Pianisti

Maailmansilmässä seikkailun luonne muuttuu jännittävästä ahdistavaksi. Päähenkilöt ovat joutuneet eroon toisistaan, eikä kestä kauaakaan, kun kaikki alkaa mennä pieleen. Koko kirjan (lasken tähän mukaan Vaarojen taipaleen) parasta antia on matka Caemlyniin pimeänkulkijoiden jahdattavana. Vainoharhaisuus ja pelko välittyvät täydellisesti. Loppua kohti tahti kiihtyy, ja rauhallisesti rakennetut tunnelmat vaihtuvat mahtavaan ja maagiseen kuvailuun Maailmansilmän luona. Sen ansiosta nopea kliimaksi ei tunnu niinkään äkilliseltä kuin vaikuttavalta. Maailmansilmän luonne jättää myös jonkin verran tilaa spekuloimiselle. Ajan pyörän ensimmäisen osan päämysteeri on hyvin pohjustettu ennen sen paljastamista lopussa. Lukiessani tarinaa toista kertaa pystyin tuntemaan Moirainen ja Lanin paineet onnistumisesta, kun tiesin, mitä he etsivät ja kuinka tärkeää se oli. Voisinkin lukea seuraavaksi Uuden kevään, jossa he ovat pääosassa.

Ajan Pyörä alkaa kuin pumpuliin käärittynä; hyvin vähän tapahtuu ensimmäisten 100-200 sivun aikana. Hitauden on tarkoitus saada lukija tutustumaan Kaksvirtaan ennen kuin tarina siirtyy kauas sieltä, jotta voimme ymmärtää henkilöiden kaipuun kotiin. Tunnelma on tuskan täyttämästä esinäytöksestä asti täydellisesti kohdallaan. Ensin kaikki tuntuu rauhalliselta unelta, jossa on pieni ahdistuksen pohjavire. Sitten unesta herätään äkillisesti ja lähdetään matkaan, mistä varsinaiset tapahtumat alkavat. Ahdistus ei ole enää pelkkä aavistus. Vaarojen taipaleessa kaikki tuntuu silti enemmänkin jännittävältä ja kiehtovalta, mikä tulee muuttumaan hyvin pian synkempään suuntaan. Kaupungit on kuvailtu hyvin, varsinkin Shadar Logoth on yksi kirjan kohokohdista. Kaikki päähenkilöt tuntuvat kovin viattomilta verrattuna myöhempiin osiin. Alussa painopiste on enemmän maailmassa ja tapahtumissa kuin henkilöissä, mutta tämäkin tulee muuttumaan. Ajan pyörä ei ehkä ala kovin omaperäisesti, mutta tunnelmansa ansiosta Vaarojen taival ei voi ansaita viittä tähteä vähempää. Se oli juuri niin hyvä kuin muistin.

Kuninkaiden koitos on yhtä hyvä kuin Valtaistuinpelikin. Politiikka on edelleen kiinnostavaa, ja Punalinnan tapahtumat mielenkiintoisinta luettavaa. Pidän siitä, miten tässä toistetaan sama kuvio kuin ensimmäisessä osassa: Koura juonittelujen keskellä. Tällä kertaa Koura onkin itse juonittelija eikä juonien kohde... Daenerysin luvut olivat myös kiinnostavia eksoottisen ympäristön ja maagisuuden ansiosta. Se auttaa myös, että nyt Daenerys on itsenäisempi kuin Valtaistuinpelissä. Westerosin puolellakin on hiukkasen enemmän magiaa, mistä ei ole haittaa lukijalle. Hahmot ovat edelleen hyviä (siis lukunautinnon kannalta) ja jostain syystä pidän Stannisista, vaikka kukaan kirjan hahmoista ei taida olla samaa mieltä kanssani. Valtaistuinpelin tapaan Kuninkaiden koitoksella ei ole mainittavia heikkouksia, siltä vain puuttuu se ylimääräinen silaus, joka voisi antaa sille viidennen tähden.

Lumikko ja yhdeksän muuta oli koukuttava kirja, mutta se ei tarkoita sen olevan hyvä. Mysteerin tuntua tarinassa oli, ja jotkin yksityiskohdat olivat aidosti pelottavia. Rottakeisari tuntui erityisen karmivalta ja epäilen, että se oli enemmänkin kuin lastenkirjan hahmo... Ehkä kirjan suurin heikkous oli henkilöt, joista oli vaikea välittää millään tavalla. Jos tarinassa olisi keskitytty enemmän Lumikkoon, se olisi voinut olla mielenkiintoisempi, sillä lastenkirjailijahan oli loppujen lopuksi suurin mysteeri. Peli oli ideana melko tylsä, vain helppo keino asioiden paljastamiseen. Olin odottanut jotain muuta takakannen perusteella. En myöskään pitänyt kirjoitustyylistä erityisemmin. Aivan lopun paljastus oli tavallaan ihan kelvollinen, mutta muuten "epilogi" oli mielestäni huono lopetus oudolle tarinalle. On jotenkin vastoin epilogin ideaa, että siinä on vielä noin paljon toimintaa. Lumikkoon ja yhdeksään muuhun jää paljon tulkittavaa, ja uusintaluku voisi paljastaa lisää, mutta en taida siihen vaivautua.

Valtaistuinpeli on majesteettinen kirja. Se ei tarkoita kirjan olevan täydellinen, vaikka hyvä se onkin. Majesteettisuus syntyy puitteista, joissa tarina tapahtuu. Monet paikat on kuvattu loistavasti, ja niistä välittyy suuruuden ja kauneuden vaikutelma. Kotkanpesä ja Muuri ovat hyviä esimerkkejä majesteettisuudesta. Maailma ja sen historia ovat kiinnostavia. Daenerysin ja Branin luvuissa saadaan kiehtovia vihjeitä maailman taikuudesta. Parasta Valtaistuinpelissä on valtaistuinpeli eli politikointi. Siksi pidän Nedin osioista kirjassa ehkä kaikkein eniten. Henkilöt ovat poikkeuksellisen aidon oloisia. Juonittelevat hahmot ovat hyviä, ja siksi sivuhenkilöistä suosikkejani ovat Varys ja Pikkusormi. Kirjassa ei ole selviä heikkouksia. Se on hyvin kirjoitettu ja tapahtumia kuvataan useista näkökulmista. Tarina etenee tasaista vauhtia, eikä kerronta ole kovin tiivistä useiden näkökulmien vuoksi. Siksi kirjassa ei juuri ole valtavan dramaattisia hetkiä. Valtaistuinpeli on hyvä kirja, jota on mukava lukea mutta joka ei erityisemmin koukuta.