Athenen merkki

Tiedättekö tunteen, kun tahtoo hiukan vain kirkua, revetä paikoiltaan, aiheuttaa kattoremontin ja seliseliselittää miten maailma on kaunis ja lopetus epäreilu? Kiitos, Rick. Enkunkielisen alkuperäisteoksen (brittiversioidun pokkarin puoliväliin) lukeneena ei enää arvosta suomennoksia niin paljon. Loppupuoliskolla nautti enemmän sujuvasta ja hauskasta kielestä, kun aivot eivät enää ensisijaisesti kironneet sanavalintoja tai valitelleet "nuorisokielestä". Hauskaa, etteivät samat asiat pistäneet silmään, kun tekstiä luki ekaa kertaa ja suomeksi. Riordanille sopii minäkertoja paljon paremmin. Muutamilla hahmoilla (kuten Leolla) hän toimii, mutta Percy tuntuu miltei vieraalta. Ja tästä sopivasti pääsee juttelemaan hahmoista... Erittäin onnistunutta on sankarien tasa-arvoisuus. Ei Percy Jacksonien Percy & kaverit -toimintaa vaan oikeasti seitsemän puoliveristä pelastamassa maailmaa. Iso plussa tästä. Huumori on aina tasoa Riordan. Team Leo on legendaarinen. Ja hirviöiden typeryys ja huijattavuus jaksaa naurattaa aina. Percyjen ja Kanen aikakirjojen luvunnimiä jäin kaipaamaan. Loppu oli ärsyttävä, koska se loppui. Mitä kaverit ovat järkyttyneet, minä en. Percy hyppäsi Tartarokseen ollakseen Annabethin kanssa, ei se niin järkkyä ole. Ei järkkyä, sairaan suloista!!! Ihana Percy... Tuttua Riordania, ei pettänyt taaskaan. House of Hades, me odotamme.

---

merkki etenee samanlaisella usean kertojahahmon rakeenteella, kuin muutkin Olympoksen sankarit -sarjan kirjat. Tässä kirjassa ääneen pääsevät Percy, Annabeth, Leo ja Piper. Vaikka nykyiseen rakenteeseen onkin jo tottunut, pidin ehkä enemmän Percy Jackson -sarjan minäkertojasta. Toisaalta Olympoksen sankareissa on mukava lukea asioista myös muiden kuin Percyn nälökulmasta. Olympoksen sankareissa annetaankin suuri rooli myös muille kuin Percylle. Olympoksen sankareissa ja Percy Jacksoneissa kiinnostavinta on kuitenkin lukea erilaisista antiikin hirviöistä ja jumaltaruista. Riordan on tuonut tarinat luontevasti keskelle nykypäivää, ja erityisesti modernit jumalat ovat aina viehättäneet minua. Tuntuu luonnolliselta, etteivät jumalatkaan ole selvinneet vuosituhansista muuttumatta. Liituraitapukuinen Haades, prätkäjengin jäseneltä vaikuttava Ares? Oi kyllä! Olympoksen sankarit ja Percy Jacksonit ovat myös sivistäviä, luultavasti olen saanut 80% prosenttia antiikin tarujen tuntemuksestani Riordania lukemalla. Juoni ei päästä otteestaan hetkeksikään, ja loppuratkaisu jätti kyllä kiihkeän odotuksen tunteen seuraavaan osaan.

---

perään piti rynnätä heti, kun se kauppoihin ja kirjastoihin ilmestyi. Parasta kirjassa, ja koko sarjassa, ovat henkilöt. Vannoutuneena Annabeth-fanina sain lähes sydänkohtauksen kun huomasin kirjan alkavan Annabethin puheenvuorolla. Muutkin sankarit ovat kiinnostavia ja ennenkaikkea tasavertaisia, ei ole johtajaa ja avustajia. Kaikki he ovat aitoja, eivät täydellisiä, pelottomia maailmanpelastajia, vaan he epäonnistuvat, epäilevät itseään, ja jokaisella heistä on omat heikkoutensa. Kun kirjoja on kerrottu monen ihmisen "näkökulmasta" ovat lähes kaikki heistä tulleet läheisiksi. Riordanin kirjoitustyyli jotenkin kolahtaa minuun, vaikka alankin kohta olla ikäni puolesta hieman ylikasvanut tuosta maailmasta. Kuitenkaan en vain voi lopettaa näiden kirjojen lukemista! Se kuinka hän saa tekstiinsä sarkasmia, jännitystä ja aitoja tunteita ja tilanteita, menettämättä kuitenkaan kirjan pääjuonta, on jotain hämmentävää. Kirjan tunnelma vaihtuu hetkessä vakavasta jännittävään, ja pian huomaakin taas nauravansa ääneen jollekkin hauskalle heitolle. Varsinkin Percyn ja Jasonin välinen hetkittäinen kireys ja kateus, Leo, Hazel, Frank -kuvio ja Piperin epävarmuus suhteestaan Jasoniin saavat kirjan tuntumaan aidolta. Vaikka tapahtumat ovatkin fantasiaa ja hahmot sankareita, saavat juuri nuo piirteet heidät vaikuttamaan kuitenkin pohjimmiltaan aivan normaaleilta teineiltä. Vaikka heillä on vakavampiakin ongelmia, on heillä myös normaalin elämän ongelmat.

Jep. Rick teki sen taas. Tämä kirja on ehdottomasti yksi lemppareistani. Annabeth ja Percy yhdessä, mikä tekee kaikesta kivaa luettavaa. Roomalaiset ja kreikkalaiset ovat kiinnostavia ja se miten erillaisia ja samanlaisia ne ovat. Jason on jotenkin ärsyttävä lähinnä siksi koska Percy on paras. Athenen merkki juttu ja Annabethin seikkailu ja miten fiksu hän on oli hämmästyttävä. Se miten Jason ja Percy taisteli lopussa sai minut hyvälle tuulelle. Tiesin että Annabeth ja Percy syöksyisi Tartarokseen mikä latisti omia tunnelmia. Ne sanat jotka he sanoivat pudotessaan olivat niin koskettavia että tuli tippa linssiin. Hazel Frank ja Jason jäivät hieman paitsioon. Kuulun kyllä ikuisesti Leotiimiin ja Percytiimiin<333 Juoni oli ihan kiva ja pidin kirjasta enemmän kuin muista Olympoksen sankarit kirjoista ja se tarkoittaa PALJON.

---

tietenkin hyviäkin kohtia, mutta väliin mahtui myös jotain tylsää. Ehkä ongelma on siinä, että tähän oli hankala uppoutua (toisin kuin muihin saman kirjoittajan kirjoihin.) Ehkäpä Riordanille sopii paremmin minämuodossa kirjoittaminen...

Kirjaa oli todella mukava lukea. Juoni kulki sujuvasti heti alusta asti. Lukujen jako oli todella hyvä ja moni puolinen, sillä sai lukea kirjaa eri henkilöiden näkökulmasta. Loppu jäi tosin harmittamaan, sillä Percy ja Annabeht pitosivan Tartarokseen. Kohta jätti jälkeensä kystmtksiä. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Tai pääsevätkö he sieltä pois? Odotan innolla seuraavan kirjan ilmestymistä. Olen sitten vasta 13.v joten toivon että otatte sen huomioon virheitä löytäessänne.

Aivan paras kirja ikinä! Percabeth on aivan ihana ja Leo on hauska niinkuin aina :) Tässä on sopivassa suhteessa kaikkea mitä tarvitaan. Meinasin melkein itkeä kun Percy ja Annabeth putosivat yhdessä Tartarokseen kun eivät halunneet olla erossa toisistaan. :3 House of Hadesta odotellessa..

Olin odottanu tätä kirjaa tosi kauan ja jossain vaiheessa unohdin sen kokonaan koska en halunnu ostaa vaan lainata tän...kunnes menin kirjastoon ettii kesälukemista ja löysin tän:D Nappasin sen heti kainaloon. Olympuksen sankarit- sarja on ehdottomasti parhaita kirjasarjoja :) Ne on nuorille,niissä on huumoria ja nii eespäi. Kirjan juoni on ihana ja tässä kirjassa on enemmän huumoria ku yleensä on ollu:) Tykkään noista eri kuvakulmista kertomista vaik olis ollu kiva lukee vaik jasonin kuvakulmast tätä kirjaa mut se oli noinkin tosi hyvä:) Huumori oli kyllä mitä parasta meinasin haljeta ku nauroin tolle kalahevostyyppi-kohtaukselle ku se kerto et on kotitalousopettaja;D Ja samoin jättiläis Otikselle ku se ilmesty ballerina puku päällä:) Kaikki kirjan hahmot on ihania ja kirjoja on mukava lukea koska pidän todella paljon kreikan historiasta (varsinkin jumalista)

Kun huomasin tän sarjan aloin melkeen kiljua ja meinasin hypätä kattoon. Ihailen Rick Riordania siitä että hän osaa kuvailla henkilöitä ja ympäristöä upeasti, huumirintaju on aivan omaa luokkaansa vaikka onkin fantasiakirja eikä mikään huumorikirja. Missään minun lukemassa kirjassa ei ole ollut näin hyvää huumoria ja siitä vielä iso plussa että tiimi ei ole vain Percy&kumppanit vaan ihan oikeasti 7 puoliveristä pelastamassa maailmaa.( joo, hiukan matkittu The big bad wolf ja kirjaneidolta mutta ei sitä voisi paremmin kuvailla) Loppukin oli niin ihana kun percy hyppäsi Annabethin perään tartarokseen jottei joutuisi olla erossa hänestä taas kerran. Ja kuten haadeksen lapsi Nico ystävällisesti huomautti. (ei noin suorasukaisesti eikä varmaan edes samalla lailla mutta ajatus on sama) He ovat vahvempia yhdessä kuin erikseen. Sitten vielä lisäisin miksei vielä näe milloin haadeksen talo ilmestyy suomeksi. Arvatenkin se tulee v 2014 kesällä. eli tänä vuonna ja ajattelin että se kerrottaisiin heti kun vuosi vaihtuu joten milloinkas se ilmestyy? Onko kellään tietoa ja voisko sen laittaa pikaisesti viestillä? Jos on? kiitos.

Rick Riordan jaksaa ja osaa yllättää aina. Harry Pottereiden uskollisena fanina, en voi olla ajattelematta, etteikö Riordanin sarjat kohta kuuluisi samalle viivalle. Athenen merkkiä odotin siitä päivästä asti kun suljin merenjumalan pojan viimeisen sivun, eikä odottaminen ollut turhaa. Riordanin kirjoitustyyli ja juonenkulku on aina niin ihailtavaa, hauskaa sarkasmia, älyttömiä taisteluita hirviöitä vastaan, hauskoja pikkuriitoja kavereiden kesken ja mahtuupa väliin myös jokunen pieni herkkä hetkikin. Mitä muuta hyvä kirjasarja kaipaa? Unohtamatta ihania päähenkilöitä, tuttuine ja ihanine luonteenpiirteineen. Eteenkin Leon kuviot jaksavat naurattaa tilanteessa kuin tilanteessa. Olympoksen sankarit-sarjassa, kuten myös edeltäjässään Percy Jacksonissa on aina ollut se kiva piirre mistä tykkään; sankarit ovat sankareita hyvällä tavalla. Ei ylimielisellä, vaan nöyrällä tavalla. Hirviöitä vastaan taistellessa on yleensä enemmän tuuria kuin taitoa ja edellisestä hirviöstä eroon päästäessä toinen jo odottaa nurkan takana. Eikä koskaan voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Athenen merkki oli mielestäni todella hyvin rakennettu kokonaisuus alusta loppuun saakka. Percyn ja Annabethin kohtaaminen pitkästä aikaa,taas joku tuhoontuomittu päivämäärä, jota ennen sankareiden on pelastettava koko maailma. Ihan tyypillistä. Leon hauskat keksinnöt ja toimivat suunnitelmat, rakastan neroja! Ja lopuksi Percy, niin ihanalla herrasmiesmäisellä tavallaan, ryntää Annabethin perässä Tartarokseen. Täydellistä. Seuraavaa osaa odotellessa!

---

taidot tulivat taas hyvin näkyviin ja jokainen oli huomioitu tapahtumissa. Riordanin tavoilleen uskollisena sai sivuille myös naurua ja ehkä jopa muutaman haikean hetken. Percyn ja Annabethin suhteen kehittyminen oli varsinkin itselle mukavaa luettavaa, sillä Percy on yhä (ja tulee varmasti aina olemaan) yksi lempihahmoni sarjassa.