Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita

---

1926. "Verenhimo" on kokonaisuutena hieman epätasainen, aivan kuten Nummelinin äskettäin toimittama zombi-antologiakin, mutta siitä huolimatta varsin mielenkiintoista luettavaa. Erityisesti varhaisimmat kirjoitukset saattavat nykylukijasta tuntua hieman kömpelöiltä, ovat nekin kiinnostavia ja luullakseni melko harvalle tuttuja alaviitteitä kotimaisen genrekirjallisuuden historiaan. Vampirismia on kokoelman novelleissa käsitelty monesta näkökulmasta; esimerkiksi Sinisalolla verinen myytti vertautuu työpaikkakiusaamiseen eli edustaa ns. psyykkistä vampirismia. Joukkoon on mahtunut niin scifi- tarinoita, ajankohtaisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin nojaavia novelleja kuin perinteisempääkin vampyyrikuvastoa. Jos novellikokoelman kolme parasta kertomusta pitäisi nimetä, niin luultavasti minun valintani olisivat Christine Thorelin "Uhanalaiset", Heikki Nevalan "Juotikkaat" ja Jussi Katajalan "Korpin silmät kaiken näkevät".

Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita on Juri Nummelinin toimittama vampyyrinovellikokoelma, jossa tavataan koko joukko erilaisia vampyyritarinoita suomalaisten kirjailijoiden kynästä. Koska Suomessa ei ole kauhua liikaa kirjoitettu, on tämä teos oikein piristävä lisä, ja olinkin aivan innoissani tästä teoksesta kun ensi kertoja kuulin sellaisen ilmestyneen. Juri Nummelinin alkupuheessa todetaan monien haikailevan alkuperäisen kaltaisten vampyyrien perään kaikenmaailman Twilightien ja Vampyyripäiväkirjojen jälkeen, ja mies lupaakin että kirjan tarinoissa vampyyrit eivät ole kiinnostuneita muodista tai ihmissuhdekysymyksistä. Aika lailla väite pitääkin paikkansa, mutta kuitenkin hyvin monessa kirjan novellissa vampyyrit ovat hyvin kaukana siitä, miten itse ajattelen vampyyreitä. Suomessa on aina korostettu sitä, että kirjallisuuden täytyy liittyä todellisuuteen ja kansalliseen realismiin. En oikein ottanut selvää että oliko novellistien tarkoitus rikkoa tätä suomalaisen kirjallisuuden normia vai ei, mutta mikäli yrittivät, täytyy sanoa että siinä ei ole onnistuttu. Olen itse ehdottomasti fantasian ystävä, enkä käsitä miksi kirjoittaa realistista tarinaa kun kirjallisuudessa olisi mahdollisuus ihan_mihin_tahansa. Minua jäikin harmittamaan aika lailla että kirjan vampyyrit oli istutettu kovin arkipäiväisiin tilanteisiin ja tarinat koittivat olla kovinkin realistisia. Toki joukossa oli myös onnistuneita ja mielenkiintoisia tarinoita, mutta suurin osa kuitenkin huokui perinteistä suomalaista kirjoitustyyliä. Lyhyt novelli yrittää sisällyttää itseensä jonkun jujun, jonkun lauseen lopussa joka kääntääkin edellä esitetyn asetelman aivan uuteen valoon. Harmi, etten itse innostu realismista, sillä en sen kummemmin jaksanut tällaisten tarinoiden kohdalla alkaa pääni sisällä miettiä tarinalle sivumerkityksiä. En myöskään kokenut kirjaa kovinkaan pelottavana, vaikka Nummelin alkupuheessaan kehottaakin olla lukematta kirjaa yksin tai pimeällä. Pelottavuuden sijaan useat tarinat pyrkivät ennemmin oveluuteen tai eri näkökulmien oivaltamiseen. Ajattelutyötä tämä kirja ainakin tarjoaa, mikäli sellaisesta nauttii. Omaksi suosikkinovellikseni taisi jäädä Mika Waltarin Muumio, vaikkakaan en ihan ensimmäiseksi sitä itse vampyyritarinaksi luokittelisi. Nimestä jo voi päätellä tarinan ajoittuvan Egyptiin, ja olennaisessa roolissa olikin egyptiläiset muinaiset uskomukset ja tavat, pyramidien kätketyt salaisuudet ja sen sellainen, mikä siihen kategoriaan nyt kuuluu. Waltarin kirjoitustyylistä tuli kovasti mieleeni Lovecraft- mainen tyyli, tai ainakin se mitä suomennetuista teoksista käy ilmi. Myös Asta Lepän novelli Ystäväni Leo jäi mieleeni ihan positiivisessa valossa, vaikka tässäkin tarinassa novellin lopetus meni itselläni vähän yli hilseen. Loppupäätelmät ovat, että Suomessa ei edelleenkään osata kirjoittaa kunnolla kauhua. Tai ehkä on olemassa paljon hyviä pöytälaatikkokirjoituksia niiltä, jotka eivät ole olleet opiskelemassa kirjallisuutta ja pinttyneet tuohon perinteiseen suomalaiseen, realistiseen tyyliin. Kaipaisin kyllä suomalaisilta enemmän irroittelua, sääntöjen rikkomista, oman turvallisuusalueen ulkopuolelle astumista. Loppujen lopuksi, kirjallisuudessa ihan kaikki on mahdollista, miksi sellainen tilaisuus jätettäisiin käyttämättä?

---

kauhutarinakontekstissa, Petri Salinin vaihtoehtohistoria Isä meidän, jossa rakennetaan verellä saatanallista pyhäkköä 1800-luvulla ilmeisesti Tallinnaan, ja M. G. Soikkelin Tuo meille hautavettä jos palaat, myös historialliseen miljööseen sijoittuvat tarina Siperiassa sotimisesta, jossa rakennetaan kokonainen uusi maailmankuva, samaan aikaan inhottava ja lumoava. Sen sijaan Jussi Katajalan Korpin silmät kaiken näkevät tuntuu kömpelöissä juonikuvioissaan ja Wikipediasta ongittuine mytologiabrassailuineen koululaispojan kirjoittamalta, pyrkien ilmeisesti parodioimaan Twilightia. Petri Laineen hölmö Keskiyön konsertto D-mollissa sortuu komedian ja muka-kauhun yhdistelemiseen. Tuomas Salorannan Minulla on tehtävä taas tekee vampyyreistä scifiä ja yhdistelee sitä Hollywood-toimintapläjäyksen elkeisiin, ja sijoittaa koko sekasotkun epäonnistunein tuloksin urbaaniin nyky-Suomeen. Kokoelma sisältää kolme Tulenkantajien 1920-luvulta peräisin olevaa novellia, jotka hurmaavat vanhanaikaisella charmillaan ja kielellään, mutta niistä missään ei ole mitään oikeaa sisältöä.

Verenhimo-kokoelman novellien tasossa oli vaihtelua, mutta kokonaisuutena teos oli nautittava lukukokemus. Erityisesti kiinnostusta lisäsi vampyyritarinoiden suomalaisuus. Muutama novelli nousi ylitse muiden, kuten kokoelmissa aina. Christine Thorellin Uhanalaiset asemoi vampyyrin luonnonsuojelun piiriin. Aina ihmisten pelot ja suojelun intressit eivät kohtaa. Thorellin novellin innoittajana näyttää olleen varsinkin Kainuussa käyty ja käytävä susikeskustelu. Kirjailijan novelli Suomen metsissä elävästä viidennestä suurpedosta, vampyyrista, oli suorastaan hykerryttävä satiiri aiheesta. Mielenkiinnolla panin merkille, että tapahtumapaikkana olleella maatilalla susia ei pidetty juuri kummoisinakaan, kun ne vertautuivat vielä pahempaan petoon. Asta Lepän Ystävässäni Leossa teini-ikäinen poika huolestuu ystävänsä oletetusta muuttumisesta vampyyriksi. Mukaansa tempaavasti kirjoitetun pikkutarinan voi lukea kertomuksena ystävyyssuhteen päättymisenä. Lopun "välien selvittely" saa peräti slapstick-komedian piirteitä. Heikki Nevalan Juotikkaiden sinänsä mielenkiintoista aihetta leimaa tuttuuden tunne, sillä se tuo mieleen Hitchcockin Psykon yliluonnollisella höystettynä. Mukana on motelliteemakin. Petri Salinin Isä meidän taas sisälsi alussa peräti Lovecraftimaista tunnelman luontia, kun rakennusmiehet rakensiovat kirkkoa, jonka "mittasuhteet olivat pelottavia". Valitettavasti tarina lässähti loppua kohden, ja kaiken yliluonnollisen saattoi ymmärtää sairaan mielen kuvitelmaksi. Soikkelin Tuo meille hautavettä jos palaat oli mukaansa tempaava tarina "pahaa" vastaan taistelemaan lähtevästä tsaarin armeijasta. Loppu vain oli harmillisen tavanomainen. Persoonallinen kertomus olisi ansainnut samaan malliin kirjoitetun päätöksenkin, mutta hyvä tarina näinkin.