Mitä olet viimeksi pelannut

SteamWorld Dig 2

Ensimmäinen höyrymaailman kaivelupeli oli yksinkertaisen viehättävä tapaus, joka ei kuitenkaan aivan noussut erinomaisuuteen saakka. Siinä ohjattiin sympaattista robottihahmoa nimeltä Rusty, joka saapui kaivoskylään hakkunsa kanssa ja alkoi louhimaan maaperästä erilaisia kiviä ja metalleja. Kaksiulotteisen pelimaailman tutkiminen ja rikkauksien etsiminen oli koukuttavaa puuhaa, mutta jotain monipuolisempaa sisältöä jäin kuitenkin kaipaamaan. Kuten odotin, jatko-osa on edeltäjäänsä laajempi ja pidempi kokonaisuus, vaikka pelimekaniikkoja ei olekaan juuri uudistettu. Steampunk-henkisessä länkkärimaailmassa on enemmän salaisuuksia löydettäväksi ja paikkoja kopisteltavaksi kuin ennen, joten siinä mielessä kakkonen pistää ykkösestä selvästi paremmaksi.

Pelaaja asettuu tällä kertaa Dorothy-nimisen robotin rautaisiin saappaisiin, sillä ykkösestä tuttu Rusty on mystisesti kadonnut. Tarina keskittyy täysin hänen löytämiseensä, mikä vaatii robottimaailman asukkaiden jututtamista sekä tietysti maan uumeniin kaivautumista uusien johtolankojen perässä. Siinä samalla kerätään talteen eteen sattuvat kultahiput, jalokivet sekä erikoisemmatkin mineraalit, jotka myydään maanpinnan kaivoskylässä edellisen pelin tapaan. Materiaaleista ei rakenneta itse mitään, vaan kaikki varustepäivitykset ostetaan rahalla. Tehokkaampi hakku nopeuttaa maa-aineksen läpäisyä ja isompaan reppuun mahtuu enemmän aarteita. Steampunk-teema näkyy höyrykäyttöisissä laitteissa, kuten porakoneessa ja kranaatinheittimessä, joka ampuu vesi-ilmapalloja.

Hakulla hakkaaminen on yllättävän rentouttavaa puuhaa ja pelimaailmaa tutkii mielellään, mutta tälläkin kertaa ensin syvään juurtunut koukku meinaa irrota loppua kohti, vaikka peli ei massiivisen pitkä olekaan. Pelin luonne on rauhanomainen ja hidastempoinen, eikä pelaajan eteen heitetä kovinkaan vaikeita esteitä. Joskus pitää varoa, ettei jää maansortuman alle tai putkoa rotkoon, mutta muuten SteamWorld on erittäin leppoisaa pelattavaa. Vihollisiakin on vähän, eivätkä ne edes ole kovin vihamielisiä. Arvometallien roudaaminen myytäväksi ja päivityksien ostaminen menettää hieman merkitystään, koska harva päivitys on elintärkeä ja loput helpottavat peliä liikaakin.

Jatko-osakaan ei siis yllä erinomaisuuteen saakka, mutta se on silti ykkösen tavoin mukava välipalapeli, jonka rauhallinen ja viipyilevä tunnelma viehättää paljon varsinkin alussa. Peli ei onneksi ole pitkä, joten kyllästymisen oireiden ilmaantuessa alkaa tarinakin olla lopuillaan. En ole pelannut muita SteamWorld-pelejä, mutta mielelläni tutustun niihinkin, etenkin kun hakkuuhommien sijaan niissä tehdään ilmeisesti aivan jotain muuta.

Maan alla on pimeää, mutta onneksi joku on vienyt sinne lyhtyjä.

Assassin's Creed Syndicate

Edellinen pelaamani Assassin's Creed-peli oli sarjan neljäs osa Black Flag, jonka tarjoilema hieno merirosvoseikkailu piti minut otteessaan useiden kymmenien tuntien ajan. Samalla sain salamurhatouhusta sellaisen yliannostuksen, että oli pakko pitää muutaman vuoden tauko ennen seuraavan osan aloittamista. Luulin ensin, että tämä Syndicate ilmestyi Black Flagin jälkeen, mutta siinä välissähän tuli Ranskan vallankumouksen aikoihin sijoittunut Unity, jota en siis ole pelannut. Ehkä hyvä niin, sillä Unity ei saanut aikanaan paljoa kehuja, kun taas Syndicatea pidettiin arvosteluissa ryhtiliikkeenä edeltäjäänsä nähden. Niin tai näin, pelisarjan pariin oli joka tapauksessa mukava palata pitkän tauon jälkeen.

Tällä kertaa liikutaan lähempänä nykyaikaa kuin missään muussa sarjan pelissä, eli 1860-luvun Lontoossa. Nelosesta mieleeni jääneet leppoisat aurinkorannat ja sademetsät ovat poissa ja tilalle ovat tulleet kasvavan suurkaupungin loputtomat tiilitalorivistöt ja korkeuksiin kurottavat tehtaanpiiput, jotka syöksevät savua taivaalle yötä päivää. Ympäristö on mielenkiintoinen ja keikkuu kutkuttavasti nykyajan kynnyksellä, mutta säilyttäen kuitenkin AC-peleille ominaisen historiallisen tunnelman. Tarinan alussa salamurhaajakaksoset Jacob ja Evie Frye saapuvat Lontooseen tavoitteenaan nujertaa paikallinen temppeliherra Crawford Starrick. Tämä vallanhimoinen teollisuuspohatta hallitsee koko kaupunkia ja etsii taianomaista artefaktia, jonka perään myös kaksossisarukset lähtevät.

Pelisarjassa ei olekaan ennen nähty kahta päähenkilöä, mikä tuntuu varsin virkistävältä uudistukselta. Sisaruksilla on yhteinen tavoite, mutta hieman erilaiset keinot sen saavuttamiseen. Jacob perustaa oman katujengin ja ryhtyy murentamaan temppeliherrojen valtaa kortteli kerrallaan, kun taas Evie keskittyy Edenin palaksi kutsutun taikaesineen löytämiseen. Hahmoilla on omat pääjuonitehtävänsä, jotka pysyttelevät aluksi erillään, mutta kietoutuvat lopulta toisiinsa. Tehtävät voi suorittaa haluamassaan järjestyksessä, mutta veljen tehtäviä ei voi pelata siskolla tai päinvastoin. Luppoajalla tai sivukeikkaa tehdessä pelihahmon voi valita vapaasti, mikä onnistuu kätevästi valikossa käväisemällä.

Jacob ja Evie esitellään erilaisina persoonina, mutta käytännössä pelaaminen tuntuu kummallakin hyvin samanlaiselta. Jacob on impulsiivinen ja huoleton tappelupukari, joka saa harkitsevammalta siskoltaan usein paheksuvia katseita. Turpaanveto ja hiiviskely luonnistuu sisaruksilta kuitenkin yhtä hyvin, eikä sillä ole juurikaan merkitystä, kumman hahmon kenkiin asettuu. Hahmojen kokemuspisteet ovat yhteiset, jolloin kumpikin kehittyy samaa tahtia riippumatta siitä, kumpi tehtävän suorittaa. Sisaruksilla on omat taitopuut, mutta muutamaa uniikkia taitoa lukuun ottamatta ne ovat täysin samanlaiset. Vaikka kahden eri hahmon pelaaminen tuntuu alussa virkistävältä, en keksi mitään syytä, miksei heitä olisi voinut yhdistää samaksi hahmoksi.

Päätehtävät jakaantuvat lukuihin, joiden lopussa murhataan joku tärkeä ja vaikutusvaltainen temppeliherra. Myös sivutekeminen sisältää paljon murhaamista joko salassa tai vähemmän salassa, mutta välillä suoritetaan myös kidnappauksia tai sabotoidaan kohteita dynamiitilla. Sivutehtävien myötä kaupunginosat vapautuvat vihollisen vallasta, mutta en ollut aivan vakuuttunut vapautustehtävien tarpeellisuudesta. Jätin Westminsterin kokonaan vihollisen haltuun, eikä siitä koitunut mitään ongelmia. Vihollisen alaisuudessa toimivan Blighters-katujengin jäsenet ainakin haastavat pelaajalle jatkuvasti riitaa, oli alue vapautettu tai ei. Tämä raivostuttikin minua suunnattomasti, kun minnekään ei voinut mennä ilman että joku saatanan urpo käy kimppuun, vaikka yritän vain kävellä rauhassa kadulla. Jostain syystä Jacob ja Evie tuntuvat olevan Lontoon kuuluisimmat ihmiset, vaikka he ovat olevinaan salaperäisen järjestön salamurhaajia.

Viihdyin tälläkin kertaa Assassin's Creedin parissa useita kymmeniä tunteja. Tekemistä on monipuolisesti ja Lontoo on mielenkiintoinen paikka tutkittavaksi. Jossain vaiheessa väsy kuitenkin iski, jolloin vedin tarinan loppuun hieman kiirehtien, kun halusin vain saada lopputekstit ruutuun. Black Flag säilyy edelleen omana AC-suosikkinani, mutta voisin helposti nostaa Syndicaten kakkossijalle. Salamurhapelinä se voisi olla parempikin, mutta historiallisena toimintaseikkailuna se maistui lähes yhtä hyvin kuin Black Flagin merirosvoilu.

Joskus asioita on hyvä tarkastella riittävän etäisyyden päästä.

Dead Space 3

Pelisarjan kaksi ensimmäistä osaa tekivät minuun aikanaan suuren vaikutuksen, mutta jostain syystä kolmonen unohtui vuosikausiksi hyllyyn pölyttymään, kunnes nyt viimein päätin pelata trilogian loppuun. Ennakkoon tiesin, että kolmas osa vie pelisarjaa entistä toiminnallisempaan suuntaan selviytymiskauhun jäädessä vähemmälle, mistä selkeä osoitus on mahdollisuus pelata peli läpi yhteistyötilassa kaverin kanssa. Tarjolla on onneksi myös perinteinen yksinpeli, jossa avaruushirviöt ja muut haasteet kohdataan ilman auttavaa kättä, kuten kauhuteemaisessa pelissä kuuluukin. Dead Space 3 on tästä huolimatta selvästi toimintapainotteisempi kuin kaksi edeltäjäänsä, sillä räiskettä ja räjähdyksiä riittää välillä niin, että aistiylikuormitus on lähellä. Peli on kuitenkin edelleen sidoksissa kauhujuuriinsa, eikä hyytävää tunnelmointia ole täysin hylätty, vaikka sitä onkin mukana aiempaa vähemmän.

Edellisten osien tavoin pelasin myös kolmosen Xbox 360-versiona, mutta tällä kertaa alustana oli Series X, joka pyörittää peliä sujuvasti 60 ruutua sekunnissa ilman notkahteluja. Ensialkuun kymmenen vuotta vanha konsolipeli näyttää nykysilmään hieman kulmikkaalta, mutta yleisesti ottaen grafiikka on kuitenkin varsin komeaa ja yksityiskohtaista. 4K-resoluutio tekee pelistä skarpin näköisen, minkä lisäksi varjot ja valaistusefektit ovat suorastaan erinomaisia. Äänimaailma toimii jälleen hienosti ja siitähän jo ensimmäinen Dead Space sai kehuja. Erilaiset kilinät, kolinat ja muut epämääräiset äänet luovat tehokkaasti tunnelmaa, eikä humisevassa ambient-musiikissakaan ole valittamista.

Päähenkilö on edelleen avaruusinsinööri Isaac Clarke, joka viettää hiljaiseloa Kuuhun perustetussa siirtokunnassa. Pelin alussa kaksi sotilasta pakottaa hänet mukaansa ja aloittamaan tehtävän, jossa on vaakalaudalla ihmiskunnan ja koko universumin tulevaisuus, sillä epäkuolleet nekromorfi-hirviöt jatkavat edelleen levittäytymistään taivaankappaleelta toiselle. Isaac saa kuulla, että hänen ex-tyttöystävänsä on jäljittänyt nekromorfien alkuperän Tau Volantis-nimiselle planeetalle, jonne hän on lähtenyt oman tutkimusryhmänsä kanssa. Yhteys ex-tyttikseen on kuitenkin kadonnut, joten pelastushommia olisi luvassa. Pelastuskuvio sinänsä on ihan perushuttua, mutta tarinan nekromorfien taustaan keskittyvä osuus sen sijaan kiehtoo huomattavasti enemmän. Lumen peittämä planeetta kätkee sisäänsä useammankin salaisuuden, joiden paljastuminen tekee nekromorfeista kammottavampia vihollisia kuin kukaan osasi kuvitellakaan.

Ennen kuin planeetan pinnalle laskeudutaan, pelissä vietetään pitkä jakso sen yllä leijuvia, hylättyjä aluksia tutkien. Tällöin peli muistuttaa ykköstä, joka sijoittui kokonaan yhden avaruusaluksen käytäville. Nyt aluksia on useampi ja niiden välissä kuljetaan painottomassa tilassa avaruuspuvun raketteja käyttämällä. Synkkä, pimeä avaruus ja alapuolella häämöttävä mystinen planeetta luovat mukavan ahdistavaa yksinäisyyden tunnetta, vaikka Isaac tietysti onkin jatkuvassa radioyhteydessä kavereihinsa. Insinöörille sopivasti mies joutuu alituiseen korjaamaan erilaisia laitteita, palauttamaan sähköjä sekä etsimään varaosia. Juoni kulkee eteenpäin enimmäkseen audiolokien ja päiväkirjamerkintöjen kautta, mikä on vähän uuvuttavaa, koska kuunneltavaa ja luettavaa kertyy matkan aikana paljon.

Tutut avaruusmöröt käyvät jälleen kimppuun ja tällä kertaa huomattavasti monilukuisempina kuin ennen. Isaac ei kömpelössä puvussaan edelleenkään liiku kovin liukkaasti, mutta hän on oppinut näpsäkän kierähdysväistön, jonka olemassaolon tajusin vasta, kun peliä oli takana jo useampi tunti. Viholliset tuntuvat olevan myös paljon nopeampia kuin ennen ja sankkoina laumoina hyökätessään ne ajoivat ainakin minut paniikin partaalle, varsinkin kun ympäristöt ovat edelleen varsin klaustrofobisia. Pelasin hardilla ja tällä vaikeustasolla sain keskittyä ihan kunnolla, jotta kuolema ei korjaisi. Usein pelihahmon kankeus ja vihollisten nopeus sai päänsisäisen raivomittarin tikittämään, mutta toisaalta pitää muistaa, ettei Iisakki ole mikään supersotilas.

Pelissä oleva aseenrakentelusysteemi tuntui aluksi hämmentävän sekavalta, kun en oikein tajunnut, miten uusia osia valmistetaan ja miten niitä yhdistellään järkevästi. Aikani valikoita rämpättyäni systeemi lopulta aukesi, jolloin aseiden rakentelusta tulikin aika koukuttavaa puuhaa. Aseita voi kantaa mukana vain kahta kerrallaan, mutta käytännössä aseita on aina neljä, koska niihin saa kaksi erilaista tulimoodia. Konekivääriin voi yhdistää vaikka kranaatinheittimen, haulikkoon plasmaleikkurin tai mitä nyt ikinä keksiikään. Erilaisia yhdistelmiä on tarjolla melkein loputtomasti ja niiden testailuun saa helposti kulumaan aikaa enemmänkin.

Dead Space 3 on enemmän viihdyttävä kuin kauhistuttava peli, mutta kauhuteemaisena räiskintänä se toimii mielestäni erittäin hyvin. Ryskeen ja rytinän osalta peli ampuu välillä yli ja siinä onkin koomisen monta kohtausta, jossa Isaac pelastuu täpärästi romahtavasta rakennuksesta tai kallionkielekkeeltä. Lumimyrskyjen riepottelema jääplaneetta on kiehtova ympäristö ja tarinakin pitää kiitettävästi otteessaan. Loppupuolella alkaa tulla aika kosmisia Lovecraft-elementtejä, jotka kuitenkin sopivat Dead Spacen loreen hyvin. Iisakin kohtalo ei ole tarinan lopussa täysin selvä, mutta peliin julkaistiin lisäosa, jossa hän edelleen seikkailee, joten siitä voi päätellä jotain.

Peli on täynnä ruumiita, joista osa on jopa oikeasti kuolleita.

Conarium

Tämä tuli hankittua jo kauan sitten jostain alesta sen suuremmin harkitsematta ja nyt oli oikea aika ottaa peli kokeiluun. Kyseessä on pienen turkkilaisen studion kehittämä indie-peli, joka tavoittelee kosmisia kauhutunnelmia Lovecraftin hengessä. Tunnelman lisäksi kirjailijalta lainataan itse asiassa koko tarina, joka mukailee hänen pienoisromaaniaan Hulluuden vuorilla. Itse en ole sitä lukenut, vaikka olenkin tutustunut Lovecraftin tuotantoon jonkin verran. Lukaisin tarinasta Wikipedia-tiivistelmän ja sen perusteella peli noudattaa sen kulkua melko suurpiirteisesti, mutta tärkeimmät elementit tuntuisivat olevan suunnilleen samat. Sekä pelin että Lovecraftin tarinat kertovat Antarktikselle suuntautuvasta tutkimusretkestä, joka paljastaa jäätyneen maan sisästä jotain kammottavaa.

Peli alkaa kliseisesti siitä, kun päähenkilö herää muistinsa menettäneenä tutkimusasemalta, jossa ei näytä olevan muita ihmisiä. On siis lähdettävä etsimään vihjeitä siitä, missä kaikki ovat ja mitä kummaa oikein on meneillään. Muisti palailee pätkittäin muistilappuja, ääninauhoja ja muita dokumentteja tutkimalla. Pelaaminen on puhtaasti rajattujen ympäristöjen rauhallista koluamista muutamilla pulmilla boostattuna, mikä hyvin sopiikin Lovecraftin henkeen. Vihollisia vastaan ei tarvitse kamppailla, eikä pelissä ylipäätään voi kuolla lukuun ottamatta kahta kohtausta, joista toisessa ohjataan sukellusvenettä ja toisessa juostaan hirviötä pakoon. Voidaan siis puhua kävelypelistä, jossa kauhu syntyy tarinasta, tunnelmasta ja pelaajan päänsisäisistä keloista. The Vanishing of Ethan Carter ja Layers of Fear ovat hyviä verrokkeja, sillä niissäkin lähinnä tallustellaan eteenpäin ja ihmetellään, mitä vastaan tulee.

First person-kuvakulma ja mahdollisuus poimia esineet lähempään tarkasteluun takaavat sen, etteivät pelimaailman pienimmätkään yksityiskohdat jää huomaamatta. Pulmien ratkaisut liittyvätkin usein siihen, että havaitsee jonkin pienen jutun, kuten kalenterin, jonka päivämääristä osa on ympyröity. Tällaisessa pelissä pulmien toteutus on puolet viehätyksestä ja siinä Conarium pärjää kelvollisesti, joskaan ei mieleenpainuvasti. Vipuja väännellään, nappeja painellaan ja lukkoon sopivia avaimia etsitään. Enimmäkseen pulmat ovat loogisia, mutta yhden kerran jouduin turvautumaan Googleen, enkä silloinkaan saanut pulman ideaa selville, ainoastaan ratkaisun.

Peli toimii varsin hyvin hidastempoisena fiilistelymatkana, mutta kauhuna huonommin, sillä pelkkä jalkapatikassa harhailu ja pulmanratkonta eivät saa kylmää hikeä nousemaan otsalle. Ympäristöt ovat myös aika yksipuolisia luolastoja ja pimeitä käytäviä, vaikka grafiikka sinänsä onkin nättiä ja tyylikästä. Peli kestää verkkaisellakin pelityylillä sellaiset 7-8 tuntia, joten liikaa sen parissa ei pääse tylsistymään.

Peli perustuu löyhästi novelliin Hulluuden vuorilla, mutta mekaaninen irtopää on viittaus ihan toiseen tarinaan.