Titaanien kirous

---

matematiikkaan. Nyt olen kuitenkin onnistunut aikatauluja muuttelemalla lukemaan päivässä kirjan, ja voi että olen ylpeä itsestäni. Nyt voisi kuitenkin voisin siirtyä itse kirjan pariin. Titaanien kirousta odotin kyllä kovastis sillä edellinen kirja jäi jännään kohtaan, joten odotin mielenkiinnolla mitä tässä osassa tapahtuisi. Kirja alkaa siitä, kun Percy ja kumppanit matkustavat Groverin hätäkutsun perään. He päätyvät koulun tanssiaisiin ja tapaavat kaksi uutta puoliveristä: Biancan ja Nicon (Riordan sitten vaan osaa keksiä ihania nimiä). Samalla reisulla he saivat esimakua tulevasta taistelusta. Seikkailut johtavat toiseen ja lopun taistelu on taas jännittävää luettavaa. Uhrauksilta ei vältytä, ja ennustus saa jälleen uudet mittakaavat. On ihan uskomatonta miten moniuloitteisesti Riordan osaa kirjoittaa. Titaanien kirous kirjassa alkaa ilmetä pientä rakkauden poikasta, ja päähenkilöiden varttuminen alkaa näkyä tekstissä. Mieleeni tulee pakostakin Harry Potterit. Rowling osasi Riordanin tavoin kasvaa henkilöittensä mukana, ja muuttaa kirjoitustyyliään vuosi vuodelta aina ikään sopivaksi. Percyn kasvamisen ja kehittymisen huomaa monesta asiasta. Ensinnäkin hän ei ole enää niin ujo ja pelokas kuin alussa. Lisäksi kymmenenvuotiaan Nicon tuleminen korosti Percyn ikää. Juoneen oli jälleen sujautettu hienosti lainauksia taruista ja jumalista. Kreikan jumalia (olikos se nyt Kreikka...?) oli lisätty hienosti juoneen. Minusta kaikkein hienointa on se, että Riordan valitsee sellaisia taruja, joita ihmset tuntee. Myönnän auliisti etten ihan kaikkia tunnistanut, mutta yli puolet kylläkin! Huumoriakaan ei tästä sarjasta puutu. Percyn ihana sarkastisuus iskee sydämmeen joka kerta, ja Annabethin "leväaivo" jota hän käyttää Percyn nimittämiseen, on suorastaan klassikko. Nimitys on niin ärsyttävä, että se on suorastaan nerokas! "Äiti näytti vähän loukkaantuneelta, ja minä olin siitä pahoillani, mutta minun oli jo pakko päästä autosta ulos. Jos äiti olisi kertonut vielä yhdenkin jutun siitä, miten söötiltä minä näytin kylpyammeessa kolmevuotiaana, olisin kaivautunut hankeen ja palelluttanut itseni hengiltä." Yllä oleva lause kuvastaa täydellisesti teinien ajatuksia, kun äiti kaivaa valokuva-albumin esille, kun talo on täynnä vieraita. Sanonpa vaan, että Percy Jacksonit ovat loistavia kirjoja ja tulevat olemaan myös niitä teoksia, joita voin lukea uudestaankin.

Rakastuin tähän sarjaan! Ensimmäisenä sarjasta luin itseasiassa kakkososan ja sitten vasta ykkösosan, mutta hyvin se sujui niinkin ja kärryille pääsi hyvin sittenkin. Joka tapauksessa, Titaanien kirous oli mielestäni ehkä jopa koko kirjasarjan PARHAIN kirja! Zoe oli todella ihana hahmo ja pakko sanoa, että itkin hänen kuolemaansa. Myös Bianca ja Nico olivat todella ihania tyyppejä. Zoe kuitenkin jäi mieleeni ja etenkin se ihana tapa sanoa "mylady". Mutta itse kirjasta kerrottuna; kirja oli todella mielenkiintoinen ja koukuttava. Rick Riordan tosiaan tietää mistä naruista täytyy vetää, jotta saa kirjan tuntumaan mahtavalta. Olen lukenut kyseisen kirjan varmaan ainakin kolme kertaa, niin hieno lukukokemus se minulle oli! Hieno kirja kaikin puolin. Suosittelen ehdottomasti lukemaan! Percy Jackson kuuluu todellakin suosikkikirjasarjoihini ja Titaanien kirous oli todella ihana ja toiminnallinen kirja. Juoni kulki hyvin ja lukijan mielenkiinto pysyi koko ajan. Täydet pisteet!

---

seikkailuista, liittää sinne ripaus rakkautta, hyppysellinen kuolemaa ja sitten koota nämä ainekset ja omat ajatukset kirjaksi. Mikä homma. Kun näin ajattelee, huomaa, miten vaativaa kirjoittaminen voi olla.