Nuorille aikuisille ensisijaisesti suunnattu Ilkka Auerin "Anastasia" (Haamu, 2017) on kauhugenren täysverinen ja vieläpä melko perinteinen edustaja. Yliluonnollinen on yliluonnollista, piste, eikä sitä yritetä pehmentää tai selittää ... (lisää)
miksikään muuksi, ja pahuutta vastaan taistellaan uskonnollista kuvastoa - ikoneja, pyhää vettä - käyttäen.
Neuvostoliiton sotilastukikohtana toiminut Porkkala tarjoaa harvinaisen kiinnostavan miljöön kirjan tapahtumille. Pieni maalaismaisema tuntuu olevan täynnä toinen toistaan oudompia tyyppejä, eikä sinne tunnu mahtuvan kovin monta täyspäistä henkilöä. Näistä hahmoista ei kuitenkaan muodostu kovin suuria tai kiinnostavia persoonia, eikä heidän kohtaloistaan jaksa erityisemmin kiinnostua.
Nuoret päähenkilöt ovat aavistuksen verran epäuskottavia, eikä kukaan tunnu käyttävän kauhean paljon aikaa sen pohdiskelemiseen, voiko yliluonnollisia olentoja olla olemassa. Ihastumiskuvio jää myös vähän torsoksi.
Lukemani arvostelut "Anastasiasta" ovat olleet pääosin kehuvia. En ikävä kyllä voi oikein itse yhtyä niihin: lukeminen oli koko ajan jotenkin takkuista, eikä tarina imaissut mukaansa oikein missään vaiheessa. Varsinaista pelon tunnetta romaani ei onnistunut herättämään, ei edes loppupuolella, jossa kauhukuvastoa vyörytetään lukijan silmille kiihtyvällä vauhdilla. Se, mikä ehkä toimisi valkokankaalla efektien kera, tuntuu painettuna sanana vähän lattealta ja koomiselta.
Olisin kovasti halunnut pitää kirjasta. Nyt kävi kuitenkin näin
