Kohtalo

---

uskomattomalta ja tämän kiihkeä halu kaivaa tunneli siilojen välille jumalanpilkalta. Puhumattakaan ulkomaailmassa tehdyistä kokeista, joilla Jules yrittää selvittää, mikä maailmassa on vialla. Jopa Julesin läheiset ystävät pohtivat, onko nainen täysin järjissään. 

Siilo-saaga on ollut mielenkiintoinen trilogia. Ensimmäinen osa piti otteessaan ja teoksen ahmi parilla lukukerralla, toinen osa avautui hitaammin, sillä se kertoi taustoja siilojen synnystä ja kolmas osa paljastaa lopultakin totuuden maailmasta. Paljastukset vain tarjoillaan lukijalle äärimmäisen hitaasti ja oikeastaan vasta viimeiset 40 sivua tavoittavat saagan ensimmäisen teoksen tunnelman. 

Harmillisesti teos jää kauaksi niistä odotuksista, joita minulla oli sitä kohtaan. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita kyllä riittää, mutta jokin syvempi taso jäi lukukokemuksesta puuttumaan. Howey tuntuu pitkittävän kirjaa kaikin mahdollisin keinoin ennen merkittävimpien paljastusten kertomista. Ja nekin tuntuvat laimeilta aiempaan verrattuna. Siilon napakka kokonaisuus ja tekstin terävyys loistaa poissaolollaan. Kohtalo on parhaimmillaan vain viihdyttävä romaani, saagan kalpea päätösosa. 

Suosittelen silti Kohtaloa niille lukijoille, jotka haluavat lukea trilogiat aina loppuun asti. En olisi voinut jättää teosta kesken, sillä halusin tietää, mitä Julesille ja hänen siilolaisilleen tapahtuu ja mihin suuntaan tarina kasvaa. Howey kirjoittaa lopputekstissä, että jokainen tarina jatkuu mielikuvituksessamme. Viimeisen sivun viimeisen rivin jälkeen tarina on lukijan vapaata riistaa; mitä seuraavaksi tapahtuu?  

---

on melko silmiinpistävää. Tarina ei ole kovin uskottavasti kerrottu myöskään. Juonessa on joitain aukkoja tai epäjohdonmukaisuuksia, jotka eivät ole järkevästi selitettävissä. Lisäksi juoneen on otettu mukaan joitain kokonaisuuden kannalta merkityksettömiä irrallisia tapahtumia, joiden tarkoituksena on ehkä ollut jännityksen lisääminen, mutta lähinnä ne pitkittivät vain tarinaa suotta.  Kirja on helppolukuinen, eikä sitä lukiessa rasitu polla.  Jupinoista huolimatta Kohtalo on melko hyvä päätöskirja melko tasalaatuiselle sarjalle. Tuoreudellaan Siilo oli sarjan paras osa ja Siirros oli piirun verran parempi kuin Kohtalo.

Siilo-saagan päättävä Kohtalo oli hyvää viihdettä, joka tarjosi postapokalypsin ystävälle "miellyttävän" miljöön lisäksi vetävän tarinan, jota ei oikein malttanut laskea yöksikään käsistä. Olen lukenut aiemmin sarjan avausosan, mutta esittelyjen perusteella en nähnyt tarpeelliseksi lukea saagan toista osaa Siirrosta ennen tämän ahmimista. Olin oikeassa. Sain mielestäni hyvin juonesta kiinni, vaikka ennakolta heikoimmaksi lenkiksi rankattu kakkososa jäikin osaltani välistä. Kohtalo oli tietyllä tapaa miellyttävämpi lukukokemuksena kuin sarjan aloittanut Siilo. Tätä kirjaa lukiessa Hugh Howeyn luoma maailma oli jo valmiiksi tuttu, eikä lähtöasetelman omaksumiseen haaskautunut aikaa, kuten mainitussa avausosassa. Jotenkin tämä tuntui juoneltaankin rikkaammalta. Rankkaan tämän kuitenkin "vain" 3,5 tähden arvoiseksi. Syitä on oikeastaan kaksi. Ensimmäinen niistä on se, että vertaan Siilo-saagaa automaattisesti genrensä mestariluomukseen Dmitri Gluhovskin Metro-sarjaan. Näitä kahta verrattaessa koen Gluhovskin rakentaman maailman uskottavammaksi, vaikka siinä esiintyykin yliluonnollisia olentoja, toisin kuin Siilon maailmassa. Metron tukevampi tarttumapinta johtuu rikkaamasta poliittisesta diversiteetistä, joka osaltaan luo miljööseen monenkirjavuutta. Siilossa vastakkaisia osapuolia on oikeastaan vain kaksi: sankarin edustama kapinaliike ja orwellinsa lukeneiden auktoriteettien muodostama "isovelivalvoliike". Valitettavasti juurikin jälkimmäisen tahon uskottavuus on ollut silmissäni melko vähäistä jo saagan ensimmäisestä kirjasta lähtien. Toinen syy verrattain heikolle tähtimäärälle on käytettävissä olleiden juonikulkujen hyödyntämättömyys. Tuntuu kuin Howeylle olisi tullut kiire saada kirjasarja päätökseen. Tämän ei olisi tarvinnut olla sarjan viimeinen osa. Olisin mielelläni lukenut siitä, kuinka Julietten kapinaliike olisi laajentunut muihinkin siiloihin. Se olisi parhaimillaan tuonut tarinaan kaivatun poliittisen ulottuvuuden, joka olisi luonut saagaan syvyyttä. Ehkä Howeyn maailma olisi tällöin ollut verrannollinen Gluhovskin Metroverseen. Napinastani huolimatta suosittelen tätä kaikille postapoon hurahtaneille. Toivottavasti vastaavia saagoja nähdään lisääkin, vaikka tuskin tämän genren kirjat ainakaan Suomessa ovat niitä kirjamarkkinoiden kovimpia ringereitä. Suuret kiitokset Likelle siitä, että viitsivät julkaista kyseistä lajityyppiä.