Uusimmat kirja-arviot

---

sinne tänne, mutta hänen tiensä risteää papin kanssa useita kertoja, vaikka parempi olisi ollut, jos mies olisi pysynyt kokonaan poissa kuvioista.

Kirja on ainakin puolet lyhyempi kuin jotkut Kingin mammuttiteokset, mikä on hyvä juttu, sillä tarina pysyy koossa ja tyhjäkäynti vähäisenä. Päähenkilö on eksynyt ajelehtija, joka seilaa päämäärättömän oloisesti kummallisesta tilanteesta toiseen, mutta mitään varsinaisesti turhaa kirjan sivuilla ei mielestäni ole.King käsittelee uskontoa varsin kriittisesti, mutta ei saarnaten, vaan sanomansa juoneen tiivisti liittäen. Jumalan ja tuonpuoleisen lisäksi paljon alaa saa myös rokkenroll-musiikki, onhan päähenkilö kokenut kitaristi ja ryyppääjä. Biisien nimiä luetellaan tämän tuosta ja keikkalavat ja studiotkin tulevat tutuiksi. Kunnon kauhutunnelmiin päästään vasta lopussa, mutta viimeiset luvut ovatkin sitten melkoista tykitystä.

---

pahkaa.

Katniss on rohkea, sisukas ja aito päähenkilö, jolla on myös heikkoutensa. Pidin hänestä paljon lukiessani kirjaa, ja kykenin samaistumaan yllättävästi todella aidosti häneen. Peeta ja Haymitch hyppäsivät myös aivan suosikkeihini ja nämä kolmehan ovat mahtavia yhdessä! Koko kirjan teema, maailma ja tarina plus yksityiskohdat ovat hiotut ja todella karmivan aidon oloiset, ja sarja on yksi suosikeistani ikinä <3

Jatko-osissa mukaan hyppäävä Finnickvie itsensä suosikikseni, muttei ehkä tavalla millä olettaisimme hänen sen tekevän..

Nälkäpeli jätti minuun pysyvän jäljen ja tulee aina kuulumaan kirjallisuuteni suosikeihin..Ja siitä todella löytyy myös pintaa syvempi tarina.

Suosittelen ehdottomasti jokaiselle, jolla siihen tiettyä sisua löytyy!

---

jaksanut innostua. Kirjassa ei ollut syvyyttä, se ei herättänyt (ainakaan kauhean myönteisiä) tunteita. Kyllähän tämän kirjan nyt silti luki, mutta en pahemmin välitä lukea romanttisia kirjoja.

 

En yleensä lue zombi-kirjoja mutta tämä kirja oli silti mielestäni hyvinkin viihdyttävä. Juoni on kirjassa mukaansatempaava ja saa lukijan kiinnostumaan kirjasta ja sen aiheesta syvemmin. Teksti on välillä vaikeaselkoista, kun kerrotaan sienen leviämisestä, sekä sen vaikutuksista ihmiskehoon. 

   Pidin siitä, kuinka kirja tarraa lukijan otteeseensa jo heti ensimmäisessä luvussa ja tarina alkaa siitä samantien. Useimpien lukemieni kirjojen päähenkilöt ovat yli 16-vuotiaita ja yllätyin, että vaikka Melanie on niin nuori, hänestä on tehty jollain tapaa helposti samaistuttava. 

   Mielestäni kirjan vahvuus ei ole hyvät henkilöhahmot, joihin syvennytään kunnolla, vaan intensiivinen juoni. Koska henkilöhahmot jäävät hieman pinnallisiksi heidän kohtalonsa (esim. Sotilaiden ja tohtorin kuolemat) ei kosketa tavalla, jolla ne voisivat koskettaa tämän tyylisissä kirjoissa. Pidin siitä, että Melanie oli hyvin neuvokas nuori tyttö, joka tietää omat rajansa ja kohtelee kaikkia samanarvoisesti. Hänen päätöksensä lopussa tuntuu samanaikaisesti juuri oikealta ratkaisulta, mutta silti samalla toivoisi, että olisi ollut toinen ns. parempi keino pelastaa maailma. 

  Kaikinpuolin oikein ihanaa ja samalla raakaa luettavaa. Tykkäsin kovasti!

 

Nappasin tämän kirjan kirjastosta, sillä ystäväni oli suositellut sitä minulle erittäin lämpimästi. Kirjan kansikin oli hieno ja takakansitekstin luettuani odotukseni olivat aika korkealla. Oli kiva, että jo kirjan alussa tapahtui hyvin tärkeitä ja kiinnostavia tapahtumia. Minusta ainakin tuntui, että kirjassa tapahtui koko ajan jotain mielenkiintoista. Pidän paljon sellaisista kirjoista, joissa keskitytään myös enemmän historiaan ja etenkin aikamatkaus on kiinnostavaa, ja myös siksi pidin tästä kirjasta.

Kirjan päähenkilö on tavallinen nuori tyttö. Olisin halunnut häneen enemmän jotain erilaisuutta vintagevaatteiden lisäksi, sillä todella monessa kirjassa on hyvin samanlainen päähenkilö: lyhyt ja itseensätyytymätön nuori tyttö, jolla on hammasraudat. Pidin kuitenkin hänen luonteestaan; itsevarmuudesta, pienestä ujoudesta ja auttavaisuudesta. Luonteeltani pystyin välillä samaistumaan häneen.

Kuitenkin tältä kirjalta odotin enemmän seikkailua ja etenkin jännitystä. Esimerkiksi kirjan teemassa tai juonessa oli jotain sellaista, minkä takia tiesin Louisen pelastuvan laivalta jo ennen, kuin se tapahtui. Jotenkin se oli vain selvää. Kirjassa olisi voinut olla enemmän jännittäviä kohtauksia tai Louisella enemmän ongelmia laivalta pois pääsemiseen.

Mutta kokonaisuudessaan pidin kirjasta paljon. Annoin tälle kirjalle neljä ja puoli tähteä, koska kirja oli alusta asti todella mielenkiintoinen, vaikka lopusta en pitänytkään paljon. Kirja oli lopetettu hyvin.

Kirjastossa ajattelin, että teoksen on oltava jokseenkin hyvä/omaperäinen, koska siitä on tehty elokuva, mutta näköjään pitää alkaa hiljalleen luopua siitä lukuperiaatteesta. Teos tuntui tarttuvan jokaiseen paranormaalin romanssin kliseeseen. Toisaalta täytyy teoksen kunniaksi sanoa, ettei se ilmestymisajankohtanaan 2009 ehkä ollut vielä niin kulunut kuin millaisena se nyt tuoreen suomennoksen myötä näyttäytyy.

Minua häiritsi siis muunmuassa juoni, jonka piirteet ovat myös noin tuhannessa muussa teoksessa: Nolaaminen koko koulun edessä. Poika joka vaikuttaa etäiseltä mutta joka on pakko saada. Toinen poika joka on myös tosi söpö. Päähenkilö Luce, joka tietää ettei hänen pitäisi tehdä jotain (esim. tavata Camia pojan sekoiluiden jälkeen), mutta kuitenkin tekee ja saa samalla lukijan takomaan päätään seinään. Kaiken kruunaa se, että teoksen kirjoittanut Lauren Kate on järjestänyt jopa kunnon kukkotappelun söpöjen poikien välille!

Olisin halunnut lukea rutkasti enemmän Lucen tunteista. Nyt Luce otti kaiken annettuna ja itsestäänselvyytenä, jopa puheet yliluonnollisuuksista jotka olisivat saaneet useimmat soittamaan psykiatrin paikalle. Lisäksi Lucen pakkomiellettä Danieliin oli vaikea (mahdoton?) ymmärtää, mikä oli sääli koska koko juoni rakentuu tämän pakkomielteen varaan. Täytyihän vetovoiman olla hämmentävää myös Lucelle, mutta hän ei juurikaan kyseenalaistanut sitä, etteikö hän voisi saada koko koulun komeinta poikaa itselleen ja etteikö hänen ylipäätään pitäisi saada poikaa huolimatta siitä, miten töykeästi tämä käyttäytyy. Lucen olisi myös luullut olevan enemmän sekaisin menneisyydessään tapahtuneen tulipalon takia. Ja mitä olivat ne muka-ovelat vihjaukset muiden henkilöiden yliluonnollisista kyvyistä?

Teoksen asetelmissa oli kuitenkin potentiaalia, mutta toteutus jäi aika ohueksi. Henkilöhahmoissa ei esimerkiksi ollut juurikaan syvyyttä. Lauren Kate oli kyllä kirjoittanut henkilöihinsä joitain yksityiskohtia ja pieniä piirteitä, joihin lukija voisi tarttua, mutta hän vain mainitsi ne yhdessä kohdassa eikä hyödyntänyt niitä enää toiste. Henkilöhahmot olivat yksipuolisia senkin takia, että he olivat yhtä lailla muotista vedettyjä kuin juonikin: päähenkilö, päähenkilön (huomattavasti vähemmän viehättävä) kaveri, ihastuksen kohde ristiriitaisine viesteineen, tyttö jonka luulee seurustelevan ihastuksen kohteen kanssa, toinen söpö poika ja ilkeä kiusaaja. Olin toisaalta iloinen siitä, että Gabbe osoittautuikin ihan mukavaksi – ainakin jotain kehitystä tapahtui jossakin.

Teos oli valitettavan epärealistinen henkilöiden lisäksi myös miljöön puolesta. En tiedä miten jenkeissä asiat hoidetaan, mutta omaan silmääni kotikoulu vaikutti aika epämääräiseltä paikalta oppitunteineen ja rangaistuksineen. Voihan sellaisia olla olemassa, mutta fiktiivisessä teoksessa se jotenkin vetää maton kaiken muun alta. Ja mitä sairaalan toiminta oli olevinaan? Miksi sinne annettiin tulla puoli koulua ja miksi Arrianella oli sairaalassa rullaluistimet? Entä miksi jokainen kasvi, jonka Luce näki, mainittiin lajiltaan? Kaipaamiani yksityiskohtia siis tavallaan oli, mutta ne eivät linkittyneet yhtään mihinkään.

Varjot olivat mielestäni mielenkiintoinen lisä, mutta niiden toteutus ontui. Ehkä ne pelottivat Lucea, mutta kirjailija ei missään vaiheessa saanut lukijaa pelkäämään. Siinä yksi teoksen ongelmaista piileekin: hahmot kyllä tunsivat asioita, mutta Kate ei imaise lukijaansa tunteisiin mukaan. Sivut kääntyvät – ei vetävän juonen takia vaan siksi että teoksen kieli on yksinkertaista ja koukutonta – mutta lukukokemus jää etäiseksi.

Jätän maininnan tasolle loppuratkaisun (voi ei, Lucea ei ollut kastettu lapsena!) ja epäonnistuneet yritykset hyödyntää kristillistä perinnettä ja mytologiaa.

Lopuksi täytyy myös antaa hiukan risuja suomennokselle. Paikoin tuntui siltä, että suomentaja tavoitteli nuorison käyttämää kieltä, mutta se teki lukemisesta vain kiusallista (kundi-sana…). Jos tällainen paranormaali romantiikka on sitä, joka ylittää Suomessa kustannuskynnyksen (jonka luulin olevan korkea) ja jenkeissä elokuvakynnyksen, niin toivon että kyseisen lajin aikakausi alkaa olla ohitse.

---

kirjoihin, joten ei tässä kirjassa turhaan jossiteltu. Yön kirous ei ollut pettymys, mutta ei suuremmin yllätyskään. Toivon seuraavan kirjan olevan jotakin enemmän.

Valinta-sarja...Mistä tästä nyt aloittaisi? Pidin kyllä tästä kolmannesta osasta enemmän kuin Eliitistä, mutta Ainoa ei ollut niin hyvä kuin ensimmäinen kirja. Ainoa oli kyllä suuri parannus Eliittiin verrattuna. Tartuin tähän kirjaan ihan mielelläni, enkä kadu että luin sarjan, mutta se ei kylläkään pääse kunniapaikalleni kirjahyllyssä. Sarja oli ihan ok, mutta ilmankin sitä olisin pystynyt elämään. 

Sitten hahmot. America jatkoi edelleen draamailuaan, mutta olin iloinen kun hän viimein sai tehtyä päätöksensä. Maxon taas alkoi jopa liian imeläksi parin kertaan. Aspen taas oli kunnon yllätys. Inhosin häntä syvästi ensimmäisessä osassa, mutta nyt oikeastaan pidin hänestä, hän tuntui välillä olevan ainoa jolla oli järkeä päässään. Tästäkin huolimatta shippasin koko ajan Americaa ja Maxonia. En kyllä osaa sanoa miksi. Mitä muihin hahmoihin tulee... Celeste oli positiivinen yllätys myös. Hänestä tuli loppua kohden todella mielenkiintoinen hahmo ja lähes suutuin, kun hän kohtasi loppunsa. Joissain kohtaa koin hänet jopa mielenkiintoisemmaksi kuin American. Olisin halunnut tietää mitkä Krissin ajatukset ja tunteet olivat valinnan päätyttyä. Jotenkin minusta tuntui että kirjailija hätiköi loppua kohden. Koko kirjan loppuratkaisu oli sisällytetty vain pariin lukuun.

Sitten Elise, hänestä tunnuttiin tekevän hirveä stereotyyppistä aasialaisnuorta, joka ei missään nimessä saa epäonnistua ettei hän aiheuta häpeää perheelleen. Tästäkin olisi voinut kertoa enemmän, eikä vain olettaa että lukijat hyväksyvät asiat sellaisenaan. Uusi hahmo Paige, koin hänet aika turhaksi hahmoksi. Hän vain ilmestyi ja sitten katosi yhtäkkiä tekemättä sen enempää. Hänelle oli varmaan jonki tarkoitus, mutta Cass varmaan luopui ideasta kesken kaiken.

Kirjasarjan alussa America osallistuu Valintaan miellyttääkseen äitiään. Nyt American äiti ei juurikaan suhtaudu Valintaan mitenkään. (Ymmärrettavää sinänsä, sillä hänen miehensä kuoli, mutta olisi kuin hän olisi unohtanut Valinna koko olemassaolon.) Kota vaikutti mielenkiintoiselta hahmolta, mutta hänestäkään ei saanut juuri mitään irti, muuta kuin että hänellä on huono asenne. Olisin halunnut tietää mikä häntä ajaa niin kovasti nousemaan kasteja ylöspäin ja mikä hänen huonon käytöksensä takana oikein on. Kuningas Clarksonista tunnuttiin ihan pakosti väännettävän pahis. Kuningas kuvitteli tietysti tekevänsä oikein, mutta hän vain jäi sellaiseksi epämääräiseksi möröksi taustalle, josta hankkiuduttiin eroon helposti. 

Sitten kirjoittaminen. Pidän Kiera Cassin tavasta kirjoittaa, juoni etenee eikä tylsiä kohtia tule, tosin loppua kohden joitain asioita olisi voinut selittää tarkemmin tai jotenkin ymmärrettävämmällä tavalla. Esimerkiksi Celesten kohtalo. Sen tapahtuminen kerrottiin yhdellä lauseella. Ja se oli siinä. Sitten sen jälkeen America katselee vain ympärilleen kun luoteja lentelee edes takaisin. American oli ehkä tarkoitus olla shokissa, mutta luulisi hänen oppineen jotain lukuisten hälytysten jälkeen. Ja kuka miettii mistä kapinalliset ovat saaneet vartioiden asut, kesken hyökkäyken? America oli kyllä oikeassa: "Tästä tiedosta ei tosin ollut minulle mitään hyötyä." (s.289) Kirjassa oli muitakin epäloogisuuksia, mutta en nyt ala niitä sen enempää luottelemaan. 

Tästä kaikesta huolimatta pidin sarjasta. En tosin tiedä aionko lukea jatko-osat, mutta haluan tietää kuka tämä Henri Jaakoppi on miehiään :DDD (Ja miksi Suomi kuuluu Ruotsiin??). Ymmärrän miksi jotkut pitävät sarjasta todella paljon ja minkä takia jotkut eivät niinkään. Suosittelisin tätä edelleen kevyeksi lukemiseksi kaikille kiinnostuneille. Saa nähdä myös miten sen mahdollisesti tulevan elokuvan kanssa käy.

Caraval on aivan mahtava kirja. Juoni ja toteutus on aivan ensiluokkaista, samoin kirjailijan tapa kirjoittaa. Taikuus on kuvattu kivasti, ja niin että itsekin huokaili ihastuksesta lukiessaan kirjaa.

Hahmot olivat kivoja, ja kirjoitettu hyvin. Scarlett oli kiva päähenkilö, mutta paras hahmo oli Julian. Poika oli samalla kertaa petollinen rakastaja sekä suloinen ressukka. Myös Tella oli hyvä hahmo, selvästi erilainen, kuin siskonsa.

Kirjailijasta vielä sen verran, että hän on juuri se, joka on osannut kirjoittaa mielestäni romanttiset tunteet parhaiten. Vaikka olenkin lukenut paljon kirjoja elämäni aikana, ja suurimmassa osassa niistä romanttiset tunteet ja kohtaukset ovat olleet ihania, niin Caravalissa se menee vielä monta astetta pitemmälle. Kun Scarlett huumaantui Julianista, tuntui että itsekin olisi ollut lumottuna. Caravalissa on jotain taianomaista ja kaunista, ja toivon, että toinen osa ilmestyisi pian.

---

tarinoista esille ja tässä tapauksessa se on mielestäni "Umneyn viimeinen juttu", joka eroittuu eniten edukseen muuten hyvin tasaisesta, totutun vahavasta ja varmasta kynänjäljestä. Toisin sanoen, yleiskuvaltaan tuttua ja turvallista - jälleen kerran.

---

lähes pakkopullaksi. Myös kirjan päähenkilön, Maren luonne ja käytös, alkoivat jopa ärsyttämään minua. 

Voi olla että kirja paranee loppua kohden, mutta nyt ajattelin laittaa kirjan vähäksi aikaa syrjään, jos se alkaisi vaikka myöhemmin kiinnostamaan minua uudestaan.

Tämä kirja oli pitkään niin sanotulla "luen sitten kun minulla on aikaa" listalla. Kun lopulta sain otettua tämän kirjan käteeni, luin Valinnan loppuun kahdessa päivässä. Pidin kirjasta, juoni oli mielenkiintoinen ja en nyt ehkä sanoisi sen olevan uniikki, mutta siinä oli kuitenkin jotain erilaista. En tiedä oliko se sitten dystopinen maailma vai koko ajan käynnissä oleva kilpailu, josta tippui porukkaa pois kuin Nälkäpelistä konsanaan, mikä minua viehättä kirjassa.

En kadu kirjan lukemista, mutta en oikein voi sanoa pitäneeni kirjan hahmoista kovinkaan paljoa. America on itsepäinen ja vahvaluontoinen tyttö, joka ajattelee perheensä parasta, ja osallistuu sen takia kilpailuun, valintaan, jossa Illean tuleva kuningas valitsee itselleen puolison. Maxon taas on prinssi, joka haluaa päättää itse omista asioistaan ja on kyllästynyt muiden määräilyyn. Hän on perinteinen prinssi jolla on kaikkea muuta paitsi vapautta. Aspen taas on naapurin poika, joka rakastaa päähenkilöä yli kaiken. Hahmoista olisi voinut saada aikaan vaikka mitä, mutta jotenkin he jäivät omasta mielestäni hiukan "tyhjiksi". Jotenkin en vain missään vaiheessa alkanut rakastamaan hahmoja. Kirjan loputtua en myöskään saanut sellaista haikea fiilistä kirjan päätyttyä. Tosin haluan kuitenkin tietää mitä seuraavassa osassa tulee tapahtumaan. 

Suosittelen tätä kirjaa niille, jotka kaipaavat elämäänsä jotain helposti sulavaa romantiikkaa ilman sen monimutkaisempaa tai vaikeaselkoista juonta. 

Rakastin tätä kirjaa! Luin tämän heti yhdeltä istumalta. Pidin Kesän miekkaa jo todella hyvänä kirjana, mutta tämä ylitti odotukseni. Kirjassa oli paljon hyviä vitsejä joille nauroin ihan ääneenkin. Moniin hahmoihin pääsin enemmän sisälle tässä kirjassa.

Rick Riordan on ottanut tähän kirjasarjaansa myös erilaisempiakin hahmoja kuin, mitä yleensä näkee nuorten kirjoissa. Kuten Samirahin, joka on muslimi, kuuron Heartstonin ja sukupuolijoustavan Alexin kehen rakastuin heti kun hänet esiteltiin.

Olen lukenut kaikki Percy Jackson kirjat ja ne olivat mielestäni todella hyviä, varsinkin kreikan myrologia oli kiinnostavaa, mutta kyllä tämä kirjasarja jotenkin vain voitti ne. 

Mahtavaa on jos seuraavassa kirjassa todellakin aiotaan sekoittaa kahden eri kirja maailmat hahmot yhteen. Innostuin ajatuksesta, että näin kävisi jo Kesän miekkaa lukiessa, kun selvisi, että Annabeth ja Magnis ovat serkuksia.

Kirja alkoi minusta hyvin käyntiin heti alussa, eikä tässä ollut minkäänlaista alku jaarittelua. 

Hahmot olivat mielenkiintoisia varsinkin päähahmo Evie ja hänen merenneito ystävänsä. Toivon saavani jatko-osissa enemmän tietoa Evien menneisyydestä. Siitä, keitä hänen vanhempansa olivat ja miksi he hylkäsivät hänet.

Kaikilla paranormaaleilla hahmoilla oli omat piirteensä ja niistä kerrottiin hyvin. 

Lendin ja Evien suhde eteni minusta hyvin kirjassa, eikä oltu ensisilmäyksellä umpirakastuneita, mikä on . En pidä liiasta siirappisuudesta ja tässä sitä ei onneksi ollut ainakaan liikaa.

Oli lukemisen arvoinen ja nyt odotan innolla, että saan seuraavan osan käsiini.

---

Kokonaisuudessaan kirja on aika raaka. Se kuvaa välillä melko yksityiskohtaisestikin kidutusta tai jonkun ihmisen tappamista, ihan yllätti. Alku oli minusta todella mielenkiintoinen kun Ten oli Prynnessä, aika brutaalia toimintaa ettenkö sanoisi, se oikeastaan teki vaikutuksen minuun.

Harmillisesti kuitenkin loppua kohden Tenin ihastuttava uhmakkuus ja säpäkkyys jotenkin karisi pois. Olisin ehdottomasti kaivannut hänen asennettaan enemmänloppupuolelle asti. Olihan tässä sitä kliseistä kolmiodraamaa ja melkein jo arvasikin miten tämä kirja päättyy, mutta oli tätä silti aika viihdyttävää lukea. Ihan kyllä mielenkiinnolla jään jatko-osaa odottelemaan!

---

hyppelevän.
Tarina voisi olla kaunis, jos siinä edettäisiin paremmin juonessa, eikä sekaisesti kaikessa muussa ja isommat tapahtumat myös selitettiin niin lyhyesti ja epämrääräisesti, että ne tuntuivat sivujutuilta.
Tämä on ensimmäinen kirja elämässäni, jonka kanssa nukahdin sitä lukiessani, mutta uteliaisuuteni sai minut lukemaan kirjan loppuun saakka. Jatko-osaa tuskin tulen koskaan lukemaan, mistä oli puhe kirjan kansilärpäkkeessä.