Pisteet huikealle mielikuvitukselle. William Gibsonin diggaajana lähdin innolla lukemaan, kirjan maailmassa on jotain samaa kuin Gibsonin parhaissa, vaikka sitten toisaalta ei yhtään.
Kuitenkaan en pidä sinänsä tätä kaiken ... (lisää)
hehkutuksen arvoisena. Hieman keisarin uutta vaatetta on pitää tätä "tulevana klassikkona". Aidossa klassikossa on myös panostettu tarinaan, syvälliseen juoneen ja ikimuistoisiin henkilöihin. Klassikko myös ehkä sanoo jotain jostakin.
Rajaniemen ovelassa maailmassa kirjailija pääsee kerrassaan loistavan mielikuvituksensa avulla hyvin hyvin vähällä panostuksella. Mitä vain voi tapahtua, ja mitä tahansa sanoja tai sanoja muistuttavia selitteitä, tapahtumia, hahmoja, "juonikäänteitä" jne. voi kirjoittaa ilman mitään pelkoa siitä, että kukaan ymmärtää edes kyseenalaistaa, onko tapahtumilla oikeasti loogisia syy-seuraussuhteita. Itse asiassa millään ei ole mitään väliä, mikä tässä minusta eniten menee pieleen samalla kun se jossain kohdissa kiehtoo. Itse "juoni" on melkoisen kevyt ja suoraviivainen, hahmot pelkkiä ohuita pintaraapaisuja. Sen sijaan kaikenlainen käsittämätön sanasto, sirpaleinen ja hyperkauas tulevaisuuteen sijoittuva sopivasti outo maailma pitävät mielenkiintoa yllä.
Jatko-osista ei sitten käsitä enää senkään vertaa :)
