Painaja ja muita runoja

PAINAJA Kenen läsnäolo nukkuvan halvaannuttaa? Kuka vahtii aina iltaisin sänkyni reunaa? Ei kukaan esi-isistä tai enkeleistä hyvistä vaan toistuva vieras alamaailman piiristä   Peloltani en pysty edes kättä liikuttamaan Se hengityksen salpaa, käy rintaa painamaan Ei kuulu rukous itkevä eikä valitus vaivojen Vain lukko lepää päällä nukkujan kielen   Valvoin vanhoin silmin, pidin ylhäällä valoja Suojasin mieleni henkien pahoilta aikeilta Pimeän tullen aina säpsähdin tummaa peikkoa En enää tiennyt, olinko unessa vai vainaja   Jonakin yönä viekö se minut kokonaan? On kuin henkeä riivaisi ulos ruumiistaan Piinaavat pikkutunnit kulutin sen seurassa Näin kuolleet sukulaiset kauhu-unissa   Olet vain yksi paha henki nimeltäsi Painaja Miksi sinä minua vaivaat, mikset vaivaa toisia? Näillä sanoilla sinut luotani pois toivotan Luen loitsut julki – lepoaikani rauhoitan   LANKEEMUKSEN UNI Sen ruumis on kuin itse pimeä Se on vailla ristityn nimeä Se kaduilla liikkuu aina varjotta Se kokee pimeyteen turvata   Kerran kuulias Jumalan lapsi petti lupauksen Sortui pahan pauloissa syliin lankeemuksen Valkoiset siivet vaihtoi harmaisiin harakan Päälleen uuden kuoren sai tuhkan mustaaman   Nyt on harmaa höyhenpehko Kynsissä tautisen synnin kehto Ääni kuin tuhannen pappia muttei ketään kelle saarnata   Elämä pelkkää pimeää olla ihminen eikä enkeli Kuolonkaltainen kätilö siivetöntä unissa kaitseli Sen pikimustat silmät vei näkynsä tuonpuoleiseen Haavoitettu siipirikko kättä hoitavaa tarvitsee   Pahan kynnet monet siivet katkoi Varmoin elkein nahat kiinni ratkoi Vaikka uudet siivet poika omistaisi ei syntejä pakoon hän niillä pääsisi   Haravan muotoiset raajat ja katkenneet siivet paljasti Ruumisarkun kantajaksi jo kerran kuolleen valjasti Tässä elämässä vielä kerran hän heräsi siitä unesta Sai synnit kantaakseen kun näki unta maallista   Hän sammui yksin lyhtyineen Ei ehtinyt enää taivaaseen Häntä odotti vain uni houriva itse saatanan käsivarsilla   KUN KYNTTILÄ KUOLEE Ranka luinen, risti puinen Taas haudalle kynttilät vein Hirttonuora, kattohirsi suora Niitä miettien matkani tein   Autuaat aatteet, vanhat vaatteet ja varressa vuosien kulumaa Tulevat vuodet, tuskat, huolet tuskin häntä enää koskettaa   Vaikken itse tiennytkään olin hänen luokseen matkalla Mitä hänen luonaan odotti? Ei muuta kuin liekki kituva Niin paljon kuin tuonpuoleista olin myöskin häntä miettinyt Olin elävä kalmiston vanki ja houkka liikaa pähkäillyt   Kalman nainen, manalainen vieläkö tunnet sinä minua? Tuonen piika, suruton iita muistatko yhteistä liittoa?   Hiljaa öissä pimeyden töissä yksin kynttilä palaa vahtina On ihollansa kärpäskansa ja iäisyyden merkit kasvoilla   Kuinka nyt arkussa makaa Mitä asuu hänen silmissään? Yhä kauemmas katse siintää kuin tietä koskaan näkeekään Täällä yhteisen tiemme päässä viipyilen niin kuin ennenkin Seison ja liekkiin tuijotan Vielä yhden askeleen ottaisin   On loppuun palanut kynttilä Kunpa olla autuas ja tiedoton Yksi henkäys, matka iäinen Missä hengen pysyvä sija on? Katselen sammuvaa savua Enää valoton tie minua odottaa Ei kauemmas voi päästä kotia Yksin sade kulkuria rakastaa

Painajasta tykkäsin. Se o jotenki henkilökohtaisemman tuntuinen kuin muut. Thumbs up!

NIMETÖN En kuulu siihen laumaan Olen kaiken ulkopuolella Muut ne olemattomia näkee Minä näen tyhjiä hautoja Kun kolikon maasta poimin en luota silti onneeni On tieni tehty niille, jotka kaitselmuksen hylkäsi   Muualla soi kirkonkellot Muualla virttä veisataan Täällä kuuluu ruttokellot Karkeuksia kuunnellaan Muiden korviin Luojan kiitos kovin koreasti soi Mutta täällä metsän sekakuoron enää kuulla voi   Ohitin matkallani miehet ojien pohjalle sortuneet Kuulin perästäni äänet kerran ääneen puhuneet Yön eläväiset tunsin ja hylkäsin kaiken päiväisen Saatoin maallisen hylätä astioilla vanhan viisauden   Kavala ajatus häiritsi Levoton mieli tien valitsi Pöllöt unissa liihotti Yön kuvajaiset paljasti Hylkäsin kaiken sen, mitä kirjat minulle opetti Vain sydämen viisautta pieni henkeni janosi   En emmi tienristeyksissä tai auta turhaan eksyneitä Sillä yksikin väärä askel saa kulkemaan harhateitä Silmät maahan luon, en myöskään katso taakseni En koskaan leipää jaa vaan pidän itse saamani   Matkani antoi enemmän kuin ikinä teiltä sain Oli elämäni kanssanne pelkkää petosta vain Tulin henkipattouden kirot hyvin tuntemaan Sain näyt tuonpuoleisen, vakaumuksen vaeltaa

Ihan hyvä, tosi raskas oli vain lukea, koska niin synkkiä säkeitä. Itse pyrin aina jotain jollain tavalla positiivista, positiivisen tunnelatauksen herättävää kirjoittamaan räppeihini. Oli se sitten millä tahansa tavalla kirjoitettu. Tämä ainakin itselleni niitä lukiessa tuo suvantovaiheen, jonka kanssa jaksaa taas seuraavat synkät säkeet.   Mutta en moiti. Aika raskas vain oli lukea, noin tunnepuolella.   Riimitkin näytti olevan ihan ok. En ainakaan nähnyt mitää erikoista.   Tässä oli hauskasti hoidettu;   Ohitin matkallani miehet ojien pohjalle sortuneet Kuulin perästäni äänet kerran ääneen puhuneet   Puoliriimejä/epätäydellisiä 1. ja 3., mikä vähän pisti korvaan/silmään, koska kokonaisia riimejä 2. ja 4., mutta tuo että käy näin: Kuulin perästäni [b]äänet[/b] kerran [b]ääneen[/b] puhuneet   Toimi mulle. Eli se sama asia toistuu neljännessä säkeessä.   En ole kokenut runojen kommentoija, mutta olen kyllä itseni runoihinkin kurssittanut. :wink:   EIkun lisää. Ite ainakin haluisin vaihteeks positiivista, mutta sehän on kirjoittajasta kiinni.

Kiitti palautteesta, JPAP!

Jottaan skeidantynkää taas...   http://mannhaikotka.omablogi.fi/2015/02/

En osaa oikein normaalia sivistystä enempää runojen rakenteesta ym, mutta nuo olivat hyvin kauniita. Lankeemuksen uni kosketti syvästi. Sinulla on selvästi lahjaa tähän puuhaan. Usein runoissa riimit ovat aika töksähtäviä, mutta näissä ei.

Kiitosta vuan! Se on aina kiva kun joku diggailee.

SIELUILLE SIJATTOMILLE Saadapa maatua rauhassa ja kaikki kaunat unohtaa Ei koskaan hänen nimellään ostettu palaa kirkkomaan Muisto uhrin nimettömän lepää enää kivien uurteissa Rakkaiden unohtama kalmo makaa graniittivuoteessa   Ei hautausta säällistä Ei nimeä maailman piirissä Kaikki kasvot unohtuu   Orvot ruumiinvalvojaiset kituvassa kynttilänvalossa Hylätyn sielun temppeli nimettömässä kiviholvissa Kalmistoilla niin hiljaisilla kaikuu rukous sydänyön Litaniat perin kammottavat siunaavat pimeän työn   Yksin jaoit kaikki ateriasi Yksin olit myös kuollessasi Ei kukaan sinua hautaisi   Kolme päivää maattuaan hän nousi ylös sängyltään Oli jäljellä enää laiska kieli, tyhmä mieli ja sokea pää Silmänsä ammoin suljetut katsoi avoimina pimeään Kalmo leposijan hylkäsi muistamatta edes nimeään   Rakas vaimo, isä entinen Vahva poika, vaari ammoinen Kaikki jo samaa multaa   Hirtehinen hahmo piirtyy kivikammioni seinille Piilevän kauhun vallassa annan puheensijan kuolleelle On uusi elämä kuin heräisi omissa hautajaisissa Ei kuoleman kauhu voita uuden elämän kauhuja   Olet enää sielu sijaton Vailla naulaa arkkusi on Viet muistot mukanasi

MUSTAN VEDEN KUTSU Istuksin rannalla syvissä mietteissä Ajatukseni ui järven syvissä lietteissä Tämä päivä oli menetetty Elin mielessäni huomisen Se hetki oli yksinäinen Soi tuuli orvon kuiskauksen   Oli viimeinen päivä hyisen lokakuun Yllä riippui raskas oksa mustan puun Saatoin jo huoletta lähteä Olin vailla maallista kotia En katkeruutta tuntenut En tulevaa osannut katua   Oli niin kylmä, että sieluakin palelsi Silti oudot voimat ajatustani suojasi Edessä odottavaa kauheutta ne esti mieltäni näkemästä Taivaan valtojen suojelemana löysin turvan rantavedestä   Vedenpinta oli täysin muuttumaton ja tyhjä kuin kuolleen kuvastin on Kuulin enää kutsun hiljaisen painaa pääni vetten syliin ja kautta poikki syvänteen kulkea kuoleman kyliin   Kahlasin hiljaa mustaan rantaveteen Sen pohjan kadotin tullen rajan eteen Hylkäsin kaikki lähimmäiset vuoksi parempien tuttujen Taakseni jäi vain tyhjä ranta Yksinäinen soitto tuulien   Ihmiselämä on kuvajainen särkyvä Siitä katselen vedenalaisia näkyjä Uponneiden kasvojeni edessä aukeaa vetehisten maailma On kuolevan viimeinen toive nukkua Vellamon kupeilla

Edittiä perkele: Kahden ekan viestin runoihin tehty pieniä korjauksia.

Tässäpä tuore kevätruno teidän iloksenne ja suruksenne.   KEVÄT TULI, MINÄ LÄHDIN Sanoit kevään olevan pian täällä, mutta minä en jaksanut odottaa Tuli talvi sydämeni kalmistoihin Minä lähdin, katosin maisemaan   Miksi viivyt yhä täällä kuolleen miehen seurana? Paikasta, johon sinä jäit, tahdon minä olla kaukana Minkä uusi kevät tuo, ovat silmäni senkin nähneet: Pidentyvät hautarivit, niiden alla ihmistähteet   Minkä maaperä kätkee meiltä Sen minäkin tahdoin tuntea Mutta vähänpä siitä oli totta Vain näkyjä, kuumehoureita   Halusin kulkea sinne, missä vesi virtaa ylöspäin Ylösalaiseen maailmaan - tänne minä vangiksi jäin Vanhan vuoden haamuna olen läsnä tällä hetkellä Vaikka olisin jo maatunut, makaisin sukuni vierellä   Kevät sulattaa kummuilta lumet, muttei sisimpääni kuitenkaan Sykkivä sydän on kirstuun pantu Sen avainten haltija omistaa   Vanhojen lehtien rapina kuin levottomat askeleet Kasvoilta suru kaikonnut Silmät itkunsa itkeneet Täällä käydään harvoin Moni muistoihin takertuu Polun päässä kivi seisoo kunnes viimein unohtuu

Koska olen aika kokematon runojen suhteen ja muutenkin huono runojen arvostelija (vaikka multa onkin ihan virallisesti joskus julkaistu paljonkin runoja eri teoksissa) niin nämä olivat todella hyviä, aivan merkillisen hyviä runoja!   Ja, itse osaan hyvinkin helposti samaistua tekstien synkkään ilmapiiriin jossa on myös omaa ns. kauneutta ja haurauttaan jos niistä sellaista osaa löytää. Lisäksi näistä runoista heijatuu hyvin se, että nämä ovat hyvin loppuun asti kelattuja juttuja ja se, että näiden runojen kirjoittaja on todellakin jotain sanottaa eivätkä ne ole pelkkää yritystä kikkailla sanoilla ja vakuuttaa muita siitä "kuinka-hyvin-osaan-kirjoittaa"-tyylisesti. Nämä ovat - ainakin mun mielestä - täyskymppi ja paras näistä oli Painija. Great! =)

Kiitos paljon, Kultasuu! Niistä "loppuun kelatuista runoista" en niin tiedä. Toimin etenkin näissä tuonpuoleiseen liittyvissä asioissa pelkästään vaiston varassa. On minullakin siitä omat käsitykseni - uskon jossain mielessä jopa manalan olemassaoloon ja sielunvaellukseen - mutta ne jääkööt sen kummemmin selvittämättä.   Sinähän voisit myös laittaa niitä omia runojasi tänne. Mielenkiinnolla lukisin, kun ei täällä näytä kovinkaan paljon elämää enää nykyisin olevan.

[quote="MannhaiKotka" post=45216]Kiitos paljon, Kultasuu! Niistä "loppuun kelatuista runoista" en niin tiedä. Toimin etenkin näissä tuonpuoleiseen liittyvissä asioissa pelkästään vaiston varassa. On minullakin siitä omat käsitykseni - uskon jossain mielessä jopa manalan olemassaoloon ja sielunvaellukseen - mutta ne jääkööt sen kummemmin selvittämättä.[/quote]   Mulle ainakin tuli näistä runoista hyvinkin sellainen vaikutelma, että olet kelannut ja hionut ne hyvin loppuun asti. Ehkä sä olet sitten intuitiivisesti jokinlainen "luonnonlapsi" kirjoittamaan runoja, mene ja tiedä.   Ja mitä tulee uskonnollisiin ja henkisiin ja hengellisiin asioihin, niin eiköhän suurin osa meistä navigoi sillä aluella aika "mututunteella" ja vaistojen kautta. Itse uskon hyvinkin vahvasti kuoleman jälkeiseen elämään, mutta silti samalla uskon, että vain hyvin harvat tietävät miten nuo esoteeriset asiat oikeasti menevät ja toimivat. Ja niin pois päin. =)       [quote="MannhaiKotka" post=45216]Sinähän voisit myös laittaa niitä omia runojasi tänne. Mielenkiinnolla lukisin, kun ei täällä näytä kovinkaan paljon elämää enää nykyisin olevan.[/quote]   [b]Unelma[/b]   Taivaanrannassa sen näin, unelman jota tavoittaa en voi, se oli vain etäisyys välillämme, yksi siellä, toinen täällä   Tämän asetelman jos muuttaa voisimme, unelman maailmaan loisimme.

Olen aika pitkälti samaa mieltä. Kuolemaa ei voi koskaan ajatella tarpeeksi. Tietysti moni ihminen kulkee tämän elämän läpi kelaamatta niitä asioita ollenkaan. On varmaan niitäkin - joitain salaseuroja ja hengenmiehiä enimmäkseen - jotka ovat saaneet pienen aavistuksen totuudesta. Mutta silti kuolema taitaa olla yhä yksi niistä ratkaisemattomista mysteereistä. Mitäpä sitä tyhmä ihminen niitä salaisuuksia itsekseen penkomaan, ne selviävät kaikille aikanaan.   Runostasi sanottakoon se, että suuri sisältö oli mahdutettu lyhyeen tekstinpätkään. Itsellä tuo runojen tietämys rajoittuu Eino Leinoon ja Aleksis Kiveen. Mutta kaunis ajatus siinä oli, sitä ei voi kieltää.

Tämmöinen löytyi taas muutaman vuoden takaa. On se kumma, miten aiemmat duunit unohtuu, kun häätyy uusia kirjoittaa. Lähetin tämän joskus eräälle kirjoituskurssille kurssitehtävänä, mutta jostain kumman syystä ei tullut minkäänlaista palautetta...   TAUDINKANTAJA Et kuristaa voi matoa, joka kalvaa sieluasi Et tukahduttaa tautia, joka pilaa ruumistasi Muiden yhteinen tuomio ajoi sinut lähtemään Mierontie kutsui - et tervetullut ole mihinkään   Ei seura toisten sairaiden Ei laulut Luojan lapsien Voi poistaa sulta ikävää Vain askeleesi tänne jää   Kuivunutta nahkaa raapiessa kynnet irtoaa Tyhjät silmät tiellä vastaantulijaa tuijottaa Haamusi nähneenä he tien sivuun kaikkoaa Ei kukaan kurjalle henno sääliä osoittaa   On enää seura merkittyjen Seurakunta henkipattojen Seura toisten hyljeksittyjen Seura taudin kalvamien   Sait sauvan käteen huonon jalkasi tueksi ja kovan leivänpalan pahimpaan nälkääsi Lähtiessä naiset syljeksi ja lapset pilkkasi Pappi kovin manasi - armo sinut hylkäsi   Aatteet Jumalasta erossa Laupeuden töistä kaukana Kuolleen vaatteet päällä vailla suojaa koiransäällä   He sanoivat Jumalan sinut merkinneen, jotta hyvän ihmisen erottaisi edukseen Karkotetulle ei auki ole kylän porttikaan Vain taivasalla nukkua saat kurja maan   Puhtaat vaatteet ihon peittona Mädät sisukset täynnä matoja Kirkko omistaa heidän sielunsa Niitä kalvaa valkoinen ruttonsa   Saat iltaselle kaikki edesmenneet seuraasi Muttet ketään, joka kurjuutesi jakaisi Muisto menneen seuraa yksinäistä tietäsi Et valinnut tietä, vaan tie sinut valitsi   Kun ies on loppuun kannettu ja vaatteesi maasta poimittu Niin väsynyt ruumis levon saa Se taudin kahleet karistaa

Tossa kun oli Nebun kanssa puhetta englannin kielisistä runoista, niin aattelin minäkin jonkun laittaa. Kuten sanoin postatessani tämän eräälle ulkomaiselle foorumille: spotatkaa ainakin ne kielioppivirheet.   HER LIFE IN CHRIST At night the whole monastery echoes When the wolves inside her howl To the retrieving light of the narrow windows She devotes every inch of her soul   All the lust in the world Could never satisfy her In celibacy - a betrayal A life in Christ forever   Painted her lips with menstrual blood In a mental state kissed a tainted icon Got embraced by the tentacles of God Her eyes adored the dead paragon   She prays for her guilt In a possessed stone hall Before her there stand Shapes covered in blood   Prayer and rape, they follow each other A man with shaking hands approaches her bed Cultivating her womb with holy semen On the altar of adultery her body is blessed

Luettuani Taudinkantaja, en ihmettele miksi se ei saanut palautetta. Onhan se vähän "grim". Mutta mutusteltuna siitä saa kyllä ajattelemisen aihetta. Voisin hyvin kuvitella sanojen sopivan biisin lyriikaksi,   Jos Taudinkantaja on "grim", niin Her Life In Christ menee miltei sarjaan "morbid". En sano sitä pahalla, vaan tarkoitan sitä, että se kyllä potkii. Uskoisin sen olevan runon tarkoituskin. Tässä käsittääkseni täytyy yrittää nähdä sanojen monia merkityksiä, eikä vain lukea pinnallisia merkityksiä. Tosin runot ovat mielestäni aina jotenkin henkilökohtaisesti koettuja tekstejä, ja jokainen lukija saattaa löytää oman merkityksensä olematta millään tavalla väärässä.

Se on tietty hyvä, mikäli joku löytää näistä omia merkityksiään. Lyhyesti sanottuna Taudinkantaja kai todistelee sitä, että ruumiin ruton lisäksi on olemassa myös sitä hengen ruttoa. Tuo enkun kielinen taas kertoo muijasta, joka epäilee omaa vakaumustaan.   Olen viimeisen kuudesosavuosisadan marinoinut mieltäni heavy-/black metal -lyriikoilla. Jotkut aiheet on varmaan kaikuja sieltä.

Itsellänikin musiikki on yksi innoittaja ja monet aiheet kumpuavat sitä kautta, joten sillä varmasti on vaikutusta tyyliin ja aiheisiin. Tuo enkun kielinen tuo jotenkin mieleen Type O Negativen tuotannon - nyt kun tarkemmin mietin -, vaikkei bändi vallan mustaa metallia olekaan.   On rikkautta, kun runo herättää lukijassa moninaisia merkityksiä. Se on mielestäni onnistuneen kirjoituksen merkki. Enkä kovin kauaksi ominen ajatuksineni jäänyt tarkoitetusta :smile:.

Niinpä. Itelle musan kuuntelu on muodostunut viime aikoina jopa tärkeämmäksi kuin lukeminen. Tai ainakin musaa tulee kuunneltua noin määrällisesti enemmän.   Type O on yksi lempibändeistä. Niiden lyriikat on kuitenkin jo sitä tasoa, ettei niihin tämmönen jätkä pysty, vaikka miten haluaisi. :)

PIMENNYT USKONI Mustat linnut kuin kutsusta saapuivat Ne pimenneen uskoni sanansaattajat Puu lehtensä karistaa, ne siihen istuvat Katsovat hiljaa, kun verhoan ikkunat Vuoteessani tavoitan unta salaperäistä Sen hohteen pappi näki korpin silmistä Tuo katse omistaa yön yli henkeni En muuta näe, kun suru hautaa taloni   Kotikylän tiet viettää synkeinä harhaan Yhtä mysteeriin käyn, toista luutarhaan Vanhat uskomukset, pyhätöt metsissä Pieni mieleni elää enää niiden rippeissä Levolle lasken minä päiväni varhain Valoni vei taivaan piiat kuin varkain Kuun silmä painuu, on iltani harmain Päivistäni viimeinen on oleva parhain   Lopun enteet koen entistä herkemmin Ehti talvi tänne tänä vuonna aiemmin Sen myötä on auringon hiillos hiipunut Ja kuunkin, sen lienee Rahko tervannut Tänä aattona pyrkii haudan valo sieluuni Nyt pimeässä käyn alla mustan tahkoni Siis varis mulle vaaku ja korppi koiku tuon pimenneen uskoni tuttu joiku   Papin työn päätyttyä madon työ alkaa Kun kuolleet lepää, niin lierot ahertaa Alhainen mato on korkeampi ihmistä Iholla kuolon kartta, moni ahdas käytävä Kalmon pinnassa käärmemäiset haavat Lihaan ikuistettu pyhien kirjojen kaavat Yllä musta taivas, kuusta valaistuminen Himmenevä liekki - pimeys korpinnälkäinen

Tunnelmallinen runo. Se ei varmasti tapahtunut missään tietyssä paikassa, mutta sain kuitenkin voimakkaasti tietynlaisen miljöön sisäisten silmieni eteen näkyväksi. Sitä synkemmänpuoleista tekstiä on ja viimeiset päivät vahvasti läsnä.

Kiitosta vaan. Lopunajan meininki tosiaankin, vaikka runo itessään on jo muutaman vuoden vanha. Kyllähän sitä joskus miettii, että onko pimeyden voimat tässä omassa elämässä takana. Taitavat olla.