Ikuisuuden loppu

Asimov valmistui Columbian yliopistosta vuonna 1939. Ensimmäiset tieteistarinansa Asimov sai julkaistua samana vuonna. Varhaiset novellit herättivät vain vähän huomiota ja vasta novelli ”Yö saapuu” (1941) kohotti hänet yhdeksi tuolloisten pienten science fiction -piirien tähdistä.

Novelli julkaistiin ajan tunnetuimmassa tieteislukemistossa Astounding Science Fiction, jonka päätoimittaja John W. Campbell oli muutaman edellisen vuoden aikana nostanut alan kärkijulkaisuksi. Campbellin toimittajakauden varhaisvuosia on Yhdysvalloissa ollut tapana kutsua tieteiskirjallisuuden kulta-ajaksi. Campbell kasvatti kokonaisen kirjoittajakunnan: Clifford D. Simak, A. E. van Vogt, Lester del Rey, L. Sprague de Camp, L. Ron Hubbard, Theodore Sturgeon ja Isaac Asimov.

Robottinovelleissaan Asimov esitteli kuuluisat robottien kolme lakia. Innoitusta robottitarinoihin Asimov oli saanut muun muassa Otto Binderin tarinoista, joita julkaistiin Amazing Stories -lehdessä 1930-luvun lopulla. Tyylillisesti Asimov kirjoitti selkeän konstailematonta, juonikeskeistä tekstiä, jonka vaikuttajaksi hän mainitsi Clifford D. Simakin.

Kun Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan, Asimov meni töihin kemistiksi Philadelphian laivastotelakalle. Siellä hänen työtovereinaan sattuivat olemaan L. Sprague de Camp ja Robert Heinlein. Sodan jälkeen Asimov opiskeli biokemiaa Bostonin yliopistossa ja väitteli tohtoriksi vuonna 1948. Hän sai biokemian professuurin Bostonin yliopiston lääketieteellisestä koulusta vuonna 1949.

Asimovin varhaistuotannon pääteos on alun perin lehdessä jatkokertomuksena vuosina 1942–1950 julkaistu Säätiö-sarja, joka julkaistiin kirjamuodossa kolmena osana 1951–1953. Säätiö-tarinoissa Asimov uudisti 1920-luvulta periytyvää tieteisseikkailun perustyyppiä avaruusoopperaa. Sarjan mallina oli Edward Gibbonin Rooman valtakunnan rappio ja tuho (1776–1788) kohotettuna Linnunradan mittoihin. Esimerkiksi kenraali Bel Riosen mallina Asimovilla oli keisari Justianuksen kuuluisa kenraali Belisarius. Taustaa tarinan historiankäsitykselle hän ammensi Arnold Toynbeen teoksessaan Historia uudessa valossa (1934–1939) esittämistä ajatuksista.

Vuosikymmenien kuluessa Säätiö-trilogia vakiinnutti asemansa yhtenä tieteiskirjallisuuden klassikoista, vaikka sitä ei voikaan pitää kirjallisesti korkeatasoisena teoksena, kuten Juhani Hinkkanen toteaa kirjassa Science fiction. ”Se on rakenteellisesti hatara, sen henkilöt yksiulotteisia ja tarjottu historiankuvakin vähintäänkin epätodennäköinen. Sen, kuten monien muidenkin varhaisten tieteisromaanien ja -novellien arvostus johtuu maineesta, jonka se sai julkaisuaikansa innokkaiden tieteiskirjallisuuden harrastajien keskuudessa. He eivät etsineet science fictionista kirjallisia arvoja, vaan uusia ideoita, irtautumista arkitodellisuudesta ja yksinkertaisesti hyvää viihdettä, ja näitä asioita Säätiö-kirjoista löytyy.”

Asimov julkaisi lähes kaikki tunnetuimmat romaaninsa 1950-luvulla. Muutamaa vuotta aikaisemmin tieteiskirjallisuutta oli pidetty pelkkänä kioskiviihteenä. Kun sota toi esiin ydinvoiman ja raketit, alettiin tieteiskirjallisuuteen suhtautua muunakin kuin haaveiluna. Aiemmin tieteisromaaneja olivat julkaisseet Yhdysvalloissa lähinnä harrastajien pienkustantamot, mutta nyt kaupallisetkin toimijat alkoivat kiinnostua.

Asimovin ensimmäisen vaiheen romaanit Pebble in the Sky (1950), Tähdet kuin tomua (1951) ja Avaruuden merivirrat (1952) olivat Asimoville vielä romaanimuodon harjoittelua. Romaanikaksikko Teräsluolat (1953) ja Alaston aurinko (1956) kuuluvat sen sijaan Asimovin tunnetuimpiin. Niissä Asimov onnistui yhdistämään science fictionin ja salapoliisiromaanin lajityypit. Rikostarinan muoto antoi myös Asimoville tilaisuuden kuvata kirjojensa yhteiskuntia päähenkilöinä olevien etsivien, Elijah Baleyn ja R. Daneel Olivawin, tavallisen tiedustelutyön ohessa.

Ikuisuuden loppu (1955) jäi edellä mainittuja teoksia vähäisemmälle huomiolle, mutta on joidenkin mielestä Asimovin parhaimpia romaaneja. Teos on aikamatkustustarina ja juoneltaan Asimoville poikkeuksellisen mutkikas.

Asimov työskenteli opettajana ja tutkijana yliopistossa, kunnes vuonna 1958 ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi. Vuosien 1958 ja 1972 välillä Asimov piti taukoa tieteiskirjallisuuden kirjoittamisessa, tällöin ilmestyi lähinnä muutama novelli. Science fictionin sijaan Asimov omistautui tieteen kansantajuistamiselle. Asimov julkaisi satoja teoksia ja on maailman parinkymmenen käännetyimmän kirjailijan joukossa. Asimovin tietokirjoista on suomennettu Maailmankaikkeuden mitat (1983).

Vuonna 1972 Asimov palasi tieteiskirjallisuuden pariin romaanilla Itse jumalat, jolla hän voitti sekä Hugo- että Nebula-palkinnon. Sitä on pidetty Asimovin viimeisenä tärkeänä teoksena.

Myöhempinä vuosinaan Asimov kirjoitti vanhoille teoksilleen useita jatko-osia ja pyrki yhdistämään sarjansa samaan kaikkeuteen, mutta nämä teokset eivät yltäneet hänen aikaisempien teostensa tasolle.

Asimov oli naimisissa vuosina 1942–1970 Gertrude Blugermanin, Säätiö-sarjan Bayta Darellin esikuvan, kanssa. Vuonna 1973 hän avioitui Janet Jeppsonin kanssa. Asimov oli suosittu puhuja ja hän osallistui mielellään sf-coneihin. Tuhansiin fanikirjeisiinsä hän vastasi kärsivällisesti postikorteilla. Asimov osallistui myös Nero Wolfe- ja Sherlock Holmes -kerhojen toimintaan. Poliittisesti Asimov kannatti demokraatteja. Hän tuki naisten oikeuksien liikettä ja puhui syntyvyyden säännöstelyn puolesta.

Asimov oli ateisti ja toimi uskonnottomien järjestön Amerikan humanistiyhdistyksen puheenjohtajana vuodesta 1985. Hän vastusti taikauskoisia ja näennäistieteellisiä uskomuksia, jotka halusivat esiintyä tieteenä. Asimov oli vuonna 1976 mukana perustamassa CSICOP-skeptikkojärjestöä (Committee for the Scientific Investigation of Claims of the Paranormal). Järjestön tavoitteena on tutkia paranormaaleja ilmiöitä koskevia väitteitä, julkaista näiden tutkimusten tuloksia Skeptical Inquirer -lehdessä ja näin saada laajempi yleisö arvostamaan tieteellistä tutkimusta. Suomessa vastaavaksi järjestöksi perustettiin myöhemmin Skepsis ry.

Asimovin nuortenkirjoja oli muun muassa yhdessä puoliso Janet Asimovin kanssa kirjoitettu Norby-sarja vuodesta 1983. Isaac Asimovin nimeä kantaa edelleen tieteislehti Asimov's Science Fiction. Hänen mukaansa on nimetty myös asteroidi 5020 Asimov, kraatteri Marsissa sekä peruskoulu Brooklynissa.

Keskeisiä teoksia

Säätiö (1942–44)
Säätiö ja imperiumi (1946)
Toinen säätiö (1948–50)
Teräsluolat (1954)
Ikuisuuden loppu (1955)
Alaston aurinko (1957)
Itse jumalat (1972)

Lähteitä

Juhani Hinkkanen: Isaac Asimov. Teoksessa Science fiction. Kirjastopalvelu, 1990.
Juhani Hinkkanen: Isaac Asimov. Teoksessa Ikuisuuden loppu. Ursa, 1987.
Antti Oikarinen: Isaac Asimov. Ulkomaisia tieteiskirjailijoita 1. BTJ Kirjastopalvelu, 2004.

Linkkejä

Leena Peltonen: Miten tästä eteenpäin? Historialliset tulevaisuusspekulaatiot. 1994.
Pertti Avola: Säätiö. Helsingin sanomat 22.2.2010.
Sanna Pudas: Tähdet kuin tomua. Risingshadow.net 8.10.2011.
Marja Sinkkonen: Robotit ja imperiumi. Aikakone 4/1989.
Leena Peltonen: Säätiö ja Maa. Aikakone 2/1991.
Petri Immonen: Säätiö ja Maa. Helsingin sanomat 20.5.1991.
Leena Peltonen: Norby, seonnut robotti. Aikakone 2/1991.
Juhani Hinkkanen: Yö saapuu. Aikakone 1–2/1994–95.
Eija Elo: Kohti Säätiötä. Aikakone 1995.
Juhani Hinkkanen: Nemesis. Aikakone 2/1992.

Kuva Asimovista valtaistuimellaan: Rowena Morrill. Lähde: Wikimedia Commons.