Uusimmat kirja-arviot
Andrzej Sapkowskin Noituri - sarjan kolmas osa Haltiain verta.
Varsinaisesti en ole perehtynyt fantasiaan, sillä olen aina ollut enemmän scifin ystävä. Olen toki aikanani tavannut Sormusten herran ja muutamia muita teoksia. Tästä kyseisestä kirjasarjasta en tiennyt tai odottanut juuri mitään. Olin toki pelannut Wicher 3:n pari kertaa ja tiesin kirjojen suomennoksista. Kuitenkin jostain selittämättömästä syystä oletin niiden olevan tehty pelin jälkeen pelin pohjalta ( vähänpä minä tiesin ), enkä osannut arvostaa Noitureita, kunnes vanhin poikani voimakaasti suositteli niitä minulle. Tartuttuani ensimmäiseen osaan tarina sekä hahmot kiehtoi pauloihinsa välittömästi. Tämähän on loistavaa, aivan kertakaikkisen loistavaa työtä.
Lue lisää ...
Witcher sarjan kolmas osa Haltiain verta jatkaa tarinaa siitä mihin se edellisessä osassa jäi. Maailma on ajautumassa kohti sotaa ja vaikeita valintoja on edessä. Haltioita kohtaan kerääntyy yhä enemmän kaunaa ja kieroa peliä pelataan politiikan kulisseissa, samalla kun kuningaskunnat alkavat varustautua tulevaa maailmanpaloa varten ja yleinen viha erilaisuutta kohtaa lisääntyy. Kuulostaako tutulta? Ciri, kirjan päätähti nuoresta iästään huolimatta, saa opastusta noituriksi ja velhoksi maailman huojuessa sodan partaalla. Miksi hän on valittu ja miksi niin moni tahtoo hänet hengiltä?
Tällaisesta tarinasta voisi ajatella, että se on täynnä fantasiakliseitä ja vailla huumoria. Edelleen todella vähänpä minä tiesin. Teksti on osasta toiseen lähes juovuttavan hyvää, kirja loppuu ennen kuin huomaatkaan ja lisää jää välittömästi kaipaamaan. Tahdon todella tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitä sanoikaan huumorista? Kuivakka lähes Monty Pythonmainen huumori, jota ei yliannostella, iskee kuin Korkeajännitys kannessaan mainosti aikoinaan, miljoonalla voltilla.
" Älä anna keskittymisesi heikentyä, äläkä salli energian ryöpytä ulos itsestään. Minun mestarini sanoi aina, että voima tulee luovuttaa samalla tavalla kuin pieraistaessa tanssisalissa: hienovaraisesti, säännöstellen ja kontrolloidusti. Niin että kukaan ei tajua, että se olit sinä. Ymmärrätkö?"
"Ymmärrän"
"Selkä suoraksi ja lakkaa hihittämästä...
Tässä on kirjasarja joka jo nyt tuntuu suuremmalta kuin osiensa summa. Olisin voinut antaa tällekin oikeastaan 9/10 ja tuskin maltan odottaa seuraavia osia ( jotka kaikki kyllä löytyvät kirjahyllystäni ).
Andrzej Sapkowskin Haltiain verta sai 2009 David Gemmel Legend - palkinnon, eikä todellakaan syyttä. Mielestäni ehkä parasta koskaan lukemaani fantasiaa ja pärjää yli genrensä ollessaan vertailukelpoinen mihin tahansa toiseen erityisen hyvään kirjalliseen teokseen. Omasta mielestäni vain jotkut Ursula le Guinin kirjat ja Gene Wolfin Uuden auringon teokset saattavat pystyä kilpailemaan samassa sarjassa ( Pimeyden vasen käsi on huipputeos, vaikka onkin kategorioitu scifiksi, vaikka on mielestäni enemmän sekoitus scifiä ja fantasiaa. Osattomien planeettaa ei minulta valitettavasti löydy hyllystäni, vaikka miten tahtoisin ).
Suosittelen kaikille erittäin lämpimästi Noituri sarjaa. Niillekin jotka eivät välttämättä fantasiasta niin paljon perusta, uskoisin että tulet yllättymään laadun määrästä kuten minä. Lisäpisteitä sivumäärästä. Tämän sarjan jokainen teos ei ole kärjistetysti fantasialle tyypillisesti 800 - 1000 sivuinen tiiliskivi.
Tästä päästään aasinsiltaan: miksi David Gemmelin Warhammer sarjaa ei ole ollenkaan suomennettu? Lupaudun ostamaan jokaisen osan.
Aloitin lukemaan tätä vähän sellaisella asenteella, että luenpa nyt jotain aikani kuluksi. Muutaman sivun jälkeen tajusin etten voi lopettaa. Rakastuin ihan täysin kepeään ja pirskahtelevaan tarinankerrontaan sekä tempperamenttisiin henkilöhahmoihin.
Lue lisää ...
Mitä arvosteluja vilkaisin nopeaan, kirjan tyyli on jakanut mielipiteitä. Kirjan juoni ja idea oli myös omaperäinen etenkin kun en ihan hetkeen ole mitään fantasiaa saanut kunnolla luettua. Tiettyjen hahmojen keskinäinen kemia oli kyllä jotenkin mahtavaa ja sai ainakin tämän lukijan sukat pyörimään jaloissa ja suupielet kääntymään hymyyn useammin kuin kerran. Olisin voinut lukea hahmojen keskinäistä piikittelyä vaikka kuinka kauan.
Tarinan edetessä tietenkin asioita tapahtuu ja hullua myöntää, että jotkut kuumat kohtaukset ehkä hiukan lässäyttivät tunnelmaa hetkellisesti vaikka tunnustankin olevani tuhmien tarinoiden ystävä. Ei se kuitenkaan vauhtia hidastanut ja vielä viime metreillä kirja osasi tarjoilla vähän yllätysmomentteja jatkoon. Taisin tirauttaa kyyneleenkin lukiessani karuista hahmokohtaloista. En tiedä, tämä kirja pysäytti lukemaan kunnolla pitkästä aikaa kun ei ole oikein ollut aikaa istua alas ja keskittyä siihen pelkkään lukemiseen.
Tämä oli siis ainakin minun mittapuullani todella hyvä. Aion todellakin lukea jatko-osat.
Bret Easton Ellisin teoksista olin aiemmin lukenut Amerikan psykon, Glamoraman ja Alta nollan, joten olin tietoinen kirjailijan kyvystä kuvata dekatenttia elämänmenoa. Se oli pääsyy, miksi nappasin kirjan kirpputorilta halvalla ja luulin tehneeni pienen löydön. Sekä valehtelisin, jos väittäisin että rapion estetiikka ei kiehtoisi minua. Omasta kirjahyllystäni löytyy mm William S. Burroughsin Nisti ja Hunter S Thompsonin Pelkoa ja inhoa Las vegasissa, jotka kuuluvat yhä suosikkeihini.
Lue lisää ...
Kirja alkaakin varsin jouhevasti ja Ellisille tyypillisen minimalisesti. Rappio on tasolla miltä siltä odottikin. Kaikki on "hyvin" kunnes kirjan päähahmo Bret Easton Ellis ja hänen perheensä törmää yliluonnolliseen. Siitä alkaa varsinainen piina, eikä tämä ole Stephen King viittaus. Siitä pisteestä eteenpäin ei voi kuin pyöritellä silmiään ja toivoa että kokemus loppuisi. Ja tätä en sano hyvällä. Kaikki kirjan kummitus ja - kauhuelementit ovat samalla klisetasolla kuin Spinal Tapin vahvistimet eli 11. Oletko nähnyt paranormaalia ilmiöitä tai kummittelua kokevia elokuvia rauhattomista sieluista, itsestään liikkuvista huonekaluista, välkkyvistä valoista, murhan himoisesta nukesta jne. Jos olet niin olet jo lukenut kirjan. Myös kirjan päähahmon päättelyradat ovat himmeämpiä kuin musta aukko. Kärjistetysti ne ovat tasolla "eteisessä on valo, sen täytyy johtua kuolleista ja heidän rauhattomista sieluistaan". Teki mieli huutaa, et voi olla tosissasi Ellis.
Kaikki tapahtumat kasaantuvat ja tapahtuvat päivissä, eikä kukaan ihmettele mitään mistään milloinkaan saati kyseenalaista asioita tai omaan mielenterveyttään millään tasolla. Tuntuu kuin olisi koko ajan valtava kiire mennä eteenpäin. Menolippu on jo ostettu, vaikka määränpää ei ole tiedossa, eikä sinne saavuttuaan tiedä missä on, saati miten toimia. Kirjassa kirjailija myös tutkii nuoruudessaan ja lapsuudessaan kirjoittamiaan novelleja/ kertomuksia ja uskoisin ihan kypällä, että tämän roskan Ellis on kirjoittanut jo ollessaan alaikäinen, ja sieltä teinikaapista tämän teoksen meille hiukan nykypäivään modattuna aivan oikeasti rykäisit.
En mielelläni kirjoittele negatiivisiä arvosteluja, eikä minulla ole mitään hampaankolossa Ellisiä vastaan. Päinvastoin minä edelleen pidän Ellisin maanisista hahmoista ja heidän pakkomielteistään. Mutta kirjoittaakseen hyvän kauhukirjan vaaditaan jotain aivan toisenlaista. Ehkä suutarin pitäisi pysyä lestissään ja olla sekoittumatta genreihin joita ei hallitse millään muotoa ( en lue Amerikan psykoa varsinaiseksi kauhukirjaksi ). Tai ehkä se vaatii selviämistä tahi huomattavasti enemmän huumeita, ei voi tietää. Todella laiskaa ja huonoa työtä...
Raskaasti luettava teos, jonka perusteella on helppo todeta, että scifikirjailijasta ei tule dekkaristia. Heikohko tarina minimaalisilla scifielementeillä.
Pahimmillaan kuin olisi puhelinluetteloa lukenut, parhaimmillaan ihailtavan kaukonäköistä tekstiä. Erikoinen sekoitus siis hyvää ja huonoa. Tekijän kerronnassa kaikaa erikoinen sekoitus sosialismia ja rotuoppia, jonka sävyttämänä nykyaikaa ja lähitulevaisuutta käydään läpi. Osa huomioista soveltuu mainiosti tähänkin päivään ja on yllättävän osuvaa. Pääasiassa kirja on kuitenkin surumarssi ihmisen voimattomuudesta galaktisten luonnonvoimien äärellä ja samalla ylistyslaulu ihmisen periksiantamattomuudelle ja sinnikkyydelle äärimmäiseltä vaikuttavien haasteiden edessä.
Varsin kelvollinen jännitysromaani, joka vain sattuu sijoittumaan Kuuhun. Pitää otteessaan loppuun asti, joskin jotain isoa yllättävää loppukäännettä jäin odottamaan.
Pohjimmiltaan surullinen tarina ihmiskunnan lopusta galaktisten massiivisten voimien äärellä. Loppu ei olekaan mikään modernien aatteiden kyllästämä tyhjänpäiväinen dystopia vaan ihmistajunnan käsityskyvyn ylittävien voimien aikaansaannos. Yliluonnollinen on selittämätöntä mutta kaikki selittämätön ei ole yliluonnollista. Erikoinen ja vangitseva kirja.
Tarina on kuin poikien seikkailukertomus, josta on yritetty tehdä tyttöjen seikkailukertomus kertomalla enimmän kirjaa vain kahdesta tytöstä. Lopputuloksena on kuitenkin melko negatiivinen kuvaus siitä, mitä on olla tyttö, sekä paljon seikkailusta toiseen hyppimistä ilman, että varsinainen juoni kunnolla etenee ennen kirjan loppua sekä runsaasti Mikä-Mikä-Maan esittelyä. Wendy on lisäksi kovin naiivi päähenkilö, minkä takia tarinan kerronta on lapsellista. Toisaalta mukaan on otettu siihen nähden rajuja kuvauksia esimerkiksi seksuaalisesta häirinnästä, joten jäi hieman epäselväksi, mikä on kirjan kohderyhmä.
Kaiken kaikkiaan kirja kertoo Wendyn kasvutarinan ja on kuin vierailu Mikä-Mikä-Maassa, joskin maasta saa lopulta melko synkän kuvan. Kirja myös tuntuu yrittävän ottaa kantaa turhan moneen asiaan ja esiin nostetaan paljon negatiivisia asioita, jolloin lopputuloksena myös maailmasta saa melko negatiivisen kuvan siihen nähden, että kirja on tarkoitettu nuorille/lapsille, ja kirjan viestistä tulee sekava. Tarinasta olisi voinut tehdä erittäin hyvän se, että olisi keskitytty selkeämmin teemaan ajan kulumisesta ja ikääntymisestä, josta nostettiin tarinassa erittäin mielenkiintoisia havaintoja, joita en ollut koskaan Peter Pania katsellessani tullut edes ajatelleeksi.
Positiivista kirjassa on ainakin se, että Mikä-Mikä-Maata esitellään siinä määrin, että on kuin itsekin olisi siellä vieraillut. Myös hahmot on kuvattu kaikin puolin hyvin uskollisesti Peter Pan -elokuvalle. Kirja myös ehdottomasti huipentuu loppuun, jossa viimein kirjan pääjuoni etenee vauhdilla. Lopussa monet kirjan aikaisemmat tapahtumat vaikuttavat kuitenkin unohtuneen niin, että juonenkäänteitä ei ole sidottu siihen kunnolla vaan ne jäävät irrallisiksi. Lisäksi koska tarina sijoittuu 1900-luvun alkuun, jota kuvataan muuten melko uskottavasti, rikkoi tunnelmaa, että lopussa on ajankuvaan sopimaton kohta, jossa Wendy puhuttelee miesten ja naisten lisäksi kolmatta sukupuolta. Koukun suunnitelma oli myös pettymys.
Myös hieman kummallisesti osa nimistä on suomennettu ja osaa ei. Ihan ymmärrettävää on, ettei Wendyn nimeä haluttu vaihtaa Leenaksi mutta kadonneiden poikien nimet ainakin olisi voinut suomentaa.
Pelit ja Japani kuuluvat kiinnostuksen kohteisiini, joten viihdyin kirjan parissa ihan hyvin. Kirjassa edetään tulevaisuutta, jossa vesi on vallannut Helsingin ja silmillä pystyy mm. kuvaamaan videoita. Kiinnostava idea mutta toteutus olisi voinut olla parempi.
Tykkäsin tosi paljon Auerin kirjoitustyylistä, sekä miten hän oli hyvin osannut kuvailla tunteet. Mielestäni kirja oli juuri täydellinen hieman jännitystä kaipaavalle lukijalle. Tämä kirja on suositeltu nuorille, mutta mielestäni tämä sopii juuri täydellisesti kaikille lapsenmielisille. Auer on saanut kuvattua vakaviakin aiheita kepeästi, kuitenkin asian vakavuutta unohtamatta. Se miten
Glen Cookin Musta komppania -sarjan aloitusosa on alkuasetelmaltaan kiinnostava: karaistunut palkkasoturiarmeija, joka on valmis ottamaan vastaan kommennuksen kenen tahansa palveluksessa. Odotin tarinalta enemmän kuin se lopulta pystyi lunastamaan.
Lue lisää ...
Musta komppania miehineen on kiinnostava porukka ja tarinan maailmankin on varsin kiehtova, mutta Cookin tapa kirjoittaa ei valitettavasti ole ihan minun mieleeni. Tarinassa on paljon tyhjäkäyntiä ja jonkin verran epäjohdonmukaisuuksia. Oikeastaan vain ihan alku ja kirjan viimeiset noin 80 sivua ovat koukuttavat. Lisäksi Cook ei mene kovin syvälle hahmoihinsa ja näiden tarinoihin. Lopulta jokainen heistä - jopa päähenkilö Puoskari - jää aika etäisiksi.
Tarinassa on raakuuksia, mutta se ei ole silti verellä mässäilevä. Erityisen syvällinen tai jännittäväkään se ei ole ja loppu oli kieltämättä varsin ennalta arvattava. Silti tässä asetelmassa ja maailmassa on jotain kiehtovaa, joka kuitenkin pitää sen verran hyvin otteessaan että kirjan lukee mielellään. Kun tämä on vasta aloitusosa, ehkäpä myöhemmät Musta komppania -kirjat ovat jäntevämmin kirjoitettua.
Tulen ja jään laulu -sarjan varsinaisten osien suurenmoisuus asetti odotukseni Tulta & verta kohtaan kohtuullisen korkealle. Jälkiviisaana on ikävä kyllä sanottava: kunpa en olisi odottanut mitään, erinomaista taikka lukukelvotonta.
Lue lisää ...
Tuli & veri on Martinin alusta loppuun saakka kirjoittama kirja ja lähes yhtä pitkä kuin TJJL:n osat keskimäärin, mutta se on silti hyvin erilainen kuin muut Westeros-teokset. Martin valitsi aikanaan Valtaistuinpelissä kerrontatyylikseen lukijan hyvin lähelle henkilöhahmojen todellisuuksia tuovan proosan, joka varmistaa immersiivisen lukukokemuksen. Lukijana pystyy täysillä sukeltamaan fantasiamaailman kurimukseen.
Tulessa & veressä Martin sen sijaan kokeilee toista tapaa imeä lukija matkaansa ja naamioi teoksen historiankirjaksi: nämä sanat voisivat kertoa menneisyyden tositapahtumista, ja teen kaikkeni saadakseni sinut unohtamaan oman maailmasi ja kuvittelemaan Tulen & veren joskus ammoisina aikoina eläneen mestarin kirjoittamaksi kronikaksi, jonka minä ainoastaan olen kääntänyt englanniksi yhteiskielestä.
Uskon vakaasti, että tällainen taktiikka puree moniin lukijoihin. Minuun ei purrut, enkä häpeäkseni osaa analysoida, miksi ei. Onko Targaryenin sukuhistoria yksinkertaisesti vain mielessäni sarja tyhjänpäiväisiä taisteluita, sotia, rakkaussotkuja, petoksia, politikointia ja juonia, jotka eivät johda mihinkään? Lohikäärmeet ovat kivoja joo niin kauan, kun verenhimoiset ihmiset eivät käytä niitä aseina. Kiinnostavimmat henkilöt, herkät sielut, jotka uskaltavat näyttää haavansa, sortuvat tappajanvaistoisten öykkäreiden tieltä. Kuningas Jahaerysin valtakausi, pitkä rauhallisempi jakso, oli hassua kyllä se jakso kirjassa, jolloin omakin mieleni oli rauhallisempi.
Luin ensimmäiset neljä viidesosaa kirjasta yhtäjaksoisesti, joiden jälkeen pidin muutaman kuukauden tauon, kunnes palasin loppusivujen pariin toiveikkaana, josko tauko olisi herättänyt innostukseni uudelleen.
Ei herättänyt. Mikään ei auttanut. Jäljelle ei jää muuta kuin hyväksyminen. Hyväksyä, että minulle Tuli & veri oli liekki, joka paloi lohikäärmeen vatsassa löytämättä koskaan tietään ulos.
Kirja kertoo pohjoisten kansojen kuten Amerikan intiaanien, Siperian alkuperäisväestön ja saamelaisten karhuun liittyviä riittejä, uskomuksia ja tarinoita. Ikävä kyllä kirja käsitteli pääosin metsästämistä, karhun kaatoon liittyviä tapoja ja peijaisia, joten myönnettäköön, että en kovin tarkasti kirjaa lukenut – harppomista ja kahlaamista oli melkoisesti. Kirjan kansikuva on kyllä hieno.(5.6.2024)
Robert W. Chambersin Keltainen kuningas on novellikokoelma, jolle on istutettu turhan paljon virheellisiä odotuksia eri suunnista. Monet tarttuvat kirjaan H. P. Lovecraftin innoittamana, mutta tämä ei ole klassista Cthulhu-nytologiaa. Vaikka vaikutteet ovat kiistattomia, Keltainen kuningas on lähempänä Edgar Allan Poen tuotantoa kuin Lovecraftin mytologiaa.
Lue lisää ...
Vaikka teos on lyöty kauhugenren alle, vain kokoelman ensimmäiset neljä novellia edustavat tyypillisimmillään kauhukirjallisuutta. Ne myös sisältävät viittauksia tuohon fiktiiviseen Keltainen kuningas -näytelmään, joka on antanut kirjalle nimensä. Viidennestä novellista eteenpäin tyyli kuitenkin muuttuu, kuudes novelli 'Profeetan paratiisi', on ennemmin kokoelma proosarunoja, ja loppuosan tarinat siirtyvät kauhugenrestä enemmän dekadenttiin ajankuvaukseen.
Erityisesti kaksi viimeistä novellia, jotka kuvaavat Pariisissa asuvien boheemien taiteilijoiden elämää, tuntuvat nykyajan lukijalle enemmän romanttiselta draamalta kuin kauhulta. Ehkä kevytkenkäiset nuoret naiset ja viininhuuruiset illanvietot olivat 1800-luvun lopulla kauhistuttavia, mutta nykyään se tuntuu olevan vain ihan tavallinen viikonloppu.
Jos lähestyt Keltaista kuningasta ilman genren rajoituksia, löydät kokoelmasta kiehtovia tarinoita, jotka yhdistävät kauhun, mystiikan ja dekadenssin. Tämä ei kuitenkaan ole kokoelma niille, jotka odottavat suoraviivaista nykyaikaista kauhua.
Tiivistän nyt arvioni koko saagasta tähän viimeisen kirjan arvioon. Mielestäni tämä saaga on ollut Soturikissojen huonoin. Kaikkien näiden kuuden kirjan ajan keskitytään vain siihen, miten Saarniturkki hengaili Vatukkatähden ruumiissa. Selitys sille, miten Saarniturkki oli saanut katkaistua Tähtiklaanin yhteyden muihin klaaneihin tuntui nopeasti keksityltä. Tuli myös tunne, että miten ne vasta nyt keksivät tämänkin olevan mahdollista. Koko tämän asian olisi saanut mahdutettua vaikka kahteen tai kolmeen kirjaan. Siilihallan kuolema tuntuu epäreilulta, hän kun on ainut kolmesta päähenkilöstä, josta pidän.
MUTTA vaikka kritisoinkin nyt paljon ei Soturikissa-kirja ole koskaan huono. On tässä paljon loistavia kohtia ja minusta on hyvä lopetus tälle saagalle.
Paras kirjasarja mitä olen lukenut. Jokainen kirja ansaitsee täyden kympin.
Pian saadaan nauttia Geraltin teini vuosista uuden kirjan merkeissä. Toivottavasti saadaan vielä paljon erilaista sisältöä tähän maailmaan.
Ihan jees kirja. Parempi olisi ollut ilman teini angstia ja romantiikkaa yms turhaa lätinää.
Maailma ja juoni oli kuitenkin sen verran mielenkiintoiset, että aion lukea myös seuraavan.
It reads like a history book and has overly long boring parts.
If you want an entertaining story using certain similar elements, Dragonlance Chronicles and Legends blows LotR out of the water. Dragonlance has it all, great and relatable characters, tragedy, fun comedy, great battle scenes, epic setpieces and drama. To me these 6 books are the peak of fantasy literature, not LotR despite its influence.
Lue lisää ...
LotR: 4/10
Dragonlance Chronicles/ Legends: 10/ 10.
Mielestäni parempi kuin Orjattaresi, mutta se voi osittain myös johtua siitä, että maailma oli jo Orjattaresi lukemisen ja tv-sarjan katsomisen jälkeen tutumpi, ja niinpä ei tarvinnut nähdä niin paljoa vaivaa siihen, että yrittää ymmärtää, kuinka kirjan maailma toimii. Juonikin oli ehkä vähän vaudikkaampi kuin Orjattaressasi. Oli myös erittäin mielenkiintoista saada nähdä Gilead kolmesta uudesta näkökulmasta. Kirjan alussa tosin meni hetki totutella siihen, että näkökulma vaihtui koko ajan ja luoda käsitys erityisesti kahdesta muusta hahmosta, jotka eivät olleet entuudestaan tuttuja. Jo ennen puoliväliä kirja kuitenkin oli jo imaissut mukaansa, niin ettei sitä olisi tehnyt mieli laskea käsistä.
Jos pidät scifiä ja huumoria hyvänä yhdistelmänä, tämä kirja kannattaa lukea. Jos olet samanlainen puritaani kuin minä ja olet sitä mieltä, että scifiä ja huumoria ei tule sekoittaa keskenään, ei kannata tarttua tähän kirjaan.
Teos alkaa lupaavasti mutta jossain vaiheessa muuttuu vaivihkaa sekavaksi farssiksi, jota ei todellakaan jaksanut väkisin kahlata loppuun.
Dragonlance Legendat- sarja on sitä edeltävien Kronikoiden lisäksi parasta fantasiaa. Kaksosten Aika, Sota ja Koetus ansaitsevat kaikki täyden kympin.
Kirja on omalla tavallaan parempi kuin ensimmäinen ja paranee huomattavasti loppua kohden. Lykyn tilanteeseen on myös helppo samaistua, sillä hän on oikeudenmukainen ja haluaa muille pelkkää hyvää, mutta toimii kuitenkin samalla omien etujensa mukaan.
Pienenä en innostunut lukemaan tätä sarjaa koska "Soturikissat on parempia." Nyt kuitenkin annoin tälle uuden mahdollisuuden ja tämä on oikeastaan aika hyvä! Kirjassa tehdään selväksi, miten tärkeä lauma voi koiralle olla. On myös hauska lukea, miten paljon enemmän koirat tietää ihmisten asioista kun vertaa kissoihin. Ovat ne myös avoimempia toisilleen.
Lue lisää ...
Hahmot ovat mukavan oloisia, keskenään erilaisia. Kuvaavat myös edustamiaan rotuja hyvin.
Asimovin Säätiö-trilogia kolahti tosi kovaa kun luin sen ensimmäisen kerran joskus 90-luvun alkupuolella. Vuosien kuluessa olen hankkinut nuo kirjat hyllyyni, mutta en ollut lukenut niitä uudelleen, ennen kuin nyt.
Parasta antia Säätiössä oli bongata kirjoitushetken tieteiskuvitelmia kykyajan valossa. Esimerkiksi tupakointi oli tarinassa toistuva teema, aivan 40- ja 50-lukujen tyyliin. Eräässä kohdassa kävi ilmi että televisioita oli "lähes jokaisessa taloudessa", mikä on varmaan 40- ja 50-lukujen taitteessa tuntunut todelliselta utopialta.
Lue lisää ...
Itse tarinassa kohtalo oli tavallaan kirjoitettu etukäteen ja yksittäiset ihmiset eivät voineet muuttaa tapahtumien kulkua. Henkilöhahmot noudattelivat kirjoitushetken roolimalleja ja juuri henkilökuvaukset olivat vanhahtavia. Naisia tarinassa ei juuri ollut ja yhdelläkään ei ollut merkittävää roolia.
Ilman muuta Säätiö on merkittävä teos scifin uranuurtajien joukossa, mutta tarinallisesti tarjolla on nykyään paljon parempaakin scifiä.
Mielestäni kirjasarjan paras osuus. Paikoin hyvinkin jännittävä. Pari kohtausta samantyyppisiä, joita löytyy 19 vuotta myöhemmin julkaistusta Tolkienin Hobbitista. Tällä kertaa vähemmän toistoa, kuin edellisissä sarjan kirjoissa. Hätäisesti selitetty edellisten kirjojen evoluutioteoriaa. Koko kirjasarja on hyvin nopeatempoista tarinankerrontaa. Turhia ei jaaritella ja jatkuvasti tapahtuu. Merkille pantavaa, että jokaisessa sarjan kirjassa on eri sankari ja tyttö. Tässä viimeisessä kirjassa vähiten myös käännösvirheitä. Kirjan lopussa vihdoinkin parempi kartta, mutta tekstit tässäkin kartassa hyvin pienellä.
- Risingshadow
- Browse
- Reviews