Kultainen naamio

---

mutta kun tehdään varta vasten pastisseja, alkuperäisestä asiasta paljastuu uusiakin vahvuuksia. Kultaisen naamion novelleissa myytos-hirviöitä tuntuu hyppivän esiin vähän joka nurkan takaa ja ilman kovin pitkää kehittelyä, mihin verrattuna Lovecraftin kärsivällisyys ja varsinaisten myytos-novellien lopulta maltillinen osuus koko tuotannosta tuntuvat paitsi tyylikkäältä myös kauhun luomisen kannalta paljon toimivammalta ratkaisulta. Pidempi mitta olisi todennäköisesti syventänyt ja parantanut useampaakin novelleista. Samalla tuntuu, etteivät kaikki kirjoittajat ole aivan saaneet koppia siitä, kuinka voimaton ja heitteillä ihminen Lovecraftin maailmankaikkeudessa on: kun moderni ihminen parissakin tarinassa valjastaa myytos-hirviöt palvelemaan omia tarpeitaan ja parissa muussa ne peitotaan toimintaelokuvamaisen helposti, alkaa koko kokoelma asettua enemmän osaksi populaarikulttuurin laimentamaa pehmolelu-Cthulhu-kuvastoa kuin Lovecraftin novellien henkeä ja kauhukirjallisuutta. Kuitenkin myös parodisella otteella on saatu aikaan hieno novelli, Johanna Sinisalon Me vakuutamme sinut, vaikkei se olekaan sitä mitä tältä kokoelmalta hain ja toivoin. Esipuheessa oikean myytoksen ja parodian välille selvän eron tekevä S. Albert Kivinen vastaa ehdottomaan parhaimmistoon kuuluvasta Maan höngästä, joka pysyttelee hyvän maun rajoissa ja riittävän utuisena, vaikka siihenkin on monen muun novellin tapaan ollut jostain syystä pakko pistää mukaan ”PHN'GLUI M'GLNAFH CTHULHU R'LYEH W'GAHNAGL”, joka kärsii melkoisesta inflaatiosta kun niin moni kirjoittaja on kokenut tarpeelliseksi sijoittaa sen novelliinsa. Joka tapauksessa Kivisen novelli on mainio ja hengeltään lovecraftilainen, vastaavia lukisi mieluusti enemmänkin. Muita huippukohtia ovat Kari Nenosen Poeta kanavoiva lyhyt Ravintola sekä Sauli Santikon vanhaa ajankuvaa tyylikkäästi henkivä Rajamaa. Vastapainoksi mukaan mahtuu myös muutoin ansiokkaan Boris Hurtan harjoitelmamainen Tulvavuoksen jumalat, joka olisi saanut jäädä pöytälaatikkoon. Muutama novelli viittaa Lovecraftin lisäksi myös ristiin toisiinsa, mikä on hauska ja kokoelmaa yhteen sitova ratkaisu. Kaiken kaikkiaan kyseessä on melko onnistunut antologia, jos onnistuu sysäämään mielestään Lovecraftin, jonka henkeä ei löydy kuin muutamasta novellista, kauhua vielä vähemmän. Näin 22 vuotta Kultaisen naamion julkaisun jälkeen olisi edelleen täyttämättä paikka kotimaiselle antologialle, joka kunnioittaa Lovecraftin perintöä riittävän vähäeleisesti ja kauhu, eivät sikamageet monsterit, edellä.