Näytä, älä kerro

Viime vuosien aikana olen syyllistynyt suureen syntiin: Olen kirjoittanut itse lukematta lähes yhtään kaunokirjallisuutta. (Siis olen kyllä aiemmin lukenut paljon kaunokirjallisuutta, mutta en muutaman viime vuoden aikana) Sitä vastoin olen katsellut paljon elokuvia. Uskon, että tämä on vaikuttanut negatiivisella tavalla kirjoittamiseeni: Olen noudattanut liikaa "näytä, älä kerro"-periaatetta, enkä juurikaan selitä hahmojen arvoja, asenteita tai uskomuksia. Olen pyrkinyt tuomaan näitä esiin pelkästään dialogissa, ikään kuin ohjaisin elokuvaa. Lopputulos on paikoin hyvin dialogipainotteista. Mulla olisi hyvä esimerkkiteksti, mutta se ei menisi läpi Risingin sensuurista. Etsikää Sodoman tuho kotisivultani.

Nyt olen alkanut tietoisesti pyrkiä tästä tavasta eroon, ja olen alkanut selittää hahmojen mielenliikkeitä ihan suorasanaisesti. Olen tyytyväinen tuloksiin, mielestäni ilmaisuni on nyt rikkaampaa. Kotisivullani on esimerkkitekstit Kielletty ja Konsultti, ja sama sensuuriongelma.

Muistan, kun kirjoituspiirissä julkaisin tekstin, joka alkoi "Merjaa vitutti." Sain kritiikkiä, että asian toteamisen sijaan olisi pitänyt luoda vitutusta kuvaavia tapahtumia. Luulen, että otin kritiikin liian vakavasti; tällä hetkellä en ole ollenkaan varma, oliko kyseessä edes hyvä neuvo.

Olen nyt alkanut taas lukea kaunokirjallisuutta, ja ihastuin Burrughsin Marsin sankarin alkupuolella oleviin pätkiin, joissa minä-kertoja tarinan kannalta relevanteissa kohdissa suorasanaisesti arvostelee tharkien kulttuuria.

Eli kysymyksiä:

Mitä kaikkea kirjallisessa tarinassa voi vain todeta suoraan, ja millaiset asiat pitäisi tuoda epäsuorasti esiin esim. laatimalla asiaa ilmentävä kohtaus tai dialoginpätkä?

Milloin tarinassa on liikaa dialogia?

Voiko (minä tai hän)-kertoja avoimesti arvottaa Burroughsin tapaan tarinassa esiintyviä asioita?

Riippuu paljolti kuvatusta tilanteesta, kannattaako kertoa vai näyttää. Jos päähenkilöt ovat luonnon armoilla ja heidän joukossaan on joku Erä-Jorma joka tietää kaiken luonnossa selviytymisestä, niin tämän erikoisosaaminen kannattaa näyttää laittamalla hahmo rakentamaan suojan tai varoittamaan toista syömästä myrkyllistä kasvia. Kertoa kannattaa sellaisessa tapauksessa, että näyttäminen ei ole käytännöllistä tai luontevaa. Jossain tilanteessa näyttäminen voisi esim. rikkoa tarinan flow'n, kun taas kertomalla saa jonkin pienen mutta tärkeän yksityiskohdan nopeasti ilmaistua lukijalle.

Dialogin määrästä puhuttaessakin ratkaisee mielestäni se minkälainen tarina on kyseessä. Jos kertomuksessa on kaksi ihmistä jumissa autiolla saarella eikä heillä ole mitään tekemistä, tarina voi rakentua paljolti dialogin varaan. Sellainen tarina voi toimia hyvin, jos kirjoittaja on taitava kirjoittamaan nasevaa sanailua. Jack Vancen töissä, kuten hiljattain itse lukemassani Demon Princes -sarjassa riittää eriskummallisia hahmoja ja mielikuvituksellisia ympäristöjä mutta parasta antia on usein hahmojen välinen kuivan huumorin kyllästämä vuoropuhelu. Toimintaseikkailuksi tarkoitetun kirjan taas ei kannata olla pelkkää puhetta. Malliesimerkiksi voisi mainita Alistair MacLeanin tuotannon loppupään teokset, joissa on usein ylettömät määrät dialogia ja toiminnan kuvausta ihan kartellaan niin ettei kirjassa tunnu tapahtuvan mitään.

Mitä tulee kysymykseen voiko kertoja arvostella tarinassa esiintyviä asioita, niin totta kai voi. Ihan niin kuin lukija voi kokonaisuudesta päätellä onko kertoja luotettava vai ei, lukija voi myös päätellä onko kertojan esittämä kritiikki aiheellista.

Tässähän on kyse ihan niin perustavanlaatuisesta asiasta kuin että mitä kirjallista suuntaa haluat edustaa. "Väärä tapaahan" ei sinänsä ole paitsi jos toteuttaa asiansa huonosti.

Marsin sankari on pulp-kirjallisuutta, joka käyttää tavallaan melko alkeellisia kerrontakeinoja. Tai ehkä vähemmän värittyneesti voisi sanoa realistiselle kirjallisuudelle (niin, scifia toki mutta tarkoitan merkityksessä 1800-l. syntynyt realismi) tyypillistä tapaa, jossa tosiaan suoraan arvotetaan tapahtumat. Tämän tyylin haittapuolena on, ettei tekstiin synny juurikaan monitulkintaisuutta, ellet sitten lisää kierroksia ja laita päähenkilöäsi kommentoimaan tapahtumia jollain lailla epäilyttävällä tavalla (eli epäluotettava kertoja), jolloin hakemasi arvo on päinvastainen kuin mitä henkilösi sanoo.

Scifikirjallisuudessahan tämä on periaatteessa se perusasetus, jota uuden aallon scifi taas mursi ja otti käyttöön modernismille ominaisia monitulkinallisempia kerrontatekniikoita.

Vaikka dialogi voi mahdollistaa myös nk. korkeakirjallisempaa tekstiä, niin ei se automaattisesti tee tekstistä hienompaa tai monitahoisempaa. Todisteena esimerkiksi nyt tuloaan tekevät chatromaanit, jotka on suunnattu nuorille ja etenevät someviestien avulla.

Jos osaat käyttää molempia tekniikoita, niin tätähän voi vaihdella tarinan tarpeiden mukaan. Jos tarinan pääpointti on siinä mitä henkilö kokee, niin suora kertominen voi tosiaan tympiä joitain lukijoita. Jos taas kirjoitat ideoille rakentuvaa spefiä, niin ketään tuskin haittaa.