Elonmerkit

Ensimmäinen Harrisonin novelli ilmestyi tämän ollessa parikymppinen ja muutaman seuraavan vuoden ajan hän kirjoitti novelleja, lähetti niitä eri lehtiin ja sai myytyä joitakin kertomuksiaan. 1960-luvun loppupuolen tärkein brittiläinen tieteislehti oli Michael Moorcockin toimittama New Worlds. Lehti oli niin sanotun uuden aallon tieteiskirjallisuuden julkaisijana kokonaisen englantilaisen sf-sukupolven tärkein merkkipaalu. Liikkeeseen kuuluivat muun muassa Michael Moorcock, Norman Spinrad, Barrington J. Bayley ja Thomas M. Disch. He rikkoivat totuttuja muotoja ja pyrkivät luomaan jotain uutta tieteiskirjallisuudessa.

Tutustuttuaan Michael Moorcockiin Harrisonista tuli vuonna 1968 New Worldsin toimituksen jäsen ja pian sen kirjallisuustoimittaja. Yhteistyö sujui, sillä Moorcockilla ja Harrisonilla oli sama käsitys siitä, mitä kirjallisuuden piti olla. ”Meistä vähintään 90 prosenttia tuoreista julkaisuista oli roskaa, niin teknisesti kuin ajatuksellisesti ja yhteiskuntapoliittisestikin. Ne olivat vanhentuneita, ajastaan jäljessä. Meistä tieteiskirjallisuus tarvitsi ruiskeen sitä kaikkea, mitä valtavirtakirjallisuus oli viimeisten 50–60 vuoden aikana kokenut. Moorcock tarvitsi arvostelijan, joka uskalsi ja osasi sanoa kaiken tuon suoraan, rehellisesti ja konstailematta – ja minä halusin olla tuo arvostelija.”

Tarmon uudistustyöhön Harrison sai rakkaudesta kuvitteelliseen kirjallisuuteen. Hän halusi kirjoittaa tätä kirjallisuutta, mutta sen ei tulisi olla näin huonoa. Tähtivaeltaja-lehden haastattelussa vuonna 2005 Harrison totesi, että jos hän aloittaisi nyt, hän ei kutsuisi itseään tieteis- tai fantasiakirjailijaksi, vaan kirjailijaksi. Silti mielikuvitus tai fantasia on olennaista kuvitteelliselle kirjallisuudelle ja fantasian ja kuvitteellisen olemus on välttämätöntä kirjallisuudelle. Yhtä tyytymättömiä uuden aallon edustajat olivat valtavirtakirjallisuuden yleiseen tasoon. Myöhemmin Harrison on todennut, että New Worldsilla ja uudella aallolla oli ehkä enemmän vaikutusta valtavirtakirjallisuuteen kuin tieteiskirjallisuuteen.

Romaani Pastellikaupunki (1971) on Harrisonin varhaisteos ja poikkeaa hänen myöhemmän tuotantonsa tyylistä. Tieteisfantasia on sukua Michael Moorcockin romaaneille ja muiden 1960-luvun uuden aallon tieteiskirjailijoiden teoksille. Kerrontatyyli on saanut vaikutteita T. S. Eliotin runoista. Tapahtumapaikkana on Viriconium, kaupunki ajan lopussa. Se elää seitsemäntoista kadonneen suurvallan raunioilla, käyttäen hyväkseen niiden jättämää vain osaksi ymmärrettyä tekniikkaa.

Pastellikaupunki rikkoi fantasian perinteistä lajityyppiä. Harrison oli lukenut massoittain fantasiaa ja hänen lempikirjansa oli J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta. Hän oli kuitenkin alkanut epäillä Tolkienia. Hän ei ollut yhteiskunnallisesti sitä, mitä hän odotti kirjailijalta. Miksi hän tekee örkeille noin? Samaan aikaan hän ihannoi sellaisia kirjailijoita kuin Fritz Leiber, joka kirjoitti juuri sellaisia miekka ja taikuus -kirjoja kuin mitä niiden Harrisonin mielestä pitikin olla: asiallisella politiikalla varustettuja, nopeasti kirjoitettuja pienoisromaaneita. ”Niinpä päätin kirjoittaa fantasiaromaanin, joka parodioisi kaikkea sitä, mistä en pitänyt alan kirjallisuudessa, ja samalla toisi esille joitain ajatuksia, jotka minusta olivat tärkeitä.”

”Minä sekä rakastin että vihasin genrekirjallisuutta. Se tavallaan kahlitsi minut tiettyyn lokeroon. Lähinnä koska niin iso osa siitä oli roskaa ja suuri lukeva yleisö ei osannut tai halunnut odottaa mitään muuta. Tuolloin oli todella hankalaa olla tieteis- tai fantasiakirjailija, koska keskiverrosta poikkeavaa tavaraa oli äärimmäisen vaikea saada julkaistuksi. Joten olin monen vuoden ajan hyvin vihainen ja ärsyyntynyt nuori mies, joka ei oikein löytänyt omaa paikkaansa tuon kaiken keskellä.”

Harrison tunsi 1970-luvun lopulla halua ottaa selvää mitä hän oikeastaan haluaa. Hän ajatteli, että jos hän käyttää kaiken tarmonsa kirjoittaakseen kentän vastaista kirjallisuutta, hän on aivan yhtä vangittuna sen olemukseen kuin jos kirjoittaisi sitä itseään. Hän päätti irrottautua tieteiskirjallisuuden kentästä ja selvittää itselleen, mikä hänestä oli kirjoittamisen arvoista.

Harrison omistautui vuorikiipeilylle. Vuosina 1976–1986 hän asui Peak Districtin ylänköalueella keski- ja pohjois-Englannissa. Hän ei kirjoittanut mitään kolmeen vuoteen, koska oli niin vihainen itselleen, maailmalle ja kaikelle mahdolliselle. ”Kukaan ei ilmeisestikään halunnut lukea kirjoituksiani eli se siitä. Joten menin ja hieman kiipeilin. Ja se oli hyvä, koska se teki minusta sen henkilön, joka nykyään olen.” Harrison kiipeili useimpina päivinä viikossa ja kirjoitti juuri sen verran, että sai rahaa hengissä pysymiseen. ”Elämäni hajosi melko sirpaleiseksi, ja mitä enemmän niitä sirpaleita syntyi, sitä enemmän pakenin.”

Vuorikiipeily oli Harrisonille väline sen selvittämiseen, mitä hän ajatteli. Yksi ensimmäisistä asioista jotka hänelle selkeni, oli että sf ja fantasia ovat parhaat kielet käsitellä todellisuuden pakenemista.

Harrison aloitti vuorikiipeilyn, koska ajatteli, että se mitä hän teki, ei ollut otdellista. Hän halusi kouriintuntuvamman otteen elämään ja sen seuraamuksiin. ”Ei voi aavistaa, millaista oli parin vuoden kiipeilyn jälkeen tajuta, että kaikki muut vuorikiipeilijät vain yrittivät paeta omaa tavanomaista elämäänsä! Että tämä niin fyysiseltä vaikuttava laji oli itse asiassa yhtä todellisuuspakoista kuin Star Trekin katselu.” Sen jälkeen kaikki tuntui asettuvan paikoilleen. Harrison ymmärsi, että se mistä hänen pitäisi kirjoittaa, on hänen halunsa paeta todellista maailmaa. Samalla hän ymmärsi, että genrekirjallisuus on paras mahdollinen alusta jolla kuvata ihmisiä, jotka haluavat paeta.

Harrison oli jo kirjoittanut joitakin novelleja, jotka olivat melko lailla valtavirtaa. Harrison alkoi toteuttaa vuorikiipeilyssä tajuamaansa viisautta ja kirjoitti kaksi suomennettua romaania, jotka molemmat kertovat pakenemisesta.

Eilisen mystinen sydän (1990) on nykyajan kaupunkiympäristöön sijoittuva romaani, jotka keskittyy tunnelman, ympäristön ja henkilöiden kuvaukseen. Kirjan tyyli on runollinen ja juonen tulkitsemisessa lukijalla on tärkeä osa. Harrison on sanonut halunneensa kirjoittaa todellisuuden pakenemisesta, kaipuusta toiseen parempaan todellisuuteen, ”vastakohtana sille, että käärisi hihansa ja ryhtyisi tekemään jotain tämän maailman hyväksi, jossa me kaikki elämme”.

”Eilisen mystinen sydän on tavallaan fantasiakertomus neljästä ihmisestä, jotka yrittävät suoritaa jonkinlaista taikamenoa. Onko kirjassa taikutta vai ei? Voiko kirjoittaa fantasiakirjan ilman fantastista ainesta? Vai onko se valtavirtaromaani, joka voisi ola fantasiaromaani, paitsi ettei se olekaan sitä? Kuinka kauan lukijaa voi kiusata tällaisella? Eilisen mystinen sydän kysyy lukijalta: onko tämä totta vai ei?”

Elonmerkit (1997) jatkaa samoja aiheita kuin edeltävä romaani. Teos oli ehdokkaana British SF -palkinnon saajaksi 1997 ja British Fantasy -palkinnon saajaksi 1998. Kim Stanley Robinsonin mielestä Elonmerkit olisi ansainnut Booker-palkinnon. China Miévillen mielestä se, että Harrison ei ole saanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa, on osoitus kirjallisuusjärjestelmän vararikosta. 

Harrison suhtautui välillä hyvin arvostelevasti tieteiskirjallisuuteen ja ilmoitti jopa aikovansa lopettaa sen kirjoittamisen. 2000-luvulla hän palasi jälleen tieteiskirjallisuuteen herättäen huomiota teoksillaan.

Valo (2003) on vahvaa vertauskuvallisuutta sisältävä romaani, yhdistelmä avaruusoopperaa, valtavirran kirjallisuutta ja kauhua. Myös Valossa teemana on pakeneminen. Erityisesti Harrison halusi korvata tieteiskirjallisuuden usein yksiulotteiset henkilöhahmot valtavirran kirjallisuuden tasoisella henkilökuvauksella. Henkilöhahmot ovat häiriintyneitä ja vaarallisiakin. Heillä on ongelmia oman inhimillisyytensä kanssa, ja heidän täytyy paeta sitä. Seria Mau asuu tankissa, mikä on myös sanaleikki. Hän ei halua kohdata ihmisten arkipäiväisiä ongelmia ja olla ihminen. Kuvaus toimii arvosteluna yhteiskunnalle, joka elää omassa vieraantuneessa maailmassaan. Pimeydestä voi kuitenkin löytää valoon, todellisuuden kauneuden havaitsemiseen.

Valo sai vuoden 2003 James J. Tiptree -palkinnon, joka jaetaan kirjalle joka tutkii ja laajentaa käsitystä sukupuolesta. ”Ainoa miinus tulee suutö, että palkintotiara on kiertopalkinto. Olin niin suivaantunut siitä, että kustantajani osto minulle oman muutama viikko palkintojenjaon jälkeen. Pidän sitä työpöytäni laatikossa. Jos minulla on joskus raskasta, niin otan sen esiin, laitan päähäni, katselen itseäni peilistä ja mietin: kuinka kaunis olenkaan!”

Valo sisältää niin monia kerroksia, tarinoita ja ulottuvuuksia, että kirjailija ei arvele romaanin olevan suurimmalle osalle lukijoista helppo urakka. Kirjassa on eri tarinoita, jotka päättyvät kirjan viimeiseen lukuun.

Nova Swing (2006) sijoittuu Valon kanssa saman maailmaan. Romaani sai Arthur C. Clarke -palkinnon 2007 ja Philip K. Dick -muistopalkinnon 2008.

Vuorikiipeilyaikoinaan Harrison hyväksyi omien sisäisten ristiriitojensa olemassaolon jonkinlaiseksi voimalaksi, joista hän voi saada uutta virtaa. ”Ilman noita ristiriitoja en olisi kirjailija, joten minun pitää pitää niistä enemminkin huolta kuin ratkoa niitä.” Kirjailijalle on tärkeää valjastaa sisäiset ristiriidat käyttöönsä. Harrisonille se on päivittäinen ristiriita arkisen, todellisen, tavallisen sekä toisaalta fantastisen ja jännittävän välillä. Harrison kertoo olevansa näiden kahden ääripään välillä ja kirjoittavansa henkilöistä jotka ovat samanlaisia kuin hän itse. Todellisuus on tärkeätä, mutta ilman kuvitteellisuutta se on vain toinen puoli totuutta.

Harrisonin mielestä fantasiakirjallisuus on paras keino kertoa nykyajasta, koska poliittisesti länsimaiden asukkaat elävät massiivisten pääomatalouksien avulla luomassaan fantasiamaailmassa. Valo on paljolti kiinni tässä ajatuksessa.

Lähteitä

Eeva-Liisa Tenhunen: M. John Harrison: Tieteiskirjallisuuden harmaa eminenssi. Tähtivaeltaja 2/2001.
Jukka Halme: M. John Harrison: Valaistu mestari. Tähtivaeltaja 2/2005.
Ulkomaisia tieteiskirjailijoita 2. Toimittaneet Toni Jerrman ja Vesa Sisättö. BTJ Kirjastopalvelu, 2004.
Antti Oikarinen: ”Harrison tietää scifin hienoudet”. Finnzine 2/2008.

Linkkejä

”Myös science fictionin on oltava todellista”. Turun sanomat 10.9.2005.
Eeva-Liisa Tenhunen: Pastellikaupunki. Aikakone 1996.
Jussi Ahlroth: Eilisen mystinen sydän. Tähtivaeltaja 13.1.2006.
Jussi Ahlroth: Eilisen mystinen sydän. Helsingin sanomat 12.10.2005.
Toni Jerrman: Elonmerkit. Helsingin sanomat 4.5.2007.
Markku Soikkeli: Elonmerkit. Satakunnan kansa 2007.
Oskari Rantala: Elonmerkit. Kiiltomato.net 2.6.2007.
Jussi Ahlroth: Valo. Helsingin sanomat 5.1.2005.
Tähtivaeltaja-palkinnon perustelut.
Toni Jerrman: Nova Swing. Helsingin sanomat 2.4.2008.
Jukka Halme: Nova Swing. Tähtivaeltaja 2.7.2008.

Kuva: Like.