Umberto Eco (5.1.1932 - 19.2.2016) oli italialainen kirjailija. Hän toimi semiotiikan professorina Bolognan yliopistossa. Econ esikoisromaani Ruusun nimi ilmestyi 1983. Eco menehtyi helmikuussa 2016 syöpään.
Umberto Eco syntyi Milanon eteläpuolella sijaitsevassa pienessä Alessandrian kaupungissa. Alessandriassa oli hattuihin erikoistuneen teollisuutensa vuoksi varsin omaperäinen elämäntapa. Vuoristoisuuden tuoman eristyneisyyden vuoksi paikalliset asukkaat olivat tottuneet tietyntasoiseen itsenäisyyteen. Eco on usein sanonut, että juuri täältä hän ammensi omaleimaisen otteensa kirjoittamiseen. ”Tietyt ainekset pysyvät elämänkäsitykseni pohjana; epäily ja vastenmielisyys korulauseita kohtaan. En koskaan liioittele enkä tee mahtipontisia väitteitä.” Umberto muistaa lämmöllä myös isoäitiään, joka on eräs tärkeä lähde hänen huumorilleen.
Toisen maailmansodan puhjetessa Eco ja hänen äitinsä muuttivat pieneen Piedmontesen kylään vuorille. Sieltä nuori Eco seurasi fasistien ja sissien kahakoita sekalaisin tuntein. Sota oli erittäin jännittävää ja hän oli pahoillaan siitä, että oli liian nuori osallistumaan siihen. Nämä tapahtumat vaikuttivat suuresti kirjailijan omaan tuotantoon myöhemmällä iällä.
Eco väitteli filosofian tohtoriksi 22-vuotiaana Torinon yliopistosta. Väitöskirja käsitteli Tuomas Akvinolaisen kauneuskäsityksen ongelmia. Eco olikin aluksi kiinnostunut ... (lisää)
keskiaikaisesta ajattelusta. Sen jälkeen hänen kiinnostuksensa kohdistui nykytaiteeseen ja nykyhetken populaarikulttuuriin, ja hän nousi kansalliseksi kuuluisuudeksi. Tämän jälkeen hänestä tuli merkkiopin eli semiotiikan merkittävä edelläkävijä.
1960-luvulla Eco työskenteli italialaisen kustantamon neuvonantajana. Hän teki myös kulttuuriohjelmia Italian yleisradiolle ja osallistui myös italialaisen avantgardistisen ryhmän Gruppo 63 toimintaan. Hän opetti Milanon ja Firenzen yliopistoissa, kunnes päätyi Bolognaan.
Umberto Econ ensimmäinen kaunokirjallinen teos, romaani Ruusun nimi (1980) nousi maailmanlaajuiseen suosioon: sitä myytiin 16 miljoonaa kappaletta, ja se käännettiin 26 eri kielelle. Tässä keskiaikaisessa rikostarinassa Eco tuo kansanomaistettuna esiin näkemyksensä merkeistä ja kielestä.
Econ toinen romaani Foucaultin heiluri (1988) sai myös suuren suosion. Eco osoittaa romaanissaan, kuinka lukija on vapaa kirjoittajan omista tulkinnoista. Tätä käsitystä Eco on kehitellyt ei-kaunokirjallisissa teoksissaan. Foucaultin heiluri vie naurettavuuteen saakka mehevät tulkinnat historian taruista tai sellaisiksi osoittautuneista tapahtumista.
Umberto Econ muita kaunokirjallisia teoksia ovat Edellisen päivän saari (1994), Baudolino (2001) ja Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki (2004). Eco on kertonut James Joycen ja Jorge Luis Borgesin olevan merkittävimpiä vaikutteiden antajia hänen kirjoilleen.
Koko uransa ajan Eco on säännöllisesti kirjoittanut ajankohtaisiin aiheisiin paneutuvia ja meheviä artikkeleita päivälehtiin. Tarkoituksena hänellä on ollut saada ajatukset liikkeelle sielläkin, missä yleensä nähdään vain tosiasioita. Nämä usein hauskat lehtikirjoitukset ovat ilmestyneet kirjoituskokoelmina.
Muut suomennetut teokset
Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään (1977)
Matka arkipäivän epätodellisuuteen (1984)
Miten käy? Pakinoita arkipäivän aiheista (1992)
(toim.) Kauneuden historia (2004)
Kirjallisuutta
Umberto Eco: James Joyce, Teräsmies ja vesinokkaeläin. Toimittaneet Tarja Knuuttila ja Max Ryynänen, Yliopistopaino, 2005.
Linkkejä
Ruusun nimi. Perkeleen periskooppi 8.5.2005.
Vesa Saarinen: Ruusun nimi. 2.8.2009.
Salla Brunou: Ruusun nimi. Sallan lukupäiväkirja 23.7.2010.
Foucaultin heiluri. Perkeleen periskooppi 30.5.2005.
Juri Nummelin: Edellisen päivän saari. Aviisi 9/1996.
Edellisen päivän saari. Perkeleen periskooppi 15.6.2005.
Jan Blomstedt: Baudolino. Helsingin sanomat 25.9.2002.
Veijo Hietala: Baudolino. Turun sanomat 13.1.2003.
Baudolino. Perkeleen periskooppi 21.10.2004.
Hanna Järvinen: Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki. Perkeleen periskooppi 25.1.2006.
Matti Komulainen: Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki. Turun sanomat 28.12.2005.
Kuva: Wikimedia Commons.