Oma kirjailijanääni - mistä se löytyy?

Saako kysyä, että miten tuollaisen 1630 kommentin saatuaan motivoituu vielä jatkamaan editointia? Eikö se kirpaise yhtään? Itse varmaan menettäisin uskoni kykyihini ja masentuisin hetkellisesti.

Heh, ei se enää siinä vaiheessa varsinaisesti kirpaise. Lähinnä sellainen "Huoh, kaikki tämä vielä tehtävänä". :D Oikeastihan tuo on kielenhuolto jne -kierroksen kamaa, eli siinä on kaikki "pilkku", "ei pilkkua", "typo" -kommentit mukana, ja sellaiset, joissa esim. sanajärjestyksen vaihtoehdotus on itseasiassa kahdessa kommentissa (jos merkkaisi paperille, niin siinä olisi vain yksi ja jotain nuolia :P ) Niistä tulee äkkiä paljon. Tarkistin ihan piruuttani: 1664.

Editoida voi tosiaan aivan loputtomiin. Kunpa minäkin löytäisin jonkun, joka vaivautuisi käymään tekstini läpi sivu sivulta ja huomauttamaan jokaisesta asiavirheestä, sanavalinnasta ja pilkusta.

Liittyen oman äänen löytämiseen ja kirjoittajana kehittymiseen haluaisin jakaa tässä minua paljon lohduttaneen lainauksen Ira Glassilta. Jotkut ehkä tuntevatkin sen. Pahoittelen pitkää englanninkielistä pätkää.

“Nobody tells this to people who are beginners, I wish someone told me. All of us who do creative work, we get into it because we have good taste. But there is this gap. For the first couple years you make stuff, it’s just not that good. It’s trying to be good, it has potential, but it’s not. But your taste, the thing that got you into the game, is still killer. And your taste is why your work disappoints you. A lot of people never get past this phase, they quit. Most people I know who do interesting, creative work went through years of this. We know our work doesn’t have this special thing that we want it to have. We all go through this. And if you are just starting out or you are still in this phase, you gotta know its normal and the most important thing you can do is do a lot of work. Put yourself on a deadline so that every week you will finish one story. It is only by going through a volume of work that you will close that gap, and your work will be as good as your ambitions. And I took longer to figure out how to do this than anyone I’ve ever met. It’s gonna take awhile. It’s normal to take awhile. You’ve just gotta fight your way through.”

Niin, ja palautteen vaikutuksesta sanoisin vielä sen, että se pitää ottaa vakavissaan... ja samalla olla hiukan itsepäinen vastarannankiiski.

Jos saa paljon palautetta samoista asioista, niin asiassa on todennäköisesti pohjaa. Ehkä se on maneeri. Mutta jos itse pidät asiasta kovin, niin kaikkea ei minun mielestäni tarvitse pyyhkiä pois. Tee siitä oma juttusi. Kohtuudella. Tee siitä sellaista, joka kuvaa sinun ääntäsi muiden keskellä. Kunhan se ei ole niin vahva, että ärsyttää lukijoita.

Toisaalta, ärsytyskynnyskin on jokaisella erilainen. Jotkut pitävät kovasti Rosa Liksomin kuvailusta. Minä revin hiuksiani. Ihan liikaa, ihan liian polveilevaa. Liian.. tekotaiteellista? Ei minun mielipiteeni yksittäisenä lukijana ole totuus. Liksom on kuitenkin voittanut Finlandian sillä omalla tyylillään

Minun teksteistäni on tullut toimitusvaiheessa useamminkin palautetta tyyliin "tässä on liikaa subjektittomia lauseita". Olen korjannut niitä pois... paljon. Osan jätin kuitenkin julkaistuunkin, koska minun tekstini rytmi on minun. Mitä oli yhdessä ensimmäisistä arvioista? "Tarina, jonka kieli on kaunista, mutta jossa lause jää liian usein ilman subjektia." Aina ei voi voittaa. Oli miten oli, tulevaisuudessakin lause jää liian usein ilman subjektia. Muuten rytmi katoaa.

Iikh kirjoitti: Liittyen oman äänen löytämiseen ja kirjoittajana kehittymiseen haluaisin jakaa tässä minua paljon lohduttaneen lainauksen Ira Glassilta. Jotkut ehkä tuntevatkin sen. Pahoittelen pitkää englanninkielistä pätkää.

Kiitos tuosta lainauksesta. Se oli ihana. Täytyy ottaa itselle talteen.

On eräs asia, jota olen tuuminut pitkään, ja ehkäpä se sopii tämän viestiketjun aiheeseen joten kuten. Käykö teillekin nimittäin niin, että tekstiinne vaikuttaa suoraan se kirjallisuus, jota parhaillaan luette? Jos luen Eoin Colferia, on tekstini jollakin tapaa eloisampaa ja rullaavampaa. Jos luen 1800-luvun kirjallisuutta, alkavat lauseet järjestyä vanhan sanajärjestyksen mukaan ja kerronta olla paljon suorempaa. Jos taas luen Stephen Kingiä, alan huomaamattani apinoida hänen tapaansa kirjoittaa dialogeja.

Käykö muille näin, vai olenko minä vain hirvittävän vietävissä?

Iikh kirjoitti: Käykö muille näin, vai olenko minä vain hirvittävän vietävissä?

Käy, ja se kuuluu juuri tuohon oman äänen löytymiseen. Yleensä se tulee aika alkumetreillä, jolloin oma ääni ei ole vielä kunnolla löytynyt ja on hyvin altis vaikutteille. Eikä missään nimessä ole huono asia vaan hyvä :) Matkimalla ja kopioimalla löytyy se oma tapa tuottaa tekstiä ja näkee ja tuntee, mikä sopii omaan kerrontaan ja tarinaan parhaiten.

Alun jälkeen saattaa myöhemminkin tulla vaikutusherkkiä kausia, syystä tai toisesta. Jokin kerrontatapa saattaa auttaa löytämään omia tarinoita paremmin, ja vaikutteet ja epätasaisuudet voi myöhemmin editoida pois. Ja kai jonkinlainen epävarmuus voi aiheuttaa sitä? Joku kirja ja tyyli tekee niin suuren vaikutuksen, että yrittää päästä samaan matkimalla tekstiä, tietoisesti tai alitajuisesti. Been there, done that :) Mutta yleensä siitä on tullut noottia ja kovaa esilukijoilta. Viktor Hugo -imitaationi ei vakuuttanut ja se edelleen kaihertaa ;)

Itselläni oli vahvana tuo kopioiminen kymmenisen vuotta sitten (jolloin aktiivista kirjoittamista oli jo takana kymmenisen vuotta ja useita pitkiä käsikirjoituksia), en voinut lukea, jos kirjoitin, koska kirjan rytmi imeytyi kulloiseenkin käsikirjoitukseen. Veikkaisin, että itselläni oli oma kerronta jonkinlaisessa murroksessa, kun nuorena aloitin kirjoittamisen ja tyylin piti kasvaa minun mukana. Eikä se kasvanut tasaisesti vaan töksähdellen. Nyt on ollut vuosia tasaisempaa, mutta veikkaan, että henkisten murrosvaiheiden aikana sitä alkaa taas kopioimaan, kokeilemaan, mihin se oma ääni vielä venyisi :) Tarkoitushan olisi, että se koko ajan kehittyisi, ja toivottavasti vielä siihen parempaan suuntaan.

Olen tätä kysymystä miettinyt pidempään.

Nuorempana sain idean fantasiamaailmasta ja kirjoitin kourallisen maailmaan sijoittuvia novelleja.

Erinäisistä syistä kirjoittaminen jäi kesken ja kun kymmenisen vuotta myöhemmin luin novellit uudelleen tajusin etteivät ne toimi sellaisenaan. Kirjoitin novellit uudelleen ja innostuin kirjoittamaan uusia novelleja samaan maailmaan sijoittuen mutta eri päähenkilöistä ja aiheista.

Novelleissa kokeilen erilaisia kirjoitustyylejä, tapoja kertoa asioita jne. Huomasin kehittyneeni huomattavasti ensimmäiseen novelliin verrattuna, uusimmat kirjoittamani novellit ovat tasoa jonka kehtaisin julkaista…

En ole täysin varma mutta ainakin omalla kohdallani luulen kirjailijaäänen syntyneen kirjoittamisen myötä. Tietysti luen paljon ja monipuolisesti muiden kirjoittamia kirjoja mutta en usko niiden näkyvän suoraan kirjoittamassani tekstissä, epäsuorasti on hyvin vaikea välttää vaikutteita.

Vähitellen olen miettinyt esikoiskirjan kirjoittamista, joko kokoelma keksimääni maailmaan sijoittuvia novelleja tai yhden päähenkilön näkökulmasta kirjoitettu ”perinteisempi” romaani.

En ole varma kumpi vaihtoehto toimisi paremmin koska molemmissa on puolensa, novellikokoelmassa voisin käydä monipuolisemmin läpi eri aiheita koska ainoa yhdistävä tekijä on sama maailma, ”perinteinen” romaani mahdollistaisi paljon syvemmälle menevän kuvauksen yhdestä aiheesta monipuolisuuden kustannuksella?

Kaippa minullekin on tässä vuosien varrella oma kirjailijaääni löytynyt. Tarinoiden suhteen kirjallinen oivallukseni on ollut naittaa veikkohuovis/artopaasilinnamais -tyylinen huumori kauhu- ja fantasia teemoihin. Runojen suhteen vastaava on ollut Aleksis Kiven ja Eino Leinon naittaminen suomen kielisiin black metal -lyriikoihin. Tiedä sitten, kuinka moni kirjoittaja on nämäkin oivallukset keksinyt ennen minua. Vaikka koittaisin miten vakavan tarinan kirjoittaa, niin aina se kääntyy tuohon huumoriin vähintään dialogin osalta.

Jonkinlaisen ulkopuolisen kriitikon minäkin tarinoihini tarvitsisin. Ei ole montaakaan stooria, joita pitäisin ihan loppuun asti viilattuina.