Kirjailija Michael Moorcock on syntynyt Lontoossa vuonna 1939. Hän
sai vuonna 2008 Yhdysvaltain tieteis- ja fantasiakirjailijoiden
yhdistyksen myöntämän suurmestaripalkinnon elämäntyöstään. Samana vuonna
Times-lehti valitsi hänet 50 parhaan toisen maailmansodan jälkeisen
brittikirjailijan joukkoon.
Moorcock kasvoi alemman keskiluokan perheessä, joka arvosti itsenäisyyttä ja vapautta. Nuoren Moorcockin mielikuvitusta kiihotti muun muassa Edgar Rice Burroughsin Marsin jumalat.
Häntä alkoi kiehtoa kaksi asiaa, joista silloiset valtaapitävät eivät pitäneet ja jotka teini-ikäinen saattoi muokata omanlaisikseen: tieteis- ... (lisää)
ja
fantasiakirjallisuus sekä rockmusiikki.
Moorcock alkoi tehdä omia fanzineita jo lapsena ja myi niitä koulussa.
Harrastajalehtien kautta hän tutustui muihin populaarikirjallisuudesta
kiinnostuneisiin. Hän alkoi
tarjota omia tarinoitaan tieteis- ja fantasialehtiin teini-ikäisenä ja
aloitti toimittajan uransa vain 16-vuotiaana Tarzan-lehden toimittajana.
1960-luvun puoliväliin mennessä hän oli käsikirjoittanut kymmeniä eri
sarjakuvia. Hän oli myös mukana toimittamassa Sexton Blake -rikossarjaa. Ensimmäisen
romaaninsa Moorcock julkaisi 1961.
Moorcock eli
boheemia elämää matkustellen peukalokyytiläisenä ympäri Eurooppaa. Hän
salakuljetti Pariisista Henry Millerin
kirjoja, jotka olivat tuolloin Britanniassa kiellettyjä. Hän soitti
Lontoon rock-klubeissa bluesia, folkia ja poliittisia lauluja.
Moorcock oli liikkeellepanevia voimia 1960-luvun uudessa
tieteiskirjallisuuden liikkeessä, jota kuvaamaan syntyi nimi uusi aalto.
Vuonna 1964 hän sai toimitettavakseen englantilaisen New Worlds -tieteislehden. Hänen toimittajantyönsä ansiosta useat
tieteiskirjailijat siirtyivät 60-luvun lopulla kokeelliselle linjalle.
Ajan vapaamielisyys salli monien sellaisten tekstien julkaisun, jotka
edellisellä vuosikymmenellä eivät olisi löytäneet kustantajaa. Moorcock julkaisi New Worldsissa muun muassa Jeesus-tarinaa
epäsovinnaisesti käsittelevän kertomuksensa vuonna 1966. Pienoisromaani sai Nebula-palkinnon
ja Moorcock laajensi sen romaaniksi Katso ihmistä (1969).
”Emme olleet niinkään kiinnostuneita tieteiskirjallisuuden
kehittämisestä kuin halukkaita löytämään muotoja ja keinoja, joiden
avulla voisimme kertoa todellisesta maailmasta ympärillämme.”
Moorcockiin, J. G. Ballardiin ja muihin vaikutti yhtä paljon poptaide ja
moderni musiikki kuin tieteiskirjallisuus. Tieteiskirjallisuudelle uusi
aalto oli kumouksellista, vaikka korkeakirjallisuudessa
vastaavat rakenteelliset kokeilut olivat olleet tavallisia jo
1920-luvulta lähtien. Suuri osa tieteiskirjallisuudesta oli kulkenut
puoli vuosisataa jäljessä valtavirran kirjallisuutta, koska suurin osa
scifistä on viihdettä. Viihde ei voi olla suuresti vallitsevan
arvomaailman vastaista, vaan mukauduttava kaupallisiin vaatimuksiin,
oltava tuttua ja turvallista. J. G. Ballard nimitti näitä rajoituksia
sf-ghetoksi. Moorcock antoi tieteiskirjailijoille tilaisuuden murtautua
siitä ulos. Lehden toimittajana aloitti uransa esimerkiksi M.
John
Harrison. Uusi aalto vapautti tieteiskirjallisuuden ja suuntauksen
parhaat puolet ovat tulleet sen osaksi.
New Worlds joutui pian taloudellisiin vaikeuksiin, joita
lievitti tilapäisesti muun muassa Angus Wilsonin ja Brian Aldissin
suosituksesta myönnetty valtion taideapuraha. Pian kuitenkin lehtiä jakeleva yhtiö veti New Worldsin pois valikoimistaan. Lehti oli näet julkaissut jatkosarjana Norman Spinradin romaania Jack Barron,
jossa kuulemma käytettiin sopimatonta kieltä. Kohu paisui, lehti menetti
apurahansa ja joutui julkaisemaan viimeisen numeronsa vuonna
1970.
Moorcock ei ole pitänyt tieteiskirjallisuutta arvona sinänsä, vaan
hänen teoksensa ovat lähestyneet valtavirran kirjallisuutta. Hän
tutustui scifin niin sanottuihin klassikoihin vasta 1960-luvulla ja oli kauhuissaan. Tuon
ajan kirjoittajista hän arvosti lähinnä Ray Bradburya sekä Alfred Besteriä. Jälkimmäisen
tuotanto oli ennakoinut niitä muutoksia, jotka Moorcockin
toimittaman lehden kautta pääsivät esille.
Moorcockin mukaan esimerkiksi Tähtien sodassa näkyvät kaupalliselle lajityyppifiktiolle tyypilliset julkilausumattomat arvot. ”Se kohottaa 'vaiston' järjen yläpuolelle (natsien perustava oppi) ja julistaa nuoriin ja ihanteellisiin vetoavaa tunteellista romantiikkaa samalla puolustaen vallitsevia yhteiskunnallisia laitoksia.” Anarkistiksi tunnustautuvan Moorcockin mukaan useissa hänen tarinoissaan on opetus, että ihmisten ei pitäisi luottaa jumaliin tai sankareihin vaan etsiä jumalallista ja sankarillista itsestään, olla oma johtajansa ja seurata omaatuntoaan.
Nuorena Moorcock arvosti J. R. R. Tolkienia enemmän Robert
E. Howardin ja Fritz Leiberin miekka ja noituus -tarinoita. Erityisesti
hän ihaili Mervyn Peakea, jonka teoksissa ympäristö heijastaa henkilöhahmon sisäistä maailmaa. Moorcock on arvostellut useita fantasiakirjoittajia pyrkimyksestä mukavuuteen ja nostalgiaan haastavuuden
sijasta.
Moorcockin tunnetuin hahmo on albiino Elric. Ensimmäinen Elric-tarina ”Unelmoiva kaupunki” (1961) on suomennettu valikoimassa Velhojen valtakunta. Ainut suomennettu Elric-romaani Elric Melnibonélainen (1972) on sarjan ajallisesti ensimmäinen. Elric-tarinat
syntyivät yrityksestä luoda jotain hieman erilaista kuin Howardin Conan-tarinat
ja yhdistää tähän Peaken ja goottilaisten romaanien tyyliä. Tarinoihin
sisältyi nuoren kirjailijan omia elämäntuntoja melodramaattisessa
muodossa. Moorcock
otti mukaan vielä ajassa liikkuvia viitteitä eksistentialismiin sekä Sigmund Freudin ja Carl
Gustav Jungin ajatteluun ja Elricistä tuli nopeasti suosittu.
Moorcock teki tunnetuksi sanan multiversumi. Hänen tuotantonsa läpi
kulkee monikaikkeuden tarusto, jossa kaikki todellisuudet ovat olemassa
samanaikaisesti, kaikki historia on päättymätöntä kamppailua
järjestyksen ja kaaoksen välillä ja kaikki sankarit ovat saman Ikuisen
sankarin henkilöitymiä eri todellisuuksissa.
”En harjoita 'maailmanrakennusta' enkä ole kiinnostunut siitä mitä pidän
ristisanatehtävien tekona – keinotekoisten kielten ja maitten
talouksien keksimistä ja niin edelleen – ja jätän sellaisen ihmisille
jotka pitävät sen tekemisestä. Etsin nopeinta tapaa kertoa haluamani tarina. Olen pohjimmiltaan tarinankertoja ja lajityyppi jossa
kerron tarinan on valittu vain koska se on sen kertomiseen
paras laji jonka tiedän. Mutta sen jälkeen kun aloitin, on
kasvanut teollisuudenala tyydyttämään ihmisiä fantasiapaoilla. Minun
fantasiani ovat tietysti todellisuuspakoa, mutta ne eivät ole sitä
pohjimmiltaan, koska ne on kirjoittanut joku joka pitää parempana
kohdata se joka pelottaa häntä suuresti.”
”Olen usein sanonut että olen tieteiskirjailija, joka teeskentelee kirjoittavansa fantasiaa, sillä käytän kirjojani pikemminkin varsin monimutkaisten moraalisten ongelmien tutkimiseen kuin nostalgisen todellisuuspaon harjoittamiseen, jollaiseksi suuri osa tavallisesta fantasiasta ja ikävä kyllä myös tieteiskirjallisuudesta on muuttunut.” (Keith Danielsin haastattelu Suicidegirls-blogissa)
Moorcock
pitää muun muassa Steve Aylettin, Jonathan Carrollin, M. John
Harrisonin, China Míevillen, Alan Mooren, Jeff VanderMeerin ja Gene
Wolfen omaperäisistä teoksista. Klassikoista Moorcockin suosikkeja ovat Walter Scott, Aleksandre Dumas, Honoré de Balzac ja Charles Dickens, modernisteista Joseph Conrad, Marcel Proust, Thomas Mann ja Virginia Woolf sekä valtavirran nykykirjailijoista Thomas Pynchon, Don DeLillo ja Walter Mosley.
1990-luvulta alkaen Michael
Moorcock on asunut yhdysvaltalaisen vaimonsa Lindanm kanssa Teksasissa ja Pariisissa. Teksasissa Michael
ja Linda asuvat Bastropin pikkukaupungissa lähellä Austinia vanhassa talossa kirjoineen ja kissoineen.
Lähteitä
Juhani Hinkkanen: ”Michael Moorcock”. Tähtivaeltaja 4/1987.
Ulkomaisia fantasiakirjailijoita. Toimittanut Vesa Sisättö. BTJ, 2003.
Kuva: Catriona Sparks.