Mainadi

Siitä on jo muutama kuukausi, kun luin Silmarillionin. Tämän vuoksi en enää kykene kovin tarkkaan arvioon kirjan tapahtumista, joten tyydyn kuvailemaan teosta muilta osin. Kirja on todella haastava lukukokemus. Teksti on vanhahtavaa ja raamatullista. Teosta on vaikea luokitella mihinkään kategoriaan, eikä sitä voi arvioidakaan perinteisten normien mukaisesti. Jos lähtisin tähdittämään sitä pelkästään juonen vetävyyden tai henkilöhahmojen syvyyden puitteissa, joutuisin antamaan kirjalle vähemmän kuin kaksi tähteä. Silmarillionin viehätys onkin jossain muualla. Olin lähellä jättää kirjan kesken jo heti ensimmäisessä luvussa. Jatkaessani lukemista tulin kuitenkin huomanneeksi tämän olevan tematiikaltaan erityislaatuinen teos. Aiheet olivat suurellisia aina maailman luomisesta alkaen. Minua viehätti se helppous, millä Tolkien perusteli universumin rakentumiseen liittyviä yksityiskohtia. Tämä sai minut pohtimaan maailmankaikkeuteen liittyviä kysymyksiä. Mielestäni on todella hienoa, jos mikä kirja tahansa onnistuu saamaan lukijan miettimään syvällisiä ajatuksia. Miljöö oli niin laaja ja yksityiskohtainen, että eri kansat tulivat viimein uniini ja alkoivat elää kirjan tapahtumista poikkeavia tarinalinjoja. Toisaalta pohdin kyllä sitäkin, ettei lukukokemus olisi varmaankaan ollut niin vaikuttava, mikäli en olisi jo aiemmin tutustunut Tolkienin kaanoniin kirjojen ja elokuvien muodossa. Tämä taas herätti minut ajattelemaan, onko ylipäätään järkevää tähtiluokittaa yksittäisiä teoksia esimerkiksi Tolkienin kohdalla, koska hänen Keskimaa-kaikkeuden sisäistäminen vaatii kuitenkin useisiin eri kirjoihin tutustumista? Saman kysymyksen voisi heittää pohdittavaksi vaikka George R.R. Martinin, J.K. Rowlingin tai keiden tahansa laajoja tarina-avaruuksia luovien kirjailijoiden kohdalla. Lopullinen kantani on se, että kannatti ehdottomasti lukea Silmarillion, vaikka se vaatikin tiukkaa keskittymistä ja kuukausitolkulla aikaa.

Voin kuvitella, että 90-luvulla, jolloin kirja on ilmestynyt alkuperäiskielellään, siinä on ollut vielä kosolti uutuudenviehätystä. Hahmonrakennus, jossa paha ei olekaan paha, eikä hyvä täysin hyvä, on Kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa ollut varsin uudistusmielistä ajattelua. Tällainen ajattelu onkin ollut tarpeen ymmärryksen luomisessa tuntematonta kohtaan ja moraalin korostamisessa. Samoin on varmasti ollut kirjasta pistävän luonnonsuojeluteeman osalla, joka ei vielä tuona ajankohtana ollut kovin trendikästä missään päin maailmaa. Nykyisin asiat ovat toisin noilta osin ja mikäli kirja olisikin kirjoitettu tänä päivänä 90-luvun sijaan, sitä todennäköisesti syytettäisiin lukijan aliarvioimisesta. Koin miljöön ja juonikaaret vanhentuneeksi. Samat tarinat ja suurin piirtein sama ympäristö ovat esiintyneet lukuisissa peleissä, kirjoissa, tv-sarjoissa ja elokuvissa yhä uudelleen ja uudelleen. Totuuden miekat ja muut vastaavat ovat lypsäneet aiheesta niin hyvin, ettei tälle sinänsä hyvälle kirjalle jätetä edes mahdollisuutta yllättää. Laajasti ajatuksen tasolla tapahtuva ja sinänsä onnistunut hahmonrakennuskin toteutuu tavoilla, joka ei nykylukijalle tarjoa mielestäni paljoa uutta. Syväluotavaa analyysia syistä ja seurauksista on jo todellisessa maailmassakin tarjolla niin ylitsepursuavan paljon, ettei sitä jaksaisi enää viihtymismielessä lukea. Tyhjänpäiväinen vatvominen hahmojen mielensisäistä ominaisuuksista saa aikaan turhankin korkeakulttuurillisia piirteitä. Annan noottia myös siitä, ettei suurinta osaa hyvinkin rikkaasta hahmogalleriasta esitetty muuten kuin nimien tasolla. Tokihan vampyyrit ja haltiat ovat turhankin tuttuja, mutta olisin halunnut joitain hahmoja esiteltävän paremmin kuin vain pelkän ilmoille heitetyn nimen tasolla. Kielellisistä seikoista jäi mieleeni se, että tekstissä tuli vastaan joitain sanoja, jotka eivät mielestäni kuuluneet tuohon keskiaikaiseen miljööseen – tätä ei kuitenkaan ollut havaittavissa häiritsevissä määrin. Kirja oli kaiken kaikkiaan ihan kelpo lukukokemus. Mikään tajunnanräjäyttävä elämys kirja ei ollut, mutta se ei välttämättä ole kirjan oma syy. Koen Viimeisen toivomuksen suomenkielisen laitoksen kohdalla ongelmana sen, että koko kirjasarjaa on alettu julkaista suomeksi aivan liian myöhään. Sen vuoksi tämän teoksen teemat ovat täysin loppuun kaluttua kaunokirjallisuuden ympäristöä.

Olisin voinut antaa tälle kirjalle 3,5 tähteä. Jo ihan sen vuoksi, että olen pahasti koukussa Gluhovskin luomaan apokalyptiseen, ydinsodan jälkeiseen, maailmaan. Tulin antaneeksi kuitenkin kolme tähteä sen takia, että kirjailija jatkaa edellisosasta tuttua lukijan ärsyttämistä. Tämä ilmenee siten, että tiettyjä odotuksia nostattavia käänteitä heitetään ilmoille roikkumaan, ikään kuin täkyinä, mutta lupauksia ei kuitenkaan missään vaiheessa lunasteta. Puhun tietenkin Smaragdikaupungista ja muista kirjoissa esiintyvistä "huhuista". Asiaan suhtautuisi toisin, jos kyseessä olisi varsinainen kirjasarja, jonka seuraavaa osaa osaisi odottaa. Silloin tietäisi vartoa tiettyjä juonellisia ratkaisuja tapahtuvaksi joskus tulevaisuudessa. Nyt asiasta ei kuitenkaan ole varmuutta, koska kyseessä ovat itsenäiset teokset, joille ei ainakaan tietääkseni ole taattua jatkoa luvassa. Internetistä olen löytänyt huhuja Metro 2035:n tuotannosta, mutta varmuutta ei tälle tiedolle ole vielä olemassa. Ehkä tuo huhuilu ja muu epävarmuus ovat juuri niitä juttuja, joiden päälle Gluhovski on halunnut perustaa kaiken Metro-tuotantoonsa liittyvän. Jos näin on, niin siinä hän on onnistunut varsin kiitettävästi.