Kalin laulu

---

toimituksen arjen jälkeen päälle puskee välittömästi hyvin elävältä tuntuvaa Intia-kuvausta. Kirjan Intia on länsimaiselle rationaaliselle mielenlaadulle vieras, ahdistava ja hallitsematon paikka. Päähenkilö, runoilija ja parin kirjallisuuslehden avustaja Robert Luczak tempautuu heti öiseen Kalkuttaan saavuttuaan siellä vallitsevaan mielipuolisuuden ja väkivallan uhan ilmapiiriin. Kirjan jännite syntyykin pitkälti tästä länsimaisen ja intialaisen kulttuurin välille esitetystä perustavasta erosta – Luczak on vieraassa maassa kielitaidottomana ja vailla sellaista kulttuurista kompetenssia, joka auttaisi häntä suunnistamaan iljettävältä näyttävien tapojen ja epäluotettavalta tuntuvien ihmisten keskellä. Hänen kokemuksiaan Kalkutassa hallitsee painostava tunne siitä, että jokin on vialla, ja sivistyksen häivähdyksiä nähdään vain harvakseltaan päiväsaikaan sekä komisario Singhin hahmossa. Tällaisessa paikalliskuvauksessa on helppo nähdä yhteyksiä vaikkapa kauhun suurnimeen H. P. Lovecraftiin, jonka teoksissa länsimainen sivistys näyttäytyi samaan tapaan uutena, ohuena ja helposti murtuvana, ja sen takana päilyi maailmankaikkeuden välinpitämätön tai länsimaalaisen kannalta jopa vihamielinen perusluonne. Vaikka Lovecraft-tyyppistä juonikuviota ei Kalin laulussa nähdä, Luczak ei kuitenkaan palaa Kalkutasta turvallisesti entiseen elämäänsä vaan näkee maailman uudessa valossa, mutta tästäkin huolimatta elämä jatkuu. Kauhukirjallisuuteen sopivasta metafyysisestä perustasta huolimatta Kalin laulu ei aiheuttanut minussa niitä väristyksiä, joita kauhulta haen, vaan oli pelkästään hyvää kirjallisuutta. Teos olisi saattanut olla pelottavampaa luettavaa, jos kuolemankultit olisivat itselleni vieraampi asia tai mikäli minulla olisi omia lapsia. Tässä voidaankin erottaa samankaltainen keino tuoda tarinaan jännitettä vanhemmuuteen liittyviä pelkoja käsittelemällä kuin Simmonsin myöhemmässä Hyperion-romaaniin sisältyvässä Oppineen tarinassa. Jälkimmäisessä se oli kuitenkin toteutettu sikäli onnistuneemmin, että minun oli helpompi samastua isän suhteeseen aikuiseksi kasvavaan tyttäreensä kuin koko Kalin laulun ajan seitsenkuukautisena pysyvään, käytännössä kommunikointikyvyttömään ja persoonattomaan lihamyttyyn, kaikella kunnioituksella jokaista tätä lukevaa vauvaa kohtaan. Vaikka kyseessä on Simmonsin esikoisteos, kirjan tunnistaa Simmonsiksi muustakin kuin edellisestä. Hyperionin ja Iliumin tapaan myös Kalin laulussa runoudella on keskeinen osa ja todellisiakin runoilijoita on hyödynnetty miellyttävästi. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan ole kyse mainittujen tieteisromaanien kaltaisesta intertekstuaalisuuden ilotulituksesta, mikä on hyvä paitsi vaihtelun vuoksi, myös siksi ettei kyseinen keino ala tuntua sirkustemppuilulta. Simmons jättää myös hienostuneesti puhkiselittämisen sikseen ja lukijalle spekuloitavaa – esimerkiksi yliluonnollisia elementtejä voi olla mukana tai sitten ei, eivätkä eri juonilankojen yhteydet toisiinsa ole yksiselitteisiä. Hieno kirja.