Katkerat kirja-addiktiot

Mitä edelleen kesken olevia kirjasarjoja luette orjallisesti? Siis siten että kaivatte kirjojen julkaisupäivät esille kuukausia etukäteen ja kun kirja ilmestyy niin se pitää lukea painolämpimänä riippumatta siitä miten se kalenteriin sopii?

Kuvittelin etten periaatteen vuoksi keskeneräisiä sarjoja lue mutta olen tähän kuitenkin huomaamattani langennut - ja vieläpä useampaan kertaan. Kaiken lisäksi kaikki sarjat eivät ole suoranaisesti hyviä ja isken rahat pöytään tietäen että luku-urakka on kärsimystä ja lopuksi tulee vieläpä jonkinlainen henkinen krapula siitä että olen taas mennyt lankaan. Mikä ei tietenkään estä minua toistamasta virhettä.

Tällä hetkellä oman häpeäpinoni huipulla on Eric Flintin 1632 ja David Weberin Safehold.

1632'n ensimmäiset osat menneisyyteen joutuvasta yhdysvaltalaiskylästä oli vielä ihan hyvää mitä-jossittelua. Kirjailijalla on taustallaan tohtorintutkinto historiasta ja vaikkeivät olleetkaan mitään suurta maailmankirjallisuutta niin hän osasi käyttää sitä kirjoissa hyödykseen. Tunsin että oikeasti opin jotain 30-vuotisen sodan Keski-Euroopasta (historiasta ja yhteiskunnasta ja 1800-luvun teollistumisesta) samalla kun Flintin päähenkilöt kärsivät kulttuurishokista tuhoamalla armeijoita ja neuvottelemalla sopimuksia. Parhaillaan kama oli loistavaa: räjäytyksiä, taisteluja, politikointia, vilunkipeliä ja yhteiskuntasuunnittelua sodan runtelemassa Saksoissa. Sitten jossain vaiheessa Flint alkoi käyttää "kanssa-kirjailijoita" joiden taso ja lähestymistapa vaihteli suuresti. Epäilen että ainakin yksi sarjan osa oli aloittanut elämänsä väitöskirjana Etelä-Saksan kaivostoiminnan historiasta. Se ei ollut viihdyttävä oikein millään tavalla ja sisälsi aukeamia pelkkiä sukupuita. Luin sen silti. Toinen osa käsitteli kumipuuviljelmiä Brasiliassa 1600-luvulla. Tässä ei ollut sukupuita mutta ei siinä kyllä ollut draamaakaan. Luin sen silti.

Safehold on vielä ikävämpi tapaus siinä mielessä ettei se ole koskaan ollutkaan hyvä. Onneksi monet näistä löytyivät kirjastoista enkä näin tullut käyttäneeksi niihin rahaa. Koko tarina on vain uskomattoman huonosti kirjoitettu olkinukke jotta kirjailija pääsee kirjoittamaan aseiden evoluutiosta. Taustalla teknologia-uskovainen valtio kehittyy muutamassa vuodessa 1300-luvulta 1900-luvulle samalla kun sitä vastassa on lähes koko muun maailman kattava sotilasliitto jonka päätaktiikka on zergrush (yksi per kirja). En uskonut että valtio voisi olla marysue, mutta nyt sekin ihme on nähty. Enkä minä edes ole kiinnostunut aseiden historiasta. Kunniakseni lienee sanottava että viimeisimmän kirjan lähinnä lehteilin lävitse ekirjana, mutta ei tämä silti mitenkään ylpeä tilanne ollut.

Entäs te?

Yleensä luen kirjat vuosia - tai kymmeniä tai satoja vuosia - ilmestymisensä jälkeen. Harry Potter on ainoa koskaan, jonka ilmestymistä olen odottanut ja sitäkin vasta häntäpäästä. Tokavikan luin noin viikon vanhana ja viimeinen tuli postissa ilmestymisyön jälkeisenä aamuna. Postinkantaja jakoi pelkkiä Pottereita sinä aamuna, meidänkin kolmen asunnon taloomme tuli kaksi.

Menee hieman kysymyksen ohi, mutta luen yleensä aloittamani kirjat loppuun vaikka väkisin, oli se kuinka tervanjuontia tahansa. Onneksi ei ole vielä mitään täydellisen vastenmielistä ja tautisen pitkää osunut vastaan.

Sen sijaan vähän itsetuhoisesti hankin Iain M. Banksin Kulttuuri-sarjaa kuuden kirjan verran vaikka Consider Phlebas oli tylsä kuin mikä. Nyt olen menossa kolmannessa eli Use of Weaponsissa ja sarja on tähän asti parantunut osa osalta, mutta on tullut spekuloitua ajatuksella, jotta olisinko jatkanut edes toiseen osaan saakka jos olisin lukenut ensimmäisen kuulematta mitään koko sarjasta tai kirjailijasta ja hommaamatta muita osia. Tiedä häntä, mutta ainakin nyt Banksia on nautinnollista lukea, oli sitten kyse jonkinlaisesta Tukholman syndrooman muunnelmasta tai ei. Ja se kai tässä on tärkeintä että on KIVAA KIVAA KIVAA!

Tällä hetkellä ainoa kirjasarja, jota seuraan on GRRM:n ASOIAF tai Tulen ja Jään laulu, sillä luen sitä vain suomeksi. Sekä Rowlingin Cormoran Strike-kirjat. Salvatoren Drizzt-kirjoihin minulla on ollut kautta aikain viha/rakkaus-suhde. Ensimmäiset kolme kirjaa luin, joiden jälkeen olin niin ärsyyntynyt kirjan maailmaan ja päähahmoihin, että ajattelin etten voi jatkaa sarjan lukemista.

Nyt tässä kesällä kävi kuitenkin niin, että aloitin koko sarjan alusta ja jäin täysin koukkuun. Luin kaikki tähän asti ilmestyneet kirjat läpi ja viimeisen osan jopa tilasin netistä, kun sitä ei silloin ollut kirjastossa. Sitten pääsin tuohon kamalaan "Kumppanukset"-kirjaan... jossa kaikki inhokkihahmoni (Catti-brie, melkein-kuollut-Drizzt) palaavat takaisin eloon! Yäähh. Palasin alkuperäiseen lakkooni, en lue.

Ärsyttävintä on sellainen, kun on orjallisesti seurannut jotain yli kaksikymmentä osaista kirjasarjaa ostamalla kaikki kirjat ja myöhemmin sitten todennutkin koko sarjan täysin p*skaksi. Siinä sitten yrität päästä niistä kirjahyllyn tilasyöpöistä nätisti eroon.