Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Jäi hieman ristiriitainen tunne tästä. Pidin erittäin paljon historiallisesta kuvauksesta, jonka avulla pystyy hyvin imeytymään ajan maailmaan. Myös hahmot on kuvattu hyvin eläväisesti. Odotin kuitenkin ehkä enemmän juonittelua ja vähemmän eri taisteluiden kuvauksia (hahmojen näkökulmasta, joilla ei ole kovinkaan merkittävää poliittista vaikutusvaltaa). Loppua kohden alkoikin iskeä taisteluväsymys, koska tarina on niin täynnä melko järjettömältä tuntuvaa väkivaltaa. Lisäksi näkökulmat ovat hieman yksipuolisen tuntuisia, koska suurimmaksi osaksi äänessä ovat sotaisat, keski-ikäiset miehet. Sentään joukkoon kuitenkin mahtuu myös Margareetta, mutta tämän hahmo muuttuu loppua kohden tylsemmäksi, kun tämän rooliksi tuntuu jäävän vain huolehtia miehensä puolesta.
Melkein jopa ensiosaa parempi nuorten seikkailukirja - ja sai aikuisen lukijan ikävöimään isollä ässällä Seikkailukirjoja. Siinä, missä "Suden veli" ponnisteli esitelläkseen esihistoriallisen spefimaailmansa lukuisat ihmisheimot, luonnonolot ja mystiset pahikset, "Henkivaeltaja" saa oikeasti seikkailla ja selviytyä sen maailman sisällä, hahmotella heimojen välisiä eroja, ja tuoda pahantekijät estradille.
Täytyy sanoa, että olin kuullut tästä kirjasta paljon aika negatiivistakin arviota eikä tämä nyt ehkä ollut sellainen jota eniten kirjastosta odottelin, mutta voi pentele sentään. Aloitin tämän eilen ja luin kaikki vajaa 700 sivua yhden päivän aikana. Tämä imaisi mukaansa ihan totaalisesti. Hopeaeliitti on kuin Nälkäpelin ja Siiveniskun lehtolapsi, jossa on hiukan piirteitä molemmista sarjoista, mutta silti se on täysin omanlaisensa. Pidin todella paljon tästä sotilaskoulumeiningistä ja näistä kaikista hahmoista. Ensimmäistä kertaa elämässäni taisin rakastua kirjan naispäähenkilöön. Hän oli vahva, sarkastinen ja luupäinen ja sai komean komentajan repeilemään liitoksistaan enemmän kuin kerran. Se oli oikein viihdyttävää luettavaa. Tämä kirja on kuin humalainen kesäkimara, jossa flirtti lentää puolin ja toisin, ja chilitkin hitusen roiskahtelee tarinan edetessä, mutta samalla kouluttaudutaan maailman parhaiksi eliitin sotilaiksi. Loppua kohden asioita vähän paljastuu lisää ja tarina jää sellaiseen kohtaan, että toivoisi jo saavansa toisen osan käsiinsä. Äärettömän viihdyttävä ja nopeatempoinen tuotos, jota suosittelen ehdottomasti!
Anders-kirjastot eivät ole tilanneet tätä kirjaa lainkaan.
Eivätkä tilaa. Näin kerrottiin kun kyselin...
Näin Keski-Pohojanmaalla, jossa ruotsinkielisiä kirjoja kyllä löytyy.
Jos olisi rahaa niin ostaisin, koska mutu-tuntuma sanoo, että voisi olla hyväkin.
Pentele!
Viillot on Veronica Rothin duologian ensimmäinen osa, joka sijoittuu galaksiin, jossa ihmiset saavat fantastisia voimia mysteerisestä pyörteestä. Kirjan kaksi päähenkilöä, Akos ja Cyra, elävät planeetalla, jonka kaksi kansaa ovat konfliktissa toistensa kanssa. Thuvelaiset ovat rauhanomaisia, jääkukkia viljelevää kansaa planetaan kylmällä navanpuoliskolla. Shotetlaiset sen sijaan harjoittavat taistelutaitoja, käyvät jokavuotisella vaelluksella joistakin planeetoista ja tekevät viiltoja käsivarteensa merkitäkseen menetyksiä. Cyran pyörrevoima ilmenee hänen kokemanaan kroonisena kipuna kuin myös muihin kohdistettavana kipuna, voima jota hänen veljensä Ryzek käyttää pelotellakseen alamaisiaan, kun taas Akosilla on voima turruttaa muiden pyörrevoimat. Kyse onkin eräänlaisesta Romeo ja Julia -tarinasta avaruudessa, kun Cyra ja Akos alkavat ihastumaan toisiinsa.
Kirja on varsinainen sivun kääntäjä. Erittäin sujuvasti luettava jännittävä kirja, missä on paljon yllättäviä juonen käänteitä (ehkä vähän liikaakin – alkoi niiden teho jo jonkin verran kärsiä). Epäuskottava joo, mutta viihdyttävä kuitenkin. (21.3.2022)
Todellakin toivon että tältä kaverilta tulee lisää kirjoja. Ihanan pöhelö Linnunradan käsikirja liftareille hengessä ????
Yil 20 000 vuoden päässä tulevaisuudessa ihmiset ovat levittäytyneet ympäri Linnunrataa. On perustettu galaktinen imperiumi, joka on tähän saakka vaikuttanut ikuiselta mutta joka on pinnan alla rakoillut jo pitkään. Alkunsa saa Säätiö, mystinen organisaatio, tarkoituksenaan ei estää edessä häämöttävää romahdusta vaan lyhentää romahdusta seuraavan kaoottisen kauden pituutta.
Kiehtova idea ja tarina piti otteessaan loppuun asti. Loppu oli kirjan muuhun etenemiseen verrattuna aika nopeatempoinen. Olisin mielelläni lukenut tätä pidempäänkin.
Luin Maija Poppasen kirjoitetussa muodossa ensimmäistä kertaa Jaana Kapari-Jatan suomentamana ja Marika Maijalan kuvittamana. Idea Maija Poppasesta on varsin ihana ja tarinoissakin on maagisuutta, mutta jokin tökki pahasti. Ensinnäkään en pitänyt käännetyistä nimistä, jotka olivat v. 2010 käännöksessä vanhahtavia. Maijalan kuvitus oli kamalaa. Minulla oli suorastaan vaikea sietää sitä. Ehkä jokin toinen painos olisi ollut minulle parempi, mutta tämä ei uponnut lainkaan.
Witcher 3-pelin ja tv-sarjan kautta löysin tieni tähän kirjasarjaan. Aluksi teos jäi kesken hieman sekavan rakenteensa vuoksi mutta toisella yrittämällä se tuli luettua parissa päivässä. Pärjääkö tämä Tolkienille, Lewisille tai Hobbille? Ei. Pärjääkö tämä Williamsille tai Eddingsille? Todellakin, päihittää ne mennen tullen. Ensimmäinen osa taustoitti hyvin sekä peliä että tv-sarjaa, jota en Cavillin poistumisen jälkeen kylläkään ole seurannut. Hyvää, kevyttä lukemista perinteisen fantasian ystävälle.
Paitsi kehystarinan Eragon, myös Paolini itse tuntuu katselevan mennyttä uhoa ja seikkailua aikuisen uupuneella, huvittuneella kaiholla. En ole novelli-ihmisiä, ja olin ikävä kyllä unohtanut ison osan Perillisen fantasiajargonista, mikä vähän kampitti alkuun. Lopussa on kuitenkin pieni apusanasto, ja lyhyet tarinat sopivat mukavasti hiljaisen työpäivän lomassa luettaviksi. Varsin passeli aikuisen satukirja, varmasti mukiinmenevä myös nuoremman ihmisen kokeilufantasiana tai lohikäärmeratsastajien maailman jatkeena.
Luin kirjat (ja katsoin leffan) Eragonista kauan sitten, ja viimeisen osan saagaa luin englanniksi, jotten joutuisi odottamaan käännöstä. Sarjaa on läpi sen koko taipaleen värittänyt ensimmäisen osan saama huomio geneerisyydestä ja kahluusyvyydestä, ja luulen, että Eragonin jälkeen koko loppusarja olikin yritys kypsyttää Perillisestä jotakin muuta ja jotakin parempaa ja suurempaa.
Perillinen-sarjan lukeneelle ja siitä käytyä keskutelua seuranneelle Kulkurin, noidan ja lohikäärmeen parasta antia onkin kurkistus varhain läpi lyöneen suursarjan myöhempään tomuttamiseen ja uuteen maailmassa leikkimiseen, kuten loppusanoissa todetaan. Christopher Paolinin lisäksi kirjailijana on myös tämän sisar Angela Paolini, joka ei valitettavasti saanut nimeään kanteen, mutta kirjoitti kivat saatesanat hänkin.
Kehyskertomuksessa lohikäärmeratsastajien uutta akatemiaa ja turvapaikkaa perustava Eragon pohtii seikkailujensa jälkeen, mitä tehdä nyt, kun edessä on (oikea tylsän aikuisen toimistoduuni) valtava vastuu eri fantasiakansojen rauhantyöstä ja tulevien lohikäärmeiden ja ratsastajien koulutuksesta. Hänelle kertovat tarinoitaan niin kuolleiden lohikäärmeiden sydämet, vieraileva yrttinoita Angela kuin myös iltaa istuva joukko urgaleita eli sarjan vähä vähältä syvemmäksi pelastettuja örkin vastineita. Jokainen näistä tarinoista tutustuu sellaisiin hahmoihin tai näkökulmiin tai kulttuureihin, jotka varsinaisen sarjan varrella jäivät pienemmälle huomiolle.
Käännöksessä oli valitettavasti muutama hassuus, joista näki, että Paolini on kääntäjää hauskempi ja luovempi. Se, mikä oli käännetty periaatteessa oikein ja suoraan maitohorsmaksi, on tietysti englannin "fireweed" eli tuliruoho, ja siksihän se olisi käytössä lohikäärmeiden vatsavaivoihin tepsivänä yrttinä. Ainakin kerran kolmosnovellissa Mato oli loitsuun jäänyt sekä sen loitsukielinen että englanninkielinen käännös väliviivalla, vaikka virkkeessä erikseen sanottiin hahmon käyttävän ”vain yhtä ainoaa sanaa”…
Yllättävää kyllä, alkukankeuden jälkeen teos jopa vähän käännytti mua novellien puoleen. Vaikka tässäkin teoksessa oli kaksi eri kirjailijaa (ja heidänkin kesken kolmessa novellissa oli isoja tyylillisiä eroja, kakkosnovelli Noita on melkein epistolaaritekstiä), kehyskertomus ja samaan maailmaan sijoittuminen auttoivat siirtymään tekstistä toiseen oikein sujuvasti. Kehyskertomuksen pieni puisevuus jopa innosti hyppäämään äkkiä seuraavan erillisen tarinan pariin.
Lohikäärmeitä oli kyllä yllättävän vähän, mutta viimeinen kansansatumainen hirviöjahti oli jännittävä ja tarjosi tarpeeksi.
Heikko ja sekava tekele, täynnä kirjoitusajalleen tyypillisiä kliseitä. Taustalta puskee myös varsin tympeä ajatusmaailma. Tiukkaa teki lukea tämä kirjan irvikuva loppuun.
Ensimmäinen lukemani Holdstockin kirja ja vakuutuin. Oivaltavaa tekstiä ihmiselle vieraan rodun kohtaamisesta ja rinnakkaiselon mahdottomuudesta ihmisen perusluonteeseen kuuluvan tuhoamis- ja valtaamisvietin vuoksi. Kaikesta huolimatta jopa varsin lohdullinen tarina.
Oikeusjuttu on omituinen ja epämiellyttäväkin teos. K on syytettynä jostain rikoksesta, jota ei kerrota lukijalle, eikä K:lle itsellekään. Hän kuitenkin vannoo syyttömyyttään, mutta lukijana en ole varma. Ympärillä tapahtuvista asioista minua häiritsee miten naisia tarinassa käsitellään. Ehkä se vaikuttaa asiaan, etten tiedä miten suhtautuisin itse K:hon. Tämä teos on varmaan analysoitu puhki, mutta minulla ole siitä mitään filosofista sanottavaa. Aivan kuin olisin nähnyt jokseenkin oudon painajaisen.
Odotin Varkaiden akatemia -sarjan päätökseltä kohtalaisen onnistunutta ratkaisua Jotenkin laimealta se kuitenkin tuntui. Jännite oli kadoksissa, eikä oikeastaan ollut väliä, miten kaksi sarjan tärkeintä tapahtumaa hoidettiin. Harmi. Sinne keskitason nuortensarjojen joukkoon tämä nyt kokonaisuutena jää.
Nainen jää vangiksi näkymättömän seinän sulkemaan piiriin. Mikä seinä on? Miksi se ilmestyi ja miksi juuri sinne, missä kaupunkilaisnainen sattui viettämään leppoisia maalaispäiviä?
Näihin kysymyksiin ei Seinässä oikeastaan edes etsitä vastauksia. Ne kyllä vierailevat naisen mielessä silloin tällöin, mutta hän aavistaa niiden kuolettavuuden. Hän toivoo pelastusta, vaikkei uskokaan sen koskaan tulevan. Ennen pitkää hän hyväksyy kohtalonsa: seinä merkitsee rajat hänen loppuelämälleen.
Odotin innolla tätä toista osaa, joka paljastui aika pettymykseksi! 200 ensimmäistä sivua oli pelkkää jäppäämistä. En kuitenkaan antanut periksi ja luin loppuun, sanotaanko näin että viimeiset 70 sivua ja kirja alkoi tuntua oivaltavia jännältä taas, lukuunottamatta viimeistä lukua joka oli aika mielenkiintoinen käänne.
Sir Arthur Conan Doyle sai Sherlock Holmes -tarinoiden johdosta maineen itsekin mestarietsivänä, mikä hän ei oikeasti ollut. Toimeliaana miehenä hän kuitenkin osallistui mielipiteineen rikosten ratkaisemiseen, joista kahteen niistä keskitytään tässä kirjassa. Molemmat rikokset olivat murhia. Sen ihmeempää auktoriteettia Doylella ei ollut, vaikka teräviä huomioita tekikin. Doyle oli ilmeisesti myös spiritualismin vankkumaton kannattaja ja on kirjoittanut aiheesta tietokirjankin. Yllättävää tietoa tästä Ryynäsen teoksesta tulee ilmi, kun en ollut aiemmin perehtynyt tarkemmin kirjailijaan. Ei ehkä henkilöhistoriana kaikkein kiinnostavin teos kuitenkaan.
Taran päivät marraskuun 18. jatkuvat ja aika tuntuu kuluttavan. Resurssit vähenee, porukka vaihtelee, ja ajan kulku alkaa tuntua entistä raskaammalta. Tara kaipaa takaisin normaaliin.
Vaikka tarinointi on sujuvaa, siinä ollaan todella jämähtäneessä tilassa. Lukijanakin entistä enemmän. En oikeastaan enää nauti sarjan lukemisesta, mutta jos tämä kahdessa seuraavassa kirjassa päättyy, niin katson loppuun, mikä on kirjailijan ratkaisu.
Margaret Atwoodin elämäkerta, Elämäni, on paljon värikkäämpi ja eläväisempi kuin mitä tylsä nimi ilmentää. Atwoodin nuoruusvuodet perheensä kanssa Kanadassa on täynnä elämyksiä ja luontokokemuksia, jotka jatkuivat myös aikuisena elämänkumppanin ja lasten kanssa. Yksityiskohdat maalla elämisestä vanhoissa maataloissa kotieläinten kera on välillä hilpeää luettavaa. Kirjojen julkaisemisiin liittyvät vaiheet ja taustat ovat myös kiinnostavia, mutta en välttämättä ollut kaikista yksityiskohdista kiinnostunut. Samalla avautui näkymää kuitenkin koko kanadalaiseen kirjallisuus- ja julkaisukenttään.
Suomennoksena yli 700-sivuinen teos kattaa paljon ja vielä vähän enemmän. Ja luonnollisesti loppua kohden tarinaa riittää myös Orjattaresi ja Testamentit sekä Nimeltään Grace -tv-sarjoista, joissa Atwoodilla oli kaikissa cameoroolit.
Kirjassa Atwoodin kumppani Graham Gibson saa reilusti huomiota ja tällä olikin paljon samoja intressejä kuin Atwoodilla. Pitkän suhteen päättyminen toisen kuolemaan on aina raskasta kertoa ja lukea. Elämäni on elämäkertana keskivertoa kiinnostavampi ja parempi, mitä olen hetkeen lukenut.
Kirja oli ensinmäinen kyseisen kirjailijan kirjoista. Yksi parhaista lukemistani kirjoista.
Helposti lähestyttävää perushyvää perusfantasiaa. Luulen – ja tarkoitan tämän pelkästään hyvällä, koska viihdyin lukiessa itsekin – että alun hyökyaaltohistoriikista selvinneenä myös esim. romantasian lukijoille tämä voisi olla hauska kurkistus laajempaan klassisen fantasian kenttään. Lopulta romantasiagenre ammentaa tosi paljon juuri Eddingsin tyylisestä setistä.
Ystävät hämärän jälkeen on pyörinyt TBR-listallani kauan ja päädyin vihdoin kauhukirjan nälässä ottamaan kirjan työn alle ja kirja tulikin luettua kahteen päivään melko suuresta sivumäärästään huolimatta. Teoksessa oli jotain Kingimäistä nostalgiaa, joka oli kuitenkin näin suomalaisena helpommin lähestyttävää, sillä kirja kuvaa hienosti harmaata ruotsalaista lähiöelämää kaikkine surkeuksineen. Teoksen ilmapiiri on kaikkinensa harmaa ja vetinen, mikä ylläpiti mielestäni hyvin kauhuelementtejä. Mielestäni kirjan parhaat kauhuelementit eivät koostuneet yliluonnollisista asioista vaan arjen kauhuista. Pidin Lindqvistin ihmislähtöisestä kerronnasta ja kirja sisälsi paljon syventymistä hahmojen pimeille puolille.