Kuinka löysit Risingille?

Mäntyjärven Paholaisen huilu.

Esinäytös
(Tammikuu 2005)

”Anteeksi, mutta mistä täältä löytäisin hyvän kirjasivuston, sellaisen jolta löytyisi tietoa Robin Hobbin tuotoksista?” kysyin Googlen neuvontapisteen edessä istuvalta nuorelta mieheltä.

”Well, you can go—”

”Ei, en halua englanninkielistä sivustoa”, keskeytin. Olin harhaillut jo aivan tarpeeksi kauan vieraskielisten kirjastojen ja arkistojen sekamelskassa. ”Haluan tietoa Robin Hobbin kirjojen suomennoksista.”

”No, mikset heti sanonut?” Googlen nuori harjoittelija tokaisi iloisesti. Hän nykäisi vauhdilla auki vieressään jököttävän arkistokaapin laatikon, otti sieltä summittaisennäköisesti paperin ja tyrkkäsi sen käteeni. ”Haku kesti 0,52 sekuntia”, hän ilmoitti ylpeästi. ”Alan olla kohta melkein yhtä nopea kuin ylin hakumestari!”

”Sehän on hauskaa”, mutisin silmäillessäni hakutulospaperia. Ylimmäisenä luki Risingshadow.net ja sen alla oli sivuston osoite. En ollut kuullutkaan mokomasta, joten päätin käväistä siellä ainakin vilkaisemassa.

Astuin Googlen neuvontatiskin vieressä seisovasta Katso hakutuloksia –portista läimäyttäen paperin osoitekohdan lukijanäytön päälle. Se tarkasti osoitteen ja lennätti minut – ”0,35 sekunnin nopeudella!”, kuului iloisesti kaiuttimista – haluamaani kohteeseen.

Löysin itseni keskeltä yllättävän suurta nettikatuverkostoa. Ympärilläni kohosi erikokoisia keskiaikaisen oloisia kivirakennuksia, kauempana erotin jopa valtavan tornin, jonka huippu katosi bittitaivaan myrkynvihreyteen.

Edessäni seisoi opastetienviitta, joka oli ylhäältä alas asti täynnä mustia nuolia. Jokaisessa nuolessa luki hohtavansininen paikannimi. Ehdin huomata sellaisia nimiä kuin ”Foorumin päävalikko” ja ”Käyttäjälista”, mutta sitten huomasin ”Kirjailijat”-kyltin ja riensin sen osoittamaan suuntaan. Tämän paikan tunnelma oli sen verran kolkko, etten halunnut jäädä sinne pidemmäksi aikaa.

Katuja taivaltaessani ja opaskylttejä seuratessani törmäsin Rekisteröinti-pisteeseen ja kirjasin ohimennen vanhan tutun Taruotus-nimeni sinne. Ehkä siitä olisi vielä iloa.

Toimitin asiani ja kiiruhdin sitten nopeasti pois Internetin kaikennielevistä verkkokaupungeista. En huomannut Risingshadow’n katuja pitkin hiippailevia olentoja, jotka kantoivat säkkiä olallaan.

Osa 1.
(Toukokuu 2005)

Risingshadow jäi unohduksiin muutamaksi kuukaudeksi. Vasta keväällä muistin sen tarvitessani jälleen taustatietoja eräästä opuksesta.

Saavuin RS:ään yksityisen Suosikit-kujani kautta, sillä olin viime käynnilläni kytkenyt paikan linkkiverkkooni. Astuessani portista huomasin seisovani saman tieopasteen edessä kuin aikaisemmin.

Kävelin tuttua reittiä Kirjailijat-arkistoon. Se oli neliskanttinen kivikolossi, joka näytti ulospäin yksikerroksiselta, mutta se käsitti todellisuudessa vielä monta maanalaista tasoa. Kaivettuani tarvitsemani tiedot sen syvyyksistä palasin tienviitan luo.

En lähtenyt kotiin – niin kuin olin aluksi ajatellut – vaan tutkailin nuolien nimiä tarkemmin. Päätin tarttua gigabittihirmua sarvista ja valitsin oppaakseni kyltin, jossa luki Lukupiiri.

Kyseinen rakennus oli pyöreä ja toi mieleeni täytekakun. Katolta kynttilöiden lailla törröttävät savupiiput lisäsivät vaikutelmaa. Sisällä oli lämmintä, sillä tulet paloivat vanhanaikaisissa takoissa ja kiviseinillä oli värikkäitä ryijyjä. Pysähdyin tutkimaan yhtä seinävaatetta tarkemmin. Siinä poseerasi viehkeästi musta lohikäärme, joka hymyili leveästi koko vaikuttavalla hammaskalustollaan.

Kääntyessäni takaisin huoneeseen päin huomasin seinustalla pöydän. Itse asiassa se kiersi koko valtavan pyöreän huoneen toista laitaa. Sen päällä oli tasaisin välein auki taitettu kirja.

Kävelin ihmetellen lähemmäs. Kaikki kirjat olivat samanlaisia – tai eivät aivan, kaartuvan pöydän keskikohdalla sijaitseva kirja oli muita isompi ja vanhemman näköinen. Sen vieressä oli pitkä, mustavalkoinen sulkakynä.

Tartuin sulkakynään hetken mielijohteesta ja kumarruin se kädessäni tarkastelemaan suurta kirjaa. Siinä oli eri käsialoin kirjoitettuja tekstinpätkiä, jokaisen yläpuolella luki ilmeisesti kirjoittajan nimi. Nimen alla oli myös pieniä tähtiä, eri nimien alla eri määriä.

Selailin sivuja. Nynaeve-nimisen henkilön alla ei ollutkaan noita hakatähtiä, vaan kilvenmallinen kuva. Tarkasti tihrustaen erotin kilven sisällä olevan kuvan avoimeksi kirjaksi ja sen päällä lepääväksi sulkakynäksi. Sulkakynän yllä luki ”Moderator”.

Vilkaisin kädessä pitämääni sulkaa. En nähnyt missään mustepulloa enkä ollut varmasti kastanut kynää sellaiseen, mutta sen kärjestä oli jo tipahtamaisillaan pieni musta pisara, kuin kärsimättömänä jahkailuuni.

Etsin kirjasta viimeisimmän merkinnän ja painoin kynäni kärjen sen alle. Ensimmäinen – mutta, kuten ilmeni, ei viimeinen – viestini oli hyvin järkevä:
Elääkö täällä joku? Missä mennään vai mennäänkö missään? Toimiiko tämä vielä? Ei pahalla.

Nostin sulkani hämmentyneenä paperilta. Viestini viereen oli ilmestynyt teksti:
Taruotus
Kokelas
ja alle viisi tyhjää tähdenpaikkaa.

Laskin sulkakynän äkkiä takaisin kirjan viereen ja peräännyin. Vasta sitten huomasin karkean juuttikangassäkin, joka oli äkkiä ilmestynyt käteeni. Kurkistin sen sisälle ja näin pikkuruisen kirjekuoren.

Otin kuoren esiin ja avasin sen konstikkaasti yhdellä kädellä – en saanut laskettua säkkiäni siksi aikaa maahan. Kuoressa oli lappu:
Viesti 1, Lukupiiri
Elääkö täällä joku? Missä mennään vai mennäänkö…
… ja niin edespäin.
Tuijotin tekstiä ihmeissäni.

”Se on ensimmäinen viestisi, vai?” kysyi ääni.

Nostin päätäni ja näin naisen, jolla oli keskiaikainen puku ja pitkä, olan yli eteen nakattu tumma letti. Hän veti perässään pyörillä varustettua punaista matkalaukkua.

Nainen vilkaisi suurta kirjaa ja tuoretta merkintää sen sivulla. ”Ja viisas viesti se näköjään olikin”, hän totesi viileään sävyyn ja nykäisi sanojensa vakuudeksi lettiään.

”Mikä tämä säkki on? Mitä minun pitäisi sillä tehdä?” kysyin, omasta mielestäni aika rohkeasti tilanteeseen nähden.

”Kannat sitä aina täällä Risingshadow’ssa käydessäsi. Otat siten vastuun omista viesteistäsi. Ja ihan varoituksena”, hän sanoi vielä katsoen minua tuimasti, ”mitä turhempia viestejä, sitä enemmän vastuuta ja painoa kannettavana.”

Äkkiä tajusin, ettemme olleet yksin. Puolikuunmuotoisen pöydän toisella puolen, jokaisen avoimen kirjan kohdalla, istui henkilö. Muutamalla heistä oli omituinen kaapu ja toiset eivät olleet aivan ihmisiä, mutta joka ikinen katsoi minua tuimasti.

Nainen kääntyi hymähtäen ja lähti kävelemään ovelle. Huomasin matkalaukun päällä kuvan kirjasta ja sulkakynästä.