Uusimmat kirja-arviot

Legioona jatkaa upeaa sarjaa täydellisesti. Juoni, toteutus ja henkilöt ovat edelleen juuri sitä mitä täydellisessä kirjassa pitääkin olla. Ja kaiken lisäksi nautin suunnattomasti kirjan lopputaistelukohtauksesta. Se oli loistava, eeppinen ja hyppi useiden henkilöiden näkökulmasta niin kuin kuuluukin.

Tässä kirjassa Ember valitsi selvästi Garretin Rileyn sijasta. Niin kuin sanoin jo aikaisempien osien arvosteluissa, minun puolestani kumpi tahansa sopisi Emberille, ja olen edelleen sitä mieltä. Totta kai Riley säälittää minua suuresti, mutta toivoisin, ettei Kagawa sorru samaan typerään käänteeseen, jossa päähenkilön ylijäämä kosia naitetaan väkisin jollekin toiselle tytölle. Niin monissa kirjasarjoissa on valitettavasti tehty juuri näin. Koko kirjasarjan tämä "ylijäämä kosia" on ollut totaalisen rakastunut päähenkilöön, mutta kun päähenkilö valitsee sen "unelmiensa pojan", hän huomaakin yhtäkkiä olevansa ihastunut toiseen tyttöön, jonka kanssa hän päätyy yhteen. Se on todella ärsyttävää, ja mielestäni ihmisten aliarvioimista. Ei kaikkien tarvitse päätyä yhteen jonkun kanssa. Jonkun hahmon voi jättää ihan sinkuksikin.

No, niin. Taas sai tunteet vallan. Palataanpas taas asiaan. Talon-saaga on loistava sarja, ja toivon todella, että viimeinen osa suomennetaan. En anna ikinä Harper Collins Nordicille anteeksi, jos he tekevät saman kuin Into kustannusyhtiö teki Sergei Lukjanenkon Partio sarjalle, ja jättävät viimeisen osan suomentamatta. 

Kapinalliset jatkaa mahtavasti sarjaa. Tapahtumia vilisee, niin ettei tylsiä hetkiä ole, muttei kuitenkaan niin tiuhaan tahtiin, ettei ehtisi vetää välillä henkeä. 

Ember, Garret ja Riley ovat edelleen ihania hahmoja. Olen yllättynyt siitä, että heidän välisensä kolmiodraama ei ärsytä minua. Yleensä en pidä kirjasarjojen "pakollisista" kolmiodraamoista, koska aina toinen päähenkilön "kosioista" ärsyttää minua suunnattomasti, ja toinen taas on täydellinen päähenkilölle, enkä voi ymmärtää, miksi hän epäröi päivänselvää asiaa. Talon-saagassa on kuitenkin ihan eri meininki. Garret ja Riley ovat molemmat upeita hahmoja, ja kumpi vain sopisi täydellisesti Emberille. 

Olin aika järkyttynyt, kun tässä kirjassa kävi ilmi, millainen Dante oikeasti on. Ensimmäisessä osassa ei paljastettu lainkaan hänen ajatuksiaan ja minä sain kuvan, että hän on lämmin ja kiltti "ihminen". Toisin kuitenkin kävi. Niin kuin sanoin, olin järkyttynyt saadessani tietää, kuinka häikäilemätön, itsekäs ja julma hän on. Toivottavasti Emberille selviää, kuka hänen veljensä todellisuudessa on.

Kapinalliset on vahva jatko-osa, mistä ei puutu mitään. Kagawa on onnistunut luomaan mahtavan maailman, ja pidän suunnattomasti siitä, että sarjan yliluonnolliset hirviöt eivät ole mitään vampyyreja ja ihmissusia, niin paljon kuin jälkimmäisistä pidänkin. On upeaa, että jollain kirjailijalla on mielikuvitusta muuhunkin yliluonnollisiin asioihin.

---

enkeli), tai muissa kirjoissa olevissa pahoja, itsevarmoja poikia, niin on todella virkistävää ja ihanaa lukea myös siitä, että unelmien poika/mies voi olla myös ei niin itsevarma. Riley oli mielestäni hahmo, josta sai ensin sellaisen paha poika kuvan. Mutta kun kirjaa luki pitemmälle, kävikin ilmi, ettei hän ollutkaan sellainen, ja olin todella iloinen. Riley on myös todella ihana hahmo, ja olen hieman yllättynyt siitä, ettei tuleva kolmiodraama ainakaan vielä ärsytä minua.Ensimmäisen osan perusteella kumpi tahansa poika sopisi Emberille todella mahtavasti, ja odotan innokkaasti mitä sillä rintamalla tulee vielä tapahtumaan.

Lohikäärmeet on vaikuttava teos, mitä ei voi jättää kesken. Se on taidokkaasti kirjoitettu sekä juoni ja toteutus ovat ensiluokkaa. Pidän myös Talonin ja Pyhän Yrjänän Veljeskunnan välisestä konfliktista. Molemmat osapuolet ajattelevat täysin mustavalkoisesti: me olemme hyviä, te pahoja, eikä kummassakaan voi ollapoikkeuksia. Se on hyvin realistista ja ymmärrettävää, eikä loppujen lopuksi lukijakaan voi täysin tyrmätä kumpaakaan osapuolta juuri sen takia, että oikeassakin elämässä on ihmisiä (ja kuka tietää, ehkä myös lohikäärmeitä), jotka ajattelevat mustavalkoisesti.

Olen todella iloinen, että olen hankkinut Talon-saagan neljä osaa, joten pääsen heti toisen osan kimppuun.  

---

sillä osaan samaistua hänen epäröivään ja herkkään luonteeseen kuin huimapäisen ja villin Tellan. Garber tekee mukavaa työtä ja hän osaa kirjoittaa taianomaisia asioita ja tapahtumia tarinaansa. Mutta nyt niihin risuihin; Julianin hahmo sai yhä vereni kiehumaan! (olen varmaan tässäkin ainoa; lähes vihaan Juliania!) Mielestäni Garber tekee liiän mustavalkosia miespuolisia hahmoja; kaikki pojat Caravalin ihmeellisessä maailmassa tuntuvat olevan lipeviä, sydämiä särkeviälihaksikkaita komeita ja valehtelevia poikia. Lisäksi petyin karvaasti kirjan lopussa. (lukeneet tietävät...)

Rakastan Garberin luomaa tarinaa ja maailmaa risuista ja loppupuolen mälsästä käänteestä huolimatta ja odotan viimeistä osaa innolla.

---

itselleni aivan uudenlainen enkä osannut odottaa tällaista tarinaa, mutta yllätyin positiivisesti. Se on koukuttava ja täynnä jännitystä ja aion ehdottomasti lukea sarjan seuraavat osa. Suosittelen.

Tätä kirjaa olen odottanut jo pitkään vesi kielellä, ja nyt sen sain viimein aloitettua kaikkien kiireideni ohessa. Ja kun kerran sen oli aloittanut, niin eihän siinä lukemisessa mennyt kuin pari päivää.

Valendahan on siinä erilainen toinen osa, että siinä on toisen ihmisen näkökulmasta. Ensimmäisen osan Scarlett jää ihan sivuhahmoksi, samoin hänen rakastettunsa Julian. Tella, joka oli ensimmäisessä osassa sivuhahmo, on nyt tässä päähenkilö, ja hyvä sellainen onkin. Oli ihanaa, että Tella oli selkeästi omanlaisensa, eikä hänen näkökulmansa ollut samanlaista kuin siskonsa. Pidin myös Dantesta, hänkin oli erilainen, mitä Julian. Vaikka hän olikin samantyylinen paha poika, kuin Julian, niin se oli toisenlaista. Hän oli jotenkin "pahempi" poika.

Oli upeaa, että lopussa Legend esiteltiin, vaikka olinkin hieman pettynyt. Olisi ollut upeaa, jos tämä oli ollut joku toinen, vielä ennestään tuntematon lukijoille. Toisaalta, en usko, että Legendin henkiköllisyys nyt mikään maatakaatava asia ole. 

Valenda on mahtava jatko-osa aivan ihanalle kirjasarjalle, ja odotan innokkaasti sarjan kolmatta osaa.

---

tyttökuvaus on aika kapeaa, mikä lienee osin kulttuurisidonnaistakin. Ehkäpä sen takia en itse oikein uppoutunut teokseen, vaikka sillä kirjallisia arvoja olikin. Yleisinhimillisyys pilkahteli vain toisinaan, vaikka elämän väistämättömään etenemiseen ja nuoren kasvukipuiluun suhtaudutaankin varsin armahtavasti.

Annan teokselle kolme tähteä: yksi värikkäästä ja omalaatuisesta kielestä, toinen uskottavasta nuoruuden kuvauksesta ja kolmas tyylikkäästi toteutetustamaagisesta realismista. 

Odotus palkittiin ja sain kirjan käteeni eilen. Luin, suorastaan ahmin kirjan sisällön ja tänään kirja loppui, vaikka yritin hidastaa etenemistä loppua kohden.

Loppu ei koskaan ole helppo osa. Varsinkin tässä sarjassa, olisin voinut pyytää jatkoa loputtomiin. Kirjan loppu oli mieleen painuvat sillä se ei luvannut olevansa onnellinen vaan se oli surullinen omalla tavallaan. Toivoin jotain toiveikkaampaa lopulta. 

Mutta. Loppuhan on vasta alkua. Jos kirjassa ei lukisi että se on päättöosa, voisin kuvitella lisää jatkoa. 

Kirjojen hahmot olivat tietenkin yhtä ihania kuin aina;) 

Puolikas tähti pois lopun takia.

Minä palaan vielä.

---

joka tuhoaa altaan kaiken. Sitä mikä se oikein on, saa ihmetellä läpi kirjan.

Kirjan keskeinen elementti on salamyhkäisyys. Minä kertoja, hallituksen tutkija Alis lähetetään selvittämään versottuneita hoitavan, Kolkamo nimisen laitoksen toimintaa. Samalla Alisille ei ole kerrottu totuutta hänen tehtävästään ja Kolkamon nykyiset työntekijät käyttäytyvät oudosti pimittäen myös tietoa.

Tavallaan kirjan outous on kiehtovaa, paikoitellen pelottavaakin, muttaehkä sitä oli nyt tällä kertaa itselleni himpun verran liikaa ja siihen alkoi välillä väsyä. Lopetus oli kuitenkin onnistunut avaten hyvin koko tarinan merkitystä.

---

aikakausi on miljoonien vuosien päässä edellisen kirjan tapahtumista. Kuplien synty ja mekanismi on selitetty Rauhansodassa eikä Aikaloukussa asioita selitetä enää millään lailla. Pääasiassa tarinassa selvitetään ikivanhaa murhaa. Valtataistelua käydään siirtokunnassa, missä on vain 300 ihmistä enää jäljellä.

Lukeminen hieman takkusi – ehkä en ollut tarpeeksi kiinnostunut juonesta tai muuten vaan keskittymiseni ei ollut tällä kertaa 100prosenttista.  

---

luki hieman eri lasit päässä kuin ensimmäisellä kerralla. Tarina ei ole menettänyt tehoaan toisellakaan lukukerralla. Jacksonin tyyli ja tapa kirjoittaa vetoaa minuun.

---

on suppea. Tarinaa täytetään filosofisilla pohdinnoilla ja kiistoilla, missä vastakkain on mm. uskonto ja tiede. Kirja on jaoteltu kolmeen osaan. Viimeinen osio oli itselleni se paras osuus, mutta se ei enää pelastanut kokonaisuutta.

---

metsät ja nummet sekä yliluonnolliseen vivahtava ilmapiiri. Kirja on myös sukutarina.

Eri aikojen menneisyyttä ja nykyisyyttä kerrotaan limittäin ja lomittain niin sujuvasti, ettei sitä edes lähes huomaa vaan aivot automaattisesti tajuaa missä mennään. Elämän kovuutta ja yhteisön ja perheen elämää kuvataan niin, että sen karu tunnelma on aistittavissa muutenkin kuin näköhermojen kautta. Jännitys tiivistyy vääjäämättä tarinan edetessä. Kauhuntunne on osittainpiilossa taustalla olevaa, painostavaa.

---

Teksti, juoni, hahmot ja niiden kokonaisuus ovat kerrassaan täydellisiä, mutta petyin totaalisesti sen loppuun. Tekstin laatu on melko perussettiä, mutta jokin tarinan juonessa ja sen käänteissä sai minut kyllä aivan koukkuunsa heti ensimmäisestä kirjasta lähtien. Tämän teoksen teksti on kuitenkin selvästi parempaa kuin ensimmäisen osan. Juoni taas uppoaa minuun täydellisesti eikä itselläni ole siitä mitään valitettavaa. Muihin sarjan osiin verrattuna tässä on jonkin verranenemmän taistelua, mutta romantiikka jää selvästi enemmän taka-alalle. Se on myös asia, joka vaikutti siihen, etten kyennyt antamaan täysiä pisteitä tälle kirjalle.

Teoksessa on viisi eri näkökulmaa, joiden ansiosta koko ajan tapahtuu eikä tylsää hetkeä kyllä löydy etsimälläkään. Huonona puolena taas on se, että kirja sisältää vähemmän sisältöä päähenkilön Maren elämästä, etenkin kahteen ensimmäiseen osaan verrattuna. Kertojista Mare on selväsuosikkini ja seuraavina perässä ovat Cal ja Maven. Mielestäni kaikilla kolmella olisi saanut olla enemmän sisältöä tarinassa, etenkin Calilla, jolla oli vain kaksi lukua kirjoitettuna. Itse pidin myös Evangelinen osuuksista ja Irisin luvut taas antoivat uutta perspektiiviä tarinaan. 

Tässä kirjassa tulee paljon uusia puolia monista eri hahmoista, mutta itselleni päällimmäiseksi jäi etenkin Evangelinen muutokset. Hänen ja Maren välinen suhde on aivan uudenlainen jasitä onkin usein huvittavaa lukea. Myös Farley on muodostanut syvempää suhdetta Mareen, joka on mielestäni ihana asia. Mare itse on kasvanut paljon, parempaan tietenkin. Mielestäni Mavenin ajatuksista saa paljon paremman käsityksen nyt, kun saa lukea hieman myös hänen näkökulmastaan. Maven on todella ristiriitainen hahmo, mutta omalla tavallaan myös kiinnostava ja ihana. Myös monet muut hahmot saavat enemmän huomiota, kuten Davidson (ja sen mukana Montfort) sekä Iris (ja hänenohessaan myös muu Järviseutu). Cal saa tässä osassa mielestäni liian vähän huomiota, joka antaa pientä miinusta tarinalle. 

Kirja on todella monipuolinen ja pidän siitä. Silti tarinan, ja sen mukana koko sarjan, loputtua oloni on haikea ja surullinen. Olisin toivonut tälle sarjalle edes hieman onnellisempaa loppua. Muuten teos on aivan ihana ja ehkä liiankin koukuttava. Suosittelen ehdottomasti kaikille.

---

on usein helppo yhtyä, mutta hänelläkin on omat heikkoutensa. Jo tässä ensimmäisessä osassa lanseerattu romanssi on ihan mukavasti toteutettu, joskin se alkaa loppua kohti viedä turhan paljon sivutilaa minun makuuni. Kokonaisuus on kuitenkin ihan hyvin jaettu yhteiskunnan kuvauksen, itse Nälkäpelin ja Katnissin henkilökohtaisten asioiden välille. Sen sijaan dystooppisessa maailmassa on useitakin juoniaukkoja, vaikka selkeästi maailmanrakennukseen on kotetettu jonkin verran panostaa.Temaattiset elementit jäävät kuitenkin tässä aloitusosassa aihioiksi. 

Annan Nälkäpelille kolme ja puoli tähteä: yhden tähden YA-kirjallisuuden mittapuulla onnistuneesta sankarittaresta, toisen tähden vetävästä tekstistä, kolmannen tasapainoisesta kokonaisuudesta ja puolikkaan yrityksestä vakavien teemojen käsittelyyn.