Kiertolaisten varjot

14.04.2015 19:39 #1 :: SurrealPartisan
Kiertolaisten varjot
Kiertolaisten varjot

Kun vielä asuimme Maassa, pelkäsimme aina täysikuuta. Sen aikana tapahtui kaikkea kummallista ja pahaa.

Tällä planeetalla on neljä kuuta. On varsin harvinaista, että ne kaikki olisivat yhtä aikaa täysiä. Onneksi.

Kenties alkuasukkaat olisivat tienneet jotakin siitä, mitä tällaisina öinä tapahtuu. Ehkä he olisivat voineet selittää meille, mikä on meitä varjoissa vaaniva pahuus. Harmi vain, että kuolleet eivät puhu. Kuten aina uusille seuduille muuttaessa, täytyi ihmisten täälläkin ensi töikseen tappaa kaikki älyllinen.

Me arkeologit pengomme raunioita ja yritämme löytää vastauksia, oppia jotain tuolta mystiseltä kansalta, joka oli sopeutunut tämän planeetan oloihin jo miljoonia vuosia ennen kuin me tulimme ja tuhosimme kaiken. Kollegallani Sahnebergillä on tapana sanoa, että me kaivamme hautaa. En ole koskaan päässyt oikein selvyyteen, tarkoittaako hän sillä alkuasukkaiden hautaa vai meidän omaamme.

Tänä iltana kaivoin raunioita aivan liian pitkään. Enhän minä, pätevä tiedemies, tietenkään voinut uskoa vanhusten juttuja neljän täysikuun öistä. Tällaista ei ole tapahtunut vielä minun aikanani. Tuskin myöskään tapahtuu toista kertaa, varsinkaan kun alan epäillä aikani jäävän varsin lyhyeksi.

Kuoleman lisäksi me tuomme aina uusille seuduillemme muuttaessamme mukanamme rotat. Kun sukumme lähtivät maasta, rotat piiloutuivat alusten kyytiin. Kun esivanhempamme nukkuivat kryounta tähtilaivojen ruumissa vain yksinäisen valvojakapteenin hiljaa seotessa ohjaamoonsa, ne lisääntyivät. Kun kansamme heräsi uuden kodin kynnykseltä, niitä oli liikaa tuhottavaksi.

Minun rotallani on kaulapanta ja hihna. Sen nimi on Staubrüssel. Nyt se vikisee lähes yhtä peloissaan kuin minä ja kiskoo hihnaa näyttäen minulle tietä täältä sokkeloisista raunioista parakeille. Sahneberg on siellä varmaan keittänyt teetä ja naureskellen muistelee neljän täysikuun öistä kuulemiaan tarinoita. Tietäisipä vain, niin ei nauraisi.

Otsalamppuni valossa rauniot heittävät pitkiä, tummia varjoja. Kuiden luulisi valaisevan tarpeeksi, mutta päinvastoin: pimeys on synkempää kuin koskaan. Staubrüsselin kulkiessa edellä minä en voi olla vilkuilematta jatkuvasti olkani yli. Lyhyt vilkaisu. Liikkuiko siellä joku? Täytyy kääntyä uudelleen ja tarkistaa. En voi olla varma... Tuntuu kuin liikkeessä olisivat aina juuri ne varjot, jotka jäävät näkökentän reunoille. Kylmä tuulenhenkäys puhaltaa niskaani ja saa minut sävähtäen katsomaan taas eteeni. Vilkuilu jatkuu, kauhu vain yltyy.

Netzgänger oli mukanani kaivamassa. En nähnyt mitä hänelle kävi, kuulin hänen vain kirkuvan tuskaansa ja käskevän meidän juosta. Me juoksimme. Ajan myötä juoksu hyytyi nopeaksi kävelyksi. Staubrüssel toki jaksaisi juosta, mutta minä en pelostani huolimatta pysty juoksemaan enempää.

Mikä tuo ääni oli? Pysähdyn katselemaan ympärilleni. Staubrüssel kiskoo ja vinkuu vaatien jatkamaan. Kun käännyn katsomaan taaksepäin, jokin tumma syöksyy ylitseni ja kaataa minut. Se tuntuu kylmyydeltä. Loukkaan kyynärpääni kaatuessani, mutten välitä siitä, vaan kompastellen nousen pystyyn ja kauhusta parkuen lähden etenemään puolijuoksua.

Staubrüssel kääntyy nurkan taakse, pois valokeilastani. Yhtäkkiä sen kiskonta lakkaa. Nykäisen hihnasta ja se tulee tyhjänä takaisin. Onko tuo verta?

Ilman uskollista rottaani en löydä ulos näistä raunioista. Pudotan hihnan ja juoksen paniikissa ympäriinsä, käännellen hurjana päätäni kuin joka suuntaan näkeminen muka suojelisi minua yhtään miltään. Varjot pitenevät ja kurkottelevat minua kohti. Kompastun johonkin, joka ei tunnu materiaaliselta. Ryömin jonkin muinaisen ulokkeen alle turvaa hakien. Istun siellä vapisten ja hyperventiloiden ja katselen, kuinka pimeys hiipii lähemmäs lamppuni valokeilaa lyhentäen.

Sahneberg tulee aamulla etsimään meitä. Missä kunnossa hän löytää ruumiini? Kertooko hän kaikille, että sadut olivatkin tosia?

Miksi olen niin varma, että hän itsekään selviää? Pimeys lähestyy.

  • Vehka hahmo
  • Vehka
    Poimuvelho
    Tasolla 37
    16.72

11.05.2015 13:41 #2 :: Vehka
Kiertolaisten varjot
Luin tämän jo eilen, mutta laiskotti, joten en saanut aikaiseksi kommenttia. Korjaan sen virheen nyt.

Tässä tekstissä on valtavasti asioita, joista pidän. Hiipivää kauhua, pimeyttä (ja sinne kätkeytyviä hirviöitä), siirtokuntia, vieraaseen kulttuuriin adoptoituja juttuja (rotat oppaina, huh miten siisti ajatus!) ja aivan mieletön tunnelma. Värisytti oikein!

Pidin myös siitä, että tämä loppuu siten kuin loppuu: kesken kohtauksen, keskelle pelkoa ja yksinäisyyttä. Tämä voisi olla esinäytös, mutta yhtä hyvin myös pidemmän tarinan loppu. Toisaalta toimii todella hienosti myös näin, raottamalla hieman verhoa ja vetäisemällä sen taas näyttämön eteen. Maailma tuntuu konkreettiselta, mutta siitä ei silti saa otetta - aivan kuten pelot tässä tekstissä.

Yksi kohta vähän häiritsi:

Varjot pitenevät ja kurkottelevat minua kohti. Kompastun johonkin, joka ei tunnu materiaaliselta.


Materiaaliselta on vähän hassu sanavalinta. Kiinteältä? Aineelliselta? Tuntuu aineettomalta? En osaa sanoa, mikä sanavalinta olisi ehdottomasti parempi, mutta tuohon katse vähän töksähtää lukiessa.

Joka tapauksessa tämä oli hieno teksti. Olit yhdistänyt tyylikkäästi kauhua, taikauskoa ja scifiä ja pitänyt paketin kasassa. Tästä olisi kiinnostanut lukea lisääkin. :smile:
Tykännyt: SurrealPartisan

Valvojat: IivariDyn