Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Oravaliidon Toivo on kirja, joka saa lukijan suureen epätoivon valtaan. Moni hahmo on kirjoitettu aika huonosti tässä ja heidän näkökulmiaan on hyvin vaikea ymmärtää. Siitä huolimatta pystyin nauttimaan kirjan lukemisesta ja siinä on hyvin kauniisti kirjoitettuja hetkiä. Oravaliito on yksi parhaiten kirjoitetuista Soturikissa hahmoista ja hänen kehityskaari on hyvin luotu.
John Wydhamin Uhka syvyydestä on kutkuttava kuvaus siitä miten ihmiskunta reagoi ulkoavaruuden uhkaan, joka aiheuttaa maapallon status quon muutoksen. 50-luvulla kirjoitettu kirja käsitteli hienosti taloutta ja ilmastonmuutosta toimittajapariskunta Phyllis ja Mike Watsonin kautta, jotka olivat kirjoittaneet tämän kirjan tarinan maailmassa.
Tartuin tähän kirjaan, koska sain kuulla että Vieras tulevaisuudesta on Michael Crichtoninin parhaita teoksia. Tämän lukukokemuksen perusteella en taida herralta enää muuta lukea, niin keskinkertainen tekele Vieras tulevaisuudesta on. Henkilöt ovat paperinmakuisia, juoni on vain hetkittäin jännittävä tai kiinnostava eikä loppuratkaisua voi kuvailla muuksi kuin latteaksi.
Kirja on hieman kammottavaa luettavaa ja loppumetreillä alkaa menemään vähän ylikin. Jotenkin se onnistuu kuitenkin säilyttämään mielenkiinnon loppuun asti.
Kovasti hehkutettu teos toi sen vuoksi pienoisen pettymyksen.
Kirjan alkuosa tuntui sekavalta ja tylsältäkin.
Toinen osa alkoi kertoa tarinaa miten alkuosaan on päädytty ja tarina vei mukanaan. Tarinaa halusi aivan ahmia, että miten kaikkeen on päädytty ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Odotin kolmatta osiota innoissani, että mihin tarina minut lopulta vie.... jouduin tavallaan pettymään.
Douglas Adamsin "Linnunrata: Viisiosainen trilogia" (WSOY, 2007) sisältää nimensä mukaisesti viisi ensimmäistä Linnunradan käsikirja liftareille -sarjaan kuuluvaa romaania. Nuorempana miehenä olin lukenut niistä ainakin ensimmäisen osan, ehkä toisenkin, mutta en sitä enempää.
Vuonna 2019 ilmestynyt Juhani Karilan "Pienen hauen pyydystys" oli sen verran mainio opus, että odotukset kirjailijan uutuusromaania "Terapeuttini on ihmissusi" (Siltala, 2026) kohtaan ehtivät kasvaa pilviin. En itse asiassa malttanut odottaa kirjaston varauksen saapumista, vaan marssin Akateemiseen ja ostin romaanin itselleni. Ei olisi pitänyt.
Ensin ajattelin antaa kuusi tähteä. Siksi annoin seitsemän. Järkyttävää edes ajatella teoksen kieltä pöyhkeän koreilevana ja Humbert Humbertin ja Dolores Hazen roadtrippejä puuduttavina. Siksi kahdeksan.
Lolita vahvisti käsitystäni siitä, että pedofiilien tekoja ei pidä hyväksyä, mutta ei heitä myöskään tule tuomita vaan auttaa. Vain hyvin pieni osa heistä koskaan toimii halujensa mukaan. Samaan aikaan meillä aikuisilla on ikuinen velvollisuus suojella lapsia itseltämme ja rakentaa väsymättä sellaista maailmaa, jossa lapsilla on turvallista varttua.
Sujuva mutta eloton rutiinityö.
Huh. Olipa hienoa saada käsiinsä taas yksi uusi spessupainos, rakastan näiden kirjojen kansia ja syrjävärjäyksiä! Täytyy sanoa, että tämä kirja lähtee jotenkin todella tympeästi liikkeelle. Vaikka juoni etenee koko ajan niin tuntui, että tylsistyn kuoliaaksi kirjan alkupuoliskon aikana. Pidin enemmän Caspianin tarinasta ja siitä miten hirviöiden taustat alkavat avautua ihan eri tavalla. Loppua kohden alkaakin sitten tapahtua. Vaikka mitään suurta maata kuohauttavaa ei tapahdu niin moni kirjassa kerrottu asia alkaa selkeytyä aivan eri tavalla ja loppuun olikin pudotettu sellaista juonitwistiä, että tuijotin kirjan sivuja suu auki koska en ihan odottanut sitä mihin lopputulokseen kahden tarinan päähenkilön tarinat nivoutuvat. Kerrassaan nerokas juonitwisti kaiken kaikkiaan. Tämä kirja keskittyy enemmän seikkailuun ja tarinan etenemiseen, halukkaille lempi ei leisku ihan äärettömillä sfääreillä, mutta sitäkin hiukan on ripoteltu sivuille, mutta tosiaan tarinan keskiössä on enemmän fantasiamaailma kuin itse romantiikka. Ei ehkä ihan yhtä hyvä kuin ensimmäinen osa, mutta onnistuu säväyttämään lukijaansa viimeistään viimemetreillä ja jättää odottamaan seuraavaa kirjaa hitusen jopa kuola poskella.
Jäi hieman ristiriitainen tunne tästä. Pidin erittäin paljon historiallisesta kuvauksesta, jonka avulla pystyy hyvin imeytymään ajan maailmaan. Myös hahmot on kuvattu hyvin eläväisesti. Odotin kuitenkin ehkä enemmän juonittelua ja vähemmän eri taisteluiden kuvauksia (hahmojen näkökulmasta, joilla ei ole kovinkaan merkittävää poliittista vaikutusvaltaa). Loppua kohden alkoikin iskeä taisteluväsymys, koska tarina on niin täynnä melko järjettömältä tuntuvaa väkivaltaa. Lisäksi näkökulmat ovat hieman yksipuolisen tuntuisia, koska suurimmaksi osaksi äänessä ovat sotaisat, keski-ikäiset miehet. Sentään joukkoon kuitenkin mahtuu myös Margareetta, mutta tämän hahmo muuttuu loppua kohden tylsemmäksi, kun tämän rooliksi tuntuu jäävän vain huolehtia miehensä puolesta.
Melkein jopa ensiosaa parempi nuorten seikkailukirja - ja sai aikuisen lukijan ikävöimään isollä ässällä Seikkailukirjoja. Siinä, missä "Suden veli" ponnisteli esitelläkseen esihistoriallisen spefimaailmansa lukuisat ihmisheimot, luonnonolot ja mystiset pahikset, "Henkivaeltaja" saa oikeasti seikkailla ja selviytyä sen maailman sisällä, hahmotella heimojen välisiä eroja, ja tuoda pahantekijät estradille.
Täytyy sanoa, että olin kuullut tästä kirjasta paljon aika negatiivistakin arviota eikä tämä nyt ehkä ollut sellainen jota eniten kirjastosta odottelin, mutta voi pentele sentään. Aloitin tämän eilen ja luin kaikki vajaa 700 sivua yhden päivän aikana. Tämä imaisi mukaansa ihan totaalisesti. Hopeaeliitti on kuin Nälkäpelin ja Siiveniskun lehtolapsi, jossa on hiukan piirteitä molemmista sarjoista, mutta silti se on täysin omanlaisensa. Pidin todella paljon tästä sotilaskoulumeiningistä ja näistä kaikista hahmoista. Ensimmäistä kertaa elämässäni taisin rakastua kirjan naispäähenkilöön. Hän oli vahva, sarkastinen ja luupäinen ja sai komean komentajan repeilemään liitoksistaan enemmän kuin kerran. Se oli oikein viihdyttävää luettavaa. Tämä kirja on kuin humalainen kesäkimara, jossa flirtti lentää puolin ja toisin, ja chilitkin hitusen roiskahtelee tarinan edetessä, mutta samalla kouluttaudutaan maailman parhaiksi eliitin sotilaiksi. Loppua kohden asioita vähän paljastuu lisää ja tarina jää sellaiseen kohtaan, että toivoisi jo saavansa toisen osan käsiinsä. Äärettömän viihdyttävä ja nopeatempoinen tuotos, jota suosittelen ehdottomasti!
Anders-kirjastot eivät ole tilanneet tätä kirjaa lainkaan.
Eivätkä tilaa. Näin kerrottiin kun kyselin...
Näin Keski-Pohojanmaalla, jossa ruotsinkielisiä kirjoja kyllä löytyy.
Jos olisi rahaa niin ostaisin, koska mutu-tuntuma sanoo, että voisi olla hyväkin.
Pentele!
Viillot on Veronica Rothin duologian ensimmäinen osa, joka sijoittuu galaksiin, jossa ihmiset saavat fantastisia voimia mysteerisestä pyörteestä. Kirjan kaksi päähenkilöä, Akos ja Cyra, elävät planeetalla, jonka kaksi kansaa ovat konfliktissa toistensa kanssa. Thuvelaiset ovat rauhanomaisia, jääkukkia viljelevää kansaa planetaan kylmällä navanpuoliskolla. Shotetlaiset sen sijaan harjoittavat taistelutaitoja, käyvät jokavuotisella vaelluksella joistakin planeetoista ja tekevät viiltoja käsivarteensa merkitäkseen menetyksiä. Cyran pyörrevoima ilmenee hänen kokemanaan kroonisena kipuna kuin myös muihin kohdistettavana kipuna, voima jota hänen veljensä Ryzek käyttää pelotellakseen alamaisiaan, kun taas Akosilla on voima turruttaa muiden pyörrevoimat. Kyse onkin eräänlaisesta Romeo ja Julia -tarinasta avaruudessa, kun Cyra ja Akos alkavat ihastumaan toisiinsa.
Todellakin toivon että tältä kaverilta tulee lisää kirjoja. Ihanan pöhelö Linnunradan käsikirja liftareille hengessä ????
Yil 20 000 vuoden päässä tulevaisuudessa ihmiset ovat levittäytyneet ympäri Linnunrataa. On perustettu galaktinen imperiumi, joka on tähän saakka vaikuttanut ikuiselta mutta joka on pinnan alla rakoillut jo pitkään. Alkunsa saa Säätiö, mystinen organisaatio, tarkoituksenaan ei estää edessä häämöttävää romahdusta vaan lyhentää romahdusta seuraavan kaoottisen kauden pituutta.
Kiehtova idea ja tarina piti otteessaan loppuun asti. Loppu oli kirjan muuhun etenemiseen verrattuna aika nopeatempoinen. Olisin mielelläni lukenut tätä pidempäänkin.
Luin Maija Poppasen kirjoitetussa muodossa ensimmäistä kertaa Jaana Kapari-Jatan suomentamana ja Marika Maijalan kuvittamana. Idea Maija Poppasesta on varsin ihana ja tarinoissakin on maagisuutta, mutta jokin tökki pahasti. Ensinnäkään en pitänyt käännetyistä nimistä, jotka olivat v. 2010 käännöksessä vanhahtavia. Maijalan kuvitus oli kamalaa. Minulla oli suorastaan vaikea sietää sitä. Ehkä jokin toinen painos olisi ollut minulle parempi, mutta tämä ei uponnut lainkaan.
Witcher 3-pelin ja tv-sarjan kautta löysin tieni tähän kirjasarjaan. Aluksi teos jäi kesken hieman sekavan rakenteensa vuoksi mutta toisella yrittämällä se tuli luettua parissa päivässä. Pärjääkö tämä Tolkienille, Lewisille tai Hobbille? Ei. Pärjääkö tämä Williamsille tai Eddingsille? Todellakin, päihittää ne mennen tullen. Ensimmäinen osa taustoitti hyvin sekä peliä että tv-sarjaa, jota en Cavillin poistumisen jälkeen kylläkään ole seurannut. Hyvää, kevyttä lukemista perinteisen fantasian ystävälle.
Paitsi kehystarinan Eragon, myös Paolini itse tuntuu katselevan mennyttä uhoa ja seikkailua aikuisen uupuneella, huvittuneella kaiholla. En ole novelli-ihmisiä, ja olin ikävä kyllä unohtanut ison osan Perillisen fantasiajargonista, mikä vähän kampitti alkuun. Lopussa on kuitenkin pieni apusanasto, ja lyhyet tarinat sopivat mukavasti hiljaisen työpäivän lomassa luettaviksi. Varsin passeli aikuisen satukirja, varmasti mukiinmenevä myös nuoremman ihmisen kokeilufantasiana tai lohikäärmeratsastajien maailman jatkeena.
Luin kirjat (ja katsoin leffan) Eragonista kauan sitten, ja viimeisen osan saagaa luin englanniksi, jotten joutuisi odottamaan käännöstä. Sarjaa on läpi sen koko taipaleen värittänyt ensimmäisen osan saama huomio geneerisyydestä ja kahluusyvyydestä, ja luulen, että Eragonin jälkeen koko loppusarja olikin yritys kypsyttää Perillisestä jotakin muuta ja jotakin parempaa ja suurempaa.
Perillinen-sarjan lukeneelle ja siitä käytyä keskutelua seuranneelle Kulkurin, noidan ja lohikäärmeen parasta antia onkin kurkistus varhain läpi lyöneen suursarjan myöhempään tomuttamiseen ja uuteen maailmassa leikkimiseen, kuten loppusanoissa todetaan. Christopher Paolinin lisäksi kirjailijana on myös tämän sisar Angela Paolini, joka ei valitettavasti saanut nimeään kanteen, mutta kirjoitti kivat saatesanat hänkin.
Kehyskertomuksessa lohikäärmeratsastajien uutta akatemiaa ja turvapaikkaa perustava Eragon pohtii seikkailujensa jälkeen, mitä tehdä nyt, kun edessä on (oikea tylsän aikuisen toimistoduuni) valtava vastuu eri fantasiakansojen rauhantyöstä ja tulevien lohikäärmeiden ja ratsastajien koulutuksesta. Hänelle kertovat tarinoitaan niin kuolleiden lohikäärmeiden sydämet, vieraileva yrttinoita Angela kuin myös iltaa istuva joukko urgaleita eli sarjan vähä vähältä syvemmäksi pelastettuja örkin vastineita. Jokainen näistä tarinoista tutustuu sellaisiin hahmoihin tai näkökulmiin tai kulttuureihin, jotka varsinaisen sarjan varrella jäivät pienemmälle huomiolle.
Käännöksessä oli valitettavasti muutama hassuus, joista näki, että Paolini on kääntäjää hauskempi ja luovempi. Se, mikä oli käännetty periaatteessa oikein ja suoraan maitohorsmaksi, on tietysti englannin "fireweed" eli tuliruoho, ja siksihän se olisi käytössä lohikäärmeiden vatsavaivoihin tepsivänä yrttinä. Ainakin kerran kolmosnovellissa Mato oli loitsuun jäänyt sekä sen loitsukielinen että englanninkielinen käännös väliviivalla, vaikka virkkeessä erikseen sanottiin hahmon käyttävän ”vain yhtä ainoaa sanaa”…
Yllättävää kyllä, alkukankeuden jälkeen teos jopa vähän käännytti mua novellien puoleen. Vaikka tässäkin teoksessa oli kaksi eri kirjailijaa (ja heidänkin kesken kolmessa novellissa oli isoja tyylillisiä eroja, kakkosnovelli Noita on melkein epistolaaritekstiä), kehyskertomus ja samaan maailmaan sijoittuminen auttoivat siirtymään tekstistä toiseen oikein sujuvasti. Kehyskertomuksen pieni puisevuus jopa innosti hyppäämään äkkiä seuraavan erillisen tarinan pariin.
Lohikäärmeitä oli kyllä yllättävän vähän, mutta viimeinen kansansatumainen hirviöjahti oli jännittävä ja tarjosi tarpeeksi.
Heikko ja sekava tekele, täynnä kirjoitusajalleen tyypillisiä kliseitä. Taustalta puskee myös varsin tympeä ajatusmaailma. Tiukkaa teki lukea tämä kirjan irvikuva loppuun.
Ensimmäinen lukemani Holdstockin kirja ja vakuutuin. Oivaltavaa tekstiä ihmiselle vieraan rodun kohtaamisesta ja rinnakkaiselon mahdottomuudesta ihmisen perusluonteeseen kuuluvan tuhoamis- ja valtaamisvietin vuoksi. Kaikesta huolimatta jopa varsin lohdullinen tarina.
Oikeusjuttu on omituinen ja epämiellyttäväkin teos. K on syytettynä jostain rikoksesta, jota ei kerrota lukijalle, eikä K:lle itsellekään. Hän kuitenkin vannoo syyttömyyttään, mutta lukijana en ole varma. Ympärillä tapahtuvista asioista minua häiritsee miten naisia tarinassa käsitellään. Ehkä se vaikuttaa asiaan, etten tiedä miten suhtautuisin itse K:hon. Tämä teos on varmaan analysoitu puhki, mutta minulla ole siitä mitään filosofista sanottavaa. Aivan kuin olisin nähnyt jokseenkin oudon painajaisen.
Odotin Varkaiden akatemia -sarjan päätökseltä kohtalaisen onnistunutta ratkaisua Jotenkin laimealta se kuitenkin tuntui. Jännite oli kadoksissa, eikä oikeastaan ollut väliä, miten kaksi sarjan tärkeintä tapahtumaa hoidettiin. Harmi. Sinne keskitason nuortensarjojen joukkoon tämä nyt kokonaisuutena jää.