Kultainen naamio

Boris Hurtta
Julkaistu: 1993 (Book Studio)

Tyyppi: spekulatiivinen fiktio
Tyylit: kauhu, antologia
Avainsanat: cthulhu, kotimainen, portti-palkinto

OSTA KIRJA

+ Kirjastot

Toimittanut Boris Hurtta. Päällys: Arto Törmänen. Nidottu.

Portti-palkinto 1994 (lukijaäänestys, suomalaiset sf- ja fantasiakirjat).

Sisällys:

S. Albert Kivinen: Cthulhun mytologiasta
Sauli Santikko: Kultainen naamio
Boris Hurtta: Myöhempinä aikoina
S. Albert Kivinen: Maan hönkä
J. Kouta: Beliar
Sauli Santikko: Rajamaa
Boris Hurtta: Tulvavuoksen jumalat
Kari Nenonen: Ravintola
Maarit Verronen: Uhrituoksujen viesti
Johanna Sinisalo: Me vakuutamme sinut

H.P. Lovecraft (1890–1937) oli haaveksija ja erakko, jonka kertomukset kelpasivat tuskin roskaisiin lukemistoihin. Kuoleman jälkeiset vuosikymmenet ovat ruokkineet hänen mainettaan ja korottaneet hänet vuosisadan tärkeimmäksi kauhukirjailijaksi.

Mestarin merkillisten kirjoitusten halki puhaltavat hyiset viimat ja ikiaikaisten syvyyksien huurut ovat innoittaneet monia nimekkäitäkin kertojia jatkamaan Cthulhun myytin seulomista. Näin kävi myös Suomessa missä dosentti S. Albert Kivisen avauksen jälkeen on julkaistu joukko lovecraftilaisia kertomuksia.

Tämän kirjan tarinat ovat uusia ja niistä vastaavat maamme nimekkäimmät kauhukertomusten kirjoittajat, sellaiset kuin S. Albert Kivinen, Kari Nenonen, Boris Hurtta ja Maarit Verronen. Mukana on myös heitä, jotka ovat murtautumassa laajempaan tietoisuuteen science fiction -lehtien sivuilta.

(muokattu 01.01.2015)

Uusimmat keskustelut

Aloita uusi keskustelu tästä kirjasta | Näytä kaikki keskustelut

Tietoa kirjailijasta :: Boris Hurtta

Boris Hurtta on oikealta nimeltään Tarmo Talvio. Hän on vuonna 1945 syntynyt, turkulainen eläkkeellä oleva ylikonstaapeli, joka on julkaissut lukuisia novelleja monissa suomalaisissa sf-lehdissä.

Hurtan tunnetuin lajityyppi on kauhu. Hän on tullut tunnetuksi omaperäisestä tyylistään ja taitavasta, alan perinteitä kunnioittavasta aiheenkäsittelystään. Hurtta on saanut kertomuksistaan palkintoja scifin ja fantasian alalta ja hän oli kunniavieraana vuoden 2003 Finncon-tapahtumassa.

Hurtta on kirjoittanut kymmeniä novelleja. Häntä kiinnostaa tuoda realistisen kerronnan joukkoon kauhistuttavia aineksia ja taiteilu psykologisen ... (lisää)

ja yliluonnollisen kauhun rajamaastossa.

Boris Hurtta sanoo olevansa viimeinen suomalainen roskakirjailija. Perusteena tälle on, että hän esiintyy salanimellä, hänen kertomuksiaan ovat julkaisseet lajityyppikirjallisuudelle omistautuneet harrastuspohjaiset aikakauslehdet ja pienet kirjankustantamot. Hurtta vieroksuu hienostuneena ja velvoittavana pitämäänsä sanaa novelli ja sanoo kirjoittavansa kertomuksia. Hän on aina lukenut mieluummin vanhaa kuin uutta ja sen myötä häntä kiinnostavat pulp-lukemistojen viljelemät aihepiirit kuten kauhu, scifi, seikkailut vierasmaalaisissa ympäristöissä ja veijarimaiset jännitystarinat.

Toisin kuin tyylipuhdas pulp-kirjailija, Hurtta on kirjoittanut mieluummin harrastuksesta kuin rahasta. Tämä antaa vapauden tehdä mitä itse haluaa. Hän on julkaissut kertomuksiaan erittäin pieninä painoksina ja väistänyt muoti-ilmiöitä, joita seuraamalla olisi voinut yltää parempaan kaupalliseen menestykseen. Hurtan kirjoittajakumppani ja kustantaja Harri Erkki on sanonut, että varsinainen roskakirjallisuus on pikemminkin suurten kustantamojen kovakantisia julkkistilityksiä ja kaavamaisia menestysteoksia.

Hurtan kertomukset liikkuvat lähellä arkitodellisuutta. Tulevaisuudesta hän välttää kirjoittamasta havaittuaan, että ne asiat joiden ennen luultiin muuttuvan ovat pysyneet entisellään ja kaikki muut ovat menneet päälaelleen.

Kokoelma Vuoden pimein päivä (2007) on rakennettu tunnettujen henkilöiden, kuten kirjailijoiden ja muusikoiden, sekä heidän innoittamiensa henkilöhahmojen ympärille.

Boris Hurtan ominta alaa on pakkomielteiseen kirjojen keräilyyn ja antikvariaatteihin sijoittuvat kertomukset. Hänen tunnetuimpia hahmojaan ovat Valdemar Rydberg ja hänen ystävänsä Nisse Hermelin, jotka metsästävät antikvaarisia kirjaharvinaisuuksia. Heidän ensiesiintymisensä, samoin kuin Hurtankin, tapahtui Portin numerossa 3/1988 novellissa ”Pirunkirjojen kintereillä”. Hurtan antikvariaattikertomuksia kerää yhteen kansiin kokoelma Valdemarin kirja (2010).

Lähteitä

Kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita. BTJ, 2006. Harri Erkki: ”B2 ja Boris Hurtta”. Esipuhe teokseen Vuoden pimein päivä.

Linkkejä

Leena Peltonen: Elävien ja kuolleitten kesä. Aikakone 3/1990.
Leena Peltonen: Lumen tuloa ei voi estää. Aikakone 4/1991.
Juhani Hinkkanen: Kultainen naamio. Aikakone 2/1993.
Jussi Ahlroth: Käärmeet ja tikapuut. Helsingin sanomat 13.1.2004.
Kari Salminen: Vuoden pimein päivä. Turun sanomat 18.12.2007.
Juhani Brander: Noidan nahka. Turun sanomat 2.7.2010.
Katariina Norontaus: Valdemarin kirja. Turun sanomat 13.1.2011.

Kuva: Boris Hurtta Turun kirjamessuilla 2010. Kuvaaja: Anneli Salo.

Muita kirjoja joista saatat pitää

Kirja-arvioita (1)
(avaa kirja-arvio) Kirjoittanut Aarni (04.04.2015) Boris Hurtan toimittama Lovecraft-tribuuttiantologia Kultainen naamio on monipuolinen ja epätasainen paketti. Kirjan ulkoasun ja takakansitekstin luomien mielikuvien pohjalta odotin vakavahenkistä Lovecraft-tribuuttia – siis sellaista joka pyrkisi oikeasti olemaan kauhua eikä vain kierrättämään Lovecraftin tunnetuimpia elementtejä ja olentoja. Suurimmaksi osaksi sainkin mitä odotin, ainakin tavallaan. Useimmista novelleista välittyy aito pyrkimys kirjoittaa hyvä kauhutarina, ... (lisää) mutta kun tehdään varta vasten pastisseja, alkuperäisestä asiasta paljastuu uusiakin vahvuuksia. Kultaisen naamion novelleissa myytos-hirviöitä tuntuu hyppivän esiin vähän joka nurkan takaa ja ilman kovin pitkää kehittelyä, mihin verrattuna Lovecraftin kärsivällisyys ja varsinaisten myytos-novellien lopulta maltillinen osuus koko tuotannosta tuntuvat paitsi tyylikkäältä myös kauhun luomisen kannalta paljon toimivammalta ratkaisulta. Pidempi mitta olisi todennäköisesti syventänyt ja parantanut useampaakin novelleista. Samalla tuntuu, etteivät kaikki kirjoittajat ole aivan saaneet koppia siitä, kuinka voimaton ja heitteillä ihminen Lovecraftin maailmankaikkeudessa on: kun moderni ihminen parissakin tarinassa valjastaa myytos-hirviöt palvelemaan omia tarpeitaan ja parissa muussa ne peitotaan toimintaelokuvamaisen helposti, alkaa koko kokoelma asettua enemmän osaksi populaarikulttuurin laimentamaa pehmolelu-Cthulhu-kuvastoa kuin Lovecraftin novellien henkeä ja kauhukirjallisuutta. Kuitenkin myös parodisella otteella on saatu aikaan hieno novelli, Johanna Sinisalon Me vakuutamme sinut, vaikkei se olekaan sitä mitä tältä kokoelmalta hain ja toivoin. Esipuheessa oikean myytoksen ja parodian välille selvän eron tekevä S. Albert Kivinen vastaa ehdottomaan parhaimmistoon kuuluvasta Maan höngästä, joka pysyttelee hyvän maun rajoissa ja riittävän utuisena, vaikka siihenkin on monen muun novellin tapaan ollut jostain syystä pakko pistää mukaan ”PHN'GLUI M'GLNAFH CTHULHU R'LYEH W'GAHNAGL”, joka kärsii melkoisesta inflaatiosta kun niin moni kirjoittaja on kokenut tarpeelliseksi sijoittaa sen novelliinsa. Joka tapauksessa Kivisen novelli on mainio ja hengeltään lovecraftilainen, vastaavia lukisi mieluusti enemmänkin. Muita huippukohtia ovat Kari Nenosen Poeta kanavoiva lyhyt Ravintola sekä Sauli Santikon vanhaa ajankuvaa tyylikkäästi henkivä Rajamaa. Vastapainoksi mukaan mahtuu myös muutoin ansiokkaan Boris Hurtan harjoitelmamainen Tulvavuoksen jumalat, joka olisi saanut jäädä pöytälaatikkoon. Muutama novelli viittaa Lovecraftin lisäksi myös ristiin toisiinsa, mikä on hauska ja kokoelmaa yhteen sitova ratkaisu. Kaiken kaikkiaan kyseessä on melko onnistunut antologia, jos onnistuu sysäämään mielestään Lovecraftin, jonka henkeä ei löydy kuin muutamasta novellista, kauhua vielä vähemmän. Näin 22 vuotta Kultaisen naamion julkaisun jälkeen olisi edelleen täyttämättä paikka kotimaiselle antologialle, joka kunnioittaa Lovecraftin perintöä riittävän vähäeleisesti ja kauhu, eivät sikamageet monsterit, edellä.

Kirja-arvioita (1)

(avaa kirja-arvio)

Kirjoittanut Aarni (04.04.2015)
3.0

Boris Hurtan toimittama Lovecraft-tribuuttiantologia Kultainen naamio on monipuolinen ja epätasainen paketti. Kirjan ulkoasun ja takakansitekstin luomien mielikuvien pohjalta odotin vakavahenkistä Lovecraft-tribuuttia – siis sellaista joka pyrkisi oikeasti olemaan kauhua eikä vain kierrättämään Lovecraftin tunnetuimpia elementtejä ja olentoja. Suurimmaksi osaksi sainkin mitä odotin, ainakin tavallaan. Useimmista novelleista välittyy aito pyrkimys kirjoittaa hyvä kauhutarina, ... (lisää)

mutta kun tehdään varta vasten pastisseja, alkuperäisestä asiasta paljastuu uusiakin vahvuuksia. Kultaisen naamion novelleissa myytos-hirviöitä tuntuu hyppivän esiin vähän joka nurkan takaa ja ilman kovin pitkää kehittelyä, mihin verrattuna Lovecraftin kärsivällisyys ja varsinaisten myytos-novellien lopulta maltillinen osuus koko tuotannosta tuntuvat paitsi tyylikkäältä myös kauhun luomisen kannalta paljon toimivammalta ratkaisulta. Pidempi mitta olisi todennäköisesti syventänyt ja parantanut useampaakin novelleista. Samalla tuntuu, etteivät kaikki kirjoittajat ole aivan saaneet koppia siitä, kuinka voimaton ja heitteillä ihminen Lovecraftin maailmankaikkeudessa on: kun moderni ihminen parissakin tarinassa valjastaa myytos-hirviöt palvelemaan omia tarpeitaan ja parissa muussa ne peitotaan toimintaelokuvamaisen helposti, alkaa koko kokoelma asettua enemmän osaksi populaarikulttuurin laimentamaa pehmolelu-Cthulhu-kuvastoa kuin Lovecraftin novellien henkeä ja kauhukirjallisuutta. Kuitenkin myös parodisella otteella on saatu aikaan hieno novelli, Johanna Sinisalon Me vakuutamme sinut, vaikkei se olekaan sitä mitä tältä kokoelmalta hain ja toivoin. Esipuheessa oikean myytoksen ja parodian välille selvän eron tekevä S. Albert Kivinen vastaa ehdottomaan parhaimmistoon kuuluvasta Maan höngästä, joka pysyttelee hyvän maun rajoissa ja riittävän utuisena, vaikka siihenkin on monen muun novellin tapaan ollut jostain syystä pakko pistää mukaan ”PHN'GLUI M'GLNAFH CTHULHU R'LYEH W'GAHNAGL”, joka kärsii melkoisesta inflaatiosta kun niin moni kirjoittaja on kokenut tarpeelliseksi sijoittaa sen novelliinsa. Joka tapauksessa Kivisen novelli on mainio ja hengeltään lovecraftilainen, vastaavia lukisi mieluusti enemmänkin. Muita huippukohtia ovat Kari Nenosen Poeta kanavoiva lyhyt Ravintola sekä Sauli Santikon vanhaa ajankuvaa tyylikkäästi henkivä Rajamaa. Vastapainoksi mukaan mahtuu myös muutoin ansiokkaan Boris Hurtan harjoitelmamainen Tulvavuoksen jumalat, joka olisi saanut jäädä pöytälaatikkoon. Muutama novelli viittaa Lovecraftin lisäksi myös ristiin toisiinsa, mikä on hauska ja kokoelmaa yhteen sitova ratkaisu. Kaiken kaikkiaan kyseessä on melko onnistunut antologia, jos onnistuu sysäämään mielestään Lovecraftin, jonka henkeä ei löydy kuin muutamasta novellista, kauhua vielä vähemmän. Näin 22 vuotta Kultaisen naamion julkaisun jälkeen olisi edelleen täyttämättä paikka kotimaiselle antologialle, joka kunnioittaa Lovecraftin perintöä riittävän vähäeleisesti ja kauhu, eivät sikamageet monsterit, edellä.