Kirjailija: George R. R. Martin
donroitteri | Lukusali | 786 viestiä | 06.10.2013
Viimeisin Jussi | klo 00:41
HourglassEyes | Lukupiiri | 56 viestiä | 20.11.2024
Viimeisin Freyja | 13.02.2025
HourglassEyes | Lukupiiri | 60 viestiä | 18.12.2024
Viimeisin Freyja | 13.02.2025
Mielenterveysongelmat
07.10.2014
Koska käsitykseni mukaan nykyään(kin)ihmisillä on erittäin paljon mielenterveysongelmia, niin ajattelin laittaa aiheen jossa voisi olla vapaata keskustelua asiasta. Miltä se kuulostaa? Minun mielestä ainakin tämä asia vaatii niin paljon yleistä keskustelua kuin mahdollista, joten ihmisten joilla kyseisiä ongelmia on, täytyy saada löytää apua ja vertaistukea, tunnetta ja kokemusta siitä ettei kukaan ole yksi ongelmiensa kanssa. Minä näen se erittäin tärkeäksi asiaksi.
Ja, kuten kaikki varmaanki tietävät, niin mielenterveysongelmista on monta eri diagnoosia ja versiota. On, masennusta, paniikkihäiriötä, maniaa, pakko-oirehäiriötä, skitsofreniaa, psykoosi, persoonallisuushäiriöitä jne. Listaa voisi jatkaa ikuisuuksiin.
Itselläni on todettu paniikkihäiriö. Ja paha sellainen, joka hyvin usein estää minua tekemästä ja toteuttamasta unelmiani: olen aina halunnut esiintyväksi ja keikkailevaksi muusikoksi, mutta en ole ole kysennyt toteuttamaan tuota haavettani kuin muutaman kerran. Ja, se on syvältä tai ainakin siltä se minusta usein tuntuu. Tuntuu kuin olisin kuplan sisällä, mistä vain katselelen elämäni lipuvan ohi silmieni voimatta vaikuttaa siihen mitenkään.
Kiitos!
Ja, kuten kaikki varmaanki tietävät, niin mielenterveysongelmista on monta eri diagnoosia ja versiota. On, masennusta, paniikkihäiriötä, maniaa, pakko-oirehäiriötä, skitsofreniaa, psykoosi, persoonallisuushäiriöitä jne. Listaa voisi jatkaa ikuisuuksiin.
Itselläni on todettu paniikkihäiriö. Ja paha sellainen, joka hyvin usein estää minua tekemästä ja toteuttamasta unelmiani: olen aina halunnut esiintyväksi ja keikkailevaksi muusikoksi, mutta en ole ole kysennyt toteuttamaan tuota haavettani kuin muutaman kerran. Ja, se on syvältä tai ainakin siltä se minusta usein tuntuu. Tuntuu kuin olisin kuplan sisällä, mistä vain katselelen elämäni lipuvan ohi silmieni voimatta vaikuttaa siihen mitenkään.
Kiitos!
Koska käsitykseni mukaan nykyään(kin)ihmisillä on erittäin paljon mielenterveysongelmia, niin ajattelin laittaa aiheen jossa voisi olla vapaata keskustelua asiasta. Miltä se kuulostaa? Minun mielestä ainakin tämä asia vaatii niin paljon yleistä keskustelua kuin mahdollista, joten ihmisten joilla kyseisiä ongelmia on, täytyy saada löytää apua ja vertaistukea, tunnetta ja kokemusta siitä ettei kukaan ole yksi ongelmiensa kanssa. Minä näen se erittäin tärkeäksi asiaksi.
 
Ja, kuten kaikki varmaanki tietävät, niin mielenterveysongelmista on monta eri diagnoosia ja versiota. On, masennusta, paniikkihäiriötä, maniaa, pakko-oirehäiriötä, skitsofreniaa, psykoosi, persoonallisuushäiriöitä jne. Listaa voisi jatkaa ikuisuuksiin.
 
Itselläni on todettu paniikkihäiriö. Ja paha sellainen, joka hyvin usein estää minua tekemästä ja toteuttamasta unelmiani: olen aina halunnut esiintyväksi ja keikkailevaksi muusikoksi, mutta en ole ole kysennyt toteuttamaan tuota haavettani kuin muutaman kerran. Ja, se on syvältä tai ainakin siltä se minusta usein tuntuu. Tuntuu kuin olisin kuplan sisällä, mistä vain katselelen elämäni lipuvan ohi silmieni voimatta vaikuttaa siihen mitenkään.
 
Kiitos!
07.10.2014
poistettu
568 viestiä
Hyvä aihe. Ite asiaan jonkun verran perehtyneenä, ja mielenterveysyhdistystäkin vetäneenä, kannatan kyllä asiasta keskustelua. Tieto mielenterveysasioista, on usein se tärkein ennaltaehkäisevä tekijä. Se että tiedät masennuksesi olevan masennus, tai ahdistuksen olevan ahdistus, on usein ihan henkiä pelastavaa myös.
Itselläni on kokemusta ahdistuneisuudesta. Se on ikävä tila jossa henkilö ruokkii ahdistuneisuutta tietämättään. Se on normaali reaktio, normaalilta tuntuvaan tilanteeseen, mutta siinä piileekin se ahdistuksen sudenkuoppa. Ahdistuneisuudessa on tärkeää saada katkaistua se noidankehä, missä henkilö on ja tukea itsetunnon parantumista.
Ahdistuneisuudessa se kehä menee näin:
" Musta tuntuu oudolta " --- " Mikä mussa on vikana " --- " Lähteekö tämä ikinä pois "
Se että kokee epämukavia tunteita, esim kaupan kassalla, jos on taipumusta siihen, on tärkeää antaa niitten tunteiden tulla, niihin ei kuole - ne on vain tunteita, ja jatkaa vain päiväänsä normaalisti. Ahdistunut henkilö tekee niin, että kun kaupan kassalla alkaa tuntua oudolta, alkaa miettimään mikä vikana, voi kauhistus huomaavatko muut tämän, lähteekö tämä ikinä pois, ja tämä jatkuu koko päivän. Ahdistuneisuudessa on olemassa myös ihmisten mielipiteisiin liittyviä tekijöitä. Eli sellainen vainoharhainen muitten miellyttäminen. Esim. sanot kaverilles tai jollekkin muulle jotain, usein ihan normaalia, sitten menet kotia jo pohdit loppupäivän mitä tuli sanottua ja tuliko nyt loukattua henkilöä, ja että mitäköhän hän miettii sinusta.
Ainut keino toipua tälläisestä on mennä rohkeasti niitä tilanteita ja tunteita kohti mitkä pelottaa. Ei ole muuta keinoa.
Itselläni on kokemusta ahdistuneisuudesta. Se on ikävä tila jossa henkilö ruokkii ahdistuneisuutta tietämättään. Se on normaali reaktio, normaalilta tuntuvaan tilanteeseen, mutta siinä piileekin se ahdistuksen sudenkuoppa. Ahdistuneisuudessa on tärkeää saada katkaistua se noidankehä, missä henkilö on ja tukea itsetunnon parantumista.
Ahdistuneisuudessa se kehä menee näin:
" Musta tuntuu oudolta " --- " Mikä mussa on vikana " --- " Lähteekö tämä ikinä pois "
Se että kokee epämukavia tunteita, esim kaupan kassalla, jos on taipumusta siihen, on tärkeää antaa niitten tunteiden tulla, niihin ei kuole - ne on vain tunteita, ja jatkaa vain päiväänsä normaalisti. Ahdistunut henkilö tekee niin, että kun kaupan kassalla alkaa tuntua oudolta, alkaa miettimään mikä vikana, voi kauhistus huomaavatko muut tämän, lähteekö tämä ikinä pois, ja tämä jatkuu koko päivän. Ahdistuneisuudessa on olemassa myös ihmisten mielipiteisiin liittyviä tekijöitä. Eli sellainen vainoharhainen muitten miellyttäminen. Esim. sanot kaverilles tai jollekkin muulle jotain, usein ihan normaalia, sitten menet kotia jo pohdit loppupäivän mitä tuli sanottua ja tuliko nyt loukattua henkilöä, ja että mitäköhän hän miettii sinusta.
Ainut keino toipua tälläisestä on mennä rohkeasti niitä tilanteita ja tunteita kohti mitkä pelottaa. Ei ole muuta keinoa.
Hyvä aihe. Ite asiaan jonkun verran perehtyneenä, ja mielenterveysyhdistystäkin vetäneenä, kannatan kyllä asiasta keskustelua. Tieto mielenterveysasioista, on usein se tärkein ennaltaehkäisevä tekijä. Se että tiedät masennuksesi olevan masennus, tai ahdistuksen olevan ahdistus, on usein ihan henkiä pelastavaa myös.
 
Itselläni on kokemusta ahdistuneisuudesta. Se on ikävä tila jossa henkilö ruokkii ahdistuneisuutta tietämättään. Se on normaali reaktio, normaalilta tuntuvaan tilanteeseen, mutta siinä piileekin se ahdistuksen sudenkuoppa. Ahdistuneisuudessa on tärkeää saada katkaistua se noidankehä, missä henkilö on ja tukea itsetunnon parantumista.
 
Ahdistuneisuudessa se kehä menee näin:
 
" Musta tuntuu oudolta " --- " Mikä mussa on vikana " --- " Lähteekö tämä ikinä pois "
 
Se että kokee epämukavia tunteita, esim kaupan kassalla, jos on taipumusta siihen, on tärkeää antaa niitten tunteiden tulla, niihin ei kuole - ne on vain tunteita, ja jatkaa vain päiväänsä normaalisti. Ahdistunut henkilö tekee niin, että kun kaupan kassalla alkaa tuntua oudolta, alkaa miettimään mikä vikana, voi kauhistus huomaavatko muut tämän, lähteekö tämä ikinä pois, ja tämä jatkuu koko päivän. Ahdistuneisuudessa on olemassa myös ihmisten mielipiteisiin liittyviä tekijöitä. Eli sellainen vainoharhainen muitten miellyttäminen. Esim. sanot kaverilles tai jollekkin muulle jotain, usein ihan normaalia, sitten menet kotia jo pohdit loppupäivän mitä tuli sanottua ja tuliko nyt loukattua henkilöä, ja että mitäköhän hän miettii sinusta.
 
Ainut keino toipua tälläisestä on mennä rohkeasti niitä tilanteita ja tunteita kohti mitkä pelottaa. Ei ole muuta keinoa.
07.10.2014
JPAPAinut keino toipua tälläisestä on mennä rohkeasti niitä tilanteita ja tunteita kohti mitkä pelottaa. Ei ole muuta keinoa.Tässä olen hyvin paljon samaa mieltä JPAP:n kanssa. Mulla menee usein niin, että olen kovin ahdistunut matkalla esim. kauppaan, postiin, jne, mutta sitten kun pääsen sinne mihin olen päättänyt mennä, niin ahdistus katoaa. Tai muuttuu ainakin siedettäväksi ja itse paikan päällä tilanne ei tosiaan ahdista enää niin paljon, kuin se matka sinne. Ja, paikan päällä edes ne mielessä pyörivät ahdistavat ns. mielikuvat ei tunnu enää niin pahoilta.
[quote="JPAP" post=21804]Ainut keino toipua tälläisestä on mennä rohkeasti niitä tilanteita ja tunteita kohti mitkä pelottaa. Ei ole muuta keinoa.[/quote]
 
Tässä olen hyvin paljon samaa mieltä JPAP:n kanssa. Mulla menee usein niin, että olen kovin ahdistunut matkalla esim. kauppaan, postiin, jne, mutta sitten kun pääsen sinne mihin olen päättänyt mennä, niin ahdistus katoaa. Tai muuttuu ainakin siedettäväksi ja itse paikan päällä tilanne ei tosiaan ahdista enää niin paljon, kuin se matka sinne. Ja, paikan päällä edes ne mielessä pyörivät ahdistavat ns. mielikuvat ei tunnu enää niin pahoilta.
07.10.2014
Wanderer
211 kirjaa, 12 kirja-arviota, 115 viestiä
KultasuuYmmärrän kyllä tämän ajatuksen. Näinhän se ihannetapauksessa menisi. Olisi aika loistavaa, jos se olisikin näin helppoa, harva kärsisi masennuksesta tai panikkihäiriöstä, ainakaan kovin kauaa. Tämä on vähän sama kuin sanoisi: "otat itseäsi vaan niskasta kiinni ja menet kouluun!". Siksi kai sitä mielenterveysongelmaksi kutsutaankin, koska ei vain yksinkertaisesti pysty tekemään muille itsestäänselviä ja tavallisia asioita.JPAPAinut keino toipua tälläisestä on mennä rohkeasti niitä tilanteita ja tunteita kohti mitkä pelottaa. Ei ole muuta keinoa.Tässä olen hyvin paljon samaa mieltä JPAP:n kanssa. Mulla menee usein niin, että olen kovin ahdistunut matkalla esim. kauppaan, postiin, jne, mutta sitten kun pääsen sinne mihin olen päättänyt mennä, niin ahdistus katoaa. Tai muuttuu ainakin siedettäväksi ja itse paikan päällä tilanne ei tosiaan ahdista enää niin paljon, kuin se matka sinne. Ja, paikan päällä edes ne mielessä pyörivät ahdistavat ns. mielikuvat ei tunnu enää niin pahoilta.
Joka ihmisen kohdalla ongelmat ovat yksilöllisiä, ja se mikä toimii jollekulle, ei toimi toiselle.
[quote="Kultasuu" post=21805][quote="JPAP" post=21804]Ainut keino toipua tälläisestä on mennä rohkeasti niitä tilanteita ja tunteita kohti mitkä pelottaa. Ei ole muuta keinoa.[/quote]
 
Tässä olen hyvin paljon samaa mieltä JPAP:n kanssa. Mulla menee usein niin, että olen kovin ahdistunut matkalla esim. kauppaan, postiin, jne, mutta sitten kun pääsen sinne mihin olen päättänyt mennä, niin ahdistus katoaa. Tai muuttuu ainakin siedettäväksi ja itse paikan päällä tilanne ei tosiaan ahdista enää niin paljon, kuin se matka sinne. Ja, paikan päällä edes ne mielessä pyörivät ahdistavat ns. mielikuvat ei tunnu enää niin pahoilta.[/quote]
 
Ymmärrän kyllä tämän ajatuksen. Näinhän se ihannetapauksessa menisi. Olisi aika loistavaa, jos se olisikin näin helppoa, harva kärsisi masennuksesta tai panikkihäiriöstä, ainakaan kovin kauaa. Tämä on vähän sama kuin sanoisi: "otat itseäsi vaan niskasta kiinni ja menet kouluun!". Siksi kai sitä mielenterveysongelmaksi kutsutaankin, koska ei vain yksinkertaisesti pysty tekemään muille itsestäänselviä ja tavallisia asioita.
 
Joka ihmisen kohdalla ongelmat ovat yksilöllisiä, ja se mikä toimii jollekulle, ei toimi toiselle.
07.10.2014
poistettu
568 viestiä
WandererSinäkin vähän yleistät nyt. Vertaat kouluun menoa mielenterveysasioihin. Ahdistuksen tapauksessa se, että toipuminen lähtee tapahtumaan, on noin yksinkertaista. Kaikki ihmiset ovat erilaisia, se on totta. Voimavaroja on eri ihmisillä eri lailla. Monille se, että saa edes elämänsä jonkinlaiseen kondikseen, tarkoittaa se sitten mielialalääkkeitä tai rauhoittavia, tai ihan vain terapiaa, on riittävä tila. Itse tiedän todella monia mielenterveysongelmista kärsiviä kenelle tämä on se ihanne tilanne. Ei oikeastaan ole haluakaan lähteä sitä kasaa selvittämään, vaan riittää että on lääkkeet ja terapia, ja pystyy elämään. Toisille riittää se perjantaipullo, kuhan vain viikosta selviää. Mutta ahdistus on sellainen tila, josta on mahdollista selvitä. Täysin. Se vain vaatii todella paljon voimavaroja, ja oikeanlaista opastusta. Se on noin yksinkertaista.JPAPAinut keino toipua tälläisestä on mennä rohkeasti niitä tilanteita ja tunteita kohti mitkä pelottaa. Ei ole muuta keinoa.
Ymmärrän kyllä tämän ajatuksen. Näinhän se ihannetapauksessa menisi. Olisi aika loistavaa, jos se olisikin näin helppoa, harva kärsisi masennuksesta tai panikkihäiriöstä, ainakaan kovin kauaa. Tämä on vähän sama kuin sanoisi: "otat itseäsi vaan niskasta kiinni ja menet kouluun!". Siksi kai sitä mielenterveysongelmaksi kutsutaankin, koska ei vain yksinkertaisesti pysty tekemään muille itsestäänselviä ja tavallisia asioita.
Joka ihmisen kohdalla ongelmat ovat yksilöllisiä, ja se mikä toimii jollekulle, ei toimi toiselle.
[quote="Wanderer" post=21807][quote="JPAP" post=21804]Ainut keino toipua tälläisestä on mennä rohkeasti niitä tilanteita ja tunteita kohti mitkä pelottaa. Ei ole muuta keinoa.[/quote]
 
 
Ymmärrän kyllä tämän ajatuksen. Näinhän se ihannetapauksessa menisi. Olisi aika loistavaa, jos se olisikin näin helppoa, harva kärsisi masennuksesta tai panikkihäiriöstä, ainakaan kovin kauaa. Tämä on vähän sama kuin sanoisi: "otat itseäsi vaan niskasta kiinni ja menet kouluun!". Siksi kai sitä mielenterveysongelmaksi kutsutaankin, koska ei vain yksinkertaisesti pysty tekemään muille itsestäänselviä ja tavallisia asioita.
 
Joka ihmisen kohdalla ongelmat ovat yksilöllisiä, ja se mikä toimii jollekulle, ei toimi toiselle.[/quote]
 
Sinäkin vähän yleistät nyt. Vertaat kouluun menoa mielenterveysasioihin. Ahdistuksen tapauksessa se, että toipuminen lähtee tapahtumaan, on noin yksinkertaista. Kaikki ihmiset ovat erilaisia, se on totta. Voimavaroja on eri ihmisillä eri lailla. Monille se, että saa edes elämänsä jonkinlaiseen kondikseen, tarkoittaa se sitten mielialalääkkeitä tai rauhoittavia, tai ihan vain terapiaa, on riittävä tila. Itse tiedän todella monia mielenterveysongelmista kärsiviä kenelle tämä on se ihanne tilanne. Ei oikeastaan ole haluakaan lähteä sitä kasaa selvittämään, vaan riittää että on lääkkeet ja terapia, ja pystyy elämään. Toisille riittää se perjantaipullo, kuhan vain viikosta selviää. Mutta ahdistus on sellainen tila, josta on mahdollista selvitä. Täysin. Se vain vaatii todella paljon voimavaroja, ja oikeanlaista opastusta. Se on noin yksinkertaista.
07.10.2014
WandererYmmärrän kyllä tämän ajatuksen. Näinhän se ihannetapauksessa menisi. Olisi aika loistavaa, jos se olisikin näin helppoa, harva kärsisi masennuksesta tai panikkihäiriöstä, ainakaan kovin kauaa. Tämä on vähän sama kuin sanoisi: "otat itseäsi vaan niskasta kiinni ja menet kouluun!". Siksi kai sitä mielenterveysongelmaksi kutsutaankin, koska ei vain yksinkertaisesti pysty tekemään muille itsestäänselviä ja tavallisia asioita.Mun ei ehkä olisi pitänyt yleistää, mutta minun kohdalla tuo toisettuna meneminen vaikeisiin tilanteisiin on auttanut. Ja, paljon: nykyään pystyn oikeastaan mennä minne vaan itse haluan. En aivan 100 prosenttisesti joka paikkaan ja aina, mutta useimmiten kyllä. Ja, tämä tulee sellaisen ihmisen suusta joka on kärsinyt vakavista paniikkioireista yli 20-vuotta.
Joka ihmisen kohdalla ongelmat ovat yksilöllisiä, ja se mikä toimii jollekulle, ei toimi toiselle.
[quote="Wanderer" post=21807]Ymmärrän kyllä tämän ajatuksen. Näinhän se ihannetapauksessa menisi. Olisi aika loistavaa, jos se olisikin näin helppoa, harva kärsisi masennuksesta tai panikkihäiriöstä, ainakaan kovin kauaa. Tämä on vähän sama kuin sanoisi: "otat itseäsi vaan niskasta kiinni ja menet kouluun!". Siksi kai sitä mielenterveysongelmaksi kutsutaankin, koska ei vain yksinkertaisesti pysty tekemään muille itsestäänselviä ja tavallisia asioita.
 
Joka ihmisen kohdalla ongelmat ovat yksilöllisiä, ja se mikä toimii jollekulle, ei toimi toiselle.[/quote]
 
Mun ei ehkä olisi pitänyt yleistää, mutta minun kohdalla tuo toisettuna meneminen vaikeisiin tilanteisiin on auttanut. Ja, paljon: nykyään pystyn oikeastaan mennä minne vaan itse haluan. En aivan 100 prosenttisesti joka paikkaan ja aina, mutta useimmiten kyllä. Ja, tämä tulee sellaisen ihmisen suusta joka on kärsinyt vakavista paniikkioireista yli 20-vuotta.
07.10.2014
Ageha
348 kirjaa, 4 kirja-arviota, 554 viestiä
Hmm, mielenterveysongelmien kanssa selviytymisestä puhuminen on aina vähän tulenarkaa, koska ne tosiaan ovat kaikilla erilaisia; jopa kahdella samoista oireista kärsivillä auttava ratkaisu tilanteeseen voi olla keskenään täysin päinvastainen, koska ihmismielet toimivat keskenään hyvin eri tavalla.
Itsellänihän on diagnooseina DDNOS (eli tarkemmin määrittelemätön dissosiaatiohäiriö) ja vaikea masennus. On ollut kammottavaa hiljalleen tajuta miten ohi koko elämä on näiden sairauksien kanssa mennyt. Sitä olisi voinut tehdä ja kokea ja saavuttaa vaika mitä, mutta... ei ole voinut.
Itsellänihän on diagnooseina DDNOS (eli tarkemmin määrittelemätön dissosiaatiohäiriö) ja vaikea masennus. On ollut kammottavaa hiljalleen tajuta miten ohi koko elämä on näiden sairauksien kanssa mennyt. Sitä olisi voinut tehdä ja kokea ja saavuttaa vaika mitä, mutta... ei ole voinut.
Hmm, mielenterveysongelmien kanssa selviytymisestä puhuminen on aina vähän tulenarkaa, koska ne tosiaan ovat kaikilla erilaisia; jopa kahdella samoista oireista kärsivillä auttava ratkaisu tilanteeseen voi olla keskenään täysin päinvastainen, koska ihmismielet toimivat keskenään hyvin eri tavalla.
 
Itsellänihän on diagnooseina DDNOS (eli tarkemmin määrittelemätön dissosiaatiohäiriö) ja vaikea masennus. On ollut kammottavaa hiljalleen tajuta miten ohi koko elämä on näiden sairauksien kanssa mennyt. Sitä olisi voinut tehdä ja kokea ja saavuttaa vaika mitä, mutta... ei ole voinut.
Muokannut Ageha (21.12.2016)
07.10.2014
AgehaSe on jotenkin... tosi traumaattista tajuta miten ohi koko elämä on näiden sairauksien kanssa mennyt. Sinällään ironista, koska nämä sairaudet nimenomaan ovat suoraan perua erilaisista traumoista ja periaatteessa toimineet pelastaakseen minut niiltä. :b:heart:
[quote="Ageha" post=21815]Se on jotenkin... tosi traumaattista tajuta miten ohi koko elämä on näiden sairauksien kanssa mennyt. Sinällään ironista, koska nämä sairaudet nimenomaan ovat suoraan perua erilaisista traumoista ja periaatteessa toimineet pelastaakseen minut niiltä. :b[/quote]
  :heart:
07.10.2014
Wanderer
211 kirjaa, 12 kirja-arviota, 115 viestiä
Kultasuulle valtavasti stemppiä jaksamiseen. Paniikkihäiriö on katala tauti.
En tarkoittanut, että ahdistaviin tilanteisiin meno ei auttaisi. Tottakai se auttaa, jos sen pystyy tekemään.
JPAP kirjoitti:
Kuten Ageha kirjoitti, näistä asioista keskustelu voi olla tulenarkaa, eikä minulla ole mitään halua ruvetä täällä riitelemään.
En tarkoittanut, että ahdistaviin tilanteisiin meno ei auttaisi. Tottakai se auttaa, jos sen pystyy tekemään.
JPAP kirjoitti:
Sinäkin vähän yleistät nyt. Vertaat kouluun menoa mielenterveysasioihinEn, vaan vertasin lausetta "Ainut keino toipua tälläisestä on mennä rohkeasti niitä tilanteita ja tunteita kohti mitkä pelottaa", lauseeseen "otat itseäsi vaan niskasta kiinni ja menet kouluun!". Ja tarkoitin tällä sitä, että masennuksesta tai ahdistuksesta tai paniikkihäiriöstä kärsivälle asia ei ole noin yksinkertainen. Ei pysty menemään rohkeasti tilanteeseen tai ottamaan itseään niskasta kiinni. Ei vaikka haluaisi. Pahoittelen, jos kirjoitin epäselvästi.
Kuten Ageha kirjoitti, näistä asioista keskustelu voi olla tulenarkaa, eikä minulla ole mitään halua ruvetä täällä riitelemään.
Kultasuulle valtavasti stemppiä jaksamiseen. Paniikkihäiriö on katala tauti.
En tarkoittanut, että ahdistaviin tilanteisiin meno ei auttaisi. Tottakai se auttaa, jos sen pystyy tekemään.
 
JPAP kirjoitti:
[quote]Sinäkin vähän yleistät nyt. Vertaat kouluun menoa mielenterveysasioihin[/quote]
 
En, vaan vertasin lausetta "Ainut keino toipua tälläisestä on mennä rohkeasti niitä tilanteita ja tunteita kohti mitkä pelottaa", lauseeseen "otat itseäsi vaan niskasta kiinni ja menet kouluun!". Ja tarkoitin tällä sitä, että masennuksesta tai ahdistuksesta tai paniikkihäiriöstä kärsivälle asia ei ole noin yksinkertainen. Ei pysty menemään rohkeasti tilanteeseen tai ottamaan itseään niskasta kiinni. Ei vaikka haluaisi. Pahoittelen, jos kirjoitin epäselvästi.
 
Kuten Ageha kirjoitti, näistä asioista keskustelu voi olla tulenarkaa, eikä minulla ole mitään halua ruvetä täällä riitelemään.
07.10.2014
WandererKultasuulle valtavasti stemppiä jaksamiseen. Paniikkihäiriö on katala tauti.Kiitos erittäin paljon sanoistasi Wanderer, tuntuu hyvälle kuulla, ja huomata, että maailmassa on välittäviä ja empaattisiakin ihmisiä!
En tarkoittanut, että ahdistaviin tilanteisiin meno ei auttaisi. Tottakai se auttaa, jos sen pystyy tekemään.
Ja, ihme kyllä, mun kohdalla tuo meneminen vaikeisiin tilanteisiin on pitkän ajan kanssa auttanut, mutta - usko mua - minä tiedän sen tunteen, kun mitkään sanat, teot tai lupaukset muilta ihmisiltä ei auta saamaan ihmistä siihen tilanteeseen mikä kutakin pelottaa. Mulla vaan kävi niin hyvä "tuuri", että elämääni tuli eräs ihminen joka patisti ja rohkaisi minua monta vuotta ja oli ihan fyysisesti mukana kauppareissuilla ja muilla kodin ulkopuolisilla pakollisilla reisuilla. Siitä se kaikki sitten alkoi vaan pikku hiljaa helpottamaan.
[quote="Wanderer" post=21818]Kultasuulle valtavasti stemppiä jaksamiseen. Paniikkihäiriö on katala tauti.
En tarkoittanut, että ahdistaviin tilanteisiin meno ei auttaisi. Tottakai se auttaa, jos sen pystyy tekemään.[/quote]
 
Kiitos erittäin paljon sanoistasi Wanderer, tuntuu hyvälle kuulla, ja huomata, että maailmassa on välittäviä ja empaattisiakin ihmisiä!
 
Ja, ihme kyllä, mun kohdalla tuo meneminen vaikeisiin tilanteisiin on pitkän ajan kanssa auttanut, mutta - usko mua - minä tiedän sen tunteen, kun mitkään sanat, teot tai lupaukset muilta ihmisiltä ei auta saamaan ihmistä siihen tilanteeseen mikä kutakin pelottaa. Mulla vaan kävi niin hyvä "tuuri", että elämääni tuli eräs ihminen joka patisti ja rohkaisi minua monta vuotta ja oli ihan fyysisesti mukana kauppareissuilla ja muilla kodin ulkopuolisilla pakollisilla reisuilla. Siitä se kaikki sitten alkoi vaan pikku hiljaa helpottamaan.
07.10.2014
Sam Karpalosuo
3 kirjaa, 1 kirja-arvio, 42 viestiä
AgehaHmm, mielenterveysongelmien kanssa selviytymisestä puhuminen on aina vähän tulenarkaa, koska ne tosiaan ovat kaikilla erilaisia; jopa kahdella samoista oireista kärsivillä auttava ratkaisu tilanteeseen voi olla keskenään täysin päinvastainen, koska ihmismielet toimivat keskenään hyvin eri tavalla.Näinpä juuri. Itsekin ahdistuneisuudesta ja liudasta muita ongelmia kärsivänä en ole vielä tähän päivään mennessä keksinyt mitään pysyvää lääkettä. Joitakin ongelmia vastaan pystyy väkisin kamppailemaan ja ehkä se onnistuukin, mutta se on silti seuraavalla kerralla yhtä vaikeaa. Tai vielä vaikeampaa, jos siitä jäi huono kokemus - ja näinhän käy tosi helposti kun olo on pahimmillaan. Etenkin sosiaalisista tilanteista jää hyvin helposti olo että on epäonnistunut jotenkin hirveällä tavalla eikä tee enää ikinä mieli nähdä ketään.
Hrm, näin siis minun kohdallani, eikä toki aina mene noin huonosti. Neuvot ongelmien väkisin kohtaamisesta ovat varmasti toimivia monien kohdalla.
[quote="Ageha" post=21815]Hmm, mielenterveysongelmien kanssa selviytymisestä puhuminen on aina vähän tulenarkaa, koska ne tosiaan ovat kaikilla erilaisia; jopa kahdella samoista oireista kärsivillä auttava ratkaisu tilanteeseen voi olla keskenään täysin päinvastainen, koska ihmismielet toimivat keskenään hyvin eri tavalla.[/quote]
 
Näinpä juuri. Itsekin ahdistuneisuudesta ja liudasta muita ongelmia kärsivänä en ole vielä tähän päivään mennessä keksinyt mitään pysyvää lääkettä. Joitakin ongelmia vastaan pystyy väkisin kamppailemaan ja ehkä se onnistuukin, mutta se on silti seuraavalla kerralla yhtä vaikeaa. Tai vielä vaikeampaa, jos siitä jäi huono kokemus - ja näinhän käy tosi helposti kun olo on pahimmillaan. Etenkin sosiaalisista tilanteista jää hyvin helposti olo että on epäonnistunut jotenkin hirveällä tavalla eikä tee enää ikinä mieli nähdä ketään.
 
Hrm, näin siis minun kohdallani, eikä toki aina mene noin huonosti. Neuvot ongelmien väkisin kohtaamisesta ovat varmasti toimivia monien kohdalla.
07.10.2014
Ageha
348 kirjaa, 4 kirja-arviota, 554 viestiä
Pakko tunkea sanomaan vielä lisää. :tongue:
Tosiaan, mitä itse olen huomannut niin diagnoosien "vakavuus" ja ns. "arjesta selviytyminen" eivät korreloi ollenkaan. Esimerkiksi paniikkikohtauksien suhteen, oiset pystyvät pakottamaan itsensä paniikkikohtauksista huolimatta vaikka minne, jotkut saavat piilotettua paniikkikohtauksensa vaikka niitä tulisi viisi 45min sisään ja sitten olen minä (en edes tiedä ovatko nämä mitään paniikki- tai ahdistuskohtauksia, eivät kai edes) joka ahdistuu ja alkaa itkeä ja ainoa special skill jonka olen oloni peittämiseksi tähän asti saavuttanut on niin hiljaa ja huomaamattomasti itkeminen että menee yleensä oppitunneilla muilta täysin ohi.
Mutta yleisesti ottaen "vaikeustasojen" vertailua kannattaisi aina välttää, koska käytännössä etenkin pikaisesti saaduilla tiedoilla tätä on vaikea tehdä, ja sitten kun lisää keitokseen kunkin oman henkilökohtaisen kokemuksen ja kyvyn selvitä ja kyvyn selvitä tietyistä oireista... Vertailu on lähes kokonaan mahdotonta, eikä se kuitenkaan hyödytä ketään. Sen takia on harmi, että tällaista vertailua yleensä tapahtuu ja hyvin paljon. Toisaalta taas en kannata myöskään liaallista "samassa veneessä ollaan kaikki!" -ajattelua; ei, ihminen joka on pari vuotta lievästi masentunut ei ole samassa veneessä ihmisen kanssa, joka on ollut viimeiset viisi vuotta sairaseläkkeellä useiden päällekkäisten ongelmien kanssa. Se olisi kuin joku menisi jalka murtuneena sanomaan pyörätuolipotilaalle että joo, tiedän miltä tuntuu. Kaikesta vertailusta kannattaisi vain pyrkiä vetäytymään pois.
Tosin se, mikä eniten harmittaa, on juuri se ettei mielenterveysongelmista "saisi" puhua. Tässä viime viikkoina on/olisi ollut vähän vaikea mainita ongelmistani ilman pidempää avautumista koska olen tajunnut itse näistä niin paljon uutta joka on vähän vienyt pohjaa maailmaltani, mutta normaalisti jos ihminen sanoo että joo en pääse paikkaan x koska on psykpoliaika juuri silloin, niin olisi aika kivaa jos ympäristö voisi suhtautua siihen arkisen normaalisti. :roll: Itse en yleensä anna muiden suhtautumisen haitata, jos jollakulla on ongelma ongelmieni kanssa niin se olkoon hänen ongelmansa, ei minun. :tongue:
Ja allekirjoitan tuon Kultasuun lausahduksen siitä, että voi yrittää ja yrittää jotain ja ei toimi ja sitten käykin jossain vaiheessa vain "hyvä tuuri". Tukena olevat (ja etenkin pysyvät) ihmiset ovat painonsa arvoiset kultaa, moninkertaisesti itse asiassa. Olen myös miettinyt, että jos olosuhteet olisivat viime vuosina erilaiset ihan mihin suuntaan tahansa, sairauteni, oireeni ja asenteeni olisivat varmasti muodoltaan tyystin erilaiset ja selviytymiseni hyvin eriasteista ja -tyyppistä verrattuna tämänhetkiseen. Ainakin kriisitilanteissa se on joskus kiinni ihan yksittäisistäkin jutuista.
Tosiaan, mitä itse olen huomannut niin diagnoosien "vakavuus" ja ns. "arjesta selviytyminen" eivät korreloi ollenkaan. Esimerkiksi paniikkikohtauksien suhteen, oiset pystyvät pakottamaan itsensä paniikkikohtauksista huolimatta vaikka minne, jotkut saavat piilotettua paniikkikohtauksensa vaikka niitä tulisi viisi 45min sisään ja sitten olen minä (en edes tiedä ovatko nämä mitään paniikki- tai ahdistuskohtauksia, eivät kai edes) joka ahdistuu ja alkaa itkeä ja ainoa special skill jonka olen oloni peittämiseksi tähän asti saavuttanut on niin hiljaa ja huomaamattomasti itkeminen että menee yleensä oppitunneilla muilta täysin ohi.
Mutta yleisesti ottaen "vaikeustasojen" vertailua kannattaisi aina välttää, koska käytännössä etenkin pikaisesti saaduilla tiedoilla tätä on vaikea tehdä, ja sitten kun lisää keitokseen kunkin oman henkilökohtaisen kokemuksen ja kyvyn selvitä ja kyvyn selvitä tietyistä oireista... Vertailu on lähes kokonaan mahdotonta, eikä se kuitenkaan hyödytä ketään. Sen takia on harmi, että tällaista vertailua yleensä tapahtuu ja hyvin paljon. Toisaalta taas en kannata myöskään liaallista "samassa veneessä ollaan kaikki!" -ajattelua; ei, ihminen joka on pari vuotta lievästi masentunut ei ole samassa veneessä ihmisen kanssa, joka on ollut viimeiset viisi vuotta sairaseläkkeellä useiden päällekkäisten ongelmien kanssa. Se olisi kuin joku menisi jalka murtuneena sanomaan pyörätuolipotilaalle että joo, tiedän miltä tuntuu. Kaikesta vertailusta kannattaisi vain pyrkiä vetäytymään pois.
Tosin se, mikä eniten harmittaa, on juuri se ettei mielenterveysongelmista "saisi" puhua. Tässä viime viikkoina on/olisi ollut vähän vaikea mainita ongelmistani ilman pidempää avautumista koska olen tajunnut itse näistä niin paljon uutta joka on vähän vienyt pohjaa maailmaltani, mutta normaalisti jos ihminen sanoo että joo en pääse paikkaan x koska on psykpoliaika juuri silloin, niin olisi aika kivaa jos ympäristö voisi suhtautua siihen arkisen normaalisti. :roll: Itse en yleensä anna muiden suhtautumisen haitata, jos jollakulla on ongelma ongelmieni kanssa niin se olkoon hänen ongelmansa, ei minun. :tongue:
Ja allekirjoitan tuon Kultasuun lausahduksen siitä, että voi yrittää ja yrittää jotain ja ei toimi ja sitten käykin jossain vaiheessa vain "hyvä tuuri". Tukena olevat (ja etenkin pysyvät) ihmiset ovat painonsa arvoiset kultaa, moninkertaisesti itse asiassa. Olen myös miettinyt, että jos olosuhteet olisivat viime vuosina erilaiset ihan mihin suuntaan tahansa, sairauteni, oireeni ja asenteeni olisivat varmasti muodoltaan tyystin erilaiset ja selviytymiseni hyvin eriasteista ja -tyyppistä verrattuna tämänhetkiseen. Ainakin kriisitilanteissa se on joskus kiinni ihan yksittäisistäkin jutuista.
Pakko tunkea sanomaan vielä lisää. :tongue:
 
Tosiaan, mitä itse olen huomannut niin diagnoosien "vakavuus" ja ns. "arjesta selviytyminen" eivät korreloi ollenkaan. Esimerkiksi paniikkikohtauksien suhteen, oiset pystyvät pakottamaan itsensä paniikkikohtauksista huolimatta vaikka minne, jotkut saavat piilotettua paniikkikohtauksensa vaikka niitä tulisi viisi 45min sisään ja sitten olen minä (en edes tiedä ovatko nämä mitään paniikki- tai ahdistuskohtauksia, eivät kai edes) joka ahdistuu ja alkaa itkeä ja ainoa special skill jonka olen oloni peittämiseksi tähän asti saavuttanut on niin hiljaa ja huomaamattomasti itkeminen että menee yleensä oppitunneilla muilta täysin ohi.
 
Mutta yleisesti ottaen "vaikeustasojen" vertailua kannattaisi [u]aina[/u] välttää, koska käytännössä etenkin pikaisesti saaduilla tiedoilla tätä on vaikea tehdä, ja sitten kun lisää keitokseen kunkin oman henkilökohtaisen kokemuksen ja kyvyn selvitä ja kyvyn selvitä tietyistä oireista... Vertailu on lähes kokonaan mahdotonta, eikä se kuitenkaan hyödytä ketään. Sen takia on harmi, että tällaista vertailua yleensä tapahtuu ja hyvin paljon. Toisaalta taas en kannata myöskään liaallista "samassa veneessä ollaan kaikki!" -ajattelua; ei, ihminen joka on pari vuotta lievästi masentunut ei ole samassa veneessä ihmisen kanssa, joka on ollut viimeiset viisi vuotta sairaseläkkeellä useiden päällekkäisten ongelmien kanssa. Se olisi kuin joku menisi jalka murtuneena sanomaan pyörätuolipotilaalle että joo, tiedän miltä tuntuu. Kaikesta vertailusta kannattaisi vain pyrkiä vetäytymään pois.
 
Tosin se, mikä eniten harmittaa, on juuri se ettei mielenterveysongelmista "saisi" puhua. Tässä viime viikkoina on/olisi ollut vähän vaikea mainita ongelmistani ilman pidempää avautumista koska olen tajunnut itse näistä niin paljon uutta joka on vähän vienyt pohjaa maailmaltani, mutta normaalisti jos ihminen sanoo että joo en pääse paikkaan x koska on psykpoliaika juuri silloin, niin olisi aika kivaa jos ympäristö voisi suhtautua siihen arkisen normaalisti. :roll: Itse en yleensä anna muiden suhtautumisen haitata, jos jollakulla on ongelma ongelmieni kanssa niin se olkoon hänen ongelmansa, ei minun. :tongue:
 
Ja allekirjoitan tuon Kultasuun lausahduksen siitä, että voi yrittää ja yrittää jotain ja ei toimi ja sitten käykin jossain vaiheessa vain "hyvä tuuri". Tukena olevat (ja etenkin pysyvät) ihmiset ovat painonsa arvoiset kultaa, moninkertaisesti itse asiassa. Olen myös miettinyt, että jos olosuhteet olisivat viime vuosina erilaiset ihan mihin suuntaan tahansa, sairauteni, oireeni ja asenteeni olisivat varmasti muodoltaan tyystin erilaiset ja selviytymiseni hyvin eriasteista ja -tyyppistä verrattuna tämänhetkiseen. Ainakin kriisitilanteissa se on joskus kiinni ihan yksittäisistäkin jutuista.
Muokannut Ageha (21.12.2016)
07.10.2014
poistettu
568 viestiä
WandererPuhuin vain ja ainoastaan ahdistuneisuudesta. En masennuksesta, en paniikkihäiriöstä. Toki tilanne, jonka kuvailin on hyvin samankaltainen kuin paniikkihäiriössä, siitä vain puuttuu se tilanteen täydellinen kontrollinen menettäminen, mikä ilmenee itse paniikkikohtauksena. Mutta olen samaa mieltä, että mielenterveysongelmiin ei ole helppoa ratkaisua.
Ja tarkoitin tällä sitä, että masennuksesta tai ahdistuksesta tai paniikkihäiriöstä kärsivälle asia ei ole noin yksinkertainen.
Ahdistuksesta selviäminen vaatii aikaa, ja paljon. Se ei tapahdu hetkessä. Se että ymmärtää miten ahdistuneisuus toimii, on hyvin tärkeää siitä selviytymiselle. Tärkeintä on rohkeasti mennä niitä asioita kohti mitä pelkää eniten. Perustasolla ahdistuneisuus toimii tavalla, että sinusta tuntuu pahalta - käyt murehtimaan että sinusta tuntuu pahalta - sinusta tuntuu pahemmalta. Tämä on noidankehä mikä pahentaa itse itseään. Se että päästää irti siitä kontrolloinnin tarpeesta, antaa vain tuntua pahalta, on tärkeää. Kun ahdistunut henkilö murehtii tällä tavalla jatkuvasti omista tunteistaan, sitä herkistyy tuntemaan pienimpiäkin tunteen vilahduksia - pienetkin tunteet tuntuvat isoilta ja jättiläismäisiltä. Samalla kun ahdistunut henkilö pommittaa mieltään murheilla, elimistö vapauttaa adrenaliinia, se ilmenee usein esim lihaskramppeina, tärisevinä käsinä, ylivilkkautena. Tähän auttaa hyvin liikunta. Liikunta poistaa ylimääräistä adrenaliinia.
Ahdistuneisuudessa on olemassa monia, monia eri oireita. Ne oireet saattavat tuntua todella oudoilta ja vakavilta, mutta ovat ahdistuksen aiheuttamia. Depersonalisaatiota tapahtuu myös monella. Tämä oire jo sinässään on pelottavan tuntuista, ja sitä saattaa ihminen luulla olevansa jo ihan täys hullu, kun kyse onkin ahdistuneisuudesta johtuvasta oireesta. Hyvä esimerkki tästä on esim tilanne jossa keskustelet toisen kanssa, ja ikäänkuin seuraat koko tilannetta ulkopuolelta - olet niin keskittynyt tarkkailemaan omia tunteitasi. Keskustelua on vaikea pitää yllä, ja tämä saa taas aikaan lisää stressiä ja ahdistavia tunteita.
Ahdistuneisuus on siitä perse ongelma, että lääkäreillä on todellisia vaikeuksia diagnosoida sitä. Usein hoito mitä tarjotaan on täysin väärä, ja pahentaa vain tilaa. Ahdistuneen henkilön vastuulle jää osittain myös se, että lääkärillä käydessä osaa tarpeeksi selkeästi tehdä selostetta omista oireistaan. Tämä on vaikeaa. Sen takia lääkärit tekevät jatkuvasti vääriä diagnooseja.
Huomaa, että aion kirjoittaa oppaan aiheesta paikalliselle mielenterveystoimistolle, kun katson miten olen kirjoitellut. :lol: Mutta itse koen tämän asian niin tärkeäksi, että se on oikein välillä vähän innostuakkin kertomaan.
Eli pääpointtina, ahdistuneisuudesta selviäminen on mahdollista, ja se miten parantuminen lähtee käyntiin, on hyvin yksinkertaista rakenteeltaan.
[quote="Wanderer" post=21818]
Ja tarkoitin tällä sitä, että masennuksesta tai ahdistuksesta tai paniikkihäiriöstä kärsivälle asia ei ole noin yksinkertainen. [/quote]
 
Puhuin vain ja ainoastaan ahdistuneisuudesta. En masennuksesta, en paniikkihäiriöstä. Toki tilanne, jonka kuvailin on hyvin samankaltainen kuin paniikkihäiriössä, siitä vain puuttuu se tilanteen täydellinen kontrollinen menettäminen, mikä ilmenee itse paniikkikohtauksena. Mutta olen samaa mieltä, että mielenterveysongelmiin ei ole helppoa ratkaisua.
 
 
 
Ahdistuksesta selviäminen vaatii aikaa, ja paljon. Se ei tapahdu hetkessä. Se että ymmärtää miten ahdistuneisuus toimii, on hyvin tärkeää siitä selviytymiselle. Tärkeintä on rohkeasti mennä niitä asioita kohti mitä pelkää eniten. Perustasolla ahdistuneisuus toimii tavalla, että sinusta tuntuu pahalta - käyt murehtimaan että sinusta tuntuu pahalta - sinusta tuntuu pahemmalta. Tämä on noidankehä mikä pahentaa itse itseään. Se että päästää irti siitä kontrolloinnin tarpeesta, antaa vain tuntua pahalta, on tärkeää. Kun ahdistunut henkilö murehtii tällä tavalla jatkuvasti omista tunteistaan, sitä herkistyy tuntemaan pienimpiäkin tunteen vilahduksia - pienetkin tunteet tuntuvat isoilta ja jättiläismäisiltä. Samalla kun ahdistunut henkilö pommittaa mieltään murheilla, elimistö vapauttaa adrenaliinia, se ilmenee usein esim lihaskramppeina, tärisevinä käsinä, ylivilkkautena. Tähän auttaa hyvin liikunta. Liikunta poistaa ylimääräistä adrenaliinia.
 
Ahdistuneisuudessa on olemassa monia, monia eri oireita. Ne oireet saattavat tuntua todella oudoilta ja vakavilta, mutta ovat ahdistuksen aiheuttamia. Depersonalisaatiota tapahtuu myös monella. Tämä oire jo sinässään on pelottavan tuntuista, ja sitä saattaa ihminen luulla olevansa jo ihan täys hullu, kun kyse onkin ahdistuneisuudesta johtuvasta oireesta. Hyvä esimerkki tästä on esim tilanne jossa keskustelet toisen kanssa, ja ikäänkuin seuraat koko tilannetta ulkopuolelta - olet niin keskittynyt tarkkailemaan omia tunteitasi. Keskustelua on vaikea pitää yllä, ja tämä saa taas aikaan lisää stressiä ja ahdistavia tunteita.
 
Ahdistuneisuus on siitä perse ongelma, että lääkäreillä on todellisia vaikeuksia diagnosoida sitä. Usein hoito mitä tarjotaan on täysin väärä, ja pahentaa vain tilaa. Ahdistuneen henkilön vastuulle jää osittain myös se, että lääkärillä käydessä osaa tarpeeksi selkeästi tehdä selostetta omista oireistaan. Tämä on vaikeaa. Sen takia lääkärit tekevät jatkuvasti vääriä diagnooseja.
 
Huomaa, että aion kirjoittaa oppaan aiheesta paikalliselle mielenterveystoimistolle, kun katson miten olen kirjoitellut. :lol: Mutta itse koen tämän asian niin tärkeäksi, että se on oikein välillä vähän innostuakkin kertomaan.
 
Eli pääpointtina, ahdistuneisuudesta selviäminen on mahdollista, ja se miten parantuminen lähtee käyntiin, on hyvin yksinkertaista rakenteeltaan.
10.10.2014
LordStenhammar
23 kirjaa, 5 kirja-arviota, 959 viestiä
Itellä todettiin seitsemän vuotta sitten vaikea-asteinen psykoottinen masennus, joka tarkentui pari vuotta myöhemmin määrittämättömäksi skitsofreniaksi. Oirekirjo oli pahimpina päivinä suhteellisen laaja. Oli järjetöntä kuoleman pelkoa (en kyennyt käsittelemään kuoleman mahdollisuutta järkevällä tavalla), harhakuvitelmia, vainoharhaisuutta toisia ihmisiä kohtaan, merkityselämyksiä, kuun pelkoa ja unettomuutta. Ehkä pahimmat harhat liittyivät radiossa soiviin lauluihin. Tuntui monesti niin kuin joku olisi laulanut niitä juuri minulle. Ääniäkin tuli joskus kuultua, mutta toisin kuin useimmilla, ne olivat ystävällisiä.
Kaksi psykoosia olen kärsinyt ja itsemurhaakin yrittänyt. Ilman kunnon lääkitystä tuskin olisin tässä. Mulla on Leponex -lääkitys. Se on tietääkseni se viimeinen keino skitsofrenian hoitoon ennen kirkkomaata. On onneksi toiminut.
Skitsofrenia on sellainen tauti, että se muuttaa muotoaan kulloisenkin elämäntilanteen mukaan. Koskaan se ei mene kokonaan pois. Nykyään on lähinnä noita merkityselämyksiä – etsin esimerkiksi autojen rekisterinumeroista salattuja merkityksiä. Kirjaimia ja numeroita tulee muutenkin pyöriteltyä paljon päässä. Suoranaista ahdistusta en ole niistä enää aikoihin kokenut. Siinähän pyörivät.
Pahimpina päivinä en edes uskaltanut puhua peloistani, sillä pelkäsin herättäväni mielessäni jotain pahaa. Olikin vapauttavaa kun viimein oppi puhumaan sairaudestaan. Tuppisuuksi ei pidä noiden asioiden kanssa missään tapauksessa jäädä, sillä se vain pahentaa tilannetta.
Kaksi psykoosia olen kärsinyt ja itsemurhaakin yrittänyt. Ilman kunnon lääkitystä tuskin olisin tässä. Mulla on Leponex -lääkitys. Se on tietääkseni se viimeinen keino skitsofrenian hoitoon ennen kirkkomaata. On onneksi toiminut.
Skitsofrenia on sellainen tauti, että se muuttaa muotoaan kulloisenkin elämäntilanteen mukaan. Koskaan se ei mene kokonaan pois. Nykyään on lähinnä noita merkityselämyksiä – etsin esimerkiksi autojen rekisterinumeroista salattuja merkityksiä. Kirjaimia ja numeroita tulee muutenkin pyöriteltyä paljon päässä. Suoranaista ahdistusta en ole niistä enää aikoihin kokenut. Siinähän pyörivät.
Pahimpina päivinä en edes uskaltanut puhua peloistani, sillä pelkäsin herättäväni mielessäni jotain pahaa. Olikin vapauttavaa kun viimein oppi puhumaan sairaudestaan. Tuppisuuksi ei pidä noiden asioiden kanssa missään tapauksessa jäädä, sillä se vain pahentaa tilannetta.
Itellä todettiin seitsemän vuotta sitten vaikea-asteinen psykoottinen masennus, joka tarkentui pari vuotta myöhemmin määrittämättömäksi skitsofreniaksi. Oirekirjo oli pahimpina päivinä suhteellisen laaja. Oli järjetöntä kuoleman pelkoa (en kyennyt käsittelemään kuoleman mahdollisuutta järkevällä tavalla), harhakuvitelmia, vainoharhaisuutta toisia ihmisiä kohtaan, merkityselämyksiä, kuun pelkoa ja unettomuutta. Ehkä pahimmat harhat liittyivät radiossa soiviin lauluihin. Tuntui monesti niin kuin joku olisi laulanut niitä juuri minulle. Ääniäkin tuli joskus kuultua, mutta toisin kuin useimmilla, ne olivat ystävällisiä.
 
Kaksi psykoosia olen kärsinyt ja itsemurhaakin yrittänyt. Ilman kunnon lääkitystä tuskin olisin tässä. Mulla on Leponex -lääkitys. Se on tietääkseni se viimeinen keino skitsofrenian hoitoon ennen kirkkomaata. On onneksi toiminut.
 
Skitsofrenia on sellainen tauti, että se muuttaa muotoaan kulloisenkin elämäntilanteen mukaan. Koskaan se ei mene kokonaan pois. Nykyään on lähinnä noita merkityselämyksiä – etsin esimerkiksi autojen rekisterinumeroista salattuja merkityksiä. Kirjaimia ja numeroita tulee muutenkin pyöriteltyä paljon päässä. Suoranaista ahdistusta en ole niistä enää aikoihin kokenut. Siinähän pyörivät.
 
Pahimpina päivinä en edes uskaltanut puhua peloistani, sillä pelkäsin herättäväni mielessäni jotain pahaa. Olikin vapauttavaa kun viimein oppi puhumaan sairaudestaan. Tuppisuuksi ei pidä noiden asioiden kanssa missään tapauksessa jäädä, sillä se vain pahentaa tilannetta.
13.10.2014
Ageha
348 kirjaa, 4 kirja-arviota, 554 viestiä
MannhaiKotkaTuppisuuksi ei pidä noiden asioiden kanssa missään tapauksessa jäädä, sillä se vain pahentaa tilannetta.Tämä. Tämä niin paljon.
Itselleni tuli ongelmaksi se, että 13-vuotiaana kun terapiaan ekaa kertaa päädyin oli terapeuttinani ihminen, jonka kanssa en jotenkin vain osannut puhua. Ja en luottanut hoitotahoihini yhtään -> en sitten kertonut juuri niitä juttuja joista olisi varmaan voitu spotata kuinka syvällä ongelmani olivatkaan (diagnoosini oli lievä masennus 17-vuotiaaksi asti). Sen sijaan puhuin monista muista ongelmistani ja täytin 45-minuuttiseni vaivatta asioilla joilla ei kuitenkaan ollut ihan niin syvää merkitystä, tajuamatta että eihän se nyt niinkään oikein ole toimivaa. (Toisaalta taas en tainnut koskaan saada mitään toimimisohjeita terapiaani varten.) Vasta nyt syksyllä minulla vaihtui toiseen terapeuttiin (tämä ei tosin omasta aloitteestani vaikka olin jo pari vuotta harkinnut terapeutin vaihtoa) ja ero on uskomaton. Eli vinkiksi: jos tuntuu että terapia ei etene, voi myös pyytää ihan että terapeuttia vaihdettaisiin (jos mahdollista), koska joskus ei vain kohtaa. Kyse ei siis välttämättä ole siitä että terapia itsessään ei soveltuisi (tosin joidenkin kohdalla käy niinkin).
Lähipiirilleni olen osannut puhua olostani aina - melkein liiankin hyvin... Mutta se on se isoin asia mikä minua on auttanut.
[quote="MannhaiKotka" post=22015]Tuppisuuksi ei pidä noiden asioiden kanssa missään tapauksessa jäädä, sillä se vain pahentaa tilannetta.[/quote]
 
Tämä. Tämä niin paljon.
 
Itselleni tuli ongelmaksi se, että 13-vuotiaana kun terapiaan ekaa kertaa päädyin oli terapeuttinani ihminen, jonka kanssa en jotenkin vain osannut puhua. Ja en luottanut hoitotahoihini yhtään -> en sitten kertonut juuri niitä juttuja joista olisi varmaan voitu spotata kuinka syvällä ongelmani olivatkaan (diagnoosini oli lievä masennus 17-vuotiaaksi asti). Sen sijaan puhuin monista muista ongelmistani ja täytin 45-minuuttiseni vaivatta asioilla joilla ei kuitenkaan ollut ihan niin syvää merkitystä, tajuamatta että eihän se nyt niinkään oikein ole toimivaa. (Toisaalta taas en tainnut koskaan saada mitään toimimisohjeita terapiaani varten.) Vasta nyt syksyllä minulla vaihtui toiseen terapeuttiin (tämä ei tosin omasta aloitteestani vaikka olin jo pari vuotta harkinnut terapeutin vaihtoa) ja ero on uskomaton. Eli vinkiksi: jos tuntuu että terapia ei etene, voi myös pyytää ihan että terapeuttia vaihdettaisiin (jos mahdollista), koska joskus ei vain kohtaa. Kyse ei siis välttämättä ole siitä että terapia itsessään ei soveltuisi (tosin joidenkin kohdalla käy niinkin).
 
Lähipiirilleni olen osannut puhua olostani aina - melkein liiankin hyvin... Mutta se on se isoin asia mikä minua on auttanut.
18.10.2014
Ageha
348 kirjaa, 4 kirja-arviota, 554 viestiä
Ja koska sanottavaa aiheesta vain riittää... :tongue:
Tulipa siis tässä nyt mieleeni että onko ihmisillä kokemuksia vertaistukiryhmistä, netissä tai irl? Olen miettinyt, että itselleni voisi olla hyötyä jostain sentyyppisestä (lähinnä netissä pyörivästä, myös jos tiedätte jotain netissä pyöriviä sellaisia/paikkoja joissa kootaan niitä niin kertokaa toki).
Tulipa siis tässä nyt mieleeni että onko ihmisillä kokemuksia vertaistukiryhmistä, netissä tai irl? Olen miettinyt, että itselleni voisi olla hyötyä jostain sentyyppisestä (lähinnä netissä pyörivästä, myös jos tiedätte jotain netissä pyöriviä sellaisia/paikkoja joissa kootaan niitä niin kertokaa toki).
Ja koska sanottavaa aiheesta vain riittää... :tongue:
 
Tulipa siis tässä nyt mieleeni että onko ihmisillä kokemuksia vertaistukiryhmistä, netissä tai irl? Olen miettinyt, että itselleni voisi olla hyötyä jostain sentyyppisestä (lähinnä netissä pyörivästä, myös jos tiedätte jotain netissä pyöriviä sellaisia/paikkoja joissa kootaan niitä niin kertokaa toki).
Muokannut Ageha (21.12.2016)
05.01.2015
Dyn
542 kirjaa, 51 kirja-arviota, 3978 viestiä
Hesari kirjoitti tässä vuoden aluksi nuorten työkyvyttömyyseläkkeestä -- ei siinä mitään, ihan asiajuttu tuo ehkä on, mutta kommentteja ei kannata heikkohermoisemman lukea (mullekin tuli paha mieli). Maailmassa (tai vähintään internetissä) on ihan oikeasti ihmisiä, joiden mielestä mielenterveysongelmat ovat lusmuilua, hulluutta, laiskuutta tai jotain muuta, mistä selviää menemällä ylös, ulos ja lenkille. Voi apua nyt taas. Sitten on toki nämä päivittelijät, että kyllä nyt pitää pistää nuorten mielenterveys kuntoon, perustetaanko kampanja, järjestetään jotain kivaa puuhaa jonnekin, leivotaan pullaa yhdessä ja mitähän vielä.
Musta on järjetöntä, miten vähän nämä "maalaisjärjellä" ajattelevat ihmiset mieltävät mielenterveyden sairauksia sairauksiksi. Pelottaa ajatella, onko asenne yleisempikin kuin vain Hesarin kommentoijat. Toinen ääripää ovat toki sitten tyypit, jotka näkevät sairaudeksi vaan äärimmäisen tilan, eivätkä näe työkykyisen ja sinällään "yhteiskuntakelpoisen" ihmisen voivan kärsiä mistään mielenterveyteen liittyvästä.
Tutkijaa tietysti erityisesti vituttaa tutkimustiedon vääristely ja yliveto kommenteilla tyyliin "minunkin serkunpoikani selviytyi kun liittyi jalkapallokerhoon ja hankki kavereita". Hieno homma, jos joku tuollainen auttaa. Toisaalta tällaiset asenteet julkisuudessa ja ihan liian usein myös omassa tuttavapiirissäni ehkä kertovat jotain siitä, että vaikka oikeasti vakavat (tai liian pitkälle päässet) tunnistettaisiinkin ja osattaisiin ohjata hoitoon, kukaan ei luota tilastoihin, riskeihin ja mahdollisuuksiin -- luulisi, että mitä aiemmin potilaan hoito aloitetaan ja mitä parempia ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä on tarjolla, sen parempi. Ja ei, ennaltaehkäisy EI ole mitään kivoja pikku toimintakerhoja ihmisille, jotka käyvät töissä ja yrittävät pyörittää arkea. Kelan määritelmän mukaan vielä 26-vuotias on nuori, tuo Hesarin lähde laittaa yläarajaksi 35 vuotta. Masentuntuneesti oireileva 25-vuotias, jolla on tutkinto ja työpaikka ja ulkoisesti elämä järjestyksessä, ei varmaan missään mielessä näytä liian sairaalta saati sitten hyödy mistään pikku projekteista tai valvomattomasta, lyhytaikaisesta lääkityksestä.
Tällee sekavan viestin päätteeksi, niin olen miettinyt tähän ketjuun kirjoittamista jonkin aikaa, ja sain tuosta jutusta (tai pikemminkin sen kommenteista) nyt vain tällaisen alkusysäyksen. Toivottavasti seuraava viestini on vähän, kuinka sen nyt sanoisi, ajatukseltaan kirkkaampi. :P
Musta on järjetöntä, miten vähän nämä "maalaisjärjellä" ajattelevat ihmiset mieltävät mielenterveyden sairauksia sairauksiksi. Pelottaa ajatella, onko asenne yleisempikin kuin vain Hesarin kommentoijat. Toinen ääripää ovat toki sitten tyypit, jotka näkevät sairaudeksi vaan äärimmäisen tilan, eivätkä näe työkykyisen ja sinällään "yhteiskuntakelpoisen" ihmisen voivan kärsiä mistään mielenterveyteen liittyvästä.
Tutkijaa tietysti erityisesti vituttaa tutkimustiedon vääristely ja yliveto kommenteilla tyyliin "minunkin serkunpoikani selviytyi kun liittyi jalkapallokerhoon ja hankki kavereita". Hieno homma, jos joku tuollainen auttaa. Toisaalta tällaiset asenteet julkisuudessa ja ihan liian usein myös omassa tuttavapiirissäni ehkä kertovat jotain siitä, että vaikka oikeasti vakavat (tai liian pitkälle päässet) tunnistettaisiinkin ja osattaisiin ohjata hoitoon, kukaan ei luota tilastoihin, riskeihin ja mahdollisuuksiin -- luulisi, että mitä aiemmin potilaan hoito aloitetaan ja mitä parempia ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä on tarjolla, sen parempi. Ja ei, ennaltaehkäisy EI ole mitään kivoja pikku toimintakerhoja ihmisille, jotka käyvät töissä ja yrittävät pyörittää arkea. Kelan määritelmän mukaan vielä 26-vuotias on nuori, tuo Hesarin lähde laittaa yläarajaksi 35 vuotta. Masentuntuneesti oireileva 25-vuotias, jolla on tutkinto ja työpaikka ja ulkoisesti elämä järjestyksessä, ei varmaan missään mielessä näytä liian sairaalta saati sitten hyödy mistään pikku projekteista tai valvomattomasta, lyhytaikaisesta lääkityksestä.
Tällee sekavan viestin päätteeksi, niin olen miettinyt tähän ketjuun kirjoittamista jonkin aikaa, ja sain tuosta jutusta (tai pikemminkin sen kommenteista) nyt vain tällaisen alkusysäyksen. Toivottavasti seuraava viestini on vähän, kuinka sen nyt sanoisi, ajatukseltaan kirkkaampi. :P
Hesari kirjoitti tässä vuoden aluksi [url=http://www.hs.fi/kotimaa/a1420179850294]nuorten työkyvyttömyyseläkkeestä[/url] -- ei siinä mitään, ihan asiajuttu tuo ehkä on, mutta kommentteja ei kannata heikkohermoisemman lukea (mullekin tuli paha mieli). Maailmassa (tai vähintään internetissä) on ihan oikeasti ihmisiä, joiden mielestä mielenterveysongelmat ovat lusmuilua, hulluutta, laiskuutta tai jotain muuta, mistä selviää menemällä ylös, ulos ja lenkille. Voi apua nyt taas. Sitten on toki nämä päivittelijät, että kyllä nyt pitää pistää nuorten mielenterveys kuntoon, perustetaanko kampanja, järjestetään jotain kivaa puuhaa jonnekin, leivotaan pullaa yhdessä ja mitähän vielä.
 
Musta on järjetöntä, miten vähän nämä "maalaisjärjellä" ajattelevat ihmiset mieltävät mielenterveyden sairauksia sairauksiksi. Pelottaa ajatella, onko asenne yleisempikin kuin vain Hesarin kommentoijat. Toinen ääripää ovat toki sitten tyypit, jotka näkevät sairaudeksi vaan äärimmäisen tilan, eivätkä näe työkykyisen ja sinällään "yhteiskuntakelpoisen" ihmisen voivan kärsiä mistään mielenterveyteen liittyvästä.
 
Tutkijaa tietysti erityisesti vituttaa tutkimustiedon vääristely ja yliveto kommenteilla tyyliin "minunkin serkunpoikani selviytyi kun liittyi jalkapallokerhoon ja hankki kavereita". Hieno homma, jos joku tuollainen auttaa. Toisaalta tällaiset asenteet julkisuudessa ja ihan liian usein myös omassa tuttavapiirissäni ehkä kertovat jotain siitä, että vaikka oikeasti vakavat (tai liian pitkälle päässet) tunnistettaisiinkin ja osattaisiin ohjata hoitoon, kukaan ei luota tilastoihin, riskeihin ja mahdollisuuksiin -- luulisi, että mitä aiemmin potilaan hoito aloitetaan ja mitä parempia ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä on tarjolla, sen parempi. Ja ei, ennaltaehkäisy EI ole mitään kivoja pikku toimintakerhoja ihmisille, jotka käyvät töissä ja yrittävät pyörittää arkea. Kelan määritelmän mukaan vielä 26-vuotias on nuori, tuo Hesarin lähde laittaa yläarajaksi 35 vuotta. Masentuntuneesti oireileva 25-vuotias, jolla on tutkinto ja työpaikka ja ulkoisesti elämä järjestyksessä, ei varmaan missään mielessä näytä liian sairaalta saati sitten hyödy mistään pikku projekteista tai valvomattomasta, lyhytaikaisesta lääkityksestä.
 
Tällee sekavan viestin päätteeksi, niin olen miettinyt tähän ketjuun kirjoittamista jonkin aikaa, ja sain tuosta jutusta (tai pikemminkin sen kommenteista) nyt vain tällaisen alkusysäyksen. Toivottavasti seuraava viestini on vähän, kuinka sen nyt sanoisi, ajatukseltaan kirkkaampi. :P
05.01.2015
LordStenhammar
23 kirjaa, 5 kirja-arviota, 959 viestiä
Varsin asiallista tekstiä, Dyn. Olisi kiva tietää, kuinka monet nuoret nimenomaan se rehti ja rehellinen työ on vienyt pysyvästi sängyn pohjalle. Ainakin omasta puolestani voin sanoa, että epäsäännöllinen kolmivuorotyö oli yksi niistä osasyistä, miksi päässä aikoinaan poksahti. On niin armoton tämä nykyinen työkulttuuri, varsinkin jos on niistä "perusduuneista" kysymys.
Varsin asiallista tekstiä, Dyn. Olisi kiva tietää, kuinka monet nuoret nimenomaan se rehti ja rehellinen työ on vienyt pysyvästi sängyn pohjalle. Ainakin omasta puolestani voin sanoa, että epäsäännöllinen kolmivuorotyö oli yksi niistä osasyistä, miksi päässä aikoinaan poksahti. On niin armoton tämä nykyinen työkulttuuri, varsinkin jos on niistä "perusduuneista" kysymys.
05.01.2015
Piru Naiseksi
1064 viestiä
Nykyelämä on vaativaa. Olihan elo muinoinkin ihmistä koettelevaa, minkä paljastaa esimerkiksi jo muutaman vuosisadan takainen elinaikaodote. Nykyään selsiytyminen on tavallaan entistä helpompaa mutta voidakseen olla sataprosenttinen yhteiskunnan jäsen ihmisen pitää olla tietynoloinen ja suoriutua häneltä olettamaperustein vaadituista tehtävistä tietyssä määrin. Raha ja yksilön kyky hankkia sitä on asetettu liian ensisijaiseksi ihmisen arvon mittariksi. Onneksi nykyään on alettu puhua mm. ns. downshiftaamisesta hyväksyttävänä elämisen vaihtoehtona.
Mutta tietoinen vaatimuksista irrottautuminen vaatii itsetuntoa, joka mielenterveysongelmista kärsivällä usein säröilee. Olemistaan pähkäilevän nuoren - tai aikuisenkin - lähimmäisten pitäisi näennäisrohkaisevien kehottelujen sijaan pohtia, mitä aitoja vaihtoehtoja he voivat ehdottaa. Tärkeintä on hyväksyä ihminen ongelmineen ja outouksineen ja muistaa, että monesti juuri pikku kummallisuudet ihmisen persoonallisuudessa toimivat luovuuden ituina. Mutta idut tarvitsevat kuuntelua kastelukseen ja tukea lannoitteekseen.
Mutta tietoinen vaatimuksista irrottautuminen vaatii itsetuntoa, joka mielenterveysongelmista kärsivällä usein säröilee. Olemistaan pähkäilevän nuoren - tai aikuisenkin - lähimmäisten pitäisi näennäisrohkaisevien kehottelujen sijaan pohtia, mitä aitoja vaihtoehtoja he voivat ehdottaa. Tärkeintä on hyväksyä ihminen ongelmineen ja outouksineen ja muistaa, että monesti juuri pikku kummallisuudet ihmisen persoonallisuudessa toimivat luovuuden ituina. Mutta idut tarvitsevat kuuntelua kastelukseen ja tukea lannoitteekseen.
Nykyelämä on vaativaa. Olihan elo muinoinkin ihmistä koettelevaa, minkä paljastaa esimerkiksi jo muutaman vuosisadan takainen elinaikaodote. Nykyään selsiytyminen on tavallaan entistä helpompaa mutta voidakseen olla sataprosenttinen yhteiskunnan jäsen ihmisen pitää olla tietynoloinen ja suoriutua häneltä olettamaperustein vaadituista tehtävistä tietyssä määrin. Raha ja yksilön kyky hankkia sitä on asetettu liian ensisijaiseksi ihmisen arvon mittariksi. Onneksi nykyään on alettu puhua mm. ns. downshiftaamisesta hyväksyttävänä elämisen vaihtoehtona.
Mutta tietoinen vaatimuksista irrottautuminen vaatii itsetuntoa, joka mielenterveysongelmista kärsivällä usein säröilee. Olemistaan pähkäilevän nuoren - tai aikuisenkin - lähimmäisten pitäisi näennäisrohkaisevien kehottelujen sijaan pohtia, mitä aitoja vaihtoehtoja he voivat ehdottaa. Tärkeintä on hyväksyä ihminen ongelmineen ja outouksineen ja muistaa, että monesti juuri pikku kummallisuudet ihmisen persoonallisuudessa toimivat luovuuden ituina. Mutta idut tarvitsevat kuuntelua kastelukseen ja tukea lannoitteekseen.
05.01.2015
Dyn
542 kirjaa, 51 kirja-arviota, 3978 viestiä
MannhaiKotkaAinakin omasta puolestani voin sanoa, että epäsäännöllinen kolmivuorotyö oli yksi niistä osasyistä, miksi päässä aikoinaan poksahti. On niin armoton tämä nykyinen työkulttuuri, varsinkin jos on niistä "perusduuneista" kysymys.Kyllä se akateemisessa maailmassakin näkyy, että jengillä poksahtelee jaksaminen ja mieli, vaikka työ olisi sinällään kiinnostavaa, motivoivaa ja jopa ihan niitä unelmia vastaavaa. En tiedä, pitäisikö syyttä työkulttuuria vai mitä -- monet haluavat itse antaa itsestään niin paljon kuin mahdollista, varsinkin kun työ on oikeasti sitä, mitä haluaakin tehdä. Tähän jos vielä päälle vähän ladotaan ympäristön paineita ja suuntaan jos toiseen vääristyneitä tavoitteita ja aikatauluja... Joo-o.
Vaikkei pysyvästi sängyn pohjalle päätyisikään, moni voi heilua siinä rajalla sinnittelemässä. Kun motivaatiota, halua ja taitoa on jatkaa, energiaa saa kaivettua mitä ihmeellisimmistä rakosista. Kuinka pitkälle se on hyvä juttu, on ihan eri asia. Eniten mua tässä ehkä vituttaakin, että näitä ei-ihan-vielä-loppuunkulutettuja ihmisiä voisi vielä ihan realistisesti ja ehkä pienehkölläkin vaivalla auttaa, ennen kuin ei päästä enää sieltä sängystä ylös.
[quote="MannhaiKotka" post=26673]Ainakin omasta puolestani voin sanoa, että epäsäännöllinen kolmivuorotyö oli yksi niistä osasyistä, miksi päässä aikoinaan poksahti. On niin armoton tämä nykyinen työkulttuuri, varsinkin jos on niistä "perusduuneista" kysymys.[/quote]
 
Kyllä se akateemisessa maailmassakin näkyy, että jengillä poksahtelee jaksaminen ja mieli, vaikka työ olisi sinällään kiinnostavaa, motivoivaa ja jopa ihan niitä unelmia vastaavaa. En tiedä, pitäisikö syyttä työkulttuuria vai mitä -- monet haluavat itse antaa itsestään niin paljon kuin mahdollista, varsinkin kun työ on oikeasti sitä, mitä haluaakin tehdä. Tähän jos vielä päälle vähän ladotaan ympäristön paineita ja suuntaan jos toiseen vääristyneitä tavoitteita ja aikatauluja... Joo-o.
 
Vaikkei pysyvästi sängyn pohjalle päätyisikään, moni voi heilua siinä rajalla sinnittelemässä. Kun motivaatiota, halua ja taitoa on jatkaa, energiaa saa kaivettua mitä ihmeellisimmistä rakosista. Kuinka pitkälle se on hyvä juttu, on ihan eri asia. Eniten mua tässä ehkä vituttaakin, että näitä ei-ihan-vielä-loppuunkulutettuja ihmisiä voisi vielä ihan realistisesti ja ehkä pienehkölläkin vaivalla auttaa, [i]ennen[/i] kuin ei päästä enää sieltä sängystä ylös.
19.01.2015
Dyn
542 kirjaa, 51 kirja-arviota, 3978 viestiä
Hesarissa on päästetty kolumnisti vauhtiin: Masennukseen on perimmäinen syy.
Kirjoittaja viittaa tutkimukseen (tai pikemminkin ei viittaa, koska pieninkin maininta lähteestä puuttuu), jonka mukana SSRI-lääkkeitä syödään turhaan ja masennus johtuu oikeasti solujen tulehduksesta. Tätä voi hoita ruokavaliolla ja hyvillä rasvoilla. Antakaa mun taas kaikki kestää.
Kirjoittaja viittaa tutkimukseen (tai pikemminkin ei viittaa, koska pieninkin maininta lähteestä puuttuu), jonka mukana SSRI-lääkkeitä syödään turhaan ja masennus johtuu oikeasti solujen tulehduksesta. Tätä voi hoita ruokavaliolla ja hyvillä rasvoilla. Antakaa mun taas kaikki kestää.
Hesarissa on päästetty kolumnisti vauhtiin: [url=http://www.hs.fi/tiede/a1421553469428?ref=hs-art-new-1]Masennukseen on perimmäinen syy[/url].
 
Kirjoittaja viittaa tutkimukseen (tai pikemminkin ei viittaa, koska pieninkin maininta lähteestä puuttuu), jonka mukana SSRI-lääkkeitä syödään turhaan ja masennus johtuu oikeasti solujen tulehduksesta. Tätä voi hoita ruokavaliolla ja hyvillä rasvoilla. Antakaa mun taas kaikki kestää.
23.01.2015
Dyn
542 kirjaa, 51 kirja-arviota, 3978 viestiä
Jatkanpa vielä, toivottavasti joku muukin löytää taas keskustelun, niin ei mene ihan yksinpuheluksi... :)
Tulin ajatelleeksi, että kovin usein psykiatristen ongelmien terapiatyössä korostetaan ihmissuhteita ja ystävien/perheen/puolison merkitystä paranemisprosessissa. Silti yleinen sietokyky yhtään ketään, edes lievästi masentuneita, kohtaan tuntuu olevan vähäistä tai suorastaan olematonta -- saa olla aika hyvä ystävä, että tulee "puuttuneeksi" toisen asioihin. Ihmiset jäävät helposti yksin ongelmiensa kanssa, ja jos itse ei tule lähteneeksi ulos asunnostaan, ei sieltä kukaan pois noudakaan. Tämäkö sitten tervettä sosiaalisuutta? Minulla on fiilis, että ihmiset ennemmänkin kääntynyt ahdistuneita (ja vaikeaksi, epäsosiaaliseksi muuttuneita) ystäviään vastaan kuin ryhtyvät pyyteettömästi tukemaan ketään. :roll:
Tulin ajatelleeksi, että kovin usein psykiatristen ongelmien terapiatyössä korostetaan ihmissuhteita ja ystävien/perheen/puolison merkitystä paranemisprosessissa. Silti yleinen sietokyky yhtään ketään, edes lievästi masentuneita, kohtaan tuntuu olevan vähäistä tai suorastaan olematonta -- saa olla aika hyvä ystävä, että tulee "puuttuneeksi" toisen asioihin. Ihmiset jäävät helposti yksin ongelmiensa kanssa, ja jos itse ei tule lähteneeksi ulos asunnostaan, ei sieltä kukaan pois noudakaan. Tämäkö sitten tervettä sosiaalisuutta? Minulla on fiilis, että ihmiset ennemmänkin kääntynyt ahdistuneita (ja vaikeaksi, epäsosiaaliseksi muuttuneita) ystäviään vastaan kuin ryhtyvät pyyteettömästi tukemaan ketään. :roll:
Jatkanpa vielä, toivottavasti joku muukin löytää taas keskustelun, niin ei mene ihan yksinpuheluksi... :)
 
Tulin ajatelleeksi, että kovin usein psykiatristen ongelmien terapiatyössä korostetaan ihmissuhteita ja ystävien/perheen/puolison merkitystä paranemisprosessissa. Silti yleinen sietokyky yhtään ketään, edes lievästi masentuneita, kohtaan tuntuu olevan vähäistä tai suorastaan olematonta -- saa olla aika hyvä ystävä, että tulee "puuttuneeksi" toisen asioihin. Ihmiset jäävät helposti yksin ongelmiensa kanssa, ja jos itse ei tule lähteneeksi ulos asunnostaan, ei sieltä kukaan pois noudakaan. Tämäkö sitten tervettä sosiaalisuutta? Minulla on fiilis, että ihmiset ennemmänkin kääntynyt ahdistuneita (ja vaikeaksi, epäsosiaaliseksi muuttuneita) ystäviään vastaan kuin ryhtyvät pyyteettömästi tukemaan ketään. :roll:
23.01.2015
En ole yleensä viitsinyt puida oman sukuni mielenterveysongelmia julkisesti, mutta etenkin nyt viimeaikoina ne ovat nouseet taas niin pinnalle, että pitää yrittää purkaa edes täällä netissä omaa turhautuneisuutta koko asiaa kohtaan.
Tarina alkaa oikeastaan jo vuosien takaa siitä kun vanhempani menivät naimisiin 70-luvun alussa. Ihan alussa elämä oli varmaankin ihan ruusuista, mutta arkea on aina varjostanut isäni skitsofrenia mikä ilmenee etenkin sairaalloisena mustasukkaisuutena ja epämääräisenä vainoharhaisuutena milloin mitäkin asiaa tai henkilöä kohtaan. Myös isäni äidissä oli samaa vikaa ja aika nopeasti kun miniä tuli taloon, niin hän aloitti heti syytelykampanjan missä äitini väitettiin pettävän isääni jatkuvasti kaikenmaailman renkien, remonttimiesten ja muiden tilalla käyvien uroiden kanssa.
Jopa tavallinen hammaslääkärireissu saattoi muuttua heti vieraissa käymiseksi mummon puheissa ja isäni alkoi vähitellen uskomaan niihin ja kehitteli ajan kuluessa myös paljon omia samankaltaisia tapahtumia, mistä pystyisi äitiäni syyttelemään. Millon on halattu liian pitkään jotakin tänne tullutta sukulaismiestä tai hymyilty väärällä tavalla jollekin toiselle vieraalle, naurettu väärän ihmisen sanomalle kommentille ja niin edelleen.
Hänellä on ollut pokkaa syytellä joskus jopa omaa isäänsä tai isosiskonsa puolisoa vaimonsa vokottelusta, mutta en tiedä kertoiko hän ikinä omia ajatuksiaan suoraan niille miehille, vaiko pelkästään syytti ainoastaan vain äitiäni siitä miten muut miehet mukamas osoittivat ihastustaan äitiäni kohtaan.
Isä on ollut kuulemma muutenkin vähän hankala ja erikoinen luonne jo lapsesta saakka ja kylällä on esimerkiksi kiertänyt vuosien varrella juttuja vaikka mistä tirkistelyreissuista naapurien rantasaunojen ikkunoiden ääreen ja muuta sen tyyppistä tarinaa. Yksikin usein keskusteluissa esiin nostettu juttu kertoo siitä miten yksi homo olisi ahdistellut häntä nuorena miehenä jollakin uskonnollisten nuoriso-ohjaajien leirillä ja niin edelleen.
Toinen ikävä piirre isässäni tulee esiin aina kun tänne tulee vieraita tai jos lähdemme vaikka juhliin jonnekin muualle. Äijä alkaa nimittäin kertomaan vaikka härskejä vitsejä tai arvostelemaan ihmisten ulkonäköä ja tykkää muutenkin olla jollakin tavalla huomion keskipisteenä.
Sairaalloinen mustasukkaisuus yhdistyy ikävällä tavalla myös narsistiseen persoonallisuuteen sekä konservatiiviseen uskonnollisuuteen ja niin saavat vaimon lisäksi kuulla kunniansa usein myös kaikki seksuaalivähemmistöt, muslimit ja vihervasemmistokin, joten kotona alkaa usein aika kiihkeät väittelyt myös politiikankin tiimoilta.
Ikinä ei ole kuitenkaan itse isännässä mitään vikaa, vaan kaikki paha tulee vaimon tai jonkun muun ulkopuolisen tahon tekemisistä. Siksi olenkin menettänyt vuosien aikana jo lähes kaiken kunnioituksen koko äijää kohtaan.
Muistan lapsuudestani paljon erilaisia riitoja, mitä vanhemmillani on ollut vastaavien syytösten ja muiden pahojen puheiden takia, mutta silloin se maniakausi oli päällä oikeastaan vain kevään tai syksyn aikana ja muun osan vuodesta isäni oli aivan rauhallinen ja perhe-elämä sujui kaikessa sovussa. Olin opiskelemassa noin 11 vuotta eri kaupungeissa pitkin Itä-Suomea ja kävin kotona vain viikonloppuisin, joten monet riidat jäivät varmasti näkemättäkin. Siksi tulikin vähän yllätyksenä kun muutin takaisin kotiin 2006 vuotena ja otin tilan isännyyden kontolleni, että isän mielentila on oikeasti niin pahassa jamassa. (Isä on nyt 80 vuotias & äiti 76 vuotias ja olen tavallaan heidän epävirallinen omaishoitajansa ainakin siihen saakka kun vielä pärjäävät täällä kotosalla.)
Jokainen kevät ja syksy tulee perinteisesti vähintään kuukauden mittainen kausi, kun samat vanhat syytökset kaivetaan esiin ja äitini haukutaan monta kertaa päivässä jostakin 30-40 vuoden takaisista halauksista ja muista yhtä turhanpäiväisistä syistä. Ja jos ei niitä ole, niin sitten kirjoitetaan kaikki illat kaikenlaisia maanisia tekstejä esimerkiksi palestiinalaisten tai tasa-arvoisen avioliittolain pahuudesta, vaikka yksikään paikallislehti ei ole suostunut julkaisemaan isän kirjoituksia enää vuosiin.
Vaikuttaa myös siltä, että tilanne muuttuu vuosi vuodelta aina vaan pahemmaksi ja se vakituinen "syyttelykausikin" kestää joka kerralla entistä pitempään. Tänäkin vuotena se alkoi jo noin pari viikkoa sitten, joten kotielämä on tällä hetkellä melkein pelkkää riitaa riidan perään, kun puolustan äitiäni jatkuvaa syytöstulvaa vastaan. Esimerkiksi nyt tätä viestiä kirjoittaessakin kuuluu jotain huutelua olohuoneen puolelta.
Olen usein ihmetellyt, miten äiti on kestänytkin niin pitkään sylkykuppina olemista, mutta onneksi sitä ei kestä yleensä kuin vain osan vuodesta. Äiti oli harkinnut joskus 80-90 luvuilla monta kertaa jo eroamistakin, mutta koska koko tilan talousasiat, ruokapuoli ja muut semmoiset asiat ovat olleet pelkästään hänen kontollaan jo avioliiton alkuajoista saakka, niin koko tila olisi varmasti mennyt konkurssiin jos hän olisi aikoinaan lähtenyt täältä.
Jos ei olisi ollut minua ja veljeäni, niin äiti olisi varmasti lähtenyt lätkimään jo kymmeniä vuosia sitten. Hän on kiitellyt viime vuosina jo monta kertaa sitä, kun muutin takaisin kotiin ja otin tilan isännyyden hoitooni. Niitä jatkua syytöksiäkin kestää varmasti paljon paremmin kun on välillä joku toinenkin puolustamassa.
Pahoin vaan pelkää, että jos sama meininki vielä tuosta pahenee, niin on kohta jo omatkin hermot ihan riekaleina. Tekee vaan niin pahaa kuunnella sivusta, kun äitiä syytellään aina niin älyttömistä asioista, vaikka suurin osa muista todellisista tai kuvitteellisista osapuolistakin on kuollut jo aikoja sitten. Yksi 90-luvulla käynyt putkimies on kuulemma vielä elossa, mutta tuskinpa tietää, että on täällä syytettynä jatkuvasti äitini yhdeksi rakastajaksi. :roll:
Suurimpia syitä isäukon sekoiluihin on luultavasti se, kun lääketoleranssi on kasvanut vuosien varrella jo niin suureksi, että aineet eivät enää vaikuta tarpeeksi paljon. Lääkäri on määrännyt oikeasti jo aikoja sitten paljon isomman annoksen truxalia, mutta isä ei kuitenkaan suostu syömään kuin vain tasan saman määrän kuin viime vuosituhannella, koska ei edes pidä itseään mitenkään mielisairaana.
Juuri tänään kävi kaksi mielenterveyshoitajaakin kotikäynnillä ja he yrittivät saada isää suostumaan lääkemäärän lisäämiseen, mutta saa nyt nähdä onko sillä mitään vaikutusta. Helmikuulle on myös joku psykiatrilla käyntikin sovittuna. Kuultiin nyt myös ensimmäistä kertaa, että jos tilanne jatkuu vielä pitkään, niin äijä olisi mahdollista saada ehkä johonkin hoitolaan pariksi viikoksi, jos tähän taloon ei saada muuten mitään rauhaa aikaiseksi.
Tarina alkaa oikeastaan jo vuosien takaa siitä kun vanhempani menivät naimisiin 70-luvun alussa. Ihan alussa elämä oli varmaankin ihan ruusuista, mutta arkea on aina varjostanut isäni skitsofrenia mikä ilmenee etenkin sairaalloisena mustasukkaisuutena ja epämääräisenä vainoharhaisuutena milloin mitäkin asiaa tai henkilöä kohtaan. Myös isäni äidissä oli samaa vikaa ja aika nopeasti kun miniä tuli taloon, niin hän aloitti heti syytelykampanjan missä äitini väitettiin pettävän isääni jatkuvasti kaikenmaailman renkien, remonttimiesten ja muiden tilalla käyvien uroiden kanssa.
Jopa tavallinen hammaslääkärireissu saattoi muuttua heti vieraissa käymiseksi mummon puheissa ja isäni alkoi vähitellen uskomaan niihin ja kehitteli ajan kuluessa myös paljon omia samankaltaisia tapahtumia, mistä pystyisi äitiäni syyttelemään. Millon on halattu liian pitkään jotakin tänne tullutta sukulaismiestä tai hymyilty väärällä tavalla jollekin toiselle vieraalle, naurettu väärän ihmisen sanomalle kommentille ja niin edelleen.
Hänellä on ollut pokkaa syytellä joskus jopa omaa isäänsä tai isosiskonsa puolisoa vaimonsa vokottelusta, mutta en tiedä kertoiko hän ikinä omia ajatuksiaan suoraan niille miehille, vaiko pelkästään syytti ainoastaan vain äitiäni siitä miten muut miehet mukamas osoittivat ihastustaan äitiäni kohtaan.
Isä on ollut kuulemma muutenkin vähän hankala ja erikoinen luonne jo lapsesta saakka ja kylällä on esimerkiksi kiertänyt vuosien varrella juttuja vaikka mistä tirkistelyreissuista naapurien rantasaunojen ikkunoiden ääreen ja muuta sen tyyppistä tarinaa. Yksikin usein keskusteluissa esiin nostettu juttu kertoo siitä miten yksi homo olisi ahdistellut häntä nuorena miehenä jollakin uskonnollisten nuoriso-ohjaajien leirillä ja niin edelleen.
Toinen ikävä piirre isässäni tulee esiin aina kun tänne tulee vieraita tai jos lähdemme vaikka juhliin jonnekin muualle. Äijä alkaa nimittäin kertomaan vaikka härskejä vitsejä tai arvostelemaan ihmisten ulkonäköä ja tykkää muutenkin olla jollakin tavalla huomion keskipisteenä.
Sairaalloinen mustasukkaisuus yhdistyy ikävällä tavalla myös narsistiseen persoonallisuuteen sekä konservatiiviseen uskonnollisuuteen ja niin saavat vaimon lisäksi kuulla kunniansa usein myös kaikki seksuaalivähemmistöt, muslimit ja vihervasemmistokin, joten kotona alkaa usein aika kiihkeät väittelyt myös politiikankin tiimoilta.
Ikinä ei ole kuitenkaan itse isännässä mitään vikaa, vaan kaikki paha tulee vaimon tai jonkun muun ulkopuolisen tahon tekemisistä. Siksi olenkin menettänyt vuosien aikana jo lähes kaiken kunnioituksen koko äijää kohtaan.
Muistan lapsuudestani paljon erilaisia riitoja, mitä vanhemmillani on ollut vastaavien syytösten ja muiden pahojen puheiden takia, mutta silloin se maniakausi oli päällä oikeastaan vain kevään tai syksyn aikana ja muun osan vuodesta isäni oli aivan rauhallinen ja perhe-elämä sujui kaikessa sovussa. Olin opiskelemassa noin 11 vuotta eri kaupungeissa pitkin Itä-Suomea ja kävin kotona vain viikonloppuisin, joten monet riidat jäivät varmasti näkemättäkin. Siksi tulikin vähän yllätyksenä kun muutin takaisin kotiin 2006 vuotena ja otin tilan isännyyden kontolleni, että isän mielentila on oikeasti niin pahassa jamassa. (Isä on nyt 80 vuotias & äiti 76 vuotias ja olen tavallaan heidän epävirallinen omaishoitajansa ainakin siihen saakka kun vielä pärjäävät täällä kotosalla.)
Jokainen kevät ja syksy tulee perinteisesti vähintään kuukauden mittainen kausi, kun samat vanhat syytökset kaivetaan esiin ja äitini haukutaan monta kertaa päivässä jostakin 30-40 vuoden takaisista halauksista ja muista yhtä turhanpäiväisistä syistä. Ja jos ei niitä ole, niin sitten kirjoitetaan kaikki illat kaikenlaisia maanisia tekstejä esimerkiksi palestiinalaisten tai tasa-arvoisen avioliittolain pahuudesta, vaikka yksikään paikallislehti ei ole suostunut julkaisemaan isän kirjoituksia enää vuosiin.
Vaikuttaa myös siltä, että tilanne muuttuu vuosi vuodelta aina vaan pahemmaksi ja se vakituinen "syyttelykausikin" kestää joka kerralla entistä pitempään. Tänäkin vuotena se alkoi jo noin pari viikkoa sitten, joten kotielämä on tällä hetkellä melkein pelkkää riitaa riidan perään, kun puolustan äitiäni jatkuvaa syytöstulvaa vastaan. Esimerkiksi nyt tätä viestiä kirjoittaessakin kuuluu jotain huutelua olohuoneen puolelta.
Olen usein ihmetellyt, miten äiti on kestänytkin niin pitkään sylkykuppina olemista, mutta onneksi sitä ei kestä yleensä kuin vain osan vuodesta. Äiti oli harkinnut joskus 80-90 luvuilla monta kertaa jo eroamistakin, mutta koska koko tilan talousasiat, ruokapuoli ja muut semmoiset asiat ovat olleet pelkästään hänen kontollaan jo avioliiton alkuajoista saakka, niin koko tila olisi varmasti mennyt konkurssiin jos hän olisi aikoinaan lähtenyt täältä.
Jos ei olisi ollut minua ja veljeäni, niin äiti olisi varmasti lähtenyt lätkimään jo kymmeniä vuosia sitten. Hän on kiitellyt viime vuosina jo monta kertaa sitä, kun muutin takaisin kotiin ja otin tilan isännyyden hoitooni. Niitä jatkua syytöksiäkin kestää varmasti paljon paremmin kun on välillä joku toinenkin puolustamassa.
Pahoin vaan pelkää, että jos sama meininki vielä tuosta pahenee, niin on kohta jo omatkin hermot ihan riekaleina. Tekee vaan niin pahaa kuunnella sivusta, kun äitiä syytellään aina niin älyttömistä asioista, vaikka suurin osa muista todellisista tai kuvitteellisista osapuolistakin on kuollut jo aikoja sitten. Yksi 90-luvulla käynyt putkimies on kuulemma vielä elossa, mutta tuskinpa tietää, että on täällä syytettynä jatkuvasti äitini yhdeksi rakastajaksi. :roll:
Suurimpia syitä isäukon sekoiluihin on luultavasti se, kun lääketoleranssi on kasvanut vuosien varrella jo niin suureksi, että aineet eivät enää vaikuta tarpeeksi paljon. Lääkäri on määrännyt oikeasti jo aikoja sitten paljon isomman annoksen truxalia, mutta isä ei kuitenkaan suostu syömään kuin vain tasan saman määrän kuin viime vuosituhannella, koska ei edes pidä itseään mitenkään mielisairaana.
Juuri tänään kävi kaksi mielenterveyshoitajaakin kotikäynnillä ja he yrittivät saada isää suostumaan lääkemäärän lisäämiseen, mutta saa nyt nähdä onko sillä mitään vaikutusta. Helmikuulle on myös joku psykiatrilla käyntikin sovittuna. Kuultiin nyt myös ensimmäistä kertaa, että jos tilanne jatkuu vielä pitkään, niin äijä olisi mahdollista saada ehkä johonkin hoitolaan pariksi viikoksi, jos tähän taloon ei saada muuten mitään rauhaa aikaiseksi.
En ole yleensä viitsinyt puida oman sukuni mielenterveysongelmia julkisesti, mutta etenkin nyt viimeaikoina ne ovat nouseet taas niin pinnalle, että pitää yrittää purkaa edes täällä netissä omaa turhautuneisuutta koko asiaa kohtaan.
 
Tarina alkaa oikeastaan jo vuosien takaa siitä kun vanhempani menivät naimisiin 70-luvun alussa. Ihan alussa elämä oli varmaankin ihan ruusuista, mutta arkea on aina varjostanut isäni skitsofrenia mikä ilmenee etenkin sairaalloisena mustasukkaisuutena ja epämääräisenä vainoharhaisuutena milloin mitäkin asiaa tai henkilöä kohtaan. Myös isäni äidissä oli samaa vikaa ja aika nopeasti kun miniä tuli taloon, niin hän aloitti heti syytelykampanjan missä äitini väitettiin pettävän isääni jatkuvasti kaikenmaailman renkien, remonttimiesten ja muiden tilalla käyvien uroiden kanssa.
Jopa tavallinen hammaslääkärireissu saattoi muuttua heti vieraissa käymiseksi mummon puheissa ja isäni alkoi vähitellen uskomaan niihin ja kehitteli ajan kuluessa myös paljon omia samankaltaisia tapahtumia, mistä pystyisi äitiäni syyttelemään. Millon on halattu liian pitkään jotakin tänne tullutta sukulaismiestä tai hymyilty väärällä tavalla jollekin toiselle vieraalle, naurettu väärän ihmisen sanomalle kommentille ja niin edelleen.
Hänellä on ollut pokkaa syytellä joskus jopa omaa isäänsä tai isosiskonsa puolisoa vaimonsa vokottelusta, mutta en tiedä kertoiko hän ikinä omia ajatuksiaan suoraan niille miehille, vaiko pelkästään syytti ainoastaan vain äitiäni siitä miten muut miehet mukamas osoittivat ihastustaan äitiäni kohtaan.
 
Isä on ollut kuulemma muutenkin vähän hankala ja erikoinen luonne jo lapsesta saakka ja kylällä on esimerkiksi kiertänyt vuosien varrella juttuja vaikka mistä tirkistelyreissuista naapurien rantasaunojen ikkunoiden ääreen ja muuta sen tyyppistä tarinaa. Yksikin usein keskusteluissa esiin nostettu juttu kertoo siitä miten yksi homo olisi ahdistellut häntä nuorena miehenä jollakin uskonnollisten nuoriso-ohjaajien leirillä ja niin edelleen.
Toinen ikävä piirre isässäni tulee esiin aina kun tänne tulee vieraita tai jos lähdemme vaikka juhliin jonnekin muualle. Äijä alkaa nimittäin kertomaan vaikka härskejä vitsejä tai arvostelemaan ihmisten ulkonäköä ja tykkää muutenkin olla jollakin tavalla huomion keskipisteenä.
Sairaalloinen mustasukkaisuus yhdistyy ikävällä tavalla myös narsistiseen persoonallisuuteen sekä konservatiiviseen uskonnollisuuteen ja niin saavat vaimon lisäksi kuulla kunniansa usein myös kaikki seksuaalivähemmistöt, muslimit ja vihervasemmistokin, joten kotona alkaa usein aika kiihkeät väittelyt myös politiikankin tiimoilta.
Ikinä ei ole kuitenkaan itse isännässä mitään vikaa, vaan kaikki paha tulee vaimon tai jonkun muun ulkopuolisen tahon tekemisistä. Siksi olenkin menettänyt vuosien aikana jo lähes kaiken kunnioituksen koko äijää kohtaan.
 
Muistan lapsuudestani paljon erilaisia riitoja, mitä vanhemmillani on ollut vastaavien syytösten ja muiden pahojen puheiden takia, mutta silloin se maniakausi oli päällä oikeastaan vain kevään tai syksyn aikana ja muun osan vuodesta isäni oli aivan rauhallinen ja perhe-elämä sujui kaikessa sovussa. Olin opiskelemassa noin 11 vuotta eri kaupungeissa pitkin Itä-Suomea ja kävin kotona vain viikonloppuisin, joten monet riidat jäivät varmasti näkemättäkin. Siksi tulikin vähän yllätyksenä kun muutin takaisin kotiin 2006 vuotena ja otin tilan isännyyden kontolleni, että isän mielentila on oikeasti niin pahassa jamassa. ([i]Isä on nyt 80 vuotias & äiti 76 vuotias ja olen tavallaan heidän epävirallinen omaishoitajansa ainakin siihen saakka kun vielä pärjäävät täällä kotosalla.[/i])
 
Jokainen kevät ja syksy tulee perinteisesti vähintään kuukauden mittainen kausi, kun samat vanhat syytökset kaivetaan esiin ja äitini haukutaan monta kertaa päivässä jostakin 30-40 vuoden takaisista halauksista ja muista yhtä turhanpäiväisistä syistä. Ja jos ei niitä ole, niin sitten kirjoitetaan kaikki illat kaikenlaisia maanisia tekstejä esimerkiksi palestiinalaisten tai tasa-arvoisen avioliittolain pahuudesta, vaikka yksikään paikallislehti ei ole suostunut julkaisemaan isän kirjoituksia enää vuosiin.
Vaikuttaa myös siltä, että tilanne muuttuu vuosi vuodelta aina vaan pahemmaksi ja se vakituinen "syyttelykausikin" kestää joka kerralla entistä pitempään. Tänäkin vuotena se alkoi jo noin pari viikkoa sitten, joten kotielämä on tällä hetkellä melkein pelkkää riitaa riidan perään, kun puolustan äitiäni jatkuvaa syytöstulvaa vastaan. Esimerkiksi nyt tätä viestiä kirjoittaessakin kuuluu jotain huutelua olohuoneen puolelta.
 
Olen usein ihmetellyt, miten äiti on kestänytkin niin pitkään sylkykuppina olemista, mutta onneksi sitä ei kestä yleensä kuin vain osan vuodesta. Äiti oli harkinnut joskus 80-90 luvuilla monta kertaa jo eroamistakin, mutta koska koko tilan talousasiat, ruokapuoli ja muut semmoiset asiat ovat olleet pelkästään hänen kontollaan jo avioliiton alkuajoista saakka, niin koko tila olisi varmasti mennyt konkurssiin jos hän olisi aikoinaan lähtenyt täältä.
Jos ei olisi ollut minua ja veljeäni, niin äiti olisi varmasti lähtenyt lätkimään jo kymmeniä vuosia sitten. Hän on kiitellyt viime vuosina jo monta kertaa sitä, kun muutin takaisin kotiin ja otin tilan isännyyden hoitooni. Niitä jatkua syytöksiäkin kestää varmasti paljon paremmin kun on välillä joku toinenkin puolustamassa.
 
Pahoin vaan pelkää, että jos sama meininki vielä tuosta pahenee, niin on kohta jo omatkin hermot ihan riekaleina. Tekee vaan niin pahaa kuunnella sivusta, kun äitiä syytellään aina niin älyttömistä asioista, vaikka suurin osa muista todellisista tai kuvitteellisista osapuolistakin on kuollut jo aikoja sitten. Yksi 90-luvulla käynyt putkimies on kuulemma vielä elossa, mutta tuskinpa tietää, että on täällä syytettynä jatkuvasti äitini yhdeksi rakastajaksi. :roll:
 
Suurimpia syitä isäukon sekoiluihin on luultavasti se, kun lääketoleranssi on kasvanut vuosien varrella jo niin suureksi, että aineet eivät enää vaikuta tarpeeksi paljon. Lääkäri on määrännyt oikeasti jo aikoja sitten paljon isomman annoksen truxalia, mutta isä ei kuitenkaan suostu syömään kuin vain tasan saman määrän kuin viime vuosituhannella, koska ei edes pidä itseään mitenkään mielisairaana.
Juuri tänään kävi kaksi mielenterveyshoitajaakin kotikäynnillä ja he yrittivät saada isää suostumaan lääkemäärän lisäämiseen, mutta saa nyt nähdä onko sillä mitään vaikutusta. Helmikuulle on myös joku psykiatrilla käyntikin sovittuna. Kuultiin nyt myös ensimmäistä kertaa, että jos tilanne jatkuu vielä pitkään, niin äijä olisi mahdollista saada ehkä johonkin hoitolaan pariksi viikoksi, jos tähän taloon ei saada muuten mitään rauhaa aikaiseksi.
23.01.2015
Kiitos FreakyMike kirjoituksestasi, tunnistan itseni ja oman lapsuuteni skenaariot kirjoitukisestasi erittäin voimakkaasti ja muutenkin olit pukenut asiasi erittäin hyvin sanoiksi. Toivottavasti saat voimia jatkaa eteenpäin ja saat rauhaa omaan elämääsi, isäsi skitsofreniahan ei ole millään tavalla sun syy tai edes asia mitä sun pitäisi kantaa mukanasi. Ja, jos se tosiaan lohduttaa sua yhtään niin mun faija on samanlainen äijä mitä inhoan vaikka en sitä haluaisi, mutta niin se vaan on. Ja nykyään ei olla "äijän" kanssa enää missään tekemisissä ja oma olo on vaan parantunut ja parantunut siitä lähtien kun sovittiin, että ehkä meidän on parempi kävellä eri teitä tässä elämässä.
Kiitos FreakyMike kirjoituksestasi, tunnistan itseni ja oman lapsuuteni skenaariot kirjoitukisestasi erittäin voimakkaasti ja muutenkin olit pukenut asiasi erittäin hyvin sanoiksi. Toivottavasti saat voimia jatkaa eteenpäin ja saat rauhaa omaan elämääsi, isäsi skitsofreniahan ei ole millään tavalla sun syy tai edes asia mitä sun pitäisi kantaa mukanasi. Ja, jos se tosiaan lohduttaa sua yhtään niin mun faija on samanlainen äijä mitä inhoan vaikka en sitä haluaisi, mutta niin se vaan on. Ja nykyään ei olla "äijän" kanssa enää missään tekemisissä ja oma olo on vaan parantunut ja parantunut siitä lähtien kun sovittiin, että ehkä meidän on parempi kävellä eri teitä tässä elämässä.
24.01.2015
Kiitos myös itsellesi.
Kyllä ne messuamiset vielä sietää, jos välissä on rauhallisiakin jaksoja, mutta se vaan huolestuttaa kun syyttelyvaihe kestää joka kerralla vain entistä pitempään. En muista toista kertaa, että "kevätmania" olisi alkanut aivan näin aikaisin. :sad:
Jos se muuttuu ihan ympärivuotiseksi, niin varmaan omakin sietokyky menee jossakin vaiheessa tappiin ja pelottaa mitä sitten tapahtuu. Eihän sitä tiedä jos nyt esimerkiksi hermostuisin niin pahasti vaikka johonkin kuukausien ajan jatkuneeseen jankkaamiseen, että tönäisisin suutuspäissäni koko ukon nurin. Silloin on helposti jo henki pois jos kahdeksankymppinen mies horjahtaa vaikka seinää kohti.
Omassakin muistissa on yksi vastaava tilanne vuosien takaa, kun olin käymässä kotona opiskelupaikkakunnaltani ja heitin kaukosäätimen seinään jonkun isäni syytösten aiheuttaman riitatilanteen aikana, niin asiasta sai kuulla vielä pitkään sen jälkeenkin. Hän nimittäin kertoi pitkin kylää, että nyt se poika on ryhtynyt väkivaltaiseksi, vaikka on itse oikea malliesimerkki etenkin henkisen väkivallan käyttämisestä. Fyysistäkin väkivaltaa on kuulemma tapahtunut joskus 80-luvulla, kun tunteet ovat nousseet pintaan navettatöiden aikana, mutta itse en ole ollut onneksi niitä retuuttamisia näkemässä.
Kaikenlaiset politiikkaan, ihmisoikeuksiin ja uskonasioihin liittyvät kinastelut ovat ihan viikottaista puuhaa tässä taloudessa, vaikka ei olisikaan mikään maniajakso päällä ja siihen jatkuvaan väittelyyn on ajan saatossa jo tottunut, mutta kun ne törkeät pettämissyytökset taas alkavat, niin tunnelma menee nopeasti pilalle.
On vaan jotenkin niin ihmeellistä, kun se aihe palaa tasaisin väliajoin aina uudestaan esiin, vaikka välissä saattaa olla joku parin kolmen kuukauden jakso, kun äijä ei mainitse sanallakaan koko aiheesta.
Aivan kuin siellä pään sisällä olisi jonkinlainen pato mikä pitää äitiini kohdistuvat pahat ajatukset kasassa aina osan vuotta ja kun niitä on kertynyt tarpeeksi paljon, niin luukut pettävät ja alkaa varsinainen törkytulva mitä ei pysäytä mikään. Kaikki saasta on vain pakko purkaa perheenjäsenten iloksi, vaikka minä ja äitini pystyisimme kumoamaan kaikki syytteet ihan miten tahansa.
Asia olisi ehkä helpompi ymmärtää, jos olisi edes jotain aihetta niille pettämisväitteille, mutta kun suurinpiirtein kaikki ovat tuommoisia mitättömiä halauksen kaltaisia tapauksia vähintään 20-30 vuoden takaa. Uskomattoman naurettavaa touhua, mutta pikemminkin vain itkettää kun samat vanhat jutut on kuullut tähän mennessä jo satoja tai ehkä jopa tuhansiakin kertoja.
Se on vielä kaikista pahinta koko touhussa, kun isä on itse syyllistynyt usein paljon vakavampiinkin asioihin kuin mistä äitiäni syyttää. Jäänyt kiinni esimerkiksi erilaisten heruttelukirjeiden laatimisesta joillekin venäjänmatkoilla tapaamilleen naikkosille ja kertoo muutenkin juttuja esimerkiksi joistakin paikkakunnan naisista mitkä olisivat häntä lähennelleet milloin missäkin tilanteessa.
Niissä yhteyksissä mainittujen joukossa on esimerkiksi yksi paikkakunnalla tunnettu ja kirkollisissa piireissä arvostettu rouvashenkilö, mikä olisi mukamas tarjonnut itseään kopeloitavaksi seurakuntakeskuksen vaatenaulakolla jonkun puhetilaisuuden aikana. Naulakon varjosta oli ilmeisesti kuiskattu himokkaasti; "nyt voit tehdä minulle aivan mitä vain" tai jotain muuta yhtä naurettavaa.
Jos sitäkin tarinaa miettii tarkemmin, niin miten olisi edes mahdollista, että joku normaalissa parisuhteessa elävä nainen osoittaisi edes vähäistäkään mielenkiintoa itseään melkein puolta vanhempaa puolituttua kylänmiestä kohtaan. Taas yksi todiste siitä miten moni isäni harhaluuloista on vain pelkkää itserakkaan ja sairaan mielikuvituksen tuotetta.
Melkoista tekopyhyyttä, kun äijä on itse olevinaan yleensä niin harras uskovainen ja aina siteeraamassa raamattua tai muutenkin hurskahtelemassa. Esimerkiksi juuri viime keskiviikkonakin oli käynyt yhdessä helluntailaisten järjestämässä tilaisuudessa pyytämässä esirukouksia syntisen vaimon pelastamiseksi, joten voin vaan kuvitella miten moni isäni väitteistä on kierrellyt tälläkin viikolla pitkin kylän uskovaispiirejä. :roll:
Kodin arki tuntuu välillä melkein yhtä absurdilta kuin jossakin "Akkaa päälle" tyylisessä komediasarjassa, mutta äijän touhuja on tullut seurattua niin pitkään, että kaikki vähäkin hauskuus on kadonnut siitä jo aikoja sitten..
Kyllä ne messuamiset vielä sietää, jos välissä on rauhallisiakin jaksoja, mutta se vaan huolestuttaa kun syyttelyvaihe kestää joka kerralla vain entistä pitempään. En muista toista kertaa, että "kevätmania" olisi alkanut aivan näin aikaisin. :sad:
Jos se muuttuu ihan ympärivuotiseksi, niin varmaan omakin sietokyky menee jossakin vaiheessa tappiin ja pelottaa mitä sitten tapahtuu. Eihän sitä tiedä jos nyt esimerkiksi hermostuisin niin pahasti vaikka johonkin kuukausien ajan jatkuneeseen jankkaamiseen, että tönäisisin suutuspäissäni koko ukon nurin. Silloin on helposti jo henki pois jos kahdeksankymppinen mies horjahtaa vaikka seinää kohti.
Omassakin muistissa on yksi vastaava tilanne vuosien takaa, kun olin käymässä kotona opiskelupaikkakunnaltani ja heitin kaukosäätimen seinään jonkun isäni syytösten aiheuttaman riitatilanteen aikana, niin asiasta sai kuulla vielä pitkään sen jälkeenkin. Hän nimittäin kertoi pitkin kylää, että nyt se poika on ryhtynyt väkivaltaiseksi, vaikka on itse oikea malliesimerkki etenkin henkisen väkivallan käyttämisestä. Fyysistäkin väkivaltaa on kuulemma tapahtunut joskus 80-luvulla, kun tunteet ovat nousseet pintaan navettatöiden aikana, mutta itse en ole ollut onneksi niitä retuuttamisia näkemässä.
Kaikenlaiset politiikkaan, ihmisoikeuksiin ja uskonasioihin liittyvät kinastelut ovat ihan viikottaista puuhaa tässä taloudessa, vaikka ei olisikaan mikään maniajakso päällä ja siihen jatkuvaan väittelyyn on ajan saatossa jo tottunut, mutta kun ne törkeät pettämissyytökset taas alkavat, niin tunnelma menee nopeasti pilalle.
On vaan jotenkin niin ihmeellistä, kun se aihe palaa tasaisin väliajoin aina uudestaan esiin, vaikka välissä saattaa olla joku parin kolmen kuukauden jakso, kun äijä ei mainitse sanallakaan koko aiheesta.
Aivan kuin siellä pään sisällä olisi jonkinlainen pato mikä pitää äitiini kohdistuvat pahat ajatukset kasassa aina osan vuotta ja kun niitä on kertynyt tarpeeksi paljon, niin luukut pettävät ja alkaa varsinainen törkytulva mitä ei pysäytä mikään. Kaikki saasta on vain pakko purkaa perheenjäsenten iloksi, vaikka minä ja äitini pystyisimme kumoamaan kaikki syytteet ihan miten tahansa.
Asia olisi ehkä helpompi ymmärtää, jos olisi edes jotain aihetta niille pettämisväitteille, mutta kun suurinpiirtein kaikki ovat tuommoisia mitättömiä halauksen kaltaisia tapauksia vähintään 20-30 vuoden takaa. Uskomattoman naurettavaa touhua, mutta pikemminkin vain itkettää kun samat vanhat jutut on kuullut tähän mennessä jo satoja tai ehkä jopa tuhansiakin kertoja.
Se on vielä kaikista pahinta koko touhussa, kun isä on itse syyllistynyt usein paljon vakavampiinkin asioihin kuin mistä äitiäni syyttää. Jäänyt kiinni esimerkiksi erilaisten heruttelukirjeiden laatimisesta joillekin venäjänmatkoilla tapaamilleen naikkosille ja kertoo muutenkin juttuja esimerkiksi joistakin paikkakunnan naisista mitkä olisivat häntä lähennelleet milloin missäkin tilanteessa.
Niissä yhteyksissä mainittujen joukossa on esimerkiksi yksi paikkakunnalla tunnettu ja kirkollisissa piireissä arvostettu rouvashenkilö, mikä olisi mukamas tarjonnut itseään kopeloitavaksi seurakuntakeskuksen vaatenaulakolla jonkun puhetilaisuuden aikana. Naulakon varjosta oli ilmeisesti kuiskattu himokkaasti; "nyt voit tehdä minulle aivan mitä vain" tai jotain muuta yhtä naurettavaa.
Jos sitäkin tarinaa miettii tarkemmin, niin miten olisi edes mahdollista, että joku normaalissa parisuhteessa elävä nainen osoittaisi edes vähäistäkään mielenkiintoa itseään melkein puolta vanhempaa puolituttua kylänmiestä kohtaan. Taas yksi todiste siitä miten moni isäni harhaluuloista on vain pelkkää itserakkaan ja sairaan mielikuvituksen tuotetta.
Melkoista tekopyhyyttä, kun äijä on itse olevinaan yleensä niin harras uskovainen ja aina siteeraamassa raamattua tai muutenkin hurskahtelemassa. Esimerkiksi juuri viime keskiviikkonakin oli käynyt yhdessä helluntailaisten järjestämässä tilaisuudessa pyytämässä esirukouksia syntisen vaimon pelastamiseksi, joten voin vaan kuvitella miten moni isäni väitteistä on kierrellyt tälläkin viikolla pitkin kylän uskovaispiirejä. :roll:
Kodin arki tuntuu välillä melkein yhtä absurdilta kuin jossakin "Akkaa päälle" tyylisessä komediasarjassa, mutta äijän touhuja on tullut seurattua niin pitkään, että kaikki vähäkin hauskuus on kadonnut siitä jo aikoja sitten..
Kiitos myös itsellesi.
Kyllä ne messuamiset vielä sietää, jos välissä on rauhallisiakin jaksoja, mutta se vaan huolestuttaa kun syyttelyvaihe kestää joka kerralla vain entistä pitempään. En muista toista kertaa, että "kevätmania" olisi alkanut aivan näin aikaisin. :sad:
 
Jos se muuttuu ihan ympärivuotiseksi, niin varmaan omakin sietokyky menee jossakin vaiheessa tappiin ja pelottaa mitä sitten tapahtuu. Eihän sitä tiedä jos nyt esimerkiksi hermostuisin niin pahasti vaikka johonkin kuukausien ajan jatkuneeseen jankkaamiseen, että tönäisisin suutuspäissäni koko ukon nurin. Silloin on helposti jo henki pois jos kahdeksankymppinen mies horjahtaa vaikka seinää kohti.
Omassakin muistissa on yksi vastaava tilanne vuosien takaa, kun olin käymässä kotona opiskelupaikkakunnaltani ja heitin kaukosäätimen seinään jonkun isäni syytösten aiheuttaman riitatilanteen aikana, niin asiasta sai kuulla vielä pitkään sen jälkeenkin. Hän nimittäin kertoi pitkin kylää, että nyt se poika on ryhtynyt väkivaltaiseksi, vaikka on itse oikea malliesimerkki etenkin henkisen väkivallan käyttämisestä. Fyysistäkin väkivaltaa on kuulemma tapahtunut joskus 80-luvulla, kun tunteet ovat nousseet pintaan navettatöiden aikana, mutta itse en ole ollut onneksi niitä retuuttamisia näkemässä.
 
Kaikenlaiset politiikkaan, ihmisoikeuksiin ja uskonasioihin liittyvät kinastelut ovat ihan viikottaista puuhaa tässä taloudessa, vaikka ei olisikaan mikään maniajakso päällä ja siihen jatkuvaan väittelyyn on ajan saatossa jo tottunut, mutta kun ne törkeät pettämissyytökset taas alkavat, niin tunnelma menee nopeasti pilalle.
On vaan jotenkin niin ihmeellistä, kun se aihe palaa tasaisin väliajoin aina uudestaan esiin, vaikka välissä saattaa olla joku parin kolmen kuukauden jakso, kun äijä ei mainitse sanallakaan koko aiheesta.
Aivan kuin siellä pään sisällä olisi jonkinlainen pato mikä pitää äitiini kohdistuvat pahat ajatukset kasassa aina osan vuotta ja kun niitä on kertynyt tarpeeksi paljon, niin luukut pettävät ja alkaa varsinainen törkytulva mitä ei pysäytä mikään. Kaikki saasta on vain pakko purkaa perheenjäsenten iloksi, vaikka minä ja äitini pystyisimme kumoamaan kaikki syytteet ihan miten tahansa.
 
Asia olisi ehkä helpompi ymmärtää, jos olisi edes jotain aihetta niille pettämisväitteille, mutta kun suurinpiirtein kaikki ovat tuommoisia mitättömiä halauksen kaltaisia tapauksia vähintään 20-30 vuoden takaa. Uskomattoman naurettavaa touhua, mutta pikemminkin vain itkettää kun samat vanhat jutut on kuullut tähän mennessä jo satoja tai ehkä jopa tuhansiakin kertoja.
 
Se on vielä kaikista pahinta koko touhussa, kun isä on itse syyllistynyt usein paljon vakavampiinkin asioihin kuin mistä äitiäni syyttää. Jäänyt kiinni esimerkiksi erilaisten heruttelukirjeiden laatimisesta joillekin venäjänmatkoilla tapaamilleen naikkosille ja kertoo muutenkin juttuja esimerkiksi joistakin paikkakunnan naisista mitkä olisivat häntä lähennelleet milloin missäkin tilanteessa.
Niissä yhteyksissä mainittujen joukossa on esimerkiksi yksi paikkakunnalla tunnettu ja kirkollisissa piireissä arvostettu rouvashenkilö, mikä olisi mukamas tarjonnut itseään kopeloitavaksi seurakuntakeskuksen vaatenaulakolla jonkun puhetilaisuuden aikana. Naulakon varjosta oli ilmeisesti kuiskattu himokkaasti; "nyt voit tehdä minulle aivan mitä vain" tai jotain muuta yhtä naurettavaa.
 
Jos sitäkin tarinaa miettii tarkemmin, niin miten olisi edes mahdollista, että joku normaalissa parisuhteessa elävä nainen osoittaisi edes vähäistäkään mielenkiintoa itseään melkein puolta vanhempaa puolituttua kylänmiestä kohtaan. Taas yksi todiste siitä miten moni isäni harhaluuloista on vain pelkkää itserakkaan ja sairaan mielikuvituksen tuotetta.
 
Melkoista tekopyhyyttä, kun äijä on itse olevinaan yleensä niin harras uskovainen ja aina siteeraamassa raamattua tai muutenkin hurskahtelemassa. Esimerkiksi juuri viime keskiviikkonakin oli käynyt yhdessä helluntailaisten järjestämässä tilaisuudessa pyytämässä esirukouksia syntisen vaimon pelastamiseksi, joten voin vaan kuvitella miten moni isäni väitteistä on kierrellyt tälläkin viikolla pitkin kylän uskovaispiirejä. :roll:
 
Kodin arki tuntuu välillä melkein yhtä absurdilta kuin jossakin "Akkaa päälle" tyylisessä komediasarjassa, mutta äijän touhuja on tullut seurattua niin pitkään, että kaikki vähäkin hauskuus on kadonnut siitä jo aikoja sitten..
- Risingshadow
- Keskustelut
- Taverna
- Mielenterveysongelmat