Aika taistelun ja tähtivalon

Suurta suosiota saavuttaneen Laini Taylorin kirja päätynee todennäköisesti kenen tahansa fantasiaan kiintyneen lukijan käsiin. Prahalaisen Karoun tarina on jotain niin käsittämätöntä, ettei kirjaa lukiessa oikein ole varma, mikä siinä niin kovasti vetää puoleensa. Portlandissa asuvan yhdysvaltalaiskirjailijan trilogiassa yhdistyvät kutkuttava petos - luottamus ja rakkaus - viha teema höystettynä paholaiset - enkelit vasta-asetelmalla. Taylorin tekstiä imee lähes lakkaamatta, vaikka kello on jo paljon ja pitäisi laittaa nukkumaan (siksi kai minäkin istun klo 2.14 kirjoittamassa tätä) tai muut velvollisuudet yrittävät huudella vierestä. Trilogian aloitusosassa mysteerinen, kimeerien kasvattama ihmistyttö asui Tšekin pääkaupungissa Prahassa ja kävi taidekoulua. Ai niin. Samalla hän raahasi hampaita kimeerien henkiin herättäjälle, Brimstonelle. Tarinan edetessä hän kohtasi kerta toisensa jälkeen tunteita aiheuttavan Akivan, enkelin. Kun Karou ja Akiva katkaisivat toivomusluun, Karou tajusi olevansa henkiin herätetty Madrigal, Akivan maanpetoksesta tapettu rakastaja. Mutta nyt ei enää eletä siinä maailmassa. Ei ole enää vain tyttöä Prahassa mysteerisine sukujuurineen, joista ei itsekään tiedä mitään. Karou on keskellä hävittyä sotaa, jonka kimeerisotilaita hän herättää henkiin tekemiinsä ruumiisiin. Karou on keskellä maailmaa, johon hän on joutunut Madrigalina tekemänsä virheen takia. Enkeliin rakastumisen takia. Karoun menettänyt Akiva sen sijaan kelluu epätoivon ja eksyneiden tunteidensa keskellä ja siinä mustassa sumussa hän saa puolelleen täysin odottamattomat liittolaiset. Aika taistelun ja tähtivalon on raaempi kuin Savun tytär. Kirjana se ei kuitenkaan ole aivan yhtä loistelias. Kuusisataaneljäkymmentäviisi sivua ovat rämpimistä eksyneissä tunteissa, jotka ovat täynnä ristiriitaisuutta ja sekasortoa. Edes kirjan viimeisillä sivuilla Karou ei tunnu päättäneen, mitä mieltä hän tarkkaan ottaen on Akivasta. Savun tyttäressä kimeerien maailma jäi vielä hyvin auki, mutta tässä sitä aukaistiin paljon enemmän samoin kuin enkeleiden maailmaa, heidän elinolosuhteitaan ja todellisia tuntemuksiaan. Taylor on käyttänyt paljon energiaa tuodakseen esille aivan uusia näkökulmia, mikä oli yhtä lailla miinusta kuin plussaa. Näkökulmat joita Taylor käytti, olisi voinut käyttää vielä taitavammin. Henkilöt olivat merkittäviä tarinan juonelle, mutta heidän näkökulmastaan ammennettiin vain pieni kulaus ja sitten heidät hylättiin - ellei Taylor tuo eloonjääneitä näkökulmia esiin trilogian päätososassa. Aika taistelun ja tähtivalon on kuin lukisi samaan aikaan taitavan ja vielä hapuilevan kirjailijan mestariteosta. Kieli on notkuvaa ja paikoittain sekavaa, dialogi ontuu välillä tuon tuosta ja silti tarinassa on jotain niin taianomaista ja henkilöissä jotain niin viehätysvoimaista, ettei kirja jätä rauhaan edes sen lukemisen jälkeen. Viimeiseltä osalta voinee odottaa verta, taistelua ja siinä sivussa myös hitusen rakkautta, sekä draamaa. Jos jotain niin ainakin jännittävää ja vatsaa kouraisevaa lukukokemusta, sillä Laini Taylor ei todellakaan jätä lukijaansa rauhaan!

---

tässä osassa parempaa kuin edellisessä), lumoavia kuvailuja ja persoonallisia hahmoja! :') Kolmatta osaa odotellessa, toivon mukaan tulisi jo suomennettavaksi... Loppu jäi sen verran kismittävään kohtaan. :'D

---

kerrottiin ja se piti tarinan ehkä vähän mielenkiintoisempana. Ajoittain lukiessa tuli vähän sellainen huokailufiilis koska sivuja oli monta sataa, mutta sellaista todellista tapahtumaa ehkä reilu puolet niistä. Ehkäpä jokainen pätkä oli tarinalle tärkeä, mutta itse olisin selvinnyt vähemmälläkin tarinoinnilla. Lisäksi Karou oli aika ärsyttävän itsepäinen tässä Akivan suhteen, mutta hyvä että se möykytti pahista kirjan loppupuolella. Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvää viihdettä, jonka luki melko nopeaan sivumäärästä huolimatta. Ensimmäisen kirjan tasolle se ei kuitenkaan täysin yltänyt. Mielenkiinnolla jään odottamaan päätösosaa!

---

saatiinkin jo tietää paljon. Myös kerronnan jakaminen monelle eri henkilölle oli virkistävää, vaikkakin nykykirjallisuudessa siitä alkaa muodostua pikkuhiljaa normi - tai ainakin siltä se joskus tuntuu. Täytyy kyllä myöntää, että kun asiaa on riittävästi kerrottavana, ei asioiden monesta näkökulmasta tarkastelu haittaa lainkaan. Toki se ehkä saa lukijan ajatukset hetkeksi harhautumaan kun täytyy palauttaa mitä kertovalle henkilölle viimeksi tapahtui, mutta niin, joillekin se sopii paremmin kuin toisille. Itselläni meni hetki muistaa, että mitä siinä ensimmäisessä osassa oikeastaan tapahtui, mutta onneksi muistikuvat alkoivat palautua melko nopeasti. Tässä osassa minua miellytti vanhojen asioiden kertaamisessa se, että kertaukset eivät tuntuneet irrallisilta osilta tarinaa, vaan ne saatiin punottua hyvin pohjajuoneen. Myös monesta "uudesta" hahmosta kerrottin paljon. Osa heistä kyllä tuli jo esille ensimmäisessä osassa, mutta nyt heistä kerrottiin hieman enemmän. Ensimmäisessä osassa ihastuin Akivaan ja Karouhun aivan totaallisesti. Molemmat heistä oli niin upeita ja jollain tavalla erikoisia persoonia. Tämän osan luettuani he kuuluvat totaalisesti suosikkihahmoihini tässä sarjassa edelleen, mutta nyt joukkoon saa liittyä myös Thiago sekä Ziki. En tiedä oikeastaan miksi. Thiago ehkä siksi, että hänessä on niin monta erilaista puolta. Ensin hän on ystävällinen Karoulle - tai ainakin hän esittää ystävällistä - ja seuraavassa hetkessä hän menee muistuttamaan muita Karoun petollisuudesta. Ziki taas vain tuntui alusta lähtien niin sympaattiselta hahmolta jo alusta alkaen, vaikka kyllä hänestäkin se hieman ei-niin-sympaattinen -puolikin löytyy. Kirja loppui niin jännittävästi, että haluaisin saada seuraavan osan heti käteeni. Joten jään nyt vain odottamaan seuraavaa osaa, ja toivon hartaasti sen jatkavan yhtä mahtavaa ja hurmioittavaa linjaa kuin nämä kaksi ensimmäistäkin osaa ovat tehneet.

Ihana kirja ja kivan pitkä. Takakansi teksti oli aivan järkyttävän tyrmäävä, mutta hyvä. Karou on ihana, mutta on surullista että se yrittää vihata Akivaa. Ja se kun Akiva huomasi että Karou ei enää rakasta sitä oli sydäntä särkevää. Onneksi Akiva ja sen sisarukset yrittivät auttaa kimeerejä. Thiagon, valkoinen Susi, valehteleva nilkki oli tosi ärsyttävä ja inhottava jota olis saanut potkia persuksille. Ziri oli ihana vaikka vaikuttikin vähän poikamaiselta, harmi vaan että se oli ihastunut Karouhun jonka sydän kuuluu Akivalle. Zuze ja Mik oli söpöjä ja mahtavaa oli, että Issa palasi Karoun tueksi. Hazaelin kuolema oli surullinen yllätys. Ja oli kauheeta, että kaikki halusivat sotaa ja Karou ja Akiva olivat lähes ainoita joilla oli vielä toivoa paremmasta. Ja loppu oli kiva ja nyt oottelen innoissani mitä seuraava kirja tuo tullessaan!