti pitää ne samat tyypit ja maailman. Välillä kun novelliin tarkoitettu maailma suorastaan huutaa meikäläistä tutustumaan siihen paremmin. :)

No mutta, itse asiasta, eli hahmojen kuolemista. Kaikki pitkät tekstini yläaste- ja lukioikäisenä olivat sen verran "kilttejä", etten ihan hirveästi listinyt päähenkilöitäni. Sivuhenkilöiltä kyllä putoili päitä ihan riittämiin. Tuoreemmista teksteistä yksi romaaniaihio alkaa (vähän kliseisesti) päähenkilön kuolemalla, mutta en ole löytänyt aikaa työstää sitä tekstiä loppuun (enkä ole vielä ihan varma, onko siinä yksi vai kaksi tarinaa). Novelleissa tulee silvottua menemään kyllä ihan huolella, mutta kuten yllä totesin, novelleissa hahmoon harvoin kiintyy niin paljon, että kuolema järkyttäisi - kuolema on pikemminkin jopa hahmon syy olla mukana tekstissä (kuten VMN:kin sanoi, juonen elementti), ainakin näin kirjottajan näkökulmasta.

Runoissanikin kuolee jengiä, tai useimmiten sama tyyppi monta kertaa enemmän tai vähemmän fyysisesti, mutta ne ei kuulemma hirveästi aukene, ne runot. ;_;

Nunia kirjoitti: Toisaalta, yleensä fantasiakirjallisuudessa on meneillään sota tai taisteluita tai jotakin vastaavaa, jolloin ei ole uskottavaa, ettei kukaan kuolisi. - - näen sodan ja taistelut tapahtumina, joissa ei ole voittajia.

Edellisten kirjoittajien tapaan olen samaa mieltä siitä, että tuo on erittäin hyvä pointti.

Se sai minut myös tuntemaan helpotusta. Ehdin näet jo tuntea syyllisyyttä siitä, että minun romaanisuunnitelmissani ei kuole tärkeitä henkilöitä, mutta siis, eipä niissä ole pahemmin sotia tai taisteluitakaan :P Kirjoissani kuolee lähinnä sellaisia henkilöitä, jotka ovat ns. syntyneet kuolemaan - yhden alussa päähenkilön koko perhe kuolee, jotta päähenkilö saisi tästä traumoja ja sen elämä menisi mullinmallin jne., ja myöhemmin samassa kirjassa muuannen sivuhenkilön tehtävänä on kuolla ruttoon, jotta toisen päähenkilön selviäminen siitä rutosta korostuisi. Ylipäätäänkin kuolemat ovat sepustuksissani lähinnä päähenkilöitä taustoittava voima, ja ne tuppaavat tapahtumaan heti alussa tai sitten ne ovat vain osa henkilöiden menneisyyttä.

Vanhimmissa romaanisuunnitelmissani on tosin yksi keskeinen henkilö, joka halvaantuu ekassa osassa ja kuolee tokassa. Tuppaan kyllä ajattelemaan sitäkin lähinnä kohtaloonsa syntyneenä, ts. se on muutenkin vähän sivustaseurailija eikä mikään aikaansaava voima. Voi tosin olla, etten vain uskalla pohtia sen elinvuosia kovin tarkkaan, koska sitten surettaisi ajatus sen halvaantumisesta ja kuolemasta

Kuten jo vanhan foorumin kirjakuolemakeskustelussa ehdin avautua, kuolema on minulle ajatuksena liian lopullinen. Tykkään kuvitella hahmojen tulevia vaiheita - oli se hahmo sitten omassa tai jonkun muun tarinassa -, ja kun hahmo kuolee, kaikki kuvittelemani kymmenet vaihtoehtoiset tulevaisuudet katoavat kuin tuhka tuuleen. Hahmon potentiaali häviää. Sen jälkeen siitä ei ole jäljellä muuta kuin se, millaisen vaikutuksen sen elämä ja kuolema ovat tehneet toisiin hahmoihin. Romaanimitta vain on yksinkertaisesti minusta liian lyhyt - hahmo ei ehdi käytännössä lainkaan elää, jos se kuolee sen aikana. Onkin sitten jo vähän eri asia, jos kyseessä on pitkä sarja ja sen aikaskaala kattaa useampia vuosia; näin hahmo ehtii elää jonkin aikaa edes tarinan aikana, vaikka ei tulevaisuuskuvitelmissani voisikaan. Sekin auttaa, jos hahmolla on kuollessaan jo ikää, siis elämää takanaan. Jos siitä elämästä vieläpä tiedetään aika paljon, niin sittenhän henkilö tuntuu todella olleen elossa.

Surenkin siis varmaan eniten hahmon potentiaalin menetystä. Sitä mitä hahmo olisi voinut olla, mitä siitä olisi voinut tulla. En varmaankaan kykenisi tappamaan omassa tarinassani sellaista hahmoa, jolle olen vielä suunnitellut jotain tai joka todennäköisesti olisi elämässään vielä tehnyt tai kokenut jotain erityistä. Vähintäänkin sen täytyisi olla hyvin suunniteltu juttu ja palvella suuressa määrin muita tarkoituksia, kuten tuossa mainitussa halvaantuvan & kuolevan tapauksessa, jossa kyseinen kuolema on keskeinen vaikuttaja muiden hahmojen elämässä.