Pahikset, konfliktit ja hahmojen tavoitteet

Salmiakki kirjoitti: Tässäkin omista ajatuksista murto-osa lähinnä tajunnanvirtana kirjoitettuna

Älä... En huomannutkaan

No mun vastaus on vähän samaa laatua...

Salmiakki kirjoitti: Jotkin nuista yllälistatuista tyypeistä oli myös hirvittävän luotaantyöntävän oloisia. Esim. "langenneesta" tai "vastapuolesta" en kyllä mitenkään tunnu saavan aikaiseksi mitään ajatusta, jota olisi hauska kirjoittaa.

Tämä on mielestäni se pahin sudenkuoppa, mihin tarinankertoja voi kapsahtaa: Hänellä on oma käsityksensä siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin, ja mikä on miellyttävää ja epämiellyttävää, ja sitten hän on kokee mieluummin tyrkyttävänsä omaa käsitystään lukijalle kuin suostuvansa edes pohtimaan vastakkaista näkemystä.

Ehkä olisi parempi opetella olemaan suhtautumatta tunneperäisesti ja opetella pikemminkin näkemään asiat vastakkaisesta näkökulmasta moralisoimatta. Parhaimmat tarinan juonet kun syntyvät juuri siitä, että sälytetään lukijalle vastuu päättää mikä on oikein ja väärin.

Eli (aiheesta kun puhutaan) ei alleviivata, että pahis on pahis juuri siksi että hänen toimintansa on väärin, vaan pikemminkin annetaan ymmärtää, että ehkä pahiksenkin toiminta on tietyllä tavalla ajateltuna hyväksyttävää ja ymmärrettävää.

Joskus vuosia sitten eräällä toisella kirjoittajafoorumilla sain aika fanaattisen vastalauseen, kun ehdotin että olisi kiva jos kirjailija vaihteeksi esittäisi esim. totalitaarisen diktatuurin hyvänä asiana, eikä maalaisi siitä helvetin esikartanoa. Jotenkin oli vastalauseen esittäjälle mahdotonta ajatella, että diktaattoreillakin on tukijoita, jotka näkevät totalitaarisen järjestelmän parempana kuin demokraattisen vaihtoehdon. Vaikka todellisessa maailmassa ei kukaan vain herää eräänä aamuna ajatellen, että "nyt pistän pystyyn orwellilaisen yhteiskunnan ja onnistun siinä tuosta noin vain". Pikemminkin sille on aina kansan tuki ja tarve jossain muodossa. Mutta miksi?

Salmiakki kirjoitti: Tarvitseeko pahis pitkälle kehiteltyn taustatarinan?

Ei. Riittää että lukijalle annetaan tarpeeksi välineitä itse pohtia miksi pahis (tai hyvis, tai maailma, tai tarinan lähtökohta) on sellainen kuin on. Heitetään viitteitä, joista lukijan mielikuvitus lähtee laukkaamaan lukijan omien mieltymysten suuntaan. Yllättävän usein toimii paremmin kuin tarjota kaikki valmiiksi, jolloin lukija voi itse asiassa pettyä ja alkaa väittämään vastaan oman maailmankatsomuksensa pohjalta.

...

Pahikset (samoin kuin hyvikset) ovat turhan usein aika kategorisia tyyppejä. Ne sujahtavat johonkin luokitteluun tuosta noin vaan. Vaatii helvetin hyvän tarinankertojan jotta saisi kliseistä aikaiseksi jotain hyvää, mutta kliseiden ulkopuolella suosisin tyyppejä jotka tarjoavat jotain epätyypillistä vaihtelua.

Esim.

Shoot'em up -elokuvan pahis oli mainio juuri sen takia, että annettiin ymmärtää hänellä olevan vaimo, jolle piti aina välillä soittaa että "töissä menee vähän pidempään".

Sitten on ylläkuuluttamani vastakkaisen moraalisen näkökannan hahmot, esim. Bruce Willisin fasistinen upseeri The Siege (Poikkeustila) -elokuvassa, joka itse ymmärsi korostaa, että jos hänelle annetaan vapaat kädet hoitaa terroristiuhka, se ei ehkä vastaa sivistyneen maailman ymmärtämiä keinoja. Eli hän tarkoitti hyvää ja uskoi metodinsa toimivan yhteisen hyvän eduksi, mutta tiedosti olevansa elokuvan pahis ja aivan surkea poliitikko. Jossain toisessa elokuvassa (esim. Schwarzeneggerinä 80-luvulla) hän olisi ollut leffan reaganilaiseen aatemaailmaan uskova sankari.

Darth Vader edustaa juuri tuota kaukaista ja puolijumalallista pahaa, jota korostaa kasvottomuus ja epäinhimmillisyys. En tiedä miksi hänet on äänestetty monta kertaa kaikkien aikojen leffapahikseksi, mutta minulle tieto siitä, että hän on Luken isä, on aika iso tekijä: Se luo linkin sankarin ja pahiksen välille, joka tekee hahmoista moniulotteisempia. Vähän samaan tapaan kuin usein ajatellaan täysin hullun ja absoluuttisen pahan ja kaaoottisen Jokerin olevan vain kolikon kääntöpuoli itsehillitylle absoluuttisen hyvälle ja ennustettavalle Batmanille.

Ylipäätään olisi hienoa, jos pahis ei olisi vain paha, vaan hän uskoisi omassa maailmassaan toimivansa oikein (onko Darth Vader vakuuttunut Imperiumin oikeutuksesta?). Kuka helvetti ylipäätään vaivautuu palvomaan Saatanaa, jos tietää että tämä on a) Raamatun mukaan ikuinen häviäjä, b) toisi vain tuhoa ja kuolemaa kaikille (jopa palvelijoilleen), c) ei todellakaan paranna elämän laatua kenellekään?

Salmikki kirjoitti: luotko pahiksen ensin ja haastat lukijan ajattelemaan, kun pahis toimii tarinassa, vai valitseko koko pahiksen sen perusteella, että saat lukijan ajattelemaan?

Oho. Nickkisi onkin "Salmikki" eikä "Salmiakki" ;)

Oliko tämä oikeasti sinä-muodossa, vai oliko tarkoitus olla yleisluontoisempi?

No jaa. Kun minä kirjoitin, niin minulla oli kyllä yleensä ensin mielessä teema, sitten tarina, ja sitten vasta näiden pohjalta aloin miettiä minkälaisia henkilöhahmojen tulisi olla.

Joskus olen kirjoittanut siltä pohjalta, että mielessäni on ollut hyvä hahmo luonteineen ja motivaatioineen, mutta kantapään kautta olen oppinut ettei se johda hyvään lopputulokseen, jos tarina jää toissijaiseksi kun keskityn vain hahmoon.

Vaikka valitinkin ensimmäisenä siitä jos kertoja haluaa sanoa jotain lukijalle, niin pakko myöntää että kyllä tarinassa pitää vähän päättää, mitä haluaa kertoa. Itseasiassa usein mietin hyvinkin tarkkaan, mikä on sanomani lukijalle - se, että teen siitä monitulkintaisen, on osittain vain kikkailua ja osittain maailmankatsomustani kaiken epävarmuudesta :D

Pelkkä bondpahis, joka yrittää tuhota maailman varastetulla macguffinilla, on aika tylsä jos tämän vihaa maailmaa kohtaan ei mitenkään selitetä (tai logiikkaa miksi tuhoaminen poistaisi tämän pahan olon, tai mitä positiivista hän oikeastaan ajattelee tuhosta seuraavan). Huono pahis vain tekee asioita ilman mitään viitekehystä, tai selkeää ja ymmärrettävää (ja joltain kannalta katsottuna hyväksyttävää) syytä.

Sen sijaan Watchmenin Ozymandias (tai miten nimi nyt kirjoitetaankin), oli aika mainio: veikko organisoi massamurhan lukuisissa kaupungeissa, ja lavastaa maailman ainoan todellisen supersankarin syylliseksi, vain estääkseen jollain kierolla logiikalla ydinsodan (luomalla idälle ja lännelle toisiaan suuremman kuvitellun uhan). Näin äkkisältään ihan mielipuolista touhua ja perus suuruudenhullua pahuutta. Miten mielipidettämme muuttaa tieto siitä, että hän oikeasti onnistui juonessaan ja pelasti maailman ydintuholta?

Tai Wall Streetin Gordon Gecko, joka ei ole mikään Bond-pahis, mutta jonka omatunto ei hievahdakaan oman oppipojan isän perheyrityksen tuhoamisesta taloudellisen hyödyn takia.

Sattumoisin molempien pahuus asettuu koko maailman perspektiiviin: Oz käyttää sellaista kieltä, jonka suurvaltapolitiikka ymmärtää, Gecko taas toimii kuten rahaa kohtaan vastuuntuntoisen pääomasijoittajan tuleekin toimia. (Nämä ovat muuten teemoja)

Ettei totuus unohtuisi, niin nautin myös katsoa ajatuksettomia mutta överiksi vedettyjä juttuja. Ja itsekin kirjoittaa sellaisia. Eli homman voi vetää ihan överiksi ja tehdä koko tarinan pelkillä juonivälineillä, pelkistäen touhun vain perusrunkoiseen sankaritarinaan ja tyyppihahmoihin, joissa on kuitenkin jotain tavallisesta poikkeavaa särmää. Silloin hyvät pahikset ovat vain mahdollisimman hulluja ja naurettavia karikatyyrejä, mutta poikkeavia muista keskinkertaisemmista pahiksista.

Palaten taas elokuvaan Shoot'em up, tai sitten vaikkapa Jason Stathamin älyttömiin Crank-elokuviin... Näissä homma pyörii ihan sen varassa, miten hahmot pystyvät yllättämään ja kiehtomaan äärimmäisyydellään.

(Eeh... Kuten huomaa, kirjallisuus ei ole minun alaani. Olen enemmän elokuvakerronnan ystävä )

Yli tunnin kirjoiteltu yhtä viestiä... Nyt mulle riitti, jätän toiseen viestiin syvemmän pohdiskelun tuollaisista over the top -pahiksista (ja hahmoista) joiden ei tarvitse olla muuta kuin sujuvaa viihdettä...

Salmikki kirjoitti: Jostain syystä pahiksen selittelemätön ja yksioikoinen pahuus tuntuu ainakin minusta mielenkiintoiselta (joskin helposti lahoavalta) idealta.

Ai että kuinka monta kertaa olen yrittänyt itse pohtia, kuinka absoluuttista pahuutta voisi kuvata uskottavasti. Joka ikinen kerta olen päätynyt siihen, että on parempi jos ei pahuutta koskaan päästetä niin lähelle, että sen syistä saisi tarpeeksi informaatiota ymmärtääkseen sitä. Syyt, eli pahan pään sisään pääsy, kun helposti muuttaa tämän toimet vain naurettaviksi ("Mitä se muka hyötyy tästä?" ja "Miksi se tekee noin, eikä näin, jos se pyrkii tähän?"), ja pahimmillaan tämä ei enää näytä järkevältä edes oman maailmansa sääntöjen rajoissa. Mieluummin esitetään absoluuttisen pahuuden tapahtumat osana jotain isompaa näytelmää, josta me maan matoset emme näe kuin vain pienen palasen, jolloin emme voi arvioida niiden järkevyyttä tai maailman sisäistä logiikkaa.

Sivuhuomautus: Elokuvissa ja tv-sarjoissa demonit esitetään pirun usein sarjamurhaajina. En ymmärrä, mikä siinä on niin absoluuttista pahaa. Toki tappaminen on aika lopullista, mutta jos se on ainoa pahan muoto, jonka käsikirjoittaja voi keksiä, niin ollaan heikoilla... Minusta kuolemaa paljon hyytävämpi asia olisi asenne tyyliin "kuolema ei saisi olla rangaistus, vaan pelastus". Se panisi minut todella huolestumaan siitä, mitä pahis voi saada aikaiseksi, jos pahinta mitä se voi tehdä on jättää uhrinsa henkiin vuosiksi eteenpäin...

Nunia kirjoitti: Minua kirjoittajana on aina kiehtonut hyvä ja paha ja juurikin niin, ettei pysty sanomaan, kumpi on kumpaa.

Tämä. Todellisessa maailmassa ei ole absoluuttista hyvää tai pahaa. Todennäköisemmin molemmat ovat vastareaktioita toisilleen, ja kaksi vastakkaista leiriä kumpikin ajattelevat itseään hyvinä ja toisia pahoina, vaikka todennäköisesti mennäänkin jossain hevosenkengässä .