Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Tarinan päähenkilö on periamerikkalainen, kristilliset perhearvot omaava Natalie, jolla on epätyydyttävä aviomies ja kuusi lasta. Some-kotiäitinä hän esittelee hohdokasta maalaistalon tee-kaikki-itse ekologista ja orgaanista elämää. Todellisuus on kuitenkin erilaista kuin some. Yhtä-äkkiä hän huomaa joutuneensa menneeseen aikakauteen, mies ja lapset sekä koti muistuttavat aiempia, mutta ovat kuitenkin erilaisia.
Lue lisää ...
Alussa oli epämiellyttävää lukea päähenkilön ajatusmaailmaa, joka on satiiri amerikkalaisesta "tradwife"-elämästä. Kirja on kuitenkin vetävä. Tarinaa kerrotaan kahdessa aikajanassa, jolloin koko ajan ihmetyttää mitä tapahtuu, miksi ja mikä on lopputulema.
En osaa päättää pidinkö kirjasta. Epäilen, että se jää kummittelemaan mieleen. Toivottavasti ei kovin pitkäksi aikaa. Jos tästä elokuva realisoituu jonain päivänä, todennäköisesti katson sen.
Minulla on hiukan ongelmia Taheref Mafin Shatter Me: Uusi valtakunta -sarjan aloituskirjan, Katso minua, kanssa. Tämä nuortenkirjaksi ja romantiikaksi luokiteltu dystopia on aluksi melkoisen tuju väkivaltakuvauksineen. Kirjassa mm. leikataan päitä, revitään lapsilta sisälmyksiä ulos ja seitsemänvuotias tappaa aseella. No, dystopinen maailma on selviö.
Lue lisää ...
Suurin ongelma on, että tarinan maailmaa kuvataan aivan kuin sen pitäisi olla lukijalle tuttua huttua, vaan minä ainakin jäin miettimään mitkä uusperustajat, ketkä viholliset, ja mikä neurojuttu, mitä ovat sektorit ja sijaishallitsijat. Nämä varmaankin saavat selitykset seitsemänosaisessa aloitussarjassa Shatter Me, jota ei ole suomennettu. WSOY:ltä kerrottiin, että koelukijat ovat parjänneet ongelmitta kesken alkavan sarjan kanssa ja kirjailijan agentillekin on sopinut, että sarjan maailmaan hypätään vasta tässä jatko-osassa. Minulle se tuotti hieman ongelmia. Ehkä ongelma on siis vain minun.
Päähenkilöistä löytyi loppupuolella tunteiden teinipiirteitä. Oli lihaksikkaita ja kauniin eteerisiä, joihin ihastua. Romantiikka astuu kehiin. Onneksi traumat ovat ja pysyvät, joten kovin yksinkertaiseksi asiat eivät mene. Raakuus säilyy. En ole varma vielä jatkanko sarjan lukemista.
Kerta ja kaikkiaan riemastuttava kirja. Jo se että Stadi kastuu kunnolla on parin tähden arvoinen teko kirjailijalta.
Ja se että on Suomalaisia Intiaaneja.
Itse kirja on huomattavasti parempi kuin tämä minun sepustus...
Aluksi olin epäileväinen, pystyykö kirja ylläpitämään edellisen tasoa etenkin, kun alku sijoittuu kuolevaisten maailmaan Keijumaan sijaan. Nopeasti kuitenkin huoli osoittautui turhaksi, ja kirja onnistuu jälleen yllättämään useaan otteeseen ja romantiikka on onnistunutta, ja vaikka sen rooli jälleen kasvaa edelliseen osaan verrattuna, oli sitä omaan makuuni sopivasti(/sopivan vähän). Loppuunkin olen tyytyväinen, joskin Taryniin liittyvää vihjailua en arvostanut, sillä se tuntui turhalta ja liian hätiköidyltä olosuhteisiin nähden.
Lempeä pieni kirja täynnä kuolemattomia elämänviisauksia. Inspiroiva monin osin, kristinuskon opinkappaleita toistavilta osin hienoisesti luotaantyöntävä, vaikka toisaalta kommentoi islamiakin eikä missään vaiheessa siihen sävyyn, että se olisi harhaoppi tai väärä tapa uskoa. Maaginen kirja, joka paikoin taipuu hupsuilun ja naivismin puolelle. Lienee tarkoitettu kannesta kanteen kertaalleen lukemisen sijaan kirjaksi, josta voi lukea satunnaisen kohdan silloin, kun kaipaa viisautta elämäntielleen.
Kirja ei tarjoa oikein mitään jännitystä. Tarina jatkuu suoraan kahdesta aiemmasta osasta, ja koko sota on todella ohimenevästi kerrottu. Siitä maalaillaan suuria kahdessa aiemmassa kirjassa ja ikäänkuin annetaan ymmärtää että lopputulos on jotain aivan uutta, mutta näin ollen loppu onkin sitten aika laimea. Muistelisin että jopa sota Mithralsalista oli tapahtumarikkaampi vaikka lopputulos oli varsin samanlainen. Ei sinänsä ole yllättävää että kirjan parasta antia tarjoilee Jarlaxle, Bregan De'arthe ja Gromph, mutta nämäkään hetket eivät sinänsä tuo mitään erityisen uutta ja tuntuvat liiankin turvallisilta. Loppuun tarjoillaan dramaattisia hetkiä, mutta sitten kuitenkin vedetään se dramatiikka pois ettei karkoteta kaikkia vanhoja faneja. Jätetään sopivasti lankoja auki että voidaan luontevasti siirtyä seuraavaan trilogiaan tai sarjaan, vaikka kansitekstistä saattaisi jotenkin saada käsityksen että Drizztin tarina tuli tässä päätökseen. Spoileri: Ei tullut.
Huolimatta siitä että itselläni väliin on jäänyt ainakin yksi useamman kirjan sarja ellei jopa enemmänkin, kun en ole niitä englanninkielisiä kirjoja lukenut, niin valtaosa trilogiassa mainituista hahmoista on tuttuja kanonisesti "satojen vuosien takaa". Lolthin soturi -päätösosa on "tuttua ja turvallista" Forgotten Realmsia. Ei mitään ihmeellistä. Oikeastaan koko trilogia vaikuttaa enemmän "fanipalvelukselta" kuin oikealta tarinalta. Ikäänkuin Salvatore olisi ajatellut juuri niitä jotka eivät ole hänen tarinoitaan päässeet lukemaan Wizards of the Coastin kustantamon "kaatumisen" jälkeen, ja halusi pelata varman päälle nyt kun sai viimein luvan tehdä uuden trilogian samalle kustantajalle.
Siltä varalta että aika on tehnyt tehtävänsä ja olen vain kasvanut yli ja ohi Forgotten Realmsista näiden viimeisten kymmenen vuoden aikana, sanottakoon että tämä on vain minun rehellinen mielipiteeni. En kadu että luin kirjan, ja suosittelen sen (ja trilogian ylipäänsä) lukemista mikäli vähänkään kiinnostaa palata "vanhojen ystävien pariin". Yllätyksiä saattaa olla tiedossa päätösosassa, ei vaan ehkä ihan sellaisia kuin saattaisi odottaa aiempien osien perusteella. Kirja on hyvää keskitasoa, 5/10. Ei parasta Salvatorea mutta tuttua ja turvallista, mikä on saattanut olla täysin tietoinen valinta.
Tarinan keskiössä on erityisherkkä poika ja hänen isänsä perheen äidin kuoltua. Isän yritys pitää lapsi erossa kemiallisista lääkkeistä johtaa erilaiseen terapiaan ja sen seurauksiin. Ympäröivä poliittinen ilmapiiri tutunomaisen presidentin johdolla aiheuttaa tuhoja yhteiskunnassa, myös pojan ja isän elämässä. Tarina on surullinen ja synkkä. Niin kuin todellisuuskin. Ei ollut ehkä paras hetki lukea tätä tarinaa, oma mieliala ottaen huomioon. Mutta silti, hyvä ja puhutteleva teoshan tämä on.
Vain silmänräpäys on brittiläisen kirjailijan esikoisteos. Minuun kiinnitti huomiota, että rikostarkastaja Kat Frankin aisaparina toimii hologrammina tekoälyapulainen Lock. Kirja sisällyttää normaaliin dekkariin pohdintaa siitä, sopiiko tekoäly rikostutkimukseen ja mitä hyötyä ja haittaa siitä voisi olla. Lock on itseoppiva ja pyrkii koko ajan löytämään keinoja miten toimia ihmisvaiston ja logiikan kanssa. Aluksi on vaikeuksia puoleen jos toiseenkin. Myös ihmisillä on vaikeuksia hyväksyä tekoälyn pääsyssä ja hyödyntämisessä valtavaan datamäärään, jota se käyttää lähinnä tilastoina. Koska kirjasarjaa on julkaistu jo kolme kirjaa ja neljäs tulossa, niin yhteistyön lopputulos on pääteltävissä. Ei tämä kuitenkaan taida rajoja rikkoa edes dekkareissa, vaikka kuvaustekstissä niin lupaillaan. Luen ehkä toisenkin osan, nähdäkseni paraneeko aiheen käsittely tästä.
Tarinan maailmaa peittää lisääntyvä usva ja tuhka, ja epätoivo on entistä vahvempaa. Vin ja Elend tekevät kaikkensa maailman pelastamiseksi ja tarinassa on käänteitä loppuun saakka. Trilogian loppu oli tarinan kannalta oikea ratkaisu. Kirjassa oli juonen kannalta liikaa tyhjäkäyntiä ja toistoa (jonka huomasin erityisesti toisella lukukerralla), eikä päähahmot jaksaneet kiinnostaa tarpeeksi. Kolossit, kandrat ja inkvisiittorit olivat tarinan mauste syntytarinoineen.
Ylenemisen kaivo on suoraa jatkoa ensimmäisen osan tapahtumiin. Kirjailija kuljettaa vanhaa legendaa ja nykytapahtumia onnistuneesti rinnakkain loppuun saakka.
Meno selvästi paranee tässä kakkososassa, joka on täynnä juonen käänteitä ja ravisuttavia tapahtumia. Raakuuden määrä lisääntyy eksponentiaalisesti ja hahmoissa löytyy hienoja variaatioita. Toki n. 750-sivuiseen kirjaan mahtuu hitaita ja jopa tylsiäkin kohtia, mutta onneksi niitä on vähän. Suositeltavaa eeppistä fantasiaa.
Luin hiljattain tämän upean kirjan toistamiseen, ja on kyllä aidon mestariteoksen merkki miten se kestää kirjana aikaa ja on edelleen sanomaltaan enemmän kuin relevantti. Jokaisen kannattaisi Orwellin vahva kannanotto lukea, erityisesti se hyödyttäisi nykyajan ”hyviksi” ihmisiksi itsensä mieltäviä uuden ajan ”cancellaattoreita”. Niitä somesotureita, jotka näppäimistönsä koko mahdilla ovat mm. viemässä JK Rowlingin kirjoja roviolle koska angry mob on kuullut Totuuden hänestä virallisten hyvien ihmisten some-tileiltä. Niin tai sitten puhtaasti ajatuspoliisin hengessä vaatimassa, että vanhoja kirjoja sensuroidaan, koska niissä on käytettu turvallisen tilan rikkovia sanoja. 1984 on täällä.
En lähtisi pöyristelemään tämän kirjan kohdalla, että löytyikö täältä Cthulhua tai muuta takakannen mainostekstin lupaamaa palkintoa (älkää koskaan lukeko takakannen mainostekstejä vink vink).
Lue lisää ...
Chambersin novellikokoelma on mestariteos, kauhua on hyvin vähän, mutta mitä sitten? Kauhukirjallisuus on enimmäkseen puhdasta roskaa, jossa harvoin nähdään Chambersin tasoista intensiteettiä ja tunnetta vailla ilmiselviä mörköjä.
Luin Usvasyntyisen ensimmäisen kerran v. 2017, jolloin se julkaistiin nimellä Viimeinen valtakunta. Uusintaluvussa oli päivitetty versio Usvasyntyinen-nimellä. Pidin jo ensimmäisellä lukukerralla Usvasyntyisestä. Sandersonin luoma taikuus ja maailma ovat omaperäisiä ja inkvisiittori-hahmot karmeita. Tarina on vauhdikasta fantasiaa, jossa riittää juonenkäänteitä ja moninaisia henkilöhahmoja. Juoni on hyvä. Päähahmo, nuori Vin on kirjan heikoin lenkki. Ikänsä puolesta on ok olla naiivi, mutta hän liittyy taas siihen sankarijoukkoon, jotka ovat supereteviä. Sandersonin fantasia on kohtalaisen sovinnaista, mikä on ok.
Kaksi ensimmäistä osaa luin ahnehtien ja nauttien joka sanasta. Tässä alkaa mahalasku, heti alusta lähtien. Katniss on ärsyttävä ja tapahtumat sekavia ja vaikeaselkoisia. Loppu on kaikista huonoin. Ensin ollaan keskellä menoa ja meininkiä ja yhtäkkiä, kirja loppuu. Ei mitään selitystä, ei mitään avausta.
Sujuvaa tekstiä mielikuvitusta ja taitoa riittää. Filmioikeudet myyty ennätyssummalla joten sieltäkin saattaa joskus jotakin kuulua. Miinuksena ei kovin lukuystävällinen johtuen pehmeistä kansista ja yli tuhannesta sivusta mutta muutakaan ei ole.Toivottavasti sivujen liimaus ei vanhemmuten petä.Tutustumisen arvoinen pitääkö sisällöstä riippuu tietenkin jokaisen ihmisen omasta mausta josta turha kiistellä.
Somessa tuli jälleen kerran vastaan tämä sarja ja suhtauduin siihen vähän varauksella kun luin kirjan takakantta. ToG jäi minulla kesken kun se vaan oli niiiin TYLSÄ. Koetan ehkä vielä joskus uudelleen, mutta toistaiseksi ei ole mielenkiintoa. Mutta niin, kokeilin nyt sitten lukea tätä kolmatta Maasin sarjaa. Alkuun hirvitti kyllä se mikä tiiliskivi tämä on ja täytyy myöntää, että jonkun kerran tuli pohdittua, että jätänkö tämänkin vain kesken. Tässä on kyllä perusteellista maailmanrakennusta ja vaikka tässä tavallaan koko ajan tapahtuu jotain niin tuntui välillä, että pitkästyn kuoliaaksi. Vaikka tavallaan pidin hahmoista ja tästä moninaisten olentojen maailmasta niin liika on liikaa, musta tästä olisi saanut paljon houkuttavamman jos tarinaa olisi tiivistänyt. Todella romantiikannälkäisille tämä ei ole, äärimmäistä slowburnia ja vähän romantiikan hippusia ripotellaan, mutta itse tarina keskittyy kaikkeen muuhun. Kirjan parasta antia oli ihan loppumetreillä kun kaikki kulminoituu kunnon tapahtumatykitykseen ja tilanteita pulpahtelee eteen yksi jos toinenkin ja päähenkilöstämme paljastuu yhtä jos toista. Tavallaan tämän voisi ajatella myös standalonena koska miusta tää vaan loppuu silleen aika selkeesti vaikka lopussa hiukan koetetaankin herätellä lukijoiden kiinnostushermoja. Tää on mulle vähän outo sarja. Tää ei varsinaisesti säväyttänyt, mutta haluan silti tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, joten jossain vaiheessa sitten toisen osan kimppuun. Mutta oli tämä minusta parempi kuin ToG.
Tarina 17-vuotiaasta Tytistä, joka ei elä omannäköistä elämäänsä. Kun hän sitten kohtaa menninkäisen, tulee aika päättää uskaltaako hän rikkoa perheensä odotuksia vastaan ja seurata sydäntään.
Kirja on nopealukuinen, mutta ei mitenkään kevyt kesäopus. Voisi sanoa, että pieneen pakettiin on pistetty suuria teemoja. Ollaan siis todellakin asian äärellä. Myös menninkäisistä plussaa, niitä on harvemmin nähty kotimaisessa kirjallisuudessa ja varsinkin urbaaneissa ympäristöissä. Ainoa mitä jäin vähän kaipailemaan oli selkeämpää juonikaaren päättämistä.
Hetken mielijohteesta pistin tämän kirjastosta varaukseen koska tämä juoni kuulosti mielenkiintoiselta. Tai mitä minä valehtelen, tämähän oli ihan täydellisen nerokas. Kirja imaisi mukaansa heti alkusivuilta lähtien ja pidin kirjan tehokkaasti ja lennokkaasti etenevästä juonesta. Ja jotenkin tarinassa oli havaittavissa hienosti sitä miten aika voi muuttaa ihmisiä, mutta muistot säilyvät. Tässä oli mielenkiintoisia hahmoja, kevyttä huumoria ja sitä kuuluisaa romantiikkaakin. Ja voi mahdoton miten monta kertaa minä taisin tätä lukiessa tiristää itkua milloin mistäkin syystä. Tämä oli sellainen lempeä ja lämminhenkinen tuulahdus, joka pistää miettimään itsekin omaa elämäänsä. Jotkut jutut tässä olivat lukemisen edetessä vähän ennalta-arvattavia, mutta se nyt ei minun lukukokemustani haitannut. Miusta taitaa olla tulossa ihan täysi romantikko kun luen tällaisia kirjoja, mutta ei voi mitään, se on menoa nyt! Viihdyttävä, helppolukuinen ja nopeatempoinen kirja, johon jää koukkuun. Ja jos en ihan väärin muista niin ehkä jossain vaiheessa näin uutisen, että tästä olisi tulossa mahdollisesti elokuva. Jos näin on, aion ehdottomasti katsoa sen!
DNF eli suomeksi jätin kesken. Kirjaa on muualla hehkutettu kunnolliseksi, aikuisen syväksi, eeppisellä huolella rakennetuksi romantasiaksi. Minulle se sen sijaan tarjoili jo ensimmäisen 50 sivun sisällä kaikki mulle ikävimmät suomalaisen (ja vanhemman kansainvälisen) fantasian kliseet niiden kaikkein kliseisimmissä muodoissa lapsellisista runoista järjettömään karttaan, naisten välisestä naisvihasta ja seksityön stigmatisoinnista suomifantasiassa yllättävän usein esiintyvään kusi-uloste-sisältöön ja oudon tuomitsevaan AIDS-kriisikoodattuun kuvaukseen homomiehistä, jotta päähenkilö vaikuttaisi armeliaalta heidän huumepiippu-ripulikämpässään käydessään.
Lue lisää ...
Mua harmittaa niin paljon. Mua ihan oikeesti harmittaa. Pääsin sivulle 50 ja mä vaan mietin, että onko oikeesti normaalia joutu ajattelemaan isolla hehkutuksella julkaistuista kirjoista jatkuvasti niin, että "ehkä jos mä siedän vielä sivun, tää voi joskus olla hauskaa ja hyvää luettavaa".
Toistan paljon samaa, mitä sanoin Etelän pojan arvostelussani:
Kun teosta markkinoidaan ensimmäisenä uranuurtajana sarallaan, ja sen kirjailijaa poikkeuksellisen taitavana romanttisena spefistinä, lukijana odottaa väkisinkin jotain. Jotain uutta, jotain erilaista, jotain oikeasti romantasiaa ja perinteistä fantasiaa taidokkaasti uudistavaa. Tai edes niillä hurmaavasti leikittelevää. Ehkä se on epäreilu odotus. Tai ehkä Osuuskumman pitäisi harkita, voiko ihan jokaista julkaistua fantasiaromaania aina hehkuttaa nimenomaan sillä, että vihdoin juuri tämä teos uudistaa fantasian täysin. Sitä Morre ei ainakaan tällä kertaa tehnyt.
Proosa melko kömpelöä ollakseen kustannustoimittajan palveluita myyneen ihmisen kynästä. Prologi, joka alkaa sanoin "Vihdoin olen tarpeeksi vanha, jotta voin yrittää temppeliin oppiin ja päästä pois kotoa. Olen kokonaiset kymmenen vuotta!" jatkuu kuvauksella "Takapihalla takorautaportin takana on kasvimaa, jossa muutama papitar on nytkin kitkemässä pyllyt pystyssä."
Tämä voi olla liian iso kissa nostettavaksi pöydälle, mutta minun mielestäni romaaniteos kannattaisi yleensä aloittaa sen parhaalla ja edustavimmalla proosalla sekä kiehtovimmilla hahmo-ominaisuuksilla. Kymmenvuotiaan pyllyjutut eivät sitä ole aikuisten eeppisenä romantasiana markkinoidulle teokselle. Odotin tätä kirjaston jonossa neljättä kuukautta, ja ihan mielelläni. Uskoin hyvää. Petyin pahasti. Lähtee kirjastoon samana päivänä takaisin.
Ja vaikka kirjan ulkoasusta on ollut vastuussa jopa kolme ihmistä kirjailijan lisäksi - taittaja, kartta- ja logokuvittaja ja kansisuunnittelija - tässä on visuaalisesti saavutettu sellainen ihme kuin romantasiakirja, josta ei saa nättiä somekuvaa ottamallakaan. Ilme on kuin vuonna 2008 Gimp 2.0:lla väsättyjen virtuaalieläinhoitoloiden bannerigrafiikoissa. Livenä jotenkin vielä oudomman värinen neonvihreä kuin netissä olleissa kuvissa.
Vaikea arvioida alusta lähtien moniosaiseksi suunnitellun sarjan ensimmäistä osaa. Ihan lupaava alku kyllä, jättää sopivasti kysymyksiä ilmaan, mikä tekee jatko-osien väliin jättämisestä perin vaikeaa. Vähän epäuskottavaa kyllä, ettei päähenkilö ole vieläkään onnistunut aika-avaruutta sotkemalla saamaan aikaan katastrofia. Toisaalta hyvä niin, koska tykkään hänestä, hieno ratkaisu Ballelta tehdä hänestä vanhojen kirjojen kauppias.
Atwoodin Herran tarhurit on Oryx ja Craken rinnakkaisteos, jonka voi mielestäni lukea myös omana teoksenaan. Suosittelen kuitenkin lukemaan ensin Oryx ja Craken, sillä tarina nivoutuu yhteen.
Vastapainona Oryxille ja Crakelle Herran tarhurit keskittyy maailmanloppuun valmistautuvaan uskonlahkoon, jolle luonto on pyhä asia. Tarhurit pyrkivät elämään luontoa riistämättä joutuen usein elämäntyylillään yhteiskunnan halveksimiksi. Mielenkiintoisen sisarteoksen Herran tarhureista tekee myös se, että Oryx ja Crake kertoo tarinan miesten näkökulmasta kun taas Herran tarhurit keskittyy naispuolisten henkilöiden näkökulmaan. Kontrastia luo myös se, että kun Oryx ja Crakessa päähenkilöt ovat jokseenkin vastenmielisiä, Herran tarhureiden päähenkilöistä Tobysta ja Renistä on pääasiassa helppo pitää.
Lue lisää ...
Annan Herran tarhureille neljä tähteä: kirja oli sisarteoksena loistava ja täydensi Oryxia ja Crakea. Omana teoksenaan Herran tarhurit ei kuitenkaan säväyttänyt samalla tavalla kuin sisarteoksensa.
Rakastuin ensimmäiseen osaan mitä pidemmälle sitä luin, joten oli sanomattakin selvää, että tähän piti päästä käsiksi heti kun se oli mahdollista. Kuuntelin tämän jo englanniksi kun se julkaistiin ja tietenkin tämä piti päästä lukemaan myös suomeksi. Siis tämä sarja on OUTO. Kuten aiemmassakin osassa, tässäkin tuli lukiessa sellainen hämmennys, tajusi mitä luki muttei kuitenkaan. Tämä maailma on sekaisin, kirjailija on sekaisin ja hahmot ovat totaalisen sekaisin... ja minä nautin joka hetkestä. Alexisin päänsisäiset monologit viihdytti entiseen tapaansa ja Nyxin tokaisut saivat nauramaan enemmän kuin kerran. Loistava hahmo. Huumorilla ja outouksilla kyllästetty kirja nappaa matkaansa ensi sivuilta saakka ja siinä missä ensimmäinen osa käynnistyi vähän hitaanlaisesti ja sai lukijansa hämmennyksen valtaan, tämä kirja kiihdyttää jo ensimmäisiltä sivuilta saakka. Sivulta toiselle revitellään humoristisella ja vähän roisillakin otteella, kuumat tunteet leiskuaa ja spicyt kohtaukset saavat virnuilemaan typerästi. Tämä kirja on totaalisen sekaisin, häiriintynyt ja unhinged, ja mä RAKASTIN tätä. Melkein tekisi mieli lukea tämä heti uudelleen. Tämä sarja jakaa vahvasti mielipiteitä, mutta minun kaltaiseen kieroon ihmiseen tämä uppoaa kyllä kuin veitsi voihin. En malttaisi millään odotella jatko-osaa. Loppu antaa ymmärtää, että kaikkea hyvin mielenkiintoista on luvassa jatkossakin.
Rajaniemen Varjomi on kirja maailmasta, jossa jokaiseen vaivaan ja sairauteen on saatavilla hoito sillä ehdolla, että henkilö luovuttaa kehonsa teknologiayritysten käyttöön. Aiheeltaan kirja on hyvin ajankohtainen ja pelottava. Kirja oli melko nopeasti luettu, vaikkakin puolivälin paikkeilla oli hetki, jolloin se tuntui liian raskaslukuiselta. Tekstiltään kirja on melko teknistä, mikä voi vaikuttaa jonkun lukukokemukseen. Itselläni kirja ei toiminut välilukemisena vaan olisi ehkä vaatinut enemmän aikaa, jotta lukukokemuksesta ja kirjan spekulaatiosta olisi saanut enemmän irti. Kirja ei ole myöskään yksittäinen teos vaan avausosa sarjalle, mikä tuli minulle hieman yllätyksenä.
Lue lisää ...
Varjomi saa minulta kolme ja puoli tähteä. Kirja on toimivaa sci-fiä, johon sekoittuu myös jännityskirjallisuuden piirteitä. Aihe on ajankohtainen ja spekulaatio geenitekniikan mahdollisuuksista ja moraalista oli mielenkiintoista. Mielenkiintoisemmaksi spekulaation tekee myös kirjailijan oma asema biotekniikan alalla. Teksti oli kuitenkin paikoin omaan makuuni melko raskaslukuista ja jotkin juonen piirteet tuntuivat melko lapsellisilta.
Kirja sopii päähenkilön puolesta ehkä paremmin vähän nuoremmille lukijoille, kuten ala- tai yläkouluikäisille. Päähenkilö ei tuntunut kovin samaistuttavalta, eikä asiaa ainakaan auttanut tämän melko väkivaltainen ajatusmaailma etenkin kirjan alussa.
Lue lisää ...
Myös kauhutarina jää melko latteaksi, sillä en missään vaiheessa oikein tuntenut minkäänlaista jännitettä, mihin ehkä vaikuttaa se, että saarelaiset on alusta asti leimattu "oudoiksi" sen sijaan, että se olisi pikku hiljaa selvinnyt päähenkilölle näiden toimintaa seuraamalla. Lisäksi kirjassa kaikki on vain jotenkin hieman liian epätavallista hahmoista tapahtumapaikkaan, joten tuntui, ettei siihen oikein päässyt sisään. Asiaa ei varmaan auttanut sekään, että joskin kansien ja sisäkansien kuvitus on kaunista, niin myös melko paljastavaa.
Loppu oli myös pettymys. Koko tarinan ajan rakennetaan monimutkaisia ihmissuhteita, mutta vain yksi niistä saa jotakuinkin tyydyttävän päätöksen. Myös olisin odottanut, että saaren rituaalien ja muiden taustoihin olisi päästy hieman syvemmälle, jolloin ne ehkä olisivat tuntuneet pelottavammilta. Loppuratkaisu saaren pahuuden osaltakin tuntui jotenkin enemmän vitsiltä.
Tämäkin osa tarjoaa juonittelua ja monimutkaisia ihmissuhteita sekä tilaisuuden oppia jälleen uusia, mielenkiintoisia asioita Keijumaasta. Pidin tästä edellistäkin osaa enemmän, koska juonittelun pariin päästään nopeammin ja panoksetkin ovat kovemmat. Lisäksi kirjassa on myös juonenkäänteitä, joita en osannut odottaa. Lopussa myös pohjustettiin jo viimeistä osaa trilogiasta juonenkäänteillä, joiden seuraukset nähdään vasta seuraavassa osassa, joten onneksi pääsen suoraan seuraavan osan kimppuun.
Lue lisää ...
Romantiikka kirjassa taas on melko pienessä roolissa, mistä itse pidin. Yllätyin kuitenkin siitä, miten aloin jopa hieman nauttia siitä, vaikka alun perin se lähinnä epäilytti. Ehdottomasti suosittelen kuitenkin tätä sarjaa, jos hovijuonittelu kiinnostaa eikä odota kovinkaan paljoa romantiikkaa, sillä se on yhä tässäkin osassa sivuroolissa.
























