Rakastumiset fiktiivisiin hahmoihin

Olen neljä kertaa elämässäni rakastunut fiktiiviseen hahmoon. Yhteistä rakastumisen kohteille on se, että vaikka olen heteromies, rakastumisen kohteet ovat samalla olleet myös samaistumisen kohteita. Alla lueteltuna ne palavimmasta vähiten palavimpaan.   (1) Morgaine. (Marion Zimmer-Bradley: Avalonin usvat.) Hahmossa rakastuin erityisesti hahmon ulkopuolisuuteen, siihen, että hän hanskasi tilanteen, jossa hän joutui elämään kahdessa eri maailmassa kuulumatta kunnolla kumpaankaan.   (2) Delenn. (Babylon 5.) Hahmossa rakastuin siihen, kuinka hän pystyi toimimaan tulkkina kahden kulttuurin välillä. Rakastuin hahmoon vasta hänen käytyään läpi muodonmuutoksen, ja niin hc-scififani en ole, että pystyisin rakastumaan täysveriseen minbariin.   (3) Susan Calvin. (Isaac Asimov: Robotti-novellit). Hahmossa rakastuin siihen, että hän pystyi toimimaan ongelmanratkaisijana teknologiaa käsittelevissä tilanteissa. Hahmon persoonaa kehitetään yllättävän vähän, ja hänen ristiriitainen suhtautumisensa hänen naiseuteensa on sen vähän keskiössä. Myös tämä on rakastuttava piirre.   (4) Lauren Olamina. (Octavia Butler: Parable of the Sower). Hahmossa rakastuin siihen, kuinka hän kykeni älyllään hanskaamaan materiaalisesti hankalan todellisuuden, kehittämällä uuden uskonnonomaisen ideologian.

[b]Delenn[/b] teki minuunkin vaikutuksen. Arvostan hillittyä, arvokasta käyttäytymistä ja siihen kun vielä yhdistettiin älykkyys, hurmaavuus ja tiukan paikan tullen kova luonne niin oli hyvä paketti kasassa. Minbarien kulttuuri oli saanut paljon vaikutteita japanilaisilta ja tunne itsenikin puoliksi japanilaiseksi. Koen esimerkiksi häpeälliseksi jos joudun korottamaan ääntäni.   Fate/Stay Night animessa, ja vielä paremmin visual novelissa, ollut [b]Saber[/b] teki vaikutuksen. Ulkoisesti unelmanaiseni, sievä sirorakenteinen blondi. Ja siihen lisättynä ritarin hyvätapainen käyttäytyminen, rohkea ja peräänantamaton luonne teki hahmosta vastustamattoman.   [b]Modesty Blaise[/b] (ja kumppani Willie Garvin) Modestyssä oli hienoa hänen kykynsä pärjätä tilanteessa kuin tilanteessa. Älykäs, taitava, rohkea ja lojaali persoona. Upea persoona.   Ja sitten vielä lapsuuden suosikki eli [b]Tarzan[/b]. Rehellinen ja rohkea viidakkomies. Vapaa kaikesta sivistyksen hapatuksesta. Tarzan-kirjat onkin tullut luettua läpi useampaan kertaan.   Ja mainitaan nyt vielä vaikkapa [b]Drizzt Do'Urden[/b] johon osaan samaistua jollain tavalla. Ulkopuolinen tarkkailija, lojaali ystävilleen ja oikeudenmukainen.

Nämä ovat aikajärjestyksessä.   1) Repe [strike]Sorsa[/strike] Jussila Nummelan ponitalli-sarjasta.   2) Luke Skywalker. Olin silloin ehkä 12-vuotias, hieman vanhempana olisin varmaan tykästynyt enemmän Han Soloon.   3) Aragorn. Ah.   4) Mr. Darcy. Ah.   Näiden varsinaisten ihastusten lisäksi on myös Hercule Poirot ollut minulle rakas hahmo.

Tääkin pieni ihminen rakastui Tolkienin hiljaiseen sankariin. Ensi kerran luin sormusten herrat rakastuin Aragorniin. :heart: :heart: Aivan ihana hahmo!! Muita ei oikeastaan ole ollutkaan. Sorry nyt kyllä valehtelin. Joskus muinaisuudessa ala- asteella kun luin twiligh sarjaa rakastuin Jasperiin.

[quote="Jewel" post=8401]1) Repe Sorsa Nummelan ponitalli-sarjasta. [/quote] Repen sukunimi oli Sorsa?!? :shock:   Olen varmasti ihastunut aikojen saatossa yhteen jos toiseenkin hahmoon (varsinkin jos niitä on esittänyt Gary Oldman tai Alan Rickman), mutta nykypäivään asti on jäänyt Kiekkomaailman Lordi Vetinari ja Sandmanin Morpheus. Molemmat ovat varsin karismaattisia ja kiehtovia hahmoja, tarinan hyviksiä muttei niin selkeästi.

Kirjallisuudesta ei tule mieleen yhtään hahmoa.. kummallista. Toki suosikit muodostuu kirjaa lukiessa.   Dean Winchester on ollut jo vuosia mun rakkauden kohde.

[quote="Pisania" post=8409][quote="Jewel" post=8401]1) Repe Sorsa Nummelan ponitalli-sarjasta. [/quote] Repen sukunimi oli Sorsa?!? :shock: [/quote] Jewelillä on nyt tainnut mennä Repet sekaisin. Nummelan ponitallien Repe on sukunimeltään Jussila. :wink: Muistan kyllä Repen ajoilta jolloin luin Nummelan ponitalleja, mutta omasta mielestäni hän oli aina enemmänkin ärsyttävä. Niin siloposkinen kaveri ihanan mustan orinsa kanssa, johon kaikki tallin tytöt olivat lääpällään.   Sitten omiin suosikkeihin. Olen ollut romanttinen sielu jo pienestä pitäen ja ihastunut varmaan joka toisen lukemani kirjan miespäähenkilöön... :lol: Pienenä (ja oikeastaan yhäkin) mm. Montgomeryn Anna-kirjojen Gilbert oli ihana. Suloinen ja huumorintajuinen, jolla oli päässään myös roppakaupalla tervettä järkeä. (Se mitätön juttu Annan ja Roy Gardinerin välillä oli alusta saakka vain järjettömän suuri virhe!)   Näistä myöhemmistä tulee mieleeni ainakin Jace Wayland, johon kyllä luultavasti menettäisin hermoni todellisessa elämässä. Muuten sitä ei varmaankaan tarvitse perustella... Aragornilla on myöskin paikka sydämessäni, joskin enemmänkin leffojen ja Viggo Mortensenin kautta. :wink: Myös Tuulen nimen Kvothe on särkenyt sydämeni viime aikoina. Se musikaalisuus ja älykkyys... (ja punainen tukka) Mutta etenkin Tähtiin kirjoitetun virheen Augustus Waters murskasi sieluni ja sydämeni kesällä. Niin höpsö ja kieroutunut huumorintaju. Ja Greenin loppuratkaisu pirstoi minut palasiksi. Lisäksi myös Divergentin Tobias on ihana tapaus. Kyllähän näitä keksii... Olen toivoton tapaus. :lol:

Rakastun ja samaistuin fiktiivisiin hahmoihin aika useasti. Minä myös eläydyn muutenkin leffoihin ja kirjoihin semmoisella intensiteetillä, jota lähipiirissäni ei aina ihan ymmärretä. Mutta tuon ominaisuuden ansiosta koen myös saavani kirjoista enemmän ja tietynlaisen tunnesiteen synnyttyä kirjoja muistelee lämmöllä vielä vuosienkin päästä.     [quote="Kirjaneito" post=8435] Aragornilla on myöskin paikka sydämessäni, joskin enemmänkin leffojen ja Viggo Mortensenin kautta. :wink: [/quote]   Tämä passaa myös omalle kohdalleni, Aragorn Mortensenin esittämänä oli joskus ihanin asia maan päällä. Tykkäsin myös kirjojen Aragornista, mutta kyllä tuolla leffaversiolla on edelleen paikka minun sydämessäni.   Kaikkein suurin rakkaus lienee kuitenkin Silkki eli Kheldar, Eddingsin Belgarionista ja sen oheiskirjoista tuttu kuninkaallinen varas. Jostain kumman syystä Silkistä tuli mulle se kaikkein suurin rakkaus fiktiivisistä hahmoista, vaikken muuten Eddingsin kirjoja erityisellä lämmöllä muistelekaan.

[quote="Kirjaneito" post=8435][quote="Pisania" post=8409][quote="Jewel" post=8401]1) Repe Sorsa Nummelan ponitalli-sarjasta. [/quote] Repen sukunimi oli Sorsa?!? :shock: [/quote] Jewelillä on nyt tainnut mennä Repet sekaisin. Nummelan ponitallien Repe on sukunimeltään Jussila. :wink: Muistan kyllä Repen ajoilta jolloin luin Nummelan ponitalleja, mutta omasta mielestäni hän oli aina enemmänkin ärsyttävä. Niin siloposkinen kaveri ihanan mustan orinsa kanssa, johon kaikki tallin tytöt olivat lääpällään.   Aragornilla on myöskin paikka sydämessäni, joskin enemmänkin leffojen ja Viggo Mortensenin kautta. :wink: [/quote]   Hahaa, se tosiaan on Jussila!! Kirjoitin näköjään ihan tyytyväisenä Repe Sorsa! :lol:   Minä ihastuin ensimmäisen kerran Aragorniin jo ennen elokuvia ja Viggo Mortensenia, mutta totta kai Viggo on vastustamattoman vetävä ja ihana Aragorn. (Jopa niin ihana, että mieheni antoi Viggolle lempinimeksi Karvanalkki ja kertoi parran olevan pala englantilaisen pubin lattiamattoa. :wink: )

Liityn mukaan ihquttamaan Viggo Mortenseniä Aragornina. Komea on. :heart:   Sormusten herraa lukiessa voimakkain samaistumisenkohteeni oli Eowyn ja toki pieni ja sinnikäs Merri - tähän ehkä vaikutti se, että luin Kuninkaan paluun kirjoista ensin (kaksi ekaa olivat kirjastosta lainassa, ja olin "fiksu" pieni koululainen). Eowynin ja Faramirin käsinkosketeltavan liikuttava ensikohtaaminen Parannuksen tarhassa on edelleen romanttisimpia ja sykähdyttävimpiä kohtauksia mitä olen lukenut. Sydämeni itki verta, kun se oli jätetty pois leffaversiosta, mutta onneksi pidennetty versio paransi paljon. :heart:   Koska olen elänyt teini-ikäni Margit Sandemon Jääkansan tarinan ja Noitamestarin parissa, olen tietysti liikuttunut ja rakastunut moniin niiden hahmoista. Siis, kuka voisi vastustaa synkänkomeita miehiä, kultakutrisia mutta pettävän vaarallisia, kohtalokkaita naisia, jännitystä, romantiikkaa, pientä pikkutuhmaa ja välillä vähän enemmänkin tuhmaa virittelyä... :cheesy:   Sitten on tietysti Raistlin, ainoa syy minkä takia Dragonlanceja piti lukea kerta toisensa jälkeen. Siihenkin liittyi se yltiöromanttinen on-off-suhde sen valkoisen papittaren kanssa. Jotain kovin jännää siinä on, miten viattomat lankeavat kohtalokkaiden pahisten käsivarsille... voivoivoivoi!     [quote=Jewel]Mr. Darcy. Ah.[/quote]   Niinjuu. Ah. :heart:

Olin myös Raistlin-fanityttö pitkään. Ja olen varmaan edelleen, mutten kyllä enää halua Dragonlancea lukea. Antaa ajan kullata muistot. :cheesy:   Mr. Darcyyn ihastuin myös, ehkä enemmän Colin Firtin kautta, vaikkakin pidin hahmosta hyvin paljon ennen sarjan näkemistä.   Myös Johnny Deppin Ichabod Crane Päätön ratsumies -elokuvasssa oli jotain aivan käsittämättömän ihanaa. Ja tietysti unohtamatta Tom Hiddlestonin Lokia. :heart:

[quote="Emelie" post=8541]Mr. Darcyyn ihastuin myös, ehkä enemmän Colin Firtin kautta, vaikkakin pidin hahmosta hyvin paljon ennen sarjan näkemistä. [/quote]   Juu, on vain yksi oikea Mr. Darcy.

[quote="Scartti" post=8433]Kirjallisuudesta ei tule mieleen yhtään hahmoa.. kummallista. Toki suosikit muodostuu kirjaa lukiessa.[/quote] Mitä ihmettä mä olen hourinut?! Gilbert Blythe :heart: Anna-(kirja&tv)sarjan ihana, ihana Gilbert.

Näitä ihastumisia ja rakastumisia on ollut vaikka kuinka! Taidan olla jonkin sortin sarjarakastuja. Valkokangaskomistusten lisäksi lankean yhä uusiin kirjallisuuden hahmoihin. Suurin rakkauteni on Sherlock Holmes (siinä on mysteeriä kerrakseen), ja Potter-hahmoista voisin mainita ainakin ikuisen rakkauteni Draco Malfoyn sekä Sirius Mustan ja, mwah, Severus Kalkaroksen. Näin niin kuin alkajaisiksi.   Monen muun tavoin olen löytänyt rakkaudenkohteita Sormusten Herrasta: ensimmäisenä Aragorn, sitten Legolas ja Faramir saivat sydämeni syttymään. Elokuvilla oli tietenkin oma vaikutuksensa varsinkin kahden ensimmäisen osalta.   Omasta mielestäni erikoisin ihastukseni on Dragonlancen Raistlin (tosin en taida olla ainoa); kuihtuneessa, tiimalasisilmäisessä velhossa on viehättänyt salaperäisyys ja hyvän ja pahan kamppalu hänen sisällään. Olin todella mustasukkainen sille mikälie-nimiselle papittarelle, kun luin Kaksosten aikaa... ;) Oikeastaan minulla on paha tapa ruveta mustasukkaiseksi fiktiivisistä hahmoista. Esimerkiksi Faramir ja Eowyn; samaan aikaan kun olin onnellinen heidän puolestaan, harmitti, että hyvät miehet eivät ikinä jää sinkuiksi. No, siihen taitaa olla syynsä.

Jostain syystä en ole koskaan osannut ihastua kirjojen hahmoihin samalla tavalla kuin esimerkiksi elokuvien tai sarjakuvien hahmoihin. Tästäkin keskustelusta näkyy miten moni kirjahahmoihastus kiertää elokuvan tai TV-sarjan kautta, kai sitä usein vaatii jonkinlaisen näköyhteyden että näkee hahmon liikkuvan? Teininä oli useitakin anime/mangahahmoja joiden fanittaminen oli kai luokiteltavissa ihastumiseksi. Nyt ihastumiset ovat vähän jääneet, yksi syy lienee sekin että yhä useamman hahmon kanssa alkaa olla kymmenen+/- vuotta ikäeroa. Kulutan kai vääränlaista viihdettä. :smile:

Raistlinia en ole nähnyt telkkarissa tai valkokankaalla, mut ehkä poikkeus vahvistaa säännön? :wink:   Ihastuin kyllä teininä nimenoman kirjojen hahmoihin, ja toisin kuin Elenna, myös kokonaisiin pariskuntiin - aivan paras ihqudaa oli tietty kun suosikit saa toisensa tai edes suosikki löytää vertaisensa puolison. En ole koskaan osannut olla mustasukkainen fiktiivisistä hahmoista.

[quote="Dyn" post=8576]Raistlinia en ole nähnyt telkkarissa tai valkokankaalla, mut ehkä poikkeus vahvistaa säännön? :wink:[/quote]   Siksipä sanoinkin "usein". :smile: Varmaan sitä itselläkin löytyisi joku hahmo johon olisi ihastunut ihan vain tekstin perusteella jos oikein kaivelisi, mutta ainakin useimmiten mukana on ollut jonkinlainen kuva.   En kyllä tiedä missä menee raja hahmoon rakastumisen ja pelkän pitämisen välillä? Ehkä siinä että alkaa kirjoittaa antaumuksella fanfictionia...? (edit: Tajusin juuri että eihän se voi olla kriteeri, sillä moni ei tehtaile mitään fanituotoksia.)

[quote="kyty" post=8610]En kyllä tiedä missä menee raja hahmoon rakastumisen ja pelkän pitämisen välillä? Ehkä siinä että alkaa kirjoittaa antaumuksella fanfictionia...? (edit: Tajusin juuri että eihän se voi olla kriteeri, sillä moni ei tehtaile mitään fanituotoksia.)[/quote]   Missä menee ylipäätään raja vaikka fani-ihastumisen ja jonkun artistin musiikista pitämisen välillä? Minusta tuntuu ajatuksena ihan järkeenkäyvältä, että fiktiivisellä hahmolla on luonteenpiirteitä tai toisen on vain kuvitellut niin syötävän komeaksi/kauniiksi, että vähemmästäkin alkaa tutisemaan.   Itsellä ainakin hyvä "oire" on ollut halu lukea ko. kirjoja uudelleen ja uudelleen, myös niitä samoja, juuri jonkun tietyn henkilön tai henkilöiden takia.

Tykästyin Houstoniin;)     [i]Sini-edit: Voisitko lisätä kirjan tiedot, koska minulla ei ole mitään käsitystä kenestä on kysymys? Kiitos![/i]

Minä taas rakastun helpommin tekstinä esitettyyn hahmoon kuin elävänä kuvana. Tarkemmin sanoen rakastun helpoimmin silloin, kun teksti on esitetty hahmnon itsensä näkökulmasta, ja hänen ajatustapansa ja vaikuttimensa on esitetty ymmärrettävinä. Kolme neljästä rakastumisestani onkin tekstin perusteella rakastuttuja.   Morgainen ja Susan Calvinin olen nähnyt myös filmatisointeita, mutta en ihastunut filmatisointihahmoihin. Mielsin heidät eri henkilöinä kuin kirjojen hahmot. Ensinnäkin kumpaankin oltiin valittu liian kauniit näyttelijät. Kummallekin kirjan hahmolle on nimittäin ominaista se, että he kompensoivat hiukan vaatimattomamman ulkonäon henkisillä avuillaan. Avalonin usvien filmatisointi oli liian "kiltti". Romaanin hiukan kätketty eroottinen lataus loisti poissaolollaan, mikä teki hahmosta vähemmän rakastuttavan. I Robot -filmatisoinnissa taas Susan Calvin oli vähemmän persoonallinen tiedenaishahmo ja enemmän tyypillinen bisnesbimbo.

[quote="punnort" post=9071]Minä taas rakastun helpommin tekstinä esitettyyn hahmoon kuin elävänä kuvana. Tarkemmin sanoen rakastun helpoimmin silloin, kun teksti on esitetty hahmnon itsensä näkökulmasta, ja hänen ajatustapansa ja vaikuttimensa on esitetty ymmärrettävinä.[/quote]   Mulla on ihan sama juttu. Tai no, rakastuminen on liian voimakas sana, sanotaan mielummin ihailu/ihastelu tai kiintyminen. Se voi kohdistua ihan kumpaan sukupuoleen tahansa. Mitään (aiemmin tässä keskustelussa mainittua) mustasukkaisuutta en ole koskaan kokenut.   Joka tapauksessa harvassa ovat ne näyttelijät, jotka kykenevät tuomaan valkokankaalle hahmon kaiken ihkuuden - useimmiten petyn tai ärsyynnyn enemmän tai vähemmän. Toisaalta siksi ne kerrat, jolloin näyttelijä (& käsikirjoitus) onnistuvat, tuntuvat sitäkin paremmilta ja yllättävämmiltä. Ja kyllähän niinkin käy, että joskus joku näyttelijä kykenee nostamaan roolihahmonsa kirjaversion yläpuolelle, mutta useimmiten tämä koskee kirjassa vain sivuroolissa ollutta hahmoa, johon en lukijana ole saanut juurikaan otetta.

[quote="punnort" post=9071]Minä taas rakastun helpommin tekstinä esitettyyn hahmoon kuin elävänä kuvana. Tarkemmin sanoen rakastun helpoimmin silloin, kun teksti on esitetty hahmnon itsensä näkökulmasta, ja hänen ajatustapansa ja vaikuttimensa on esitetty ymmärrettävinä. Kolme neljästä rakastumisestani onkin tekstin perusteella rakastuttuja.[/quote]   Pelkkään kuvaan ihastuminen on tosiaan vaikeampaa jos hahmonkuvaus on kovin latteaa kuten elokuvissa on usein tapana. Hahmo tarvitsee sen sisäisen elämän että siitä voi välittää henkilönä. Se sitten tapahtuu joko hyvänä hahmonkuvauksena tai sitten alkuperäisteos tukee filmatisointia. Luulisin että jälkimmäinen näkyy erityisen hyvin LotR-fandomissa. Kyllähän jotkut fanittavat elokuvia lukematta kirjoja, mutta vaikuttaisi siltä että kirjat ja elokuvat tukevat useimmiten toisiaan.

Mun fiktiivisiin hahmoihin ihastuminen/rakastuminen on yleensä vain ihkutusta. ("Vain", itken ja nauran ja hypin lattiat halki kun joku mainitseekin nimen.) Leffoissa olen aika pinnallinen, pidän henkilöstä mikäli ulkonäkö miellyttää. Vaikka enemmän näyttelijään ihastumista tuo on. No jaa, pohjoiselle pikkutytölle blondi jumalaine brittinäyttelijä on käytännössä satuhahmo. (Tom Felton, Jamie Campbell Bower... :heart: )   Kirjoitettuun tekstiin on helppo rakastua. (Tekstiin ja hahmoihin.) Menisin naimisiin Carlos Ruiz Zafonin tekstin kanssa, mikäli se lainkaan olisi mahdollista. Hahmoja on mukava komppania. Jace, Patch, Lucian, Murtagh, Mikael, Percy, Doria, Draco, Scipio, Hamlet... Mutta kirjoitetussa hahmossa täytyy myös olla oikeasti sisältöä. Pelkkä naispuolisen päähenkilön silmin tarkka kuvailu paidattomasta, voimakkaasta kavaljeerista ei riitä (vaikka plussaa onkin. :wink: )

Tämä ketju vähän hämmentää minua. En koe koskaan rakastuneeni hahmoihin, ainakaan siten että tuntisin niistä mustasukkaisuutta tai ilostuisin ikihyviksi jos ovelle tulisivat tms. Toisaalta olen erittäin henkilökeskeinen lukija/kirjoittaja (nimim. "Miksi pitäisi keksiä juoni, kyllä henkilöt riittävät") ja minulla on suosikkini, joita palaan pohtimaan vuosien ja taas vuosien päästä kirjan lukemisesta. Tällaisia suosikkeja ovat vaikkapa Jon Snow (kirjaversio, ei tv-sarjaversio) ja Mat Cauthon; niihin palaan vähintäänkin monta kertaa kuussa, ja joskus saatan pohtia jompaakumpaa - ja samalla niiden maailmaa ja siihen kuuluvia muita henkilöitä - useamman viikon putkeen.   Myönnettäköön kuitenkin, että vuosien saatossa minulle on kehittynyt aivan toisentasoinen suhde yhteen hahmoon: Robin Hobbin Fitziin. Kun luin ne kirjat kutakuinkin 14-vuotiaana, en ollut vielä aivan niin tykästynyt, mutta ilmeisesti kiintymys on kehittynyt sitä mukaa kun olen huomannut palaavani pohtimaan Fitziä ja sen elämää kaikkein useimmin ja pisimpään. Voisi sanoa, että [i]rakastan[/i] kyllä sitä hahmoa aivan ehdottomasti, mutta en koe [i]rakastuneeni[/i]. Hänenkään mukaansa en karkaisi jos ovelle ilmaantuisi, koska voi hyvönen aika sentään, miten se mies osaakaan sotkea asiansa :P   Lähellekään Fitzin nauttimaa suosiota pääsevät vain omakeksimät hahmoni. Kai nekin tähän ketjuun kuuluvat, koska kerran ovat ehdottoman fiktiivisiä? Pohdin niistä aika tasaisesti milloin ketäkin, väliin aivan uusia tapauksia ja väliin paljon vanhempia. Niistä löytyy kuitenkin yksi hahmo, jonka kehitin teininä ja johon palaaminen tuntuu joka kerta siltä kuin palaisin kotiin. Häntäkin minä rakastan aivan takuulla, mutta rakastuminen tuntuu käsitteenä sopimattomalta.

[quote="Elenna"]Näitä ihastumisia ja rakastumisia on ollut vaikka kuinka! Taidan olla jonkin sortin sarjarakastuja.[/quote]Samaa vikaa.  Kirjoja lukiessa tai elokuvaa/tv-sarjaa katsoessani usein hauskuutan itseäni miettimällä, kehen heistä voisin ihastua. Se on vain sellainen tapa. :roll: Joistain tuotoksista ei löydy ketään edes etäisesti ihastuttavaa, mutta aika monesta edes joku. Eri asia, mietinkö hahmoa enää ikinä tarinan luettuani/katsottuani.      [quote="kyty"]En kyllä tiedä missä menee raja hahmoon rakastumisen ja pelkän pitämisen välillä?[/quote]Pidän itseäni jotensakin "rakastuneena", jos hahmo palaa mieleen vielä jälkeenpäinkin tarinastaan irrallaan. Tai esim. haluaisin päästä halaamaan enkä ikinä päästää irti.              Eräitä ensimmäisiä fiktiivisiä ihastuksia on ollut mm. herra Tumnus Lewisin kirjasta Velho ja leijona, jonka luin muistaakseni toisella tai kolmannella luokalla. Sateenvarjon kanssa lumessa tarpova  fauni oli jotain käsittämättömän söpöä. Yhä edelleen söpöt hahmot ovat söpöjä, mutta enempi sellaisella suurta suojeluvaistoa herättävän hellyttävällä tavalla. Kuten Sormusten herra -elokuvissa Frodo. Hänet olisi vain kerta kaikkiaan pitänyt päästä pelastamaan. ([i]muoks.[/i] Kirjakin herätti kyllä samanlaisia ajatuksia, mutta elokuvassa se oikein korostui.)     [quote="The Big Bad Wolf"]Leffoissa olen aika pinnallinen, pidän henkilöstä mikäli ulkonäkö miellyttää.[/quote]Tätäkin vikaa on. Noissa Sormusten herra -leffoissa taisin vähän ihastua myös Haldiriin, ihan vain koska pitkä vaalea tukka. (Legolaksellakin toki tukkaa päässä, mutta loikkelehtii liiaksi ollakseen oikein vakuuttava..) Samasta syystä Potter-elokuvien suosikkini oli Lucius Malfoy, vaikka hänellä onkin käsittämättömän ahdasmielisiä asenteita ja järkyttävä tapa murhata kanssaolentoja. Samoin varauksin tosin myös esim. The Walking Dead -televisiosarjan Merle on hurmaava mies, huumorintajuinen ja kaikkea, vaikkei edes tukasta pahemmin tietoa. Kyseinen henkilöhahmo olisi mielestäni tarvinnut vain jonkun laittamaan itsensä järjestykseen. Ja halaamaan. Kuvitteellinen yhteiselämä hänen kanssaan voisi kyllä olla pitkälti sietämätöntä.. mutta esim. autiolle saarelle voisin ottaa mukaan. Sikälikin kun autioilla saarilla on aina zombeja. .. Mm. tällaisia asioita minä siis mietiskelen fiktiivisiin hahmoihin liittyen, joskus tylsyyksissäni.       Joistain kirjahahmoista olen nähnyt vain epämieluisia filmiversioita.. Esim. Pyöreän pöydän ritareita kuvattaessa ei muka millään käsitetä, että kaikista urhein, uskollisin, mukavin, hauskin, sympaattisin ja ylipäätänsä parhain ritari on sir Gawain. Eikä ulkonäköäkään saada edes likimain oikeanlaiseksi... Mutta ei se mitään. Filmaajat vain ovat väärässä. :tongue:   Jotkut hahmot ovat tehty ihasteltaviksi tai vastaavasti luulemaan olevansa kovin ihastuttavia, joten heihin ihastuminen on tavallaan osa tarinan vitsiä. Olen tosin vähän huono ihan vain leikilläni tykkäämään, joten usein alan  symppaamaan sellaista hahmoa ihan oikeasti. Nimiä mainitsematta.    Yleensä myös samaistun miespuolisiin hahmoihin (ehkä koska lukemissani kirjoissa keskeiset hahmot aika usein ovat miehiä..), joten joihinkin hahmoihin tunnen jotain sellaista hengenheimolaisuutta, että heihin ihastuminen olisi.. outoa. Esim. Kingin Musta torni -sarjasta Cuthbert on mahtava tyyppi, mutta tuntuisi väärältä pyöritellä hänestä mitään joutavanpäiväisiä päiväunia. Joten rakastan muutoin vain.