Kalmattaren kirous

En juurikaan pitänyt kirjasta. Se oli milestäni aika tylsä ja juoni tuntui sekavalta. En varmaankaan lue seuraavia osia, en jäänyt odottamaan niitä.

Tuleeliikaa mieleen Sysilouhien sukua-kirjan aloitus. Juonessa on vaikea pysyä mukana, eikä se jaksa hirveästi pitää mielenkiintoa yllä. Ja toisin kuin Lumen ja jään maa-sarjan ensimmäisessä osassa, tässä vastaava kestää melkein kirjan loppuun asti, mikä ei pahemmin innosta lukemaan seuraavaa osaa. Aijon kyllä lukea sen, kun se ilmestyy, mutta vain siksi, että muistan, miten hieno Lumen ja jään maa oli, ja toivon, että seuraava osa olisi edes vähän samanlainen.

Kalevala ei ole oikeastaan koskaan kiinnostanut minua millään muotoa koska olen aina ollut enemmän kiinnostunut muiden maiden historiasta ja mytologiasta. Kirjaa aloitellessakin ehkä hiukan pyörittelin silmiäni Väinämöisen ilmaantumiselle. Odotin jonkinlaista innostusta tekstiin aloittaessani lukemista, mutta sitä ei vain tullut. Kirja jäi pidemmäksikin aikaa pöydälle odottamaan lukemista koska en olisi millään jaksanut tarttua siihen. Luojalle kiitos kirja ei ole kovin paksu ja sen lukee helposti päivän aikana. En tiedä onko kirjaa kirjoittaessa nimenomaan ollut tämä tarkoitus, mutta minusta tämä vaikutti enemmänkin hömpältä lasten sadulta kuin jännittävältä tarinalta suuresta sankarista. Tapahtumat vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja välillä en meinannut itsekään pysyä tapahtumien mukana. Kaikenkaikkiaan tämä ei sytyttänyt minun sisälläni minkäänlaista kipinää vain sai minut huokailemaan pelkästään ärtyneenä. En usko, että tulen lukemaan jatko-osia.

"Kalmattaren kirous" on suunnattu nuoremmille lukijoille kuin olin etukäteen ajatellut. Olisin itse nauttinut tämän kirjan lukemisesta eniten joskus alakouluikäisenä, samoihin aikoihin kun luin ensimmäistä kertaa esimerkiksi C. S. Lewisin ”Narnian tarinat”. Tarina on heti alusta alkaen varsinaista mielikuvituksen lentoa ja uudet yllättävät seikkailut seuraavat toisiaan jatkuvalla röykytyksellä. Nopeatempoisuus ja episodimaisuus varmasti pitävät yllä nuortenkin lukijoiden mielenkiintoa, mutta tekevät juonesta valitettavasti myös rikkonaisen: uudet tapahtumat vaikuttavat usein melko irrallisilta. Jollen olisi lukenut ja muistellut kirjan takakantta, olisi kestänyt kauan, ennen kuin olisin saanut kiinni niin sanotusta pääjuonesta. Toisaalta myöskään päähenkilöt eivät vielä matkalle lähtiessään tienneet, millaiseksi matkan määränpää muodostuisi, joten kenties lukijankaan ei tarvitse sitä tietää. Tarinan päähenkilö, Nikolas-poika, saa kohdatakseen monenlaisia koettelemuksia. Tarinan alkupuolella hän suhtautuu toisiin henkilöihin usein varautuneesti ja pilkallisesti, eikä hän omien sanojensa mukaan haaveile muusta kuin rikastumisesta. Tarinassa mainitaan myös, että Nikolasta vainoaa kirous, joka aiheuttaa epäonnea hänen läheisilleen. Tämä kirous ei kuitenkaan mielestäni näkynyt kylliksi tarinan tapahtumissa. Muut keskeiset henkilöt jäivät melko yksiulotteisiksi: Siili-ihminen Hessi on arka ja alati nälkäinen, keijusiipinen Sara-tyttö on kaunis ja kipakka. Oma suosikkihahmoni on omalaatuinen samaanisoturi Väinämöinen, joka vaikutti monipuolisimmalta persoonallisuudelta. Myös Kalmatar hoiti lumikuningattaren osansa kunnialla. Nikolas ennättää varttua ja viisastua tarinan aikana, vaikkei kehitys ollutkaan täysin realistista. Mikäli lukija karsastaa esimerkiksi tarinoita, joissa kokematon nuorukainen muuttuu raavaaksi sankariksi heti saadessaan miekan käteensä, saattaa tämä kirja saada nikottelemaan. Monella muullakin henkilöhahmolla on runsaasti mahdollisuuksia kehittyä kirjasarjan seuraavissa osissa. Dialogi on hyvin värikästä, välillä jopa ylilyövän vitsikästä. Etenkin eräs henkilöhahmoista toisti humoristisia manauksiaan lähes kyllästymiseen asti. Tarinaan on lainailtu aineksia Kalevalasta ja suomalaisesta kansanperinteestä, mutta myös muualta maailmalta. Esimerkiksi rähisevät, ryyppäävät ja sankarikuolemaa kaipaavat "kalevanpojat" ovat ilmettyjä tusinaviikinkejä. Kalevanpoikien lisäksi kirjan maailmassa asustaa koirankuonolaisia, hiisiä, keijuja ja monia muita tarumaisia olentoja. Tarinan kuvailema myyttinen maailma on visuaalisesti vaikuttava. Maisemaa koristavat jättimäiset puut, jäävuoret ja muut ihmeet. Ympäristönkuvaus alkoi kuitenkin nopeasti toistaa itseään: jos jossain paikassa esimerkiksi oli pääkalloja, oli siellä pääkalloja sitten joka käänteessä. Tarinan maailmaa kuvaavasta kartasta olisi ollut lukijalle apua, sillä nyt oli vaikea hahmottaa paikkojen sijainteja suhteessa toisiinsa tai päähenkilöiden seikkailureitin kulkua. Paikkojen lisäksi erityisesti henkilöhahmojen vaatetus oli näyttävää: esimerkiksi sammalviittoja ja hauennahkapanssareita. Kirjan loppu keskittyy yllättävänkin paljon pohjustamaan trilogian seuraavan osan tapahtumia. Toivottavasti sellainen osa joskus ilmestyy, sillä muutoin Nikolaksen tarina jää pahasti kesken. Aloitusosansa perusteella ”Nicholas North” -trilogia ei ole mikään samanlainen kotimaisen fantasiakirjallisuuden merkkitapaus kuin Auerin "Lumen ja jään maa" aikoinaan, mutta ainakin nuoremmille lukijoille se voi olla vetävää fantasiaseikkailua.