Samoin kuin trilogian ensimmäinen osa, Fraktaaliruhtinas tekee omituisen tempun, sillä kirjan maailma, ja sen kohtalo kiinnostavat ja merkitsevät lukijalle lopulta paljon enemmän kuin yksikään hahmo tai henkilö. Tai näin ainakin tietynlaisen asenteen kautta voi nähdä. Sanon suoraan etten ole koskaan lukenut yhtä nerokasta ja tarkkanäköistä scifiä. Monet kirjan teemoista ovat todellisuudessakin hyvin merkittäviä ja jopa olennaisia, mutta samaan hengenvetoon on sanottava ettei suuri osa tästä luultavasti aukea vähemmän luonnontieteitä opiskelleille lukijoille. Ylläoleva koskee itse asiassa kumpaakin kirjaa. Rajaniemi on itse matemaatikko/fyysikko ja kun silmiä siristää tämä paistaa tarinoista kuin aurinko. En pysty edes arvailemaan miltä mikään Fraktaaliruhtinaassa mahtaa näyttää ilman kontekstina toimivaa pohjatietoa. Joitain esimerkkejä: Tarinan loppuvaiheilla sivutaan Protokollasotaa, jossa Zokut käyvät käsirysyyn Sobornostia vastaan. Tekstissä mainitaan Zokun kykenevän tekemään koordinoituja liikkeitä toistensa valokartioiden ulkopuolelta. Tämä on fysiikan lakien mukaan ensinäkemältä mahdotonta, koska valon nopeutta ei käy ylittäminen. Tätä seuratan ankarasti kirjassakin. Tosiasiassa kvanttilomittuminen mahdollistaa telepaation kaltaisen yhteistoiminnan informaatiota välittämättä täysin välittömästi, ja Rajaniemi itse työskentelee ryhmässä joka tämän on keksinyt! kysymys on todellisesta ilmiöstä. Muina esimerkkeinä voisi käyttää vaikka Hawkingin pommeja, jotka todella toimisivat kuvatulla tavalla ja olisivat hirvittävän tuhovoimaisia, tai Sobornostin ja Zokun konfliktia itsessään, joka muistuttaa häiritsevän paljon suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan välistä ristiriitaa. Näiden teemojen lisäksi Zokut ovat pullollaan epämääräisiä otakuviittauksia Manga-T-paidoista Jane McGonigaliin.
