Sarasvatin hiekkaa

Kirjan aihe oli hyvä, mutta en kauheasti pitänyt kirjassa esitellyistä henkilöistä. Paikoin oli myös aika hidastempoinen, mutta sitten niissä jännityskohtauksissa oli ihan tarpeeksi jännittämistä ja kirja pysyi siksi ihan mielenkiintoisena.

Voisi jotain vastaavia samanlaisista aiheista lukea. Ei ole tullut itseltä paljon tämmöisiä kirjoja näet aiemmin luettua.

Sanottakoon aluksi, että kotimainen nuorten scifi ei ole suosikkilajityyppini. Sarasvatin hiekkaa on lukukokemus, jossa valtavat määrät tieteellistä faktaa on upotettu mitäänsanomattoman juonen, yksiulotteisten hahmojen ja väkinäisten, geneeristen käänteiden suohon. Periaatteessa teos voisi käydä myös aikuisten viihdefiktiosta, sillä monin rakenteellisin tavoin Sarasvatin hiekkaa muistuttaa esimerkiksi Da Vinci -koodia ja sen lukemattomia kopioita, joskin askartelee pääasiassa luonnontieteiden parissa. Faktaosiot ja etenkin jälkisanat olivat teoksen kiinnostavinta antia, ja monesti toivoin, että luettavanani olisi ollut tietokirja tai esseekokoelma samasta aiheesta viihteellisen romaanin sijaan. Suosittelen kirjaa kaikenikäisille dystopian ystäville ja niille lukijoille, joita stereotyyppiset hahmot ja jännärimuotista suoraan tupsautetut juonenkäänteet eivät häiritse.

Sarasvatin hiekkaa jätti minut aika kylmäksi. Oivallus Atlantiksesta on nerokas, mutta esimerkiksi Kanadan drumliinit eivät jaksaneet kiehtoa minua. Onneksi keväällä oli maantiedossa aiheena jääkausi ja sen jäljet luonnossa, etten joutunut oppimaan kaikkea tästä kirjasta. Isomäki tietää varmasti, mistä puhuu, mutta mielestäni hän esittelee tietojaan liikaa, välillä aivan tarpeettomasti. Esim. toisessa luvussa hän selittää Anna-Leenan ajatusten kautta optisesta harhasta, jonka tuulimyllyn liike saa aikaan. Se tuntuu kömpelöltä, eikä tuo mitään tarinaan. Tietokirjamaiset selitykset vievät paljon tilaa, ja koska kirja ei ole kovin paksu, varsinainen juonen eteneminen painottuu liikaa viimeiselle kolmannekselle. Näin suuresta aiheesta olisi voinut kirjoittaa sarjan. Nyt loppu on hätäinen, eikä herätä tunteita, vaikka sen pitäisi. Jännitys on huipussaan kirjan puolivälissä, kun tutkijat alkavat päästä jyvälle uhkaavasta vaarasta. Kaiken kaikkiaan jännitys on teoksen suurin vahvuus. Silmiinpistävin heikkous taas on dialogi, joka on mielestäni usein joko tyhjää tai luennoivaa. Tulen luultavasti unohtamaan kirjan nopeasti. En vihaa sitä tai pidä siitä, kutsuisin Sarasvatin hiekkaa kelvolliseksi, ei sen enempää tai vähempää.

Sarasvatin hiekkaa oli kirjoitettu valmiiksi jo vähän ennen loppuvuoden 2004 suurta tsunamia, joten aihe ei teoksen ilmestyessä olisi voinut olla ajankohtaiseepi. Teos sijoittuu läheiseen tulevaisuuteen, 2020-luvulle. Isomäen teos tarjoaa uhkakuvan siitä, mitä voisi tapahtua, jos globaaliin lämpenemiseen ei reagoida ajoissa ja jos siihen ei ole olemassa pysähdyskeinoja. Kuten olettaa saattaa, teos on hyvin tieteellinen ja Isomäen tapa kirjoittaa käytännössä kaikki tietämys auki teokseen vaikeuttaa paikoin romaani-muotoisen ts. juonivetoisen teoksen lukemista, sillä tämä ei ole tietokirja, vaikka sen sisältämä tiede onkin lähes täysin todenmukaista. Teoksen lopussa Isomäki kertoo vielä mikä oli totta ja mikä keksittyä. Sarasvatin hiekkaa on hyvin Hollywood-tyylinen, käytännössä valmis käsikirjoitus elokuvalle. Aku Louhimiehen ohjaamasta elokuvasovituksesta ei muuten ole puhuttu pariin vuoteen, mutta jos projekti mahdollistuu uskoisin teoksen toimivan vielä paremmin valkokankaalla kuin tekstinä. Olisi ihan vertailun vuoksi hauskaa tutustua myös teoksesta tehtyyn sarjakuvasovitukseen. Sarasvati on muuten joen lisäksi myös kirjallisuuden ja oppimisen jumalatar, joka esiintyy yleensä valkoisen joutsenen kanssa - kuinka sopiva kaksikko suomalaiselle kirjallisuuden opiskleijalle, kuten itselleni. Teoksessa myytit ja tiede kohtaavat jännittävällä tavalla. Vuoteen 2001 sijoittuva prologin jälkeen teos on jaettu kolmeen osaan: Vettä ja hiekkaa, Hiekkaa ja jäätä, Jäätä ja vettä. Epilogi ajoittuu vuoteen 2026. Pääteemoina ovat mm. syklisyys, fraktaalikuvioiden toistuvuus luonnossa sekä kuinka hiekka peittää alleen menneisyyden ja kadonneiden korkeakulttuurien kehittyneen teknologian. Kerronta etenee useamman henkilön näkulmasta. Keskeisimpiä hahmoja ovat venäläinen Sergei Savelnikov, merentutkija ja sukellusvene Lomonosovin kapteeni, suomalainen jäätikkötutkija Kari Alanen, intialainen meriarkeologi Amrita Desai sekä filippiinien kiinalainen mannerjäätikkötutkija Susan Cheng. Jännitystä kehitellään pitkään, kunnes jossain puolivälissä kirjaa alkaa tapahtua enemmän. Silti missään vaiheessa ei tullut mieleeni, että olisin jättänyt lukemisen kesken, jokin kirjassa piti kiinni imussaan. Kenties se sama, joka kiehtoo dystopiossa, tietty uhkan ilmapiiri.

Kirja oli juoneltaan hyvä ja ajankohtainen. Kerronta oli erittäin hyvää, mutta ajankäyttö kirjassa ei ollut kovinkaan onnistunut. Alussa jaaritellaan pitkään Sarasvatista ja ties mistä ja lopussa asiat etenevät hurjaa vauhtia eteenpäin, hyvä kun perässä pysyy. Itseäni kirjassa häiritsee moni avoimeksi jäänyt asia. Kirjan henkilöt olivat mielenkiintoisia ja heitä oli juuri sopiva määrä. Kaikilla oli juuri heille sopiva erityisalansa. Kirjan lopussa pidin kaikkien henkilöiden voimien yhdistämisestä maailman pelastamiseksi. Olisin kuitenkin toivonut hieman enemmän yksityiselämän kanssakäymistä henkilöiden välillä, en pelkästään työtoveruutta. Kirjan loppu jäi liian keskeneräiseksi, aivan kuin kirjailijalla olisi ollut kiire kirjoittaa kirja loppuun. Kuitenkin epilogi on huomattavan pitkä verrattuna varsinaisen kirjan lopetukseen. Olisin epilogiin toivonut enemmän tietoa, mitä muille kirjan henkilöille tapahtui ja varsinkin mitä koko maailmalle tapahtui.