Kirjahylly :: wispie

 Sarjan eka osa sai viisi tähteä, toinen osa kaksi. Mitä tapahtui?

Käytännössä tokassa osassa ekan osan huonot puolet korostuvat ja hyvät jäävät pois.

En ole koskaan uskonut perinteiseen draamaan kaareen niin paljon kuin nyt kun se kirjasta puuttui. Yleensä jännitystä kasvatellaan pikku hiljaa kohti kliimaksia, jonka jälkeen ruvetaan päättelemään tarina. Lasisessa Miekassa ryminä jatkuu juuri siitä mihin se jäi, eikä semmoisia suvantokohtia ole jossa saisi vähän hengitellä. Siihen puutuu. Alkaa vähitellen plärätä eteenpäin nopeammin.

Sarjan "ikonisia" lauseita on Kuka tahansa voi pettää kenet tahansa. Tätä toteutetaan urakalla, mutta pettäjien syitä pääsemme näkemään hyvin vähän. Niin vain käy, ja Mare tuppaa osumaan joka ansaan. Sitten hän hokee, ettei voi luottaa kehenkään, kunnes taas ajautuu ansaan.

Tarkoitus on kai kuvata petetyksi tulleen Maren masentuneita ajatuksia jotka kiertävät kehää. Hänen tuntemansa tunteet eivät saa kuitenkaan mitään uusia syvyyksiä, vaan niiden läpi käyminen uudelleen ja uudelleen tuntuu jankkaukselta. Ärsyttäväksi käy, kun 500 sivun jälkeen Mare ei ole oppinut mitään uutta.

 

Toisaalta myöskään minä en ole oppinut muistakaan hahmoista mitään uutta. Kilorn vaikuttaisi olevan ainoa, jolla on jota kuinkin luonne. Maren lempiveli, Shade, on pelkkä hyppivä Kani. Lukijat eivät koskaan saa tuntea häntä sen enempää, kuin ei monia muitakaan hahmoja.

Pääpahis Maven sen sijaan vaikuttaa turhan stereotyyppiseltä tosi-tosi pahalta jäbältä jolla on pakkomielle päähenkilöön. Ei mitään kovin mielenkiintoista siltäkään suunnalta. Cal, selkeästi Maren rakastettu on kirjan ainoa henkilö, joka on mielenkiintoinen. Mutta heidän suhteensa on epäselvä. Ei sillä tavalla hmm-jännitettä-ilmassa-ne-sopis-yhteen vaan häh-eikö-ne-äsken-ollu-ystäviä-mitä-tapahtuu.

 

Voimiensa suhteen Mare uskoo kovasti olevansa vastarintaliikkeen keulakuva, vaikka hän ei ole tehnyt paljon mitään. Hän olisi Katniss vain, jos Katniss olisi jumittunut teiniangstiin. Toiset kutsuvat Marea salamatytöksi, neidiksi ja jne, eivät etunimeltä, ja Mare ajattelee, että hän ei enää koskaan kuulu joukkoon. Öh. Hänellä on suuria marttyyrin taipumuksia. Sen lisäksi hän ajattelee enimmäkseen itseään. Hän ei ole enää sellainen päähenkilö, josta voisi juurikaan pitää tai samaistua. Ilmaan heitetään ajatus, että Maresta saattaisi tulla samanlainen pahis kuin Mavenista. Sanoisin, että jos jonkinlaista kehitystä tapahtuu, hyvä. 

 

Joka tapauksessa, tämä kirja oli melko turha. Pettymys. Luen jossakin vaiheessa viellä vikan osan, ihan nähdäkseni onko mitään pelastettavissa.

---

mielenkiintoisia, pidin tästä kovin paljon, mutta ei mikään "absolute fave". Jatkan tästä nopeasti seuraavaan osaan. 

Punainen kuningatar toistaa paljon nuorten aikuisten dystopia- ja fantasiaromaanien juonikaavoja. En ollut itsekään tarttua tähän takakansitekstin perusteella. Mikäli olet nähnyt näitä naissankareita tarpeeksi pelastamassa maailmaa pahoilta valtarakenteilta, tämä ei missään nimessä ole sun juttu. Koska luin vähän aikaa sitten Lasipalatsin, kaavio tuntui jo vähän liiankin tutulta. Mutta tämä on parempi, vaikkei järin mieleenpainuva. Olen tosin ya- fantasian & -dystopian suurkuluttaja, joten tämä menee siksi leikiten. 

Monesti kirjoissa päähenkilön ajatuksenjuoksua saa manata ja useasti. Tässä ei tarvinnut kuin pariin otteeseen vähän ihmetellä, mikä on kovempi saavutus kuin uskoisi. (Esim. Jouduttuaan prinsessaksi Mare valittaa menettäneensä kaiken, mutta toisaalta sen perhe on hengissä ja voi melko hyvin. Joo, huonosti meni, mutta ois voinu olla asiat huonomminkin.) Romantiikka ei vie hahmoja kuin litran mittaa, vaan tärkeämpiäkin henkilöitä on kuin tää just pari päivää sitten tavattu prinssityyppi. Osin ennalta-arvattavaa, osa käänteistä tulee yllätyksenä. Jonkin verran tarina kärsii siitä, että henkilöt, joiden ehkä pitäisi juonen mukaan kuolla, säilyykin hengissä maagisesti. Ei siis ihan Game of Thronesia (tosin ei ne aina niin kuolleina pysy siinäkään) Toisaalta diggaan onnellisista lopuista...

Joihinkin hahmoihin kaipaisi myös syvyyttä. Etenkin alussa Maren ja Kilornin suhde on hyvin yksioikoinen. Keskivaiheilla pystyy jo itse täyttämään tyhjiä kohtia. Voi hyvin olla, että Kilorniin ja vastarintaliikkeen tyyppeihin tutustutaan paremmin seuraavissa osissa. 

Puutteista huolimatta oikein vetävää viihdettä.

---

tähän. 

 

Celaenan salamurhaajataitoja ja ennen kaikkea taipumuksia ei nähdä loppujen lopuksi kovinkaan paljoa. Alussa hän pyörittelee päässään eri pako- ja murhaamisskenaarioita kiitettävästi, mutta se poistuu loppua kohden. Hän ottelee hyvin, mutta onko kilpailussa otteleminen _sala_murhaamista... 

Celeana on ylpeä ja pinnallinen, vähän ailahtelevainen ja eloisa teini. Tätä kuitenkin ihan virkistävällä tavalla. Ihan miellyttävä hahmo -etenkin jos jatkossa tajuaa pinnallisuutensa olevan aika typerää. Mutta kirjan mittaan hän ei vaikuta juuri ollenkaan salamurhaajalta. Salamurhaajakoulutus on vain jonkinlainen syy saada kätevästi taistelutaitoja ja syy joutua vankilaan ja sieltä tähän tilanteeseen. Tai miten sen nyt sanoisi - Celaena ei vaikuta siltä, että olisi elänyt sellaista elämää mitä on elänyt. Ja epäuskottavuutta lisää hänen kiinnostuksensa Dorianiin. Dorian ja Celaena eivät vaikuta yhteensopivilta etenkään Celaenan taustaa miettien, ja jos he päätyvät lopussa yhteen kuten olen aavistellut, olen pettynyt.

 

Kilpailun osanottajiin olisi voinut myös paneutua paremmin. Voi olla, että niin tapahtuu jatkossa, mutta nyt he vaikuttivat hyvin kiiltokuvilta. Ottaen huomioon, että monilla oli kilpailussa kuitenkin paljon pelissä, tunteita tuntui hyvin vähän. 

 

Mutta siitä huolimatta luin kuitenkin loppuun asti yhden päivän aikana ja pidin siitä. Kirja oli melko paksu, mutta tylsiä hetkiä ei oikeastaan ollut. Rytmi toimi. Kirjasarjan suhteen ollaan hyvällä pohjalla, mutta jatko näyttää, edetäänkö tällä tähtimäärällä vai romahdetaanko pohjamutiin. Odotan innolla seuraavaa. 

 

Toivoen, että kirjoja lakataan markkinoimasta verraten niitä parempiin kirjoihin,

Wispie

 

ps. Mutta se koira, se koira oli niin turha??