Sadan vuoden yksinäisyys

Tarina kertoo värikkään Buendían suvun tarinaa useamman sukupolven ajalta. Ihmiset lisääntyivät suvussa, elivät värikästä, omalaatuista elämäänsä ja kuolivat pois. Siinä juoni lyhykäisyydessään, jos juonesta voi ylipäätään puhua tämän kirjan kohdalla. Tyyli on hieman historiikin oloinen, henkilöiden tuntemuksia ei juurikaan kuvata vaan kerrotaan mitä he tekivät ja mitä tapahtui missäkin vaiheessa heidän elämäänsä. Kerrontatavasta huolimatta henkilöt ovat persoonallisia ja omaavat kukin omanlaiset luonteenpiirteensä. Tarinassa on mielikuvituksen lentoa sekä humoristinen ote.

Tämähän on klassikko, eikä suotta. Se on Buendían suvun kronikka ja tarina Macondo-nimisestä kyläpahasesta, mutta samalla se onnistuu olemaan myös hieno tutkielma ihmisistä ja elämästä ylipäätäänkin. Teoshan on tunnetuimpia edustajia genrestä nimeltä maaginen realismi, mikä siis tarkoittaa sitä, että siinä eletään päällisin puolin normaalia elämää tässä meidän tuntemassamme todellisuudessa, välillä vaan sattuu joku levitoimaan suklaan voimalla, astumaan taivaisiin ruumiineen sieluineen tai näkemään ylämäkeen virtaavan verivanan. Kaikki on siis mahdollista - juuri ja juuri sen verran, että se voi tapahtua. Tapahtumia on myös vaikea sijoittaa mihinkään tiettyyn aikakauteen, joskin nykyaika se ei ainakaan ole. Sadan vuoden yksinäisyys teki ainakin minuun vaikutuksen. Se on suuri tarina, ja siihen mahtuu paljon: seitsemän sukupolven edestä Arcadio Joséita, Aurelianoja ja Remedioksia, sillä suvussa on tapana kuljettaa samoja nimiä isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Se saattaa aiheuttaa lukijalle pientä päänvaivaa siitä, kuka nyt olikaan kenenkin poika, mutta itselleni tuo ei koitunut miksikään pahaksi ongelmaksi. He ovat kaikki erilaisia: sekä keskenään että muun maailman kanssa. Buendíat ovat tuomittuja yksinäisyyteen, he eivät jostain syystä pysty elämään kuin normaalit ihmiset sopusoinnussa maailman kanssa. Vaikka heidän elämäänsä mahtuu hyviä hetkiä, ei heistä kukaan tunnu saavuttavan pysyvää onnea: yksi saa kannettavakseen elinikäisen kaunan, toinen kadottaa järkensä valon, jne. Vuosikymmenet vilahtavat hetkessä ohi, ristitään uusia Aurelianoja ja kohta jo valvotaan samojen henkilöiden ruumiita. Henkilöt vaihtuvat, mutta loppujen lopuksi mikään ei muutu, ja uudet sukupolvet sortuvat isiensä virheisiin yhä uudestaan ja uudestaan. Márguez maalaa sukutarinansa puitteissa rehellisen ja kaunistelemattoman kuvan ihmiselämästä. Sitä alkaa miettiä, että onko tässä missään mitään järkeä. Tämä on niitä kirjoja, joita pitää lukea pitkiä jaksoja kerralla ja huolella, muuten menettää paljon. Teksti vilisee viehättäviä pikku yksityiskohtia (Márguez tuntuu ottaneen selvää asioista), jotka tekevät Macondosta kaikessa kummallisuudessaankin niin aidon, että välillä voi kuvitella itse kävelevänsä pitkin sen pölyisiä katuja tai kuljeskelevansa Buendíojen hämärässä, sokkeloisessa talossa. Ja se ripaus magiaa, joka tupsahtaa eteen aina odottamatta - mistä Márguez keksii kaiken? Ei häivähdystäkään kliseisyydestä, vain puhdasta, tuoretta ja terävää mielikuvitusta. Nerokasta. Kirja ei kannesta kanteen ollut aivan tasaisen nautittavaa luettavaa. Pidin alusta, jolloin Macondo oli vielä eristyksissä muusta maailmasta ja jolloin vain mustalaiset kävivät esittelemässä ihmeellisiä keksintöjään ja arabit vaihtamassa kauppatavaroitaan guacamao(vaimitäneoli)-papukaijoihin. Keskikohta olikin sitten minusta hiukan tylsempi: vallankumouksia, sotaa, aseita. Suurin osa maagisuudesta katoaa ja tapahtumat ovat pitkän aikaa pitkäveteisen realistisia. Kirja kuitenkin parani loppua kohden: Macondo liukenee nelivuotiseen sateeseen ja vaipuu pikku hiljaa jälleen unohduksiin, ja lopulta Buendían suvun tarina loppuu kuten vanha ennustus, jota kukaan ei silloin enää muista, on tiennyt kertoa jo vuosia ennen suvun syntyä.

Minulle "Sadan vuoden yksinäisyydessä" unohtumattominta on kerrontatapa. Uskomaton soljuvuus, joka saa kuuden sukupolven vaiheista usein epäkronologisesti kertovan tarinan pysymään kasassa on koettava itse. Pidän yleisesti hyvin paljon maagisesta realismista kirjallisuudessa, ja tässä kirjassa se on huipussaan; omituisia fantasiaelementtejä pursuileva maailma tuntuu loputtoman realistiselta eikä yliluonnollisia yksityiskohtia muista edes ihmetellä. Henkilöt ovat toinen SVY:n huomionarvoisita asioista. Vaikka muisti saattaa viidentoista, toisiltaan espanjankielisiä nimiä perivän päähahmon vaiheista lukiessa olla koetuksella, jokainen henkilö on oma tarkasti kehitelty ja syvä persoonansa. Kirjan tarina on suuri, moniselitteinen ja otteessaan pitävä. Voin suositella sitä oikeastaan kenelle tahansa. Kirja on saanut kulttimaineensa syystä.