Mainadi

Mainadi on 7 tason Vintiö 3.49k aktiivisuuspisteellä
Edistyminen seuraavalle tasolle:
Arvioinut 14 kirjaa (keskiarvolla 6.64/10)
Kirjoittanut 0 viestiä foorumille
Viimeisimmät tapahtumat
Siitä on jo muutama kuukausi, kun luin Silmarillionin. Tämän vuoksi en enää kykene kovin tarkkaan arvioon kirjan tapahtumista, joten tyydyn kuvailemaan teosta muilta osin. Kirja on todella haastava lukukokemus. Teksti on vanhahtavaa ja raamatullista. Teosta on vaikea luokitella mihinkään kategoriaan, eikä sitä voi arvioidakaan perinteisten normien mukaisesti. Jos lähtisin tähdittämään sitä pelkästään juonen vetävyyden tai henkilöhahmojen syvyyden puitteissa, joutuisin antamaan kirjalle vähemmän kuin kaksi tähteä. Silmarillionin viehätys onkin jossain muualla. Olin lähellä jättää kirjan kesken jo heti ensimmäisessä luvussa. Jatkaessani lukemista tulin kuitenkin huomanneeksi tämän olevan tematiikaltaan erityislaatuinen teos. Aiheet olivat suurellisia aina maailman luomisesta alkaen. Minua viehätti se helppous, millä Tolkien perusteli universumin rakentumiseen liittyviä yksityiskohtia. Tämä sai minut pohtimaan maailmankaikkeuteen liittyviä kysymyksiä. Mielestäni on todella hienoa, jos mikä kirja tahansa onnistuu saamaan lukijan miettimään syvällisiä ajatuksia. Miljöö oli niin laaja ja yksityiskohtainen, että eri kansat tulivat viimein uniini ja alkoivat elää kirjan tapahtumista poikkeavia tarinalinjoja. Toisaalta pohdin kyllä sitäkin, ettei lukukokemus olisi varmaankaan ollut niin vaikuttava, mikäli en olisi jo aiemmin tutustunut Tolkienin kaanoniin kirjojen ja elokuvien muodossa. Tämä taas herätti minut ajattelemaan, onko ylipäätään järkevää tähtiluokittaa yksittäisiä teoksia esimerkiksi Tolkienin kohdalla, koska hänen Keskimaa-kaikkeuden sisäistäminen vaatii kuitenkin useisiin eri kirjoihin tutustumista? Saman kysymyksen voisi heittää pohdittavaksi vaikka George R.R. Martinin, J.K. Rowlingin tai keiden tahansa laajoja tarina-avaruuksia luovien kirjailijoiden kohdalla. Lopullinen kantani on se, että kannatti ehdottomasti lukea Silmarillion, vaikka se vaatikin tiukkaa keskittymistä ja kuukausitolkulla aikaa.
Helena Wariksen ja Janne Nykäsen kirjoittama Entropia oli mielenkiintoinen lukukokemus. Tarina sijoittuu eräälle suomalaiselle maatilalle, jota ympäröi harmaa maalaisympäristö peltoineen ja pihoille johtavine koivukujineen. Maiseman kuvaus oli mielestäni erittäin onnistunutta. Tarinan tunnelma oli uniikki. Vaikka aihe oli vakava, omanlaisensa ironia kykeni pilkistelemään rivien välistä. Päähenkilöt eivät ihan vielä paisuneet ulos saappaistaan, mutta potentiaalia on olemassa, mikäli jatkoa seuraa. Henkilöiden välinen dialogi loi onnistuneesti syvyyttä nyrjähtäneen maailmanajan kuvaukseen. Yksi esimerkki dialogin onnistumisesta on se, että se sai jopa itseni kiinnostumaan Volter Kilven Alastalon salissa -klassikosta. En ollut uskoa tätä todeksi. Hieno mainospuhe vanhan tiiliskiven puolesta - oli se sitten tahatonta tai tahallista. Kirjan vauhdikas päätös antoi ymmärtää, että tämä oli vasta ensimmäinen osa laajemmasta kokonaisuudesta. Toivottavasti lisää on luvassa, sillä tässä on potentiaalia hienoksi dystopia-saagaksi. Vahvat neljä tähteä.
Siilo-saagan päättävä Kohtalo oli hyvää viihdettä, joka tarjosi postapokalypsin ystävälle "miellyttävän" miljöön lisäksi vetävän tarinan, jota ei oikein malttanut laskea yöksikään käsistä. Olen lukenut aiemmin sarjan avausosan, mutta esittelyjen perusteella en nähnyt tarpeelliseksi lukea saagan toista osaa Siirrosta ennen tämän ahmimista. Olin oikeassa. Sain mielestäni hyvin juonesta kiinni, vaikka ennakolta heikoimmaksi lenkiksi rankattu kakkososa jäikin osaltani välistä. Kohtalo oli tietyllä tapaa miellyttävämpi lukukokemuksena kuin sarjan aloittanut Siilo. Tätä kirjaa lukiessa Hugh Howeyn luoma maailma oli jo valmiiksi tuttu, eikä lähtöasetelman omaksumiseen haaskautunut aikaa, kuten mainitussa avausosassa. Jotenkin tämä tuntui juoneltaankin rikkaammalta. Rankkaan tämän kuitenkin "vain" 3,5 tähden arvoiseksi. Syitä on oikeastaan kaksi. Ensimmäinen niistä on se, että vertaan Siilo-saagaa automaattisesti genrensä mestariluomukseen Dmitri Gluhovskin Metro-sarjaan. Näitä kahta verrattaessa koen Gluhovskin rakentaman maailman uskottavammaksi, vaikka siinä esiintyykin yliluonnollisia olentoja, toisin kuin Siilon maailmassa. Metron tukevampi tarttumapinta johtuu rikkaamasta poliittisesta diversiteetistä, joka osaltaan luo miljööseen monenkirjavuutta. Siilossa vastakkaisia osapuolia on oikeastaan vain kaksi: sankarin edustama kapinaliike ja orwellinsa lukeneiden auktoriteettien muodostama "isovelivalvoliike". Valitettavasti juurikin jälkimmäisen tahon uskottavuus on ollut silmissäni melko vähäistä jo saagan ensimmäisestä kirjasta lähtien. Toinen syy verrattain heikolle tähtimäärälle on käytettävissä olleiden juonikulkujen hyödyntämättömyys. Tuntuu kuin Howeylle olisi tullut kiire saada kirjasarja päätökseen. Tämän ei olisi tarvinnut olla sarjan viimeinen osa. Olisin mielelläni lukenut siitä, kuinka Julietten kapinaliike olisi laajentunut muihinkin siiloihin. Se olisi parhaimillaan tuonut tarinaan kaivatun poliittisen ulottuvuuden, joka olisi luonut saagaan syvyyttä. Ehkä Howeyn maailma olisi tällöin ollut verrannollinen Gluhovskin Metroverseen. Napinastani huolimatta suosittelen tätä kaikille postapoon hurahtaneille. Toivottavasti vastaavia saagoja nähdään lisääkin, vaikka tuskin tämän genren kirjat ainakaan Suomessa ovat niitä kirjamarkkinoiden kovimpia ringereitä. Suuret kiitokset Likelle siitä, että viitsivät julkaista kyseistä lajityyppiä.
Voin kuvitella, että 90-luvulla, jolloin kirja on ilmestynyt alkuperäiskielellään, siinä on ollut vielä kosolti uutuudenviehätystä. Hahmonrakennus, jossa paha ei olekaan paha, eikä hyvä täysin hyvä, on Kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa ollut varsin uudistusmielistä ajattelua. Tällainen ajattelu onkin ollut tarpeen ymmärryksen luomisessa tuntematonta kohtaan ja moraalin korostamisessa. Samoin on varmasti ollut kirjasta pistävän luonnonsuojeluteeman osalla, joka ei vielä tuona ajankohtana ollut kovin trendikästä missään päin maailmaa. Nykyisin asiat ovat toisin noilta osin ja mikäli kirja olisikin kirjoitettu tänä päivänä 90-luvun sijaan, sitä todennäköisesti syytettäisiin lukijan aliarvioimisesta. Koin miljöön ja juonikaaret vanhentuneeksi. Samat tarinat ja suurin piirtein sama ympäristö ovat esiintyneet lukuisissa peleissä, kirjoissa, tv-sarjoissa ja elokuvissa yhä uudelleen ja uudelleen. Totuuden miekat ja muut vastaavat ovat lypsäneet aiheesta niin hyvin, ettei tälle sinänsä hyvälle kirjalle jätetä edes mahdollisuutta yllättää. Laajasti ajatuksen tasolla tapahtuva ja sinänsä onnistunut hahmonrakennuskin toteutuu tavoilla, joka ei nykylukijalle tarjoa mielestäni paljoa uutta. Syväluotavaa analyysia syistä ja seurauksista on jo todellisessa maailmassakin tarjolla niin ylitsepursuavan paljon, ettei sitä jaksaisi enää viihtymismielessä lukea. Tyhjänpäiväinen vatvominen hahmojen mielensisäistä ominaisuuksista saa aikaan turhankin korkeakulttuurillisia piirteitä. Annan noottia myös siitä, ettei suurinta osaa hyvinkin rikkaasta hahmogalleriasta esitetty muuten kuin nimien tasolla. Tokihan vampyyrit ja haltiat ovat turhankin tuttuja, mutta olisin halunnut joitain hahmoja esiteltävän paremmin kuin vain pelkän ilmoille heitetyn nimen tasolla. Kielellisistä seikoista jäi mieleeni se, että tekstissä tuli vastaan joitain sanoja, jotka eivät mielestäni kuuluneet tuohon keskiaikaiseen miljööseen – tätä ei kuitenkaan ollut havaittavissa häiritsevissä määrin. Kirja oli kaiken kaikkiaan ihan kelpo lukukokemus. Mikään tajunnanräjäyttävä elämys kirja ei ollut, mutta se ei välttämättä ole kirjan oma syy. Koen Viimeisen toivomuksen suomenkielisen laitoksen kohdalla ongelmana sen, että koko kirjasarjaa on alettu julkaista suomeksi aivan liian myöhään. Sen vuoksi tämän teoksen teemat ovat täysin loppuun kaluttua kaunokirjallisuuden ympäristöä.
Olisin voinut antaa tälle kirjalle 3,5 tähteä. Jo ihan sen vuoksi, että olen pahasti koukussa Gluhovskin luomaan apokalyptiseen, ydinsodan jälkeiseen, maailmaan. Tulin antaneeksi kuitenkin kolme tähteä sen takia, että kirjailija jatkaa edellisosasta tuttua lukijan ärsyttämistä. Tämä ilmenee siten, että tiettyjä odotuksia nostattavia käänteitä heitetään ilmoille roikkumaan, ikään kuin täkyinä, mutta lupauksia ei kuitenkaan missään vaiheessa lunasteta. Puhun tietenkin Smaragdikaupungista ja muista kirjoissa esiintyvistä "huhuista". Asiaan suhtautuisi toisin, jos kyseessä olisi varsinainen kirjasarja, jonka seuraavaa osaa osaisi odottaa. Silloin tietäisi vartoa tiettyjä juonellisia ratkaisuja tapahtuvaksi joskus tulevaisuudessa. Nyt asiasta ei kuitenkaan ole varmuutta, koska kyseessä ovat itsenäiset teokset, joille ei ainakaan tietääkseni ole taattua jatkoa luvassa. Internetistä olen löytänyt huhuja Metro 2035:n tuotannosta, mutta varmuutta ei tälle tiedolle ole vielä olemassa. Ehkä tuo huhuilu ja muu epävarmuus ovat juuri niitä juttuja, joiden päälle Gluhovski on halunnut perustaa kaiken Metro-tuotantoonsa liittyvän. Jos näin on, niin siinä hän on onnistunut varsin kiitettävästi.
Sain nyt luettua Kolme korttia pakasta. Odotin ehkä liikaa tältä kirjalta, kun olin lukenut arvioita, joissa kyseisen kirjan todettiin olevan huomattavasti paremman kuin sarjan aloitusosan. Juonen sanottiin etenevän vauhdikkaammin ja muutenkin arvostelut olivat olleet positiivisempia kuin edeltäjänsä osalla. Itse en allekirjoita näitä väitteitä. Minusta juoni oli jopa edeltäjäänsä verkkaisempi - johtuen aukaistavista ovista ja niiden vaisuksi jääneestä sisällöstä. En kokenut koukkuun jäämisen tunnetta missään vaiheessa. Voi toki olla, että pomppiminen "Villin lännen" ja muutaman kymmentä vuotta sitten vallinneen New Yorkin välillä tarjoaa joillekin lukijoille euforisia tuntemuksia. Minulle se ei niitä tarjonnut. Itse olisin mieluusti pitäytynyt pelkästään "Villin lännen" miljöössä kirjaa lukiessani. Maaima ei mielestäni pääse rakentumaan tekniikalla, jossa uutta ja vanhaa miljöötä sekoitetaan näin konkreettisella tavalla. Kirjan hahmoista olisin jättänyt kokonaan pois Detta Walkerin ja Odetta Holmesin muodostaman dualistisen yksilön. Mielestäni tämä henkilö oli tylsä. Sen jälkeen, kun kyseinen hahmo astui kuvioihin, lässähti orastava juoni varsin radikaalisti. Pidän Mustan Tornin kantavaa ideaa edelleen hyvänä ja todennäköisesti tulen jatkamaan sarjan lukemista jossain vaiheessa. Nyt minusta kuitenkin tuntuu siltä, etten varsinaisesti odota seuraavaan osaan tarttumista. Sääli sinänsä, koska tässä sarjassa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin...