Uusimmat kirja-arviot
Maailmojen rakentaminen. Hahmot. Huumori. Todellakin tykkäsin.
Vähän hidas alku mutt' loppujen lopuks tykkäsin tosi paljon.
Merirosvojen ja vampyyreiden yhdistäminen on mielenkiintoinen ajatus, mikä ei olisi itselle ihan heti tullut mieleen. Kirja oli nopealukuinen ja piti otteessaan loppuun saakka. Loppua kohden tosin Connorin näkökulma rupesi käymään tylsäksi. Vampiraattien laiva sekä Gracen elämä siellä oli niin paljon mielenkiintoisempaa. Hahmoina juurikin Grace ja Lorcan miellyttivät eniten.
Nopealukuinen tarina, jossa enin aika kuluu upeaa kuvitusta tutkiessa. Teksti ja kuvitus täydentävät toisiaan ja paikoin juoni kulkee pelkkien kuvien voimalla. Jättää todella paljon tilaa omalle mielikuvitukselle, hyvällä tavalla.
Takakansi lupaa paljon, mutta valitettavasti lupaukset jäävät lunastamatta. Tarinaa kerrotaan muutaman päähahmon näkökulmista, mutta koko kertomus kärsii sekavuudesta. Asioita vain tapahtuu ja osa tapahtumista on kaiken lisäksi elokuvamaisen epäuskottavia (mm. moottoripyörän ja auton välinen takaa-ajokohtaus). Henkilöhahmot ovat latteita ja dialogi usein väkinäistä. Tarinassa oli kohtia joista olisi voinut päästä pidemmällekin, harmi ettei kirjailija kyennyt yltämään parempaan.
En ymmärrä hypeä tämän ympärillä. Hahmot jäi kepeiksi, juoni paikoittain sekavahkoa, eikä kielessä ole kauheasti kehumista. Odotin paljon enemmän, enkä varmaankaan lue jatko-osaa.
Vuonna 2060 Edla joutuu eroon rakkaistaan ja löytää itsensä vieraaksi muuttuneesta maailmasta. Hänellä on salaisuus, jota hän on valmis suojelemaan tarvittaessa vaikka hengellään.
Runsaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin Ingridin elämä etenee valinnan paikkaan, jossa tarjolla vaikuttaa olevan pelkkiä huonoja vaihtoehtoja. Hän ottaa riskin ja suostuu mukaan tutkimusryhmään, joka lähtee kartoittamaan muurintakaisia, vaaralliseksi tiedetyn metsän hallitsemia maita.
Metsän peitto on niin hurmaava kirjallinen taideteos, että tiedostan heti alkuunsa ihmiskielen sanojen olevan riittämättömiä sitä kuvaamaan. Tai ainakin omat sanataitoni ovat riittämättömät kuvaamaan pienessä tilassa tunteita, joita tämän kirjan lukeminen sai minussa aikaan.
Linnea Kuuluvaisen käyttämä kieli on pökerryttävän kaunista. En muista koskaan lukeneeni yhtä herkkää metsän ja sitä etäältä tai kosketusetäisyydeltä tarkastelevien ihmisten kuvausta.
"Illan kelta läikkyy oksistojen ikeessä."
Henkilöhahmot ovat todentuntuisia, ja Kuuluvainen rakentaa heidän välilleen herkullisia konflikteja. Suurimmat konfliktit sijoittuvat kuitenkin henkilöiden sisälle ja toisaalta henkilöiden ja ei-inhimillisten voimien välille, mikä miellyttääkin minua lukijana eniten. Päähenkilöt olisivat voineet olla keskenään vielä erilaisemmat, vaikkakin ostan tarinan perustelut päätökselle valita näkökulmahahmoiksi kaksi naista.
Tulevaisuuden kuvaamisessa Kuuluvainen onnistuu myös. Hän saattelee lukijan maailmaansa niin, että siihen on helppo uskoa. Jäin tosin pohtimaan, onko se jonkinasteinen anakronismi, että tarinan henkilöillä tuntuu olevan käytössään älylaitteiden sijaan paperikarttoja ynnä muuta. Ei mullistusta ainakaan kuvata niin massiiviseksi, että se olisi tuhonnut esimerkiksi sähköverkon korjauskelvottomaksi.
Kerronnassa on oivallinen määrä jännitettä, se etenee luontevasti ja joutuisasti. Lukijassa herää pitkin matkaa monenlaisia tunteita, kysymyksenasetteluita ja skenaarioita. Yllätyksiäkin tarina tarjoaa, vaikka loppuhuipennus onkin suhteellisen ennalta-arvattava ja hyökyy lukijan tajuntaan turhan kovalla kiireellä.
Esittämästäni kritiikistä huolimatta otan riskin ja annan sydämelleni vallan määrittää Metsän peitolle loppuarvosanan. Siksi kymmenen.
Vähän aikaa meni ennenkuin maalainen pääsi kärryille. Kirjailijan tapa jakaa maailma valkoisiin (pahoja) ja mustiin (hyviä) ihmisiin vähän ärsyttää. Mutta enpä ole Nykissä ikinä käynytkään.
Aika villi idea antaa kaupungeille tietoisuus, vaan onhan muurahaisillakin jonkinlainen joukko-äly.
Airepolis-scifisarjan avaava kirja. Suljetussa kaupunkivaltio Airepoliksessa ei mene hyvin, kun innovaatiot on asetettu ihmisten elämien edelle. Päähenkilö Kipinä yrittää päästä perheineen pois, mutta suunnitelmat särähtävät sirpaleiksi. Täytyy yrittää selviytyä.
Kirjaa leimaa ahdistava tunnelma, jota halkoo ajoittainen toivon pilkahtelu. Tarinaan on saatu hyvin vangittua se, miten ihmiset rakentavat järjestelmiä hyödyttämään vain osaa heistä toisten ihmisten kustannuksella.
Suosittelisin tätä lukijalle, joka on pitänyt esim. Emma Luoman Perhosten ajasta. Tunnelma on hyvin samankaltainen ja teemana on osaltaan selviytyminen kriisiajoista.
Olipa kerran särkynyt sydän -fantasiasarjan toinen osa. Sarja sijoittuu kirjailijan aiemmin julkaistun Caraval-sarjan maailmaan. Nyt päähenkilömme on päättänyt olla luottamatta Herttaprinssiin, mutta yhteinen tehtävä ajaa heitä yhteen. Kaikilla tuntuu olevan juonia mielessään, mutta mihin he pyrkivät ja kuka säilyy hengissä?
Kirja on täynnä yllätyksiä, romantiikkaa ja säkenöivää kuvailevuutta. Juoni on kohtalaisen selkeä, mutta täysin ennustamattomissa. Romantiikkaa ja intohimoa on tarjolla enemmän kuin aiemmassa osassa.
Oikeastaan pidin tästä todella paljon. Luvut ovat mukavan lyhyitä ja jatkuvasti tapahtuu. Lukijakin voi pohdiskella mysteerejä ja motiiveja. Kirja haastaa miettimään, mutta vie seuraavalla sivulla kaikilta pohdinnoiltasi pohjan.
Ray Bradburyn ”Kuolema on yksinäinen juttu” oli ensimmäinen Bradburyltä lukemani kirja. Kirja ei ole pitkä, vain 313 sivua, mutta jouduin tahkoamaan tämän kanssa yllättävän kauan. Kirjan takakannessa luvataan kirjan olevan dekkari ”vanhaan hyvään tapaan”, no jokainen saa itse päättää millainen on mielestään ”dekkari vanhaan hyvään tapaan”, mutta minulle ”Kuolema on yksinäinen juttu” ei sitä ole. Kirjan kieli on hyvin kuvailevaa, mutta jotenkin oudolla tavalla, niin että varsinkin alkuun siitä on vaikea saada kiinni. Yleensä lukiessani kirjaa, piirrän silmieni eteen sanoista muodostuvaa tarinaa kuvana ja tässä kirjassa kuva ei lähtenyt muodostumaan, aivoistani nousi vain isoja kysymysmerkkejä, että Mitä tämä on? Ja vastauksia, Tämä on Outo!
Onneksi en lopettanut kirjaa kesken, sillä jossain vaiheessa kirjaa tuntui kuin olisin oppinut lukemaan ja kirja puhkesi eloon. Loppupuolella sain myös kuvan pyörimään, ja kun kirjan sai loppuun, oli pakko aloittaa alusta ja lukea pari ensimmäistä kappaletta, että miten tämä alkoikaan. Kaikesta alkutahmeudesta huolimatta kirja ansaitsee kahdeksan tähteä.
Minulla ei ollut juuri ennakko-odotuksia Siiloa kohtaan. Tartuin siihen, kun kaipasin lukea vaihteeksi jykevämpää spefikirjallisuutta. Ajattelin antaa itselleni aikaa lukea kirjan vaikka pieninä palasina, jos ei se kovin terhakkaasti imaisisi minua otteeseensa.
Alkuun se ei imaissutkaan. Ensimmäiset sata sivua olivat tunnustelevaa hapuilua. The Guardianin kriitikko kirjoittaa, että Siilo "tempaa lukijan välittömästi mukaansa". Ei minua vaan.
Sillä minun piti odottaa siihen saakka, kunnes tapasin ensimmäistä kertaa Julietten, päähenkilön. Niin, toista sataa sivua piti kahlata läpi ennen kuin päähenkilön luo vasta ehdittiin. Siitä eteenpäin se olikin menoa. Parisataa seuraavaa sivua kiisivät ohi ylinopeudella. Teoksen idearikkaus, filosofinen tulevaisuuspohdiskelu, kiristyvä ja klaustrofobinen jännite sekä panosten kovuus tekivät minuun pökerryttävän vaikutuksen.
Oikeastaan ainoa, mistä en suuremmin välittänyt, olivat taistelukohtaukset. Kun väki kaivoi pommeja ja pyssyjä esiin kotinsa uumenista, ajattelin: pitääkö scifidystopioiden aina olla sotaa? Eikö dystooppisuus voi koskaan syntyä muusta kuin, että ihmiset haluavat nitistää toisensa hengiltä?
Onneksi räiskinnän osuus jäi lopulta varsin pieneksi. Huhun mukaan Siirros on yhtä laadukasta kamaa, joten taidanpa jatkaa sen pariin seuraavaksi.
Ei ehkä ihan omaan makuuni. Martinin proosa ei ole laadukkainta mahdollista, vaikka hahmot ovatkin mielenkiintoisia. Ajoittain pitkäveteinen, varsinkin joissain Daeneryksen luvuissa. Aryan kappaleet olivat helposti parhaita :)
Aivan ihana! Fitz on niin rakastettava ja koko saaga huokuu ammattimaista otetta!
Ihan sydäntä riipaisi kun luin tämän sarjan loppuun. Nyt kun ikää on kertynyt, niin on lukukertojakin lähemmäs kymmenen... :)
Mahtava sarja, jolle ei ole vertaistaan. Odotan HBO:n tulevaa sarja-adaptaatiota innolla!!!
Kalevalan tarinoita uudelleen Pohjolan näkökulmasta kertova nuortenkirja. Päähenkilönä on Pohjolan nuorin tytär Tiku, joka ei selittelyjä kuuntele. Hänen mielestään Sammon hankkiminen kuulostaa hyvin huonolta idealta, mutta mitäs kun kukaan ei kuuntele häntä?
Pohjola on tässä tarinassa kuvattu naisia alistamattomaksi ja luontoa kunnioittavaksi paikaksi. Eli vastakohdaksi partasuu-ukkojen Kalevalan hirmuvallalle. Kirja laskeutuukin sujuvasti tähän viime vuosien Kalevalan feministisempään kerrontaan keskittyvään uutuuskirjallisuuteen.
Ainoa mikä tässä jäi ihmetyttämään, oli päähenkilön hetkellinen unohtaminen. Välillä kuvaus keskittyi nimittäin pitkäksikin aikaa muualle, kuin hänen edesottamuksiinsa. Välillä jopa mietin, että oliko tytär sittenkään päähenkilönä tässä tarinassa.
Äidit ja pojat. Isät ja tyttäret. Miehet ja vaimot. Ystävykset. Rakastavaiset. Ihmissukupolvi toisensa perään tulee, elää ja poistuu. Vain metsä ja suo pysyvät, ja ne näkevät kaiken ja tietävät kaiken.
Maria Turtschaninoffin Suomaa on maagista realismia klassisimmillaan. Vertailua erääseen eteläamerikkalaiseen lajityypin klassikkoteokseen on liki mahdotonta olla tekemättä. Suomaan alussa 1600-luvun versio Koskelan Jussista kohtaa metsänneidon, ja lukija saa heti huomata, ettei kyseessä ole mikä tahansa historiallinen romaani. Maagisuus aaltoilee vuosisatojen halki virtaavassa tarinassa pulpahtaen uudelleen pintaan aina aika ajoin ja odottamatta. Loppua kohti realismi tuntuu valtaavan yhä enemmän alaa, minkä tulkitsen vertauskuvaksi ihmisen luontosuhteen vähittäiselle muuttumiselle teollistumisen ja kaupungistumisen myötä. Tai kenties taikuus ottaa ja kätkeytyy lukijalta, kuten se tosimaailmassakin on meiltä kätkeytynyt. Yhä 2000-luvullakin Suomessa metsiä ja soita on joka paikassa, mutta helposti katsomme niitä vain materialismin ja hyötyopin sumentamin silmin.
Kirjan kronologisesti eteneviin lukuihin mahtuu monenlaisia henkilöhahmoja ja kirjavaa kerrontatyyliä, mistä isot pisteet Turtschaninoffille. Samaan hengenvetoon on mainittava, etteivät kaikki luvut ja hahmot olleet yhtä kiinnostavia, ja välillä olin niin leipääntynyt lukemaan ihmissuhdesotkujen uusimmista solmuista, että valmistauduin jo antamaan kirjalle alhaisemmankin arvosanan.
Kokonaisuus kuitenkin ratkaisee. Tarpeeni kirjoittaa näin pitkä arvostelu kertoo jo aika paljon siitä, kuinka suuren vaikutuksen Suomaa kaltaiseeni metsän lapseen teki.
Nerokkaan hyvä juoni, hahmot, kieli ja ja kaikki. Jos tämä kirja ei saa Finlandia-palkintoa, saa Finlandia-palkinnon kantaa tunkiolle ja upottaa. Raateinensa!
Tämä oli lukulistallani Greg Bearin Maailmojen Synnyn jälkeen ja ehkä kenen tahansa muun kirjailijan jälkeen tämä olisi saanut paremman arvosanan. Nyt kuitenkin liiallinen ihmissuhteita puiva ja siinäkin melko yksinkertaiselle tasolle jäävä osakuvio juonesta tiputti arvosanaa. Mysteerin ja tunnistamattomuuden tuntu leijuu kuitenkin koko ajan tarinan taustalla ja se kannustikin lukemaan tämän kirjan melko nopeassa tahdissa.
1600-luvulla eläneen Punaisen noidan, eli Valpuri Kinnin tarinaan perustuva kertomus. Kirja kertoo ihmisestä, joka haluaa auttaa aikana, jolloin paholainen väijyi jokaisen kulman ja puolihuolimattomasti huudahdetun heiton takana.
Tarina on raaka, koukuttava ja raivostuttava. Se on täynnä ennakkoluuloja ja taitoa, jollaista naiselle ei haluta suoda.
Kuka päättää mikä on noituutta ja mikä vain luonnollinen asia?
Todellista scifitykitystä alusta loppuun. Oli vieläpä parempi edeltävää osaansa ja maalaili tyylillä olentoja, jotka ovat ajan, todellisuuden ja ihmisymmärryksen ulkopuolella. Osa käänteistä oli jopa kylmääviä intensiivisen kuvailunsa vuoksi. Ehdoton suositus tälle, mikäli on kovan scifin ystävä ja vieläpä sellaisen scifin, johon ei ole sotkettu nykypäivän tympeitä kertakäyttöaatteita.
Haastava ja vangitseva teos, joka useamman lukukerrankin jälkeen osaa tarjota uutta ajateltavaa. Aikamatkustuksen, tietoisuuden ja vaihtoehtoisten maailmankaikkeuksien ilotulitus pyörii juonikuvion ympärillä, joka puolestaan keskittyy osoittamaan neuvostoihmisen heikkouksia, ihmisen luomien dogmeihin tarrautumisen naurettavuutta sekä sodan järjettömyyttä. Greg Bear on todellakin kovan scifin erityisosaaja ja tämän kirjan jälkeen on pakko hypätä heti seuraavaan osaan.
Ihana tarina ❤️ Mielikuvituksellinen maailma ✨ Niin lämminhenkinen
Fantasiasarja Vampyrian avausosa, jossa
ranskan Aurinkokuningas onnistui muuttumaan vampyyriksi 300 vuotta sitten ja on luonut Keski-Euroopasta valtakuntansa. Päähenkilö on alimpaan ihmisten yhteiskuntaluokkaan kuuluva Jeanne, joka maksaa kymmenyksiään veroina vampyyreille. Tai ainakin kunnes kotioveen koputetaan ja pimeys pääsee sisään.
Kirja sisältää mielenkiintoisen ajatusleikin mitä jos -ajatuksella. Mitä jos sama sydämetön monarkki olisi hallinnut Eurooppaa vuosisatoja? Mitä jos kaikki olisi samoin kuin 300 vuotta sitten, vaikka muualla maailmassa eletään modernimpia aikoja? Mitä jos ihmiset olisivat vain ruokaa?
Osa kirjan käänteistä on yllättäviä, mutta ennalta-arvattavuuksiakin on lipsahtanut mukaan. Vähän on romantiikkaa, joskaan se ei ole keskiössä. Keskeistä on kaikennielevä halu kostaa ja siinä tohinassa ei sivullisia säästellä.