Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Margaret Atwoodin elämäkerta, Elämäni, on paljon värikkäämpi ja eläväisempi kuin mitä tylsä nimi ilmentää. Atwoodin nuoruusvuodet perheensä kanssa Kanadassa on täynnä elämyksiä ja luontokokemuksia, jotka jatkuivat myös aikuisena elämänkumppanin ja lasten kanssa. Yksityiskohdat maalla elämisestä vanhoissa maataloissa kotieläinten kera on välillä hilpeää luettavaa. Kirjojen julkaisemisiin liittyvät vaiheet ja taustat ovat myös kiinnostavia, mutta en välttämättä ollut kaikista yksityiskohdista kiinnostunut. Samalla avautui näkymää kuitenkin koko kanadalaiseen kirjallisuus- ja julkaisukenttään.
Suomennoksena yli 700-sivuinen teos kattaa paljon ja vielä vähän enemmän. Ja luonnollisesti loppua kohden tarinaa riittää myös Orjattaresi ja Testamentit sekä Nimeltään Grace -tv-sarjoista, joissa Atwoodilla oli kaikissa cameoroolit.
Kirjassa Atwoodin kumppani Graham Gibson saa reilusti huomiota ja tällä olikin paljon samoja intressejä kuin Atwoodilla. Pitkän suhteen päättyminen toisen kuolemaan on aina raskasta kertoa ja lukea. Elämäni on elämäkertana keskivertoa kiinnostavampi ja parempi, mitä olen hetkeen lukenut.
Kirja oli ensinmäinen kyseisen kirjailijan kirjoista. Yksi parhaista lukemistani kirjoista.
Helposti lähestyttävää perushyvää perusfantasiaa. Luulen – ja tarkoitan tämän pelkästään hyvällä, koska viihdyin lukiessa itsekin – että alun hyökyaaltohistoriikista selvinneenä myös esim. romantasian lukijoille tämä voisi olla hauska kurkistus laajempaan klassisen fantasian kenttään. Lopulta romantasiagenre ammentaa tosi paljon juuri Eddingsin tyylisestä setistä.
Lue lisää ...
Jännittävä klassisen eeppisen fantasian ydintavalla: teos keskittyy uusien ihmisten kohtaamiseen, uusien paikkojen näkemiseen ja jännittävän legendaarisen historian paljastumiseen.
Kieli runsasta, kerronta silti aika suorasukaista. Vaikka käännöksessä on paikoin vähän hassuja anglismeja ja käännöskukkasia (esim. ”very well” eli ”vai niin/olkoon sitten” on Garionin maailmassa ”oikein hyvä”), olin iloisesti yllättynyt. Teoksen ikä näkyy – positiivisessa mielessä. Vaikka päähenkilö on lapsi ja tarina tarpeeksi simppeli nuorellekin lukijalle, kielellisesti teos ei yritä olla tyhmennetty tai helpotettu, vaan ihan selkeästi tavoittelee Tolkienin jalanjäljissä paikoin (jopa vähän kornilla tapaa) vanhahtavaa sävyä. YA ei vielä ole oma kategoriansa, joten kirjailija todella kirjoittaa ”kaikenikäisille”.
Sympaattinen päähenkilö ja kerronnan ”helppous” hämärtävät konservatiivista asennemaailmaa ja juonen omituista messiaanista ilmiselvyyttä.
Nykylukijan näkökulmasta kaikkein latteinta on itse fantasiamaailma ja hahmokaarti. Tässä on melko lailla kierrätetty uudelleen Tolkienin folkloristis-historiallisen luomistyön pahimmat puolet: stereotypiat ja epäluonnollisen selkeät kulttuurien rajalinjat. Laajuus ei tässä teoksessa tarkoita syvällisyyttä. Lisäksi naishahmoista käytännössä kaikki paitsi Pol-täti (ja hänkin loppua kohden) ovat enemmän tai vähemmän epäreiluja, ylireagoivia, ketkuja hysteerikkoja, joiden tulisi itsekin tietää se ja keskittyä menemään naimisiin ja tekemään lapsia. En ole yllättynyt, mutta onhan se mälsää.
En ole koskaan aiemmin lukenut Belgarionin tarua. Siispä olin ymmälläni, kun ensimmäinen vastaus, jonka eräässä kirjakeskustelussa sain, oli luokkaa ”ei sitä voi hyvällä omallatunnolla lukea, Eddings oli paha ihminen.” Siitä ei mielestäni tarvitse kiistellä, sillä kirja voi olla myyvä ja vetoava, vaikka se tulisi lastenhakkaajan kynästä. Samoin kirja voi olla sisällöltään iljettävä ja kamala, vaikka se olisi hyväsydämisen ihmisen teos. Kirjailijan henkilökohtainen moraalikäsitys ei siirry kirjoista suorassa osmoosissa ajattelevan lukijan päähän, eikä kuolleen kirjailijan boikotti lisäksi oikeastaan tee mitään minkään hyväksi (toisin kuin elävien kohdalla voi olla). Se, miksi luen Eddingsiä nyt ja miksi en pode siitä huonoa omaatuntoa, on aika yksinkertaista: Eddings on vaikuttanut eeppisen fantasian genreen valtavan isolla myyntivolyymillä, ja Eddings on kuollut.
Nykyfantasiaan verrattuna virkistävä piirre on juuri tarinankerronnallinen sävy, vaikka se välillä menee komiikkaan asti, kun historiantarinoiden puhesävy vääntyy raamatulliseksi. Sen sijaan, että romaanikirjailija käyttäisi Hollywood-käsikirjoitusoppaiden tarkkaa rytmitystä ja elokuvaohjaajilta lainattua ”näytä, älä selitä” -ohjeen tulkintaa, Eddings selittää silloin kun selitystä tarvitaan. Tarinan alku ottaa aikansa. On prologi maailmanhistoriasta, on useampi kartta, on monta lukua maalaislapsena kasvamisesta, ja maailma ja sen fantastisuus kasvaa hiljalleen koko romaanin varrella.
Samanlaista kertomusta tuskin julkaistaisiin nykyään kovin helposti. Toiminnan pitäisi alkaa jo ensimmäiseltä sivulta, ja kaikki oleellinen kuuluisi karsia pelkimmilleen. Se on tavallaan aika sääli.
Prefekti on nostalginen kirja minulle, sillä se on ensimmäinen lukemani avaruusooppera, ja päätin nyt lukea sen toista kertaa, koska muistini tämän kirjan juonesta ei ole niin tuore. Prefektin on tarkoitus olla Reynoldsin aiemman sarjan itsenäinen esiosa, tarkemmin sanottuna se on nykyään oman trilogiansa ensimmäinen osa, koska kaksi jatko-osaa on ehtinyt ilmestymään. Itsenäisestä luonteestaan huolimatta tuntui hieman kuin olisin lukenut jatko-osaa ja kirjassa tulee aluksi tietämättömälle lukijalle paljon vierasta sanastoa, muun muassa abstraktio, implantti, habitaatti ja eloaine. Näistä konsepteista toki saadaan enemmän yksityiskohtia kirjan edetessä, joten ihan hämärille lukijaa ei kuitenkaan jätetä. Kirjan maailmassa ei varsinaisesti esiinny avaruusolentoja, vaan ihmisiä, joista osa on vienyt kehonmuokkauksen äärimmilleen. Kirjassa mainitaan myös ilmeisesti ihmisten jalostamista sioista eläinkokeiden seurauksena kehittynyt "hypersikojen" rotu. Tämä on vähän huvittava moka omalta tolaltani, mutta luulin aluksi että hypersika oli jokin ironisesti nimetty asema Sotisovassa eikä kirjaimellisesti ihmisen kaltaiseksi kehittynyt sika. Jos tarina ei käsittelisi avaruuspoliiseja, olisin varmaan hoksannut nopeammin mistä on kyse.
Kirjan päähenkilöinä ovat kenttäprefekti Dreyfus ja tämän apulaiset Thalia ja Sparver. Dreyfusia kummittelevat yli 10 vuoden takaiset, katkonaiset muistot vaimostaan, ja Thalia on uusi apulaisprefekti, jonka harteilla on myös prefektinä toimineen isänsä huono maine. Sparver on taas mainitsemani hypersika, joka kokee jonkinlaista ennakkoluuloa rotuansa kohtaan. Harmittavasti sekä Thalian että Sparverin roolit tässä kirjassa jäävät aika taka-alalle, varsinkin Thalian hahmo kärsii kun hän jää itsenäisellä missiollaan vangiksi yhteen habitaateista. Kirjan alun tahti tuntui varsin hitaalta, varsinkin kun kertojahahmot vaihtuivat alussa tiuhaan tahtiin, mutta noin 100 sivun jälkeen kirjan juoni alkoi jonkin verran luistamaan. Kirja on varsin pitkä ja mielestäni tiivistämisen varaa olisi ollut, varsinkin dialogissa. Pohdin myös, oliko tarpeen tehdä Gaffneystä kertojahahmoa, koska sen vuoksi kirjassa paljastuu turhan nopeasti että yksi Sotisovan suurprefekteistä pelaa kirjan pääpahiksen pussiin. Prefektissä kuitenkin esitellään mielenkiintoisia scifi-konsepteja, kuten augmentoitua todellisuutta, aivosiruja, kuolemattomuutta ja tekoälyä, mukaan lukien myös hieman body horroria (erityisesti yliprefekti Aumonierin leikkausoperaatio oli aika karmivaa luettavaa).
Scifiksi tekstiä oli suhteellisen helppoa seurata ja lukea. Käännöksenä Prefekti on ihan ymmärrettävä, vaikka ehkä turhan suora käännös ottaen huomioon englanninkielisten sanontojen suomennokset. Yhtenä esimerkkinä oli ”tappaa kaksi lintua [yhdellä kivellä]”, vaikka suomeksi kyseinen sanonta on tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Yksi hämmennystä aiheuttava käännös oli myös ymmärtääkseni bugin kääntäminen "pöpöksi", mutta toisaalta kyse on vuonna 2009 julkaistusta teoksesta, joten ymmärrettävästi tietotekniikan termistö voi olla vanhentunutta. Vanhentuneesta termistöstä puhuen on pakko nostaa adjektiivin "autistinen" käyttö tässä kirjassa oudoissa asiayhteyksissä. Mykäksi muuttunut tutkija taantui "autistiselle tasolle" ja noin 50 sivua myöhemmin kuvaillaan, miten epäonnistuneiden ihmismielten varmuuskopiot kokivat "autistisen erkaantumisen". Ihmettelen, mitä kirjailija on tällä sanavalinnalla tarkoittanut - jonkinlaista tieteellisyyttä on varmasti haettu, mutta minusta sanavalinta ei näissä tapauksissa ole osunut oikeaan.
Ystävät hämärän jälkeen on pyörinyt TBR-listallani kauan ja päädyin vihdoin kauhukirjan nälässä ottamaan kirjan työn alle ja kirja tulikin luettua kahteen päivään melko suuresta sivumäärästään huolimatta. Teoksessa oli jotain Kingimäistä nostalgiaa, joka oli kuitenkin näin suomalaisena helpommin lähestyttävää, sillä kirja kuvaa hienosti harmaata ruotsalaista lähiöelämää kaikkine surkeuksineen. Teoksen ilmapiiri on kaikkinensa harmaa ja vetinen, mikä ylläpiti mielestäni hyvin kauhuelementtejä. Mielestäni kirjan parhaat kauhuelementit eivät koostuneet yliluonnollisista asioista vaan arjen kauhuista. Pidin Lindqvistin ihmislähtöisestä kerronnasta ja kirja sisälsi paljon syventymistä hahmojen pimeille puolille.
Lue lisää ...
Ystävät hämärän jälkeen saa minulta 4.5 tähteä. Teos tarjosi väkivaltaisen kyydin ja piti loppuun asti otteessaan, vaikka mielestäni fantasiaelementit tuntuivat paikoin hieman lapsellisilta. Arjen ja tarinan kannalta keskeisten hahmojen kuvaaminen iski minuun. Ystävät hämärän jälkeen on jopa arkisella tavalla häiriintynyt teos, joka jätti jäljen.
Tarinan päähenkilö on periamerikkalainen, kristilliset perhearvot omaava Natalie, jolla on epätyydyttävä aviomies ja kuusi lasta. Some-kotiäitinä hän esittelee hohdokasta maalaistalon tee-kaikki-itse ekologista ja orgaanista elämää. Todellisuus on kuitenkin erilaista kuin some. Yhtä-äkkiä hän huomaa joutuneensa menneeseen aikakauteen, mies ja lapset sekä koti muistuttavat aiempia, mutta ovat kuitenkin erilaisia.
Lue lisää ...
Alussa oli epämiellyttävää lukea päähenkilön ajatusmaailmaa, joka on satiiri amerikkalaisesta "tradwife"-elämästä. Kirja on kuitenkin vetävä. Tarinaa kerrotaan kahdessa aikajanassa, jolloin koko ajan ihmetyttää mitä tapahtuu, miksi ja mikä on lopputulema.
En osaa päättää pidinkö kirjasta. Epäilen, että se jää kummittelemaan mieleen. Toivottavasti ei kovin pitkäksi aikaa. Jos tästä elokuva realisoituu jonain päivänä, todennäköisesti katson sen.
Minulla on hiukan ongelmia Taheref Mafin Shatter Me: Uusi valtakunta -sarjan aloituskirjan, Katso minua, kanssa. Tämä nuortenkirjaksi ja romantiikaksi luokiteltu dystopia on aluksi melkoisen tuju väkivaltakuvauksineen. Kirjassa mm. leikataan päitä, revitään lapsilta sisälmyksiä ulos ja seitsemänvuotias tappaa aseella. No, dystopinen maailma on selviö.
Lue lisää ...
Suurin ongelma on, että tarinan maailmaa kuvataan aivan kuin sen pitäisi olla lukijalle tuttua huttua, vaan minä ainakin jäin miettimään mitkä uusperustajat, ketkä viholliset, ja mikä neurojuttu, mitä ovat sektorit ja sijaishallitsijat. Nämä varmaankin saavat selitykset seitsemänosaisessa aloitussarjassa Shatter Me, jota ei ole suomennettu. WSOY:ltä kerrottiin, että koelukijat ovat parjänneet ongelmitta kesken alkavan sarjan kanssa ja kirjailijan agentillekin on sopinut, että sarjan maailmaan hypätään vasta tässä jatko-osassa. Minulle se tuotti hieman ongelmia. Ehkä ongelma on siis vain minun.
Päähenkilöistä löytyi loppupuolella tunteiden teinipiirteitä. Oli lihaksikkaita ja kauniin eteerisiä, joihin ihastua. Romantiikka astuu kehiin. Onneksi traumat ovat ja pysyvät, joten kovin yksinkertaiseksi asiat eivät mene. Raakuus säilyy. En ole varma vielä jatkanko sarjan lukemista.
Kerta ja kaikkiaan riemastuttava kirja. Jo se että Stadi kastuu kunnolla on parin tähden arvoinen teko kirjailijalta.
Ja se että on Suomalaisia Intiaaneja.
Itse kirja on huomattavasti parempi kuin tämä minun sepustus...
Aluksi olin epäileväinen, pystyykö kirja ylläpitämään edellisen tasoa etenkin, kun alku sijoittuu kuolevaisten maailmaan Keijumaan sijaan. Nopeasti kuitenkin huoli osoittautui turhaksi, ja kirja onnistuu jälleen yllättämään useaan otteeseen ja romantiikka on onnistunutta, ja vaikka sen rooli jälleen kasvaa edelliseen osaan verrattuna, oli sitä omaan makuuni sopivasti(/sopivan vähän). Loppuunkin olen tyytyväinen, joskin Taryniin liittyvää vihjailua en arvostanut, sillä se tuntui turhalta ja liian hätiköidyltä olosuhteisiin nähden.
Lempeä pieni kirja täynnä kuolemattomia elämänviisauksia. Inspiroiva monin osin, kristinuskon opinkappaleita toistavilta osin hienoisesti luotaantyöntävä, vaikka toisaalta kommentoi islamiakin eikä missään vaiheessa siihen sävyyn, että se olisi harhaoppi tai väärä tapa uskoa. Maaginen kirja, joka paikoin taipuu hupsuilun ja naivismin puolelle. Lienee tarkoitettu kannesta kanteen kertaalleen lukemisen sijaan kirjaksi, josta voi lukea satunnaisen kohdan silloin, kun kaipaa viisautta elämäntielleen.
Kirja ei tarjoa oikein mitään jännitystä. Tarina jatkuu suoraan kahdesta aiemmasta osasta, ja koko sota on todella ohimenevästi kerrottu. Siitä maalaillaan suuria kahdessa aiemmassa kirjassa ja ikäänkuin annetaan ymmärtää että lopputulos on jotain aivan uutta, mutta näin ollen loppu onkin sitten aika laimea. Muistelisin että jopa sota Mithralsalista oli tapahtumarikkaampi vaikka lopputulos oli varsin samanlainen. Ei sinänsä ole yllättävää että kirjan parasta antia tarjoilee Jarlaxle, Bregan De'arthe ja Gromph, mutta nämäkään hetket eivät sinänsä tuo mitään erityisen uutta ja tuntuvat liiankin turvallisilta. Loppuun tarjoillaan dramaattisia hetkiä, mutta sitten kuitenkin vedetään se dramatiikka pois ettei karkoteta kaikkia vanhoja faneja. Jätetään sopivasti lankoja auki että voidaan luontevasti siirtyä seuraavaan trilogiaan tai sarjaan, vaikka kansitekstistä saattaisi jotenkin saada käsityksen että Drizztin tarina tuli tässä päätökseen. Spoileri: Ei tullut.
Huolimatta siitä että itselläni väliin on jäänyt ainakin yksi useamman kirjan sarja ellei jopa enemmänkin, kun en ole niitä englanninkielisiä kirjoja lukenut, niin valtaosa trilogiassa mainituista hahmoista on tuttuja kanonisesti "satojen vuosien takaa". Lolthin soturi -päätösosa on "tuttua ja turvallista" Forgotten Realmsia. Ei mitään ihmeellistä. Oikeastaan koko trilogia vaikuttaa enemmän "fanipalvelukselta" kuin oikealta tarinalta. Ikäänkuin Salvatore olisi ajatellut juuri niitä jotka eivät ole hänen tarinoitaan päässeet lukemaan Wizards of the Coastin kustantamon "kaatumisen" jälkeen, ja halusi pelata varman päälle nyt kun sai viimein luvan tehdä uuden trilogian samalle kustantajalle.
Siltä varalta että aika on tehnyt tehtävänsä ja olen vain kasvanut yli ja ohi Forgotten Realmsista näiden viimeisten kymmenen vuoden aikana, sanottakoon että tämä on vain minun rehellinen mielipiteeni. En kadu että luin kirjan, ja suosittelen sen (ja trilogian ylipäänsä) lukemista mikäli vähänkään kiinnostaa palata "vanhojen ystävien pariin". Yllätyksiä saattaa olla tiedossa päätösosassa, ei vaan ehkä ihan sellaisia kuin saattaisi odottaa aiempien osien perusteella. Kirja on hyvää keskitasoa, 5/10. Ei parasta Salvatorea mutta tuttua ja turvallista, mikä on saattanut olla täysin tietoinen valinta.
Tarinan keskiössä on erityisherkkä poika ja hänen isänsä perheen äidin kuoltua. Isän yritys pitää lapsi erossa kemiallisista lääkkeistä johtaa erilaiseen terapiaan ja sen seurauksiin. Ympäröivä poliittinen ilmapiiri tutunomaisen presidentin johdolla aiheuttaa tuhoja yhteiskunnassa, myös pojan ja isän elämässä. Tarina on surullinen ja synkkä. Niin kuin todellisuuskin. Ei ollut ehkä paras hetki lukea tätä tarinaa, oma mieliala ottaen huomioon. Mutta silti, hyvä ja puhutteleva teoshan tämä on.
Vain silmänräpäys on brittiläisen kirjailijan esikoisteos. Minuun kiinnitti huomiota, että rikostarkastaja Kat Frankin aisaparina toimii hologrammina tekoälyapulainen Lock. Kirja sisällyttää normaaliin dekkariin pohdintaa siitä, sopiiko tekoäly rikostutkimukseen ja mitä hyötyä ja haittaa siitä voisi olla. Lock on itseoppiva ja pyrkii koko ajan löytämään keinoja miten toimia ihmisvaiston ja logiikan kanssa. Aluksi on vaikeuksia puoleen jos toiseenkin. Myös ihmisillä on vaikeuksia hyväksyä tekoälyn pääsyssä ja hyödyntämisessä valtavaan datamäärään, jota se käyttää lähinnä tilastoina. Koska kirjasarjaa on julkaistu jo kolme kirjaa ja neljäs tulossa, niin yhteistyön lopputulos on pääteltävissä. Ei tämä kuitenkaan taida rajoja rikkoa edes dekkareissa, vaikka kuvaustekstissä niin lupaillaan. Luen ehkä toisenkin osan, nähdäkseni paraneeko aiheen käsittely tästä.
Tarinan maailmaa peittää lisääntyvä usva ja tuhka, ja epätoivo on entistä vahvempaa. Vin ja Elend tekevät kaikkensa maailman pelastamiseksi ja tarinassa on käänteitä loppuun saakka. Trilogian loppu oli tarinan kannalta oikea ratkaisu. Kirjassa oli juonen kannalta liikaa tyhjäkäyntiä ja toistoa (jonka huomasin erityisesti toisella lukukerralla), eikä päähahmot jaksaneet kiinnostaa tarpeeksi. Kolossit, kandrat ja inkvisiittorit olivat tarinan mauste syntytarinoineen.
Ylenemisen kaivo on suoraa jatkoa ensimmäisen osan tapahtumiin. Kirjailija kuljettaa vanhaa legendaa ja nykytapahtumia onnistuneesti rinnakkain loppuun saakka.
Meno selvästi paranee tässä kakkososassa, joka on täynnä juonen käänteitä ja ravisuttavia tapahtumia. Raakuuden määrä lisääntyy eksponentiaalisesti ja hahmoissa löytyy hienoja variaatioita. Toki n. 750-sivuiseen kirjaan mahtuu hitaita ja jopa tylsiäkin kohtia, mutta onneksi niitä on vähän. Suositeltavaa eeppistä fantasiaa.
Luin hiljattain tämän upean kirjan toistamiseen, ja on kyllä aidon mestariteoksen merkki miten se kestää kirjana aikaa ja on edelleen sanomaltaan enemmän kuin relevantti. Jokaisen kannattaisi Orwellin vahva kannanotto lukea, erityisesti se hyödyttäisi nykyajan ”hyviksi” ihmisiksi itsensä mieltäviä uuden ajan ”cancellaattoreita”. Niitä somesotureita, jotka näppäimistönsä koko mahdilla ovat mm. viemässä JK Rowlingin kirjoja roviolle koska angry mob on kuullut Totuuden hänestä virallisten hyvien ihmisten some-tileiltä. Niin tai sitten puhtaasti ajatuspoliisin hengessä vaatimassa, että vanhoja kirjoja sensuroidaan, koska niissä on käytettu turvallisen tilan rikkovia sanoja. 1984 on täällä.
En lähtisi pöyristelemään tämän kirjan kohdalla, että löytyikö täältä Cthulhua tai muuta takakannen mainostekstin lupaamaa palkintoa (älkää koskaan lukeko takakannen mainostekstejä vink vink).
Lue lisää ...
Chambersin novellikokoelma on mestariteos, kauhua on hyvin vähän, mutta mitä sitten? Kauhukirjallisuus on enimmäkseen puhdasta roskaa, jossa harvoin nähdään Chambersin tasoista intensiteettiä ja tunnetta vailla ilmiselviä mörköjä.
Luin Usvasyntyisen ensimmäisen kerran v. 2017, jolloin se julkaistiin nimellä Viimeinen valtakunta. Uusintaluvussa oli päivitetty versio Usvasyntyinen-nimellä. Pidin jo ensimmäisellä lukukerralla Usvasyntyisestä. Sandersonin luoma taikuus ja maailma ovat omaperäisiä ja inkvisiittori-hahmot karmeita. Tarina on vauhdikasta fantasiaa, jossa riittää juonenkäänteitä ja moninaisia henkilöhahmoja. Juoni on hyvä. Päähahmo, nuori Vin on kirjan heikoin lenkki. Ikänsä puolesta on ok olla naiivi, mutta hän liittyy taas siihen sankarijoukkoon, jotka ovat supereteviä. Sandersonin fantasia on kohtalaisen sovinnaista, mikä on ok.
Kaksi ensimmäistä osaa luin ahnehtien ja nauttien joka sanasta. Tässä alkaa mahalasku, heti alusta lähtien. Katniss on ärsyttävä ja tapahtumat sekavia ja vaikeaselkoisia. Loppu on kaikista huonoin. Ensin ollaan keskellä menoa ja meininkiä ja yhtäkkiä, kirja loppuu. Ei mitään selitystä, ei mitään avausta.
Sujuvaa tekstiä mielikuvitusta ja taitoa riittää. Filmioikeudet myyty ennätyssummalla joten sieltäkin saattaa joskus jotakin kuulua. Miinuksena ei kovin lukuystävällinen johtuen pehmeistä kansista ja yli tuhannesta sivusta mutta muutakaan ei ole.Toivottavasti sivujen liimaus ei vanhemmuten petä.Tutustumisen arvoinen pitääkö sisällöstä riippuu tietenkin jokaisen ihmisen omasta mausta josta turha kiistellä.
Somessa tuli jälleen kerran vastaan tämä sarja ja suhtauduin siihen vähän varauksella kun luin kirjan takakantta. ToG jäi minulla kesken kun se vaan oli niiiin TYLSÄ. Koetan ehkä vielä joskus uudelleen, mutta toistaiseksi ei ole mielenkiintoa. Mutta niin, kokeilin nyt sitten lukea tätä kolmatta Maasin sarjaa. Alkuun hirvitti kyllä se mikä tiiliskivi tämä on ja täytyy myöntää, että jonkun kerran tuli pohdittua, että jätänkö tämänkin vain kesken. Tässä on kyllä perusteellista maailmanrakennusta ja vaikka tässä tavallaan koko ajan tapahtuu jotain niin tuntui välillä, että pitkästyn kuoliaaksi. Vaikka tavallaan pidin hahmoista ja tästä moninaisten olentojen maailmasta niin liika on liikaa, musta tästä olisi saanut paljon houkuttavamman jos tarinaa olisi tiivistänyt. Todella romantiikannälkäisille tämä ei ole, äärimmäistä slowburnia ja vähän romantiikan hippusia ripotellaan, mutta itse tarina keskittyy kaikkeen muuhun. Kirjan parasta antia oli ihan loppumetreillä kun kaikki kulminoituu kunnon tapahtumatykitykseen ja tilanteita pulpahtelee eteen yksi jos toinenkin ja päähenkilöstämme paljastuu yhtä jos toista. Tavallaan tämän voisi ajatella myös standalonena koska miusta tää vaan loppuu silleen aika selkeesti vaikka lopussa hiukan koetetaankin herätellä lukijoiden kiinnostushermoja. Tää on mulle vähän outo sarja. Tää ei varsinaisesti säväyttänyt, mutta haluan silti tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, joten jossain vaiheessa sitten toisen osan kimppuun. Mutta oli tämä minusta parempi kuin ToG.
Tarina 17-vuotiaasta Tytistä, joka ei elä omannäköistä elämäänsä. Kun hän sitten kohtaa menninkäisen, tulee aika päättää uskaltaako hän rikkoa perheensä odotuksia vastaan ja seurata sydäntään.
Kirja on nopealukuinen, mutta ei mitenkään kevyt kesäopus. Voisi sanoa, että pieneen pakettiin on pistetty suuria teemoja. Ollaan siis todellakin asian äärellä. Myös menninkäisistä plussaa, niitä on harvemmin nähty kotimaisessa kirjallisuudessa ja varsinkin urbaaneissa ympäristöissä. Ainoa mitä jäin vähän kaipailemaan oli selkeämpää juonikaaren päättämistä.
Hetken mielijohteesta pistin tämän kirjastosta varaukseen koska tämä juoni kuulosti mielenkiintoiselta. Tai mitä minä valehtelen, tämähän oli ihan täydellisen nerokas. Kirja imaisi mukaansa heti alkusivuilta lähtien ja pidin kirjan tehokkaasti ja lennokkaasti etenevästä juonesta. Ja jotenkin tarinassa oli havaittavissa hienosti sitä miten aika voi muuttaa ihmisiä, mutta muistot säilyvät. Tässä oli mielenkiintoisia hahmoja, kevyttä huumoria ja sitä kuuluisaa romantiikkaakin. Ja voi mahdoton miten monta kertaa minä taisin tätä lukiessa tiristää itkua milloin mistäkin syystä. Tämä oli sellainen lempeä ja lämminhenkinen tuulahdus, joka pistää miettimään itsekin omaa elämäänsä. Jotkut jutut tässä olivat lukemisen edetessä vähän ennalta-arvattavia, mutta se nyt ei minun lukukokemustani haitannut. Miusta taitaa olla tulossa ihan täysi romantikko kun luen tällaisia kirjoja, mutta ei voi mitään, se on menoa nyt! Viihdyttävä, helppolukuinen ja nopeatempoinen kirja, johon jää koukkuun. Ja jos en ihan väärin muista niin ehkä jossain vaiheessa näin uutisen, että tästä olisi tulossa mahdollisesti elokuva. Jos näin on, aion ehdottomasti katsoa sen!
DNF eli suomeksi jätin kesken. Kirjaa on muualla hehkutettu kunnolliseksi, aikuisen syväksi, eeppisellä huolella rakennetuksi romantasiaksi. Minulle se sen sijaan tarjoili jo ensimmäisen 50 sivun sisällä kaikki mulle ikävimmät suomalaisen (ja vanhemman kansainvälisen) fantasian kliseet niiden kaikkein kliseisimmissä muodoissa lapsellisista runoista järjettömään karttaan, naisten välisestä naisvihasta ja seksityön stigmatisoinnista suomifantasiassa yllättävän usein esiintyvään kusi-uloste-sisältöön ja oudon tuomitsevaan AIDS-kriisikoodattuun kuvaukseen homomiehistä, jotta päähenkilö vaikuttaisi armeliaalta heidän huumepiippu-ripulikämpässään käydessään.
Lue lisää ...
Mua harmittaa niin paljon. Mua ihan oikeesti harmittaa. Pääsin sivulle 50 ja mä vaan mietin, että onko oikeesti normaalia joutu ajattelemaan isolla hehkutuksella julkaistuista kirjoista jatkuvasti niin, että "ehkä jos mä siedän vielä sivun, tää voi joskus olla hauskaa ja hyvää luettavaa".
Toistan paljon samaa, mitä sanoin Etelän pojan arvostelussani:
Kun teosta markkinoidaan ensimmäisenä uranuurtajana sarallaan, ja sen kirjailijaa poikkeuksellisen taitavana romanttisena spefistinä, lukijana odottaa väkisinkin jotain. Jotain uutta, jotain erilaista, jotain oikeasti romantasiaa ja perinteistä fantasiaa taidokkaasti uudistavaa. Tai edes niillä hurmaavasti leikittelevää. Ehkä se on epäreilu odotus. Tai ehkä Osuuskumman pitäisi harkita, voiko ihan jokaista julkaistua fantasiaromaania aina hehkuttaa nimenomaan sillä, että vihdoin juuri tämä teos uudistaa fantasian täysin. Sitä Morre ei ainakaan tällä kertaa tehnyt.
Proosa melko kömpelöä ollakseen kustannustoimittajan palveluita myyneen ihmisen kynästä. Prologi, joka alkaa sanoin "Vihdoin olen tarpeeksi vanha, jotta voin yrittää temppeliin oppiin ja päästä pois kotoa. Olen kokonaiset kymmenen vuotta!" jatkuu kuvauksella "Takapihalla takorautaportin takana on kasvimaa, jossa muutama papitar on nytkin kitkemässä pyllyt pystyssä."
Tämä voi olla liian iso kissa nostettavaksi pöydälle, mutta minun mielestäni romaaniteos kannattaisi yleensä aloittaa sen parhaalla ja edustavimmalla proosalla sekä kiehtovimmilla hahmo-ominaisuuksilla. Kymmenvuotiaan pyllyjutut eivät sitä ole aikuisten eeppisenä romantasiana markkinoidulle teokselle. Odotin tätä kirjaston jonossa neljättä kuukautta, ja ihan mielelläni. Uskoin hyvää. Petyin pahasti. Lähtee kirjastoon samana päivänä takaisin.
Ja vaikka kirjan ulkoasusta on ollut vastuussa jopa kolme ihmistä kirjailijan lisäksi - taittaja, kartta- ja logokuvittaja ja kansisuunnittelija - tässä on visuaalisesti saavutettu sellainen ihme kuin romantasiakirja, josta ei saa nättiä somekuvaa ottamallakaan. Ilme on kuin vuonna 2008 Gimp 2.0:lla väsättyjen virtuaalieläinhoitoloiden bannerigrafiikoissa. Livenä jotenkin vielä oudomman värinen neonvihreä kuin netissä olleissa kuvissa.
Vaikea arvioida alusta lähtien moniosaiseksi suunnitellun sarjan ensimmäistä osaa. Ihan lupaava alku kyllä, jättää sopivasti kysymyksiä ilmaan, mikä tekee jatko-osien väliin jättämisestä perin vaikeaa. Vähän epäuskottavaa kyllä, ettei päähenkilö ole vieläkään onnistunut aika-avaruutta sotkemalla saamaan aikaan katastrofia. Toisaalta hyvä niin, koska tykkään hänestä, hieno ratkaisu Ballelta tehdä hänestä vanhojen kirjojen kauppias.
























