Castafioren korut

Lue lisää ...

Georges Remi syntyi Brysselissä ja opiskeli katolisessa lukiossa. Remin ensimmäiset piirrokset julkaistiin partiolaisten lehdissä. Hergé sai töitä katolisesta sanomalehdestä Le XXe Siècle (20. vuosisata). Vuonna 1928 hänet laitettiin piirtämään sarjakuvaa lapsille suunnattuun Le Petit Vingtièmeen. Hergéä pyydettiin luomaan sarjakuvasankari, joka olisi nuori katolinen uutistoimittaja ja joka taistelisi kaikkea pahaa vastaan. Tintti (Tintin) perustui Hergén aiempaan hahmoon, partiolainen Totoriin. Hergé sai myös herätteen hyödyntää uutta amerikkalaista keksintöä, puhekuplaa.

Vuosina 1929–30 julkaistiin ensimmäinen Tintti-jatkotarina Tintti Neuvostojen maassa. Vuosina 1930–40 Hergé julkaisi vitsisarjaa Kuikka ja Vili (Quick & Flupke). Lukijat kuitenkin halusivat uuden Tintti-tarinan, ja niin ilmestyivät  Tintti Afrikassa (1930) ja Tintti Amerikassa (1932). Nuoren Hergén vähäinen tietämys ulkomaista johti siihen, että eri maat kuvattiin liioitellun naurettavasti.

Vuosina 1932–34 ilmestyi pulp-jännityskirjallisuudesta innoituksensa saanut Tintti-seikkailu Faaraon sikarit. Tintti-tarinoiden jatkumo alkoi Faaraon sikareista eikä kolmeen ensimmäiseen tarinaan ole tehty viittauksia myöhemmissä tarinoissa.

Faaraon sikareiden jälkeen Hergé päätti sijoittaa seuraavan Tintti-seikkailun Kiinaan ja kertoi suunnitelmistaan Leuvenin yliopiston opettajiin kuuluneelle katoliselle papille isä Gossetille. Gosset vetosi Hergéen, ettei hän tekisi kiinalaisista silloisen ajattelutavan mukaisia stereotyyppejä. Gosset myös esitteli tälle kiinalaisen kuvanveiston opiskelijan Tšang Tšong-jenin, joka kertoi Hergélle Kiinan historiasta ja kulttuurista. Tšangin taustatietojen avulla Hergé käsikirjoitti ja piirsi Sinisen lootuksen, joka ilmestyi 1934–35. Sininen lootus oli realistisempi ja vakavampi kuin edelliset Tintti-seikkailut. Tšang palasi takaisin kotimaahansa, jossa sota katkaisi hänen yhteydenpitonsa Hergén kanssa.

Hergé alkoi tehdä taustatutkimusta saadakseen sarjakuviensa ympäristöstä mahdollisimman todenmukaisen. Vuonna 1935 ilmestyi Etelä-Amerikkaan sijoittunut Särkynyt korva. Hergén satiirin kohteena oli 1932–35 käyty Chacon sota, jossa sotaa rahoittivat öljy-yhtiöt. Tarinan asekauppiaan esikuva oli Vickers-yhtiön Basil Zaharoff.

Vuosina 1937–38 ilmestyi Mustan saaren salaisuus. Myöhemmin Hergé avustajineen piirsi tarinaa uudelleen, viimeksi englantilaisen kustantamon pyynnöstä vuonna 1965. Osittainen ajanmukaistaminen toi tuolloin albumiin mukanaan pieniä anakronismeja. 

Seuraavassa Tintti-tarinassa, Kuningas Ottokarin valtikka (1939), esiintyi selkeä fasismin ja natsismin vastainen sanoma. Tarina perustuu Itävallan Saksaan liittämiseen vuonna 1938. On myös sanottu, että Syldavia on ”Balkanille siirretty Belgia”.

Kun Saksa miehitti Belgian vuonna 1940, se lakkautti Le Petit Vingtièmen. Hergén onnistui kuitenkin solmia uusi työsopimus ranskalaisen lehden kanssa. Hergé hyllytti keskeneräisen Tintti-tarinan Mustan kullan maan ja aloitti uuden tarinan Kultasaksinen rapu. Tintti-tarinoiden aiheet muuttuivat sodan takia vähemmän ajankohtaisiksi ja yhteiskunnallisiksi. Tarinat alkoivat myös kiinnittää ajoittain enemmän huomiota hahmoihin kuin varsinaiseen juoneen.

Brysselin miehitys päättyi 1944 ja Hergéä syytettiin natsien myötäilystä. Salaperäinen tähti oli monien mielestä tulkittavissa natsimyönteiseksi. Tarinassa Tintin vastustajina toimivat alkuperäisessä versiossa Yhdysvallat ja juutalaisia piirteitä omaava pankkiiri. Työtön Hergé käytti aikansa vanhojen Tinttien uudelleenpiirtämiseen ja värittämiseen. Vuonna 1943 Hergé oli tavannut sarjakuvataiteilija Edgar P. Jacobsin. Jacobs teki Hergén kanssa yhteistyötä Tintti-tarinoiden päivitysten parissa.

Vuonna 1946 kustantaja Raymond Leblanc perusti Hergén kanssa Tintin Magazinen, josta tuli hyvin suosittu. Vuonna 1950 perustettiin Hergé Studios, jossa työskenteli useita taiteilijoita. Tunnetuimpia olivat Jacques Martin sekä Bob de Moor, joka täytti seuraavien Tintti-tarinoiden taustat yksityiskohdilla. Tintin tekemiseen suhtauduttiin täydellisyyttä tavoitellen. Studiolla tehtiin pienoismalleja ja kerättiin valokuva-arkistoa, jotta kaikki yksityiskohdat sarjakuvissa tulisivat oikein.

Viimeiset kaksi Tintti-seikkailua, Lento 714 Sydneyyn (1967–68) ja Tintti ja Picarot (1975–76) valmistuivat hitaasti. Näissä tarinoissa on vahva Bob de Moorin kädenjälki.

Vuonna 1981 Hergé tapasi pitkän ajan jälkeen vanhan ystävänsä Tšang Tšong-jenin. Shanghain taidemuseon johtajaksi kohonnut Tšang matkusti Eurooppaan tapaamaan Hergéä 1981. Hergé kuoli marraskuussa 1983, 73 vuoden ikäisenä.

Hergéä on toisinaan arvosteltu siitä, että naishahmot puuttuvat lähes tyystin tai ovat hyvin kliseisiä. Hergé sanoi tähän, että ”minusta naiset eivät kuulu Tintin maailmaan, joka on miehisen ystävyyden valtakuntaa...”.

Hergén tyyli kehittyi toisen maailmansodan jälkeen niin sanotuksi selkeäksi viivaksi. Tässä tyylissä viiva on selvä ja paksuudeltaan sama. Varjostusta ei käytetä lainkaan tai vain vähän. Värit ovat kirkkaita. Vaikka taustat ovat realistisia, hahmot voivat olla tyyliteltyjä tai humoristisia. Myös tarinoiden juonet olivat suoraviivaisen selkeitä. Suuri osa ”Brysselin koulukuntaa” alkoi käyttää tätä tyyliä. Selkeä viiva oli huipussaan 1950-luvulla.

Keskeiset Tintti-albumit

Faaraon sikarit (1932–34, uudelleenpiirretty 1955)
Sininen lootus (1934–35, uudelleenpiirretty 1946)
Särkynyt korva (1935–37, uudelleenpiirretty 1943)
Mustan saaren salaisuus (1937–38, uudelleenpiirretty 1943 ja 1965)
Kuningas Ottokarin valtikka (1938–39, uudelleenpiirretty 1947)
Kultasaksinen rapu (1940–41, uudelleenpiirretty 1943)
Salaperäinen tähti (1941–42)
Yksisarvisen salaisuus (1942–43)
Rakham Punaisen aarre (1943)
Seitsemän kristallipalloa (1943–44)
Auringon temppeli (1946–48)
Mustan kullan maa (aloitettu 1939–40, uusi versio 1948–50)
Päämääränä Kuu (1950–52)
Tintti Kuun kamaralla (1952–53)
Tuhatkaunon tapaus (1954–56)
Seikkailu Punaisella merellä (1956–58)
Tintti Tiibetissä (1958–59)
Castafioren korut (1961–62)
Lento 714 Sydneyyn (1967–68)
Tintti ja Picarot (1975–76)

Kirjallisuutta

Benoît Peeters: Tintin juhlakirja. Otava, 2005.
Michael Farr: Tintti: Tarinoiden todelliset taustat. Otava, 2007.

Lähde: Wikipedia.