Ystävät hämärän jälkeen

En tavallisesti lue kauhua kovinkaan paljon, mutta nähtyäni elokuvaversion heräsi kiinnostus myös alkuteosta kohtaan. Lukukokemus oli varsin miellyttävä, ja ahmaisin kirjan parissa päivässä. Lindqvist on taitava kuvaamaan arkipäiväisiä asioita tavalla, joka koskettaa - aina siihen asti, että useammin kuin kerran teoksen aikana toivoin, ettei fantasiaelementtejä olisi sisällytetty lainkaan. Kun kauhuteoksessa yliluonnollisuus on kaikista pitkäveteisin osuus, voi sisällön tasapainoisuutta epäillä. Kauhuelementit onnistuivat silti aidosti säväyttämään useassa kohdassa. Loppujen lopuksi hirviömäisimmät hahmot ja painajaismaisimmat kohtaukset asettuvat silti kamaluudessa samalle viivalle kuin lapsen viikonloppuvierailu alkoholistivanhemman luona. Suosittelen teosta kaikille, joita kauhu kiinnostaa hiukankin ja jotka eivät ole vielä väsähtäneet vampyyritarinoihin (tai ehkä heillekin, jotka ovat), sekä mestarillista arjen kuvausta arvostaville.

Mun parhaan kaverijätkän nimi on Hämärä. Yrittää siinä sitten ottaa kirjan nimeä vakavasti. Ei oikeasti, ei mitään ongelmaa. Kun kirjaa sai luettua, se oikeasti imaisi mukaansa. Ei niin, etteikö kesken olisi voinut jättää mihin kohtaa vain, ei niin etteikö lukeminen olisi ollut aina välillä suorittamista, mutta äärimmäisen kiinnostava kirja on kyseessä. Jännitin muutamaan otteeseen sen verran, etten viitsinyt lukea iltavaloisalla, mutta kirkumaan en intoutunut eikä näin jälkikäteen ole tarvetta tutkia sängynalusia (tai kylpyammeita). Pelottavinta kirjassa oli Håkanin lisäksi koulukiusaaminen ja sen muodot. Niihin uskon todennäköisemmin törmääväni kuin vampyyreihin, joita tässä kirjassa tavallaan ei ollut. Siis oli, mutta… Kuulemma eivät olleet vampyyrejä. Elivät vain verellä. Ihan eri juttu. Tarina on kiva. Paljon tapahtumia ja sopivasti himmailua ja yksityiskohtia. Vaikka sivumäärä olikin aika iso, teksti oli nopealukuista eikä tähän yliluonnollisen kauaa kestänyt. Muuten kuin jänistyksen ja keskeytysten takia. Mukana on erittäin ällöttäviä kuvauksia muutamista (yhdestä) henkilöistä (-löstä), mutta pääosin en yökkinyt kauhusta vaan hihitin peloissani sen pari minuuttia, sitten vain nautin soljuvasta tekstistä. Paljon lyhyiden replojen dialogia. Johtolauseettomuus ei haitannut mitään. Nämä alkukirjan keskustelut avasivat uudestaan uuden ajatuksen ja luulin kehitelleeni nerokkaan teorian. Idiootti. Minä siis. Kaiken sen infon oli tarkoituskin tulla esiin siinä vaiheessa. En tainnut olla ainut, joka ne faktat tajusi. Höh. Pidin todella paljon pienten yksityiskohtien toistumista seuraavissa luvuissa. Esimerkiksi jossain kohtaa Victoria pussittaa katkarapuja ja Oskar syö niitä seuraavassa luvussa pizzan päältä. Jotenkin tuli valaistunut olo. Upeaa. Henkilöt sotkeutuivat välillä, mutta loppua kohden onnistui pikkuhiljaa hahmottamaan (muistamaan) henkilöiden suhteet toisiinsa. Ihan älyttömästi J-kirjainta. Jonny ja… Lacke. Eli on aivan ihana. Oskar herätti minussa vahvoja isosisarellisia tunteita, tiedä mistä kumpuavat kun hemmoteltu ainut lapsonen olen. ”Oi Osku, ole varovainen, varovainen… Nyt Osku heti kotiin annat aikuisten hoitaa nämä asiat! Sä olet lapsi, LAPSI! UNOHDA SE HITON ELI NYT HETKEKSI!!!” Oskar on suloinen ja surullinen. Puristaa sydämestä lukea kun toinen yrittää pitää vanhempiensa välit kunnossa, valehtelee, ettei äidille tule murehdittavaa. Tahto ottaa syliin ja repiä pois pahasta maailmasta turvallisempiin maisemiin on valtava. No, onneksi Eli. Kasvaminen on kirjoitettu niin kiinni kirjaa, ettei sitä huomaa ennen kuin lopussa peilaa vanhaa Oskaria ja uutta Oskaria. Taitavaa. Hieno kokemus. Toivon, että jonain päivänä saan itseni lukemaan tämän uudestaan. Ehkä nimet pysyisivät paremmin päässä eikä tulisi hypittyä riveillä.

Itse pidin kirjasta aivan hurjasti. Muutama kohta ällötti, toiset mutama kohtaa ahdisti, oikeastaan kaikkea, mikä saattaa kuulostaa negatiiviselta, mutta tässä kirjassa asia on toisin. Kirja jaksoi pitää otteessaan ja vaikka lukemisessa kestikin melko kauan, sen jaksoi lukea. Suosittelen kaikille, myös niille, jotka eivät kauhuromaaneja ole ennen lukeneet ja niille, jotka eivät (mahdollisesti parin nimeltä mainitsemattoman kirjan takia) vampyyreista niin paljoa välitä.

Eli. Tyttö. Poika. Tyttö. Poika. Päädyin loppujen lopuksi tyttöön. Sinänsä kirja kertoo ystävyydestä ja koulukiusaamisesta ja samalla se on myös erilainen vampyyritarina. Ja se ei sijoitu kuviteltuun maailmaan tai Amerikkaan (tai Transylvaniaan), vaan tuonne naapuriimme Ruotsiin, Tukholmaan. Pohjoismaat ovat ihanteellisia tapahtumapaikkoja rikoksille. Ja nähtävästi Pohjoismaiden vampyyreissakin on jotain omaansa... Kuvaus oli taidokasta, aivan kuin kaikki olisi totta. Ei niin paljon yliluonnollisia elementtejä. Kirja imaisee mukaansa. Suositteluni.

Ystävät hämärän jälkeen on kirja koulukiusaamisesta, hyväksikäytöstä, yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Se on myös vampyyritarina. Kirjailijan kirjoitustyyli on melko yksinkertainen, mutta se ei mitenkään häirinnyt vaan tyyli sopi kirjaan vallan mainiosti. Lyhyttä dialogia oli melko paljon, joka teki yli 600 sivuisen opuksen nopeasti luetuksi. Kirja kuvaa todella hyvin 80-luvun surkeaa lähiöelämää ja ihmisen pimeitä puolia. Aidon tuntuisiin henkilöihin huolineen ja pelkoineen pystyi helposti samaistumaan. Kirjan kauhukohtauksetkin tehosivat minuun varsin hyvin. Kirjan loppupuoliskolla oli useitakin kohtia, joissa jännityksellä odotti mitä seuraavaksi tapahtuu. Erittäin hyvä lukukokemus. Arvosana 4½