Hahmojen tappaminen omassa tarinassa

En ole koskaan saanut omia tarinoitani siihen pisteeseen asti, että joku olisi ehtinyt kuolemaan. Toisaalta, pidän itseäni niin herkkänä, etten luultavasti pystyisi kirjoittamaan merkittävien henkilöiden kuolemaa. Itken vesiputouksena kirjojen ja leffojen kuolemille ja rakastan onnellisia loppuja, mutta pidän tarinoita, joissa kaikki selviävät naarmuitta, hyvin epäuskottavina ja tylsinä. Miksi hahmojen tappaminen tekee kirjailijasta kypsemmän ja ammattimaisen oloisemman?

Tempeste kirjoitti: Miksi hahmojen tappaminen tekee kirjailijasta kypsemmän ja ammattimaisen oloisemman?

Ei se minun mielestäni ainakaan tee. Pikemminkin olen kritisoinut tietyissä tapauksissa hahmon tappamista tylsänä ja "mennään sieltä, missä aita on matalin"-ratkaisuna, kun on tuntunut esim. että päähenkilö on listitty vain siksi, ettei jouduttaisi miettimään jotain muuta ei-kliseistä loppua tarinalle ("he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti"-vaihtoehdon sijaan siis).

Mutta mie olenkin vähän samanlainen lukija kuin sie, että itseäni ei haittaa, jos päähenkilöt selviävät ehjinä.

pihlajapuu, on tuokin totta, juuri luin yhden kirjan, jossa kirjailija ratkaisi kolmiodraaman tappamalla toisen pojista. Noh, tuon kirjan ratkaisut olivat muutenkin laimeita ja epärealistisia.

Omissa teksteissäni on se ongelma, etten raaski tappaa ketään. Se luultavimmin peilaa siihen, että haluan lempihahmoilleni onnellisen lopun. Joka ei kyllä aina tarkoita onnellista loppua päähenkilöiden kannalta...

Minusta on kiva tappaa hahmo siten, ettei kukaan olisi voinut arvata niin käyvän. Kuolema ei saa ihanne tapauksessa palvella mitään suurempaa tapausta ja sen pitää olla mahdollisimman merkityksen. Pitkitetyt kuolemat... eivät usein toimi. Kauniit loppusanat... nääh.

pihlajapuu kirjoitti: Ei se minun mielestäni ainakaan tee. Pikemminkin olen kritisoinut tietyissä tapauksissa hahmon tappamista tylsänä ja "mennään sieltä, missä aita on matalin"-ratkaisuna, kun on tuntunut esim. että päähenkilö on listitty vain siksi, ettei jouduttaisi miettimään jotain muuta ei-kliseistä loppua tarinalle ("he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti"-vaihtoehdon sijaan siis).

Joo, varsinkin kauhu/jännitysnovelleissa on helppo sortua siihen "ja sitten kaikki kuoli" -lopetukseen, joka ei ole kamalan yllättävä tai omaperäinen. Tai sitten kuolemien pitää tulla jotenkin todella yllättävällä tavalla, että se tuntuisi uudelta ja erilaiselta. Samoin sellaisissa traagisissa rakkauskertomuksissa on helppo saada tarina nopeasti päätökseen tappamalla päähenkilöt pois.

Sain (kerrankin!) järjettömän analyyttisen palautteen marraskuun nanostani. Palautteen antaja oli pohtinut myös hahmojen kuolemia. Kuten kirjoitin tänne aiemmin, annan hahmojen kuolla, en turhaan säästele ketään, vaikka välillä itseänikin itkettää niitä tappaa.

Palautteen antaja totesi kuolemien olleen tarpeellisia. Ne eivät olleet oleellisia vain juonen etenemisen kannalta vaan kuulemma myös oikeustajun kannalta. Kuolema, jota pidin itse ehkä korneimpana, oli hänen mielestään paras. Koska se oli epätodennäköinen, arvaamaton, erilainen.

Nyt kun taas mietin juonenkäänteitä, huomaan miettiväni heti, kuka kuolee ja kuka ei. Koska taisteluita on luvassa, jonkun on pakko kuolla. Ja sitten ahdistaa vietävästi, koska joudun tappamaan kivoja tyyppejä ja säästämään inhottavia. Jonkun kuolema saattaa olla lukijallekin selvillä alusta asti, ja silti vähän toivoo, että ei tarvitsisikaan sitä tappaa.

Mutta mitä enemmän tässä olen vatvonut näitä, olen tullut siihen tulokseen, että tämä on yksi kirjoittamisen parhaista paloista. Se tekee kirjoittamisesta hauskaa, se, että omat tunteet nousee pintaan ja välillä itkee itsekin. Vaikka tietää jonkun joka tapauksessa kuolevan, silti se tulee jollain tapaa yllätyksenä ja liian nopeasti ja odottamattomasti.

Toisaalta vastapainoksi olen pohtinut jonkun nössön romanssin kirjoittamista. Mutta ehkä siinäkin pitäisi olla vähän seikkailua. Muutama taistelu. Ja joku kuolisi?

Älkää käsittäkö väärin, pidän onnellisista tarinoista ja lopuista, pidän ajoittain jopa onnellisista kliseisistä tarinoista ja onnellisista kliseisistä lopuista, mutta kyllä omia hahmoja pitää välillä tappaa, joskus tarina suorastaan vaatii sitä.

Itse olen ottanut opiksi omasta lukukokemuksestani: Vaikka olenkin kironnut joitakin kirjailijoita heidän tappamiensa henkilöiden tähden, inhoan ja jopa halveksun enemmän niitä kirjailijoita joiden hahmon selkeästi olisi pitänyt kuolla, että tarinasta olisi tullut se täydellinen, sydämenmurskaava ja katkeransuloinen kokemus ja kirjailija on itsekin selkeästi ollut sitä mieltä - ja viime tingassa menettää rohkeutensa tai ei pystykään päästämään irti hahmosta... Lopputulos on se, että ensinmainittuja muistelee ehkä sillä katkeralla lämmöllä -ja päätyy lukemaan sen myöhemmin uudestaan, mutta jälkimmäisiä ei välttämättä halua lukea enää koskaan uudelleen.

Suurinta tunnekuohua aiheuttanee aina joko sen vihatuimman tai sen rakastetuimman henkilöhahmon kuolema... Mutta en nyt sano, että menkää ja tappakaa kaikki hahmonne! - Joitakin heistä tarina vain kutsuu kuolemaan, halusipa sitä kirjailija ja lukija tai ei. Ja silloin on hyvä, jos pystyy laittamaan hänen sänkynsä viereen mustahuppuisen hahmon toteamaan: Melko pimeää täällä, eikö olekin?

Itse suhtaudun kuolemaan aika tyynesti. Tapatan hahmojani säännöllisesti, koska useimmiten käytän maailmaa, jossa ihmisetkin elävät satoja vuosia. Luonnollisen kuoleman läsnäolo on siis niin pientä, että taudit ja sota ovat minulla luonnollinen väestönsäätelymekanismi.



Itse koen kuoleman viehättävänä, jopa kauniina, mikä lieneekin syynä sille, että tapatan paljon hahmoja. Osan tapattamistani hahmoista saatan kylläkin reinkarnoida tai mitättömän pienen osan jopa herättää henkiin (mihin pystyvät vain papeista voimakkaimmat). Vaikka nykyän kirjoitankin genreä, jossa fantasia ja scifi elävät rinnakkain, tieteellä ei ole voimaa yli kuoleman kuten ei myöskään taikuudella. Usko ja Jumalan suosio, itse asiassa, on ainoa, joka voi murtaa sen rajan.

Loppujen lopuksi, niin paljon kuin hahmojani rakastankin, rakastin myös heidän tappamistaan, mikä aiheuttaa minussa usein syviäkin ristiriitoja.

Sellainen peruslahtaaminen aiheuttaa lähinnä hohhoijaa-fiiliksen. Hahmo halutaan joko pois tieltä tai sitten yritetään "liikuttaa" lukijaa.

Hahmon ja kuoleman täytyy olla jollain lailla merkityksellisiä tarinan kannalta, siinä tapauksessa enemmän kuin toivottavaa.

Minulla on hyvin usein ns. "Kill 'em all!" -mentaliteetti omien hahmojeni suhteen. Kukaan ei ole turvassa ja usein tarinan loppuun mennessä suurin osa hahmoista pääsee hengestään - tai toivoo, että olisi päässyt. En tosin kirjoita kovin hahmopainotteisia tarinoita, vaan etenkin scifiteosteni keskeisiin teemoihin kuuluu yleensä yksittäisten henkiöiden (ja joskus koko ihmiskunnan) merkityksettömyys ja katoavaisuus persoonattomien luonnonvoimien ja erinäisten kamaluuksien edessä.

Paras tapa tappaa onnistunut, suosittu hahmo on tehdä se odottamatta ja tarpeettomasti ja mielellään sellaisella tavalla, jossa ei ole mitään kaunista tai jaloa. Antaa paremman kuvan siitä, ettei kukaan ole turvassa :3

Tämä on kuulkaat oikeasti minulle hyvin vakava ja hankala asia. Olen huomannut, että minulle on todella hyvin vaikeaa kirjoittaa mitään ikävää tapahtumaan niille hahmoilleni joita rakastan vaikka tarina tietysti sitä vaatiikin.

Ymmärrän täysin, että elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssia eikä tarinakaan siis voi olla. Mutta tuskailen silti aina tämän asian kanssa. Onneksi en ole vielä edennyt niihin tarinoihini, joissa joudun todella tappamaan jonkun hahmon johon olen kiintynyt koko sydämestäni. Enkä osaa todellakaan sanoa miten tulen suhtautumaan jonkun rakkaan hahmoni kuolemaan.

Ja tiedättekö että tämä kaikki on tietysti täysin järjetöntä jos ajatellaan järjellä? Nehän ovat vain keksittyjä hahmoja paperilla. Sitä ne ovat. Mutta eivät ne ole. Ne ovat paljon enemmän. Kyllä vain. Minä en halua ajatella järjellä tätä vaikka hyvin järkevä ihminen olenkin.

Ja sitten ovat tietysti taistelukohtaukset. Niitä tulee olemaaan paljon tulevissa tarinoissani ja olen aivan täysin surkea niissäkin. Tiedostan tämän jo nyt ja mietin mitä oikein teen sille? Miten pystyn kirjoittamaan väkivaltaisia ja pahoja asioita kuten tarina vaatii tullakseen oikein, kun en ole itse luonnostani ollenkaan sellainen?

Miten voi olla realistinen tarinassa kun sydän vuotaa verta rakkaiden hahmojen puolesta? Miten pystyy kovettamaan itsensä siten kuin tarina vaatii ollakseen uskottava ja kertoakseen sen mitä pitääkin kun sydän vuotaa edelleen verta?

Olen täysi nynnerö tiedän, mutta haluan silti kertoa kaikki tarinani ja olla hyvä, realistinen ja uskottava, oikea kirjailija ja kirjoittaa tarinani kuten ne pitääkin, vaikka se toisinaan onkin minulle tajuttoman vaikeaa.

Aurelia

Ja vielä yksi outo juttu. Huomasin tässä yhtenä tuskaisena päivänä kun kirjoitin nyt meneillään olevaa jossain määrin todellisuuteen pohjautuvaa tarinaani, että minä itkin. Että kyyneleet vain valuivat ja yritin taistella sitä vastaan ja edelleen kirjoittaa. Hankalaa oli.

Minusta se, että kirjailija saa itsensä itkemään kertoessaan tarinaa, on kyllä hyvän kirjailijan merkki. Enkä minä todellakaan itke usein, koska inhoan itkemistä.

Aurelia

Ajattelin herättää tän henkiin, huehue.

Mä rakastan henkilöiden tappamista (elkää pitäkö mua sekopäänä)
Ja lempipuuhaani on myös suosikkehinkilön rääkkääminen sekä fyysisesti, että emotionaalisesti.

Ei mulla muuta

Minä pidän melkein kaikenlaisista lopuista. Loppu voi olla onnellinen tai onneton.

Niissä tarinoissani, joissa on jonkin sortin taistelu, mietin ensin kuka taistelussa kuolee. Toiseksi mietin, miten henkilön kuolema vaikuttaa tarinaan ja mitä se merkitsee muille hahmoille esim. saako se jonkun toisen tekemään jotakin, mitä ei olisi muuten tehnyt, tai saako se jonkun olemaan tekemättä jotakin.

Jos joku hahmo kuolee jotenkin muuten kuin taistelussa, mietin ensin, osaako hän aavistaa, että tulee pian kuolemaan ja siihen liittyen, onko hänellä jotakin tietoja, joita hänen pitäisi paljastaa esim. päähenkilölle, ja paljastaako hän ne, jos aavistaa että tulee kuolemaan.

Minä en sääli hahmojani. Heitä kuolee siksi kieltämättä usein ja paljon. En silti teilaa henkilöitä vain huvikseni, heidän kuolemansa on palveltava tietenkin juonta. Mitä vammautumisiin tulee, yksi hahmoni sai aivovaurion ja päätyi vegetatiiviseen tilaan. Kieltämättä karumpi kohtalo kuin kuolema, mutta se vain sopi tarinaan parhaiten.

Oli mielestäni niin kiinnostava aihe, että piti rekisteröityä tänne...
Minusta omien hahmojen tappaminen on vaikeaa, varsinkin jos olen kirjoittanut jo pitemmän tarinan ja ehtinyt kiintyä henkilöihin. Toisaalta tarina, jossa kaikki selviävät hengissä, tuntuu tylsältä ja jännitys kertomuksesta katoaa.
Jos kukaan ei kuole, minulle ainakin tulee sellainen olo, etten jaksa jännittää hahmojen puolesta.
Tämä on siis hieman ristiriitaista.
Minulle on tullut useammankin kerran tippa linssiin, kun lukemassani kirjassa on kuollut joku (hyvä) tyyppi.
Monesti kun kirjan päähenkilö kuolee, tuijotan tekstiä epäuskoisesti ja luen sitä aina uudelleen ja uudelleen uskomatta
mitä tapahtui. Kerran valvoin puoleen yöhön vatvoen erään kirjan loppua.
Toisaalta tämä osoittaa, että olen kiintynyt kirjan henkilöihin. Olen samaa mieltä kuin Aurelia, jos kirjoittaja on saanut lukijan itkemään teokselleen, eikö hän ole silloin onnistunut?

Tapan omiani suht usein, mutta pyrin pitämään sen maltillisena. Minä itse en vihaa maailmassa mitään muuta niin paljon, kuin että lempihahmoni kuolee jossain kirjassa tai leffassa. Olen useasti alkanut boikotoida jotain sarjaa yhden hahmon kohtalon tähden.

Säälin siis niitä harvoja lukijoita, joita tuotokseni mahdollisesti saavat. Tapan vain, jos muuta en keksi ja jos en itse ole hahmoon täysin tyytyväinen. On hyvä luoda välillä rasittaviakin hahmoja, niistä on vain mukavaa hankkiutua eroon.

Toki hyvän hahmon kuolema kirpaisee, mutta ennen kaikkea odotan tarinoilta ennalta-arvaamattomuutta! Sille olen valmis uhraamaan kaikista rakkaimmatkin henkilöt.