Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kirja muodostuu kolmesta pienoisromaanista, joista ensimmäinen on saanut Hugo-palkinnon. Ensimmäinen osa, joka on julkaistu v. 1968, on erinomainen. Toistettaessa tarinakuviota kolmesti taso ja uskottavuus laskee. Sisältää paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten ylitasku, jonkalaista ideaa on myös Harry Potter -tarinoissa ja tuoreessa Valerian-elokuvassa käytetty. Vieraillaan myös silmäkirurgilla, mistä tuli mieleen Blade Runner -elokuva. Yhdestä kohtauksesta myös Mad Max tuli mieleen.
Virkistävä lukukokemus, kaikkea ei kädestä pitäen lukijalle selitetä. Kehyksenä on George Orwellin 1984:n tapainen totalitäärinen yhteiskunta ja maailmanjärjestys. Pääosassa on aikuisia, joilla on omat hetkittäiset vahvuutensa, epävarmuutensa, pelkonsa ja heikkoutensa.
Saatiin tämäkin tarina päätökseen! Alku on vauhdikas. Huolia ja murheita on tiedossa sekä sankariparille että heidän lähipiirilleen. Jos jokin voi mennä pieleen, niin se menee ja pahasti. Tätä vyyhtiä aletaan sitten selvittelemään ja maailmakin pitää pelestaa. Kirjoista tutut henkilöhahmot saavat tässä kirjassa lisää palstatilaa ja siitä isot lisäpisteet. Kuumaan romantiikkaa ei juuri ole ja sekin alkaa tuntua jotenkin päälleliimatulta. Tarina vie menessään, mutta päällimmäiseksi jäi mieleen lässähtänyt loppu.
Carrie on rankka kirja koulukiusaamisteemoineen. Vaikka kauhu keskittyy telekinesiaan ja sen voimaan, minusta tarinassa surullisinta ja kauheinta oli yksilön kokema kiusaaminen, niin kotona kuin koulussa. Kirjan rakenne on rikkonainen, mikä hieman häiritsi, mutta ymmärrän sen tyylilajina. Ahdistava teos. Luin kirjasta vuoden 2024 painoksen, jossa oli kohtalaisen pitkä Margaret Atwoodin esipuhe.
Sarjan toinen osa alkaa sellaisella ryminällä, että oksat pois! Nyt tarinana on perinteisempää fantasiaa, yllättäviä juonenkäänteitä ja outoja sattumuksia. Henkilöhahmot saavat uutta syvyyttä. Ja lopussa odottaa sellainen koukku, että kolmas osa pitää napata heti kuunteluun!
Elly Griffiths on ennestään minulle tuntematon kirjailija, mutta uutukainen suomennos, Kuolema ei katso aikaa, tuli otettua lukulistalle, koska se sekoittaa dekkaria ja aikamatkustusta. Tieteisosuus on vähäistä, mutta dekkaripuoli rullaa kerronnallisesti kivasti ja oli tämän hetkiseen tunnelmaan sopivan kevyttä. Aikamatkustus sinänsä ei ole mitään uutta, kun selvitellään ns. Kylmiä tapauksia tai jotain historian yksityiskohtia. Tässä tapauksessa mennään 1800-luvun puoleen väliin. Teos on Ali Dawson -sarjan eka osa, toinen on jo ilmestynyt englanniksi. Pienellä varauksella luen kakkososankin, jos se suomennetaan.
Tanskalaisen Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta -sarja on edennyt neljänteen osaan. Tunnollisesti näitä luen, vaikka tarina on hieman junnannut paikallaan jonkin aikaa. Tokkiinsa aikakin junnaa paikallaan tässä tarinassa marraskuun 18. päivässä. Tara ei ole nyt yksin ja tilanteen kanssapohtijoita riittää konferenssiksi saakka. Alkoi muistuttaa jo työasioita. Arjen järjestelyt vaativat paljon huomiota. Loppu kuitenkin antoi toivetta, että viidennessä osassa astutaan askel eteenpäin. Eiköhän siis tämä sarja pysy lukulistalla edelleen.
Kirja, jonka juoni kuoriutuu ja tapahtumavyyhti paljastuu pikkuhiljaa viisivuotiaan lapsen piirustusten kautta. Kirjassa on yliluonnollinen kauhu elementti. Se on myös trilleri ja mysteeri. Mutkia ja käänteitä on, mutta omaperäiseksi en tarinaa kokenut. (26.1.26)
Kerronta on aika tavalla jankkaavaa, mutta en antanut sen liikaa häiritä ainakaan alkupuolella. Asioiden toisto tuntui olevan tarkoituksellinen tyylikeino. Kuitenkin tämän takia kirja alkoi tuntua pitkältä, vaikka ei mikään tiiliskivi ollutkaan. Tapahtumat keskittyvät vajaan vuorokauden ajalle, joten ei ihme senkään puolesta, kun tuntui välillä junnaavalta.
12-vuotias Stina sairastaa keuhkotautia ja on sopeutunut ajatukseen kuolemasta. Hän saa yllättäen kutsun kokeelliseen hoitoon keuhkoparantolaan, johon ei yleensä köyhillä perheillä ole varaa. Jokin koira juttuun onkin haudattuna ja se liittyy parantolan aiempaan tulipaloon ja osasto 23:een. Tarinassa on jännityselementtejä ihan kivasti ja sopivasti lastenkirjaksi. Takaraivossa kolkutti koko ajan jokin aikuisten kirja, jossa on vastaavanlaisia tapahtumia, joten ehkä tämä ei ihan omaperäinen tarina ollut. Ihan kelvollinen kuitenkin. Kirjasta on tehty tv-sarjakin, Hallonbacken - Osasto 23.
Kuivakko novellikokoelma teemana kuumailmapallolla matkustaminen sekä ajassa matkustus. (10/1999)
Ei tämä ramantiikkaa tunnu olevan, vaan pornografiaa.. Pidän epätodennäköisenä että lukisin tämän sarjan loppuun-Joka tykkää niin tykkää, ei siinä mitään, mutta en pääse sen yli että juoni palvelee kaikkia mahdollisuuksia päästä kuvailemaan petipuuhia. turruttavaa ja tylsää Ei mikään Rebecca Yarros. No tulipahan luettua...
Kirja oli hyvä!, MUTTA omaan makuun olisi saanut olla enempi murhajuttuja ja siihen liittyen enempi toimintaa tai valmisteluja. Tietyt kohdat meni todella nopeaa ohi ja sitä niin sanottua spicy juttuja oli sitte senkin edestä. Olisin itse lukenut niitä kohtia huomattavasti vähemmän ja enempi murhajuttuja mihin kirjan nimi jo itsessään viittaa.
Mielestäni myös kustantajan olisi pitänyt kysyä, kelle tätä kirjaa tehdään. Siri Kolu on ymmärtääkseni ennen kaikkea lyyrinen arkikummaan keskittyvä lasten- ja nuortenkirjailija - ei eeppisen fantasian eikä aikuisten romantiikan taitaja. Kenties tämä Tammen oma romantasia-avaus paniikilla Otavan jäljessä kertoo suomalaisen fantasiagenren kurjasta tilasta: koska kustantajilla ei ole koskaan ollut kunnon mielenkiintoa julkaista kotimaista aikuisten viihdefantasiaa, ei omasta tallista löydy siihen pystyviä kirjailijoita nytkään, kun rahallinen motivaatio on löytynyt.
Tämän kirjan aloittaminen vaatii hiukan ryhdistäytymistä, sillä sarjan ensimmäinen osa ei ollut oikein mieleeni. Koska olin tämän kuitenkin hankkinut, niin otin ns. härkää sarvista ja aloin lukemaan.
Kirja oli parempi kuin edellinen, vaikka molemmille saman tähtimäärän annoinkin. Tämä oli kuitenkin ensimmäistä osaa parempi, paikka paikoin tarina eteni oikein kiinnostavastikin. Pahin puute kirjassa olivat ohuet ja jotenkin lapselliset henkilöhahmot. Myös avaruusmatkailun kuvaus puuttui täysin, jäi vaikutelma kuin se olisi verrattavissa lentokoneella lentämiseen (matkoihin ei juuri aikaa kulunut jne). Avaruustaistelujen kuvaus toi mieleen sekä suurten purjelaivojen sekä toisen maailmansodan aikaiset meritaistelut, eivät huipputeknistä avaruussotaa.
Oli kiinnostavaa lukea Hypatiasta, josta en häpeäkseni tiennyt ennakkoon juuri mitään. Hyvin ansiokasta, että kaunokirjallisuudessa nostetaan esiin historiankirjoituksessa katveeseen jätettyjä suurihmisiä.
Karissa Kettu kertoo Hypatian elämänvaiheista ja ajatusmaailmasta harvinaisen kauniilla kielellä, jonka lukeminen edellyttää jatkuvaa tiivistä keskittymistä. Välistä tuntui, ettei kirjaa ole oikein tarkoitettu kaltaiselleni maalaisjuntille, jonka kapasiteetti samota lähes 500 sivun matka korkeakirjallisuuden ylängölle on kovin rajallinen.
Diem Bellator asustaa Kuolevaistenkaupungissa, maailmassa jota hallitsevat jumalten julmat jälkeläiset, Perilliset. Kun hänen äitinsä salaperäisesti katoaa, Diemin on uskaltauduttava Perillisten hoviin selvittämään äitinsä mysteeriä. Kuolevan kuninkaan komea perillinen tuntuu tarkkailevan Diemia ja samaan aikaan sisällissotaa lietsova kapinallisjoukko koettaa aiheuttaa pahennusta ja värvätä Diemin riveihinsä. Diemin on saatava äitinsä mysteerin lisäksi selvää itsestään ja perimästään.
Nuorille lukijoille suunnatussa tietokirjassa on selkeitä karttoja ja kuvitusta havainnollistamassa kiehtovia kadonneita myyttisiä paikkoja, tarunhohtoisia saaria, kaupunkeja ja mereen uponneita maita. Alueita käydään läpi maanosittain, mukana on mm. Atlantis, Eldorado, Camelot, Karthago ja Babylonin riippuvat puutarhat. Kuvitus on kirjassa pääasia ja tekstit palasteltu sinne tänne jopa fonttia muuttaen, mikä tekee tarinoista visuaalisesti sekavia. Lyhyttekstinen infolaatikkotyyli sopii todennäköisesti lapsille, mutta vähemmän näin aikuiselle.
Charlotte McConaghyn Kesyttämätön pimeä -kirjan tapahtumien taustalla on ilmastonmuutoksen aiheuttamat ekokatastrofit. Tämä onkin kirjan parasta antia, sillä kirjailija kuvaa luontoa rakkaudella ja voimalla. Teoksen pääteema on kuitenkin ihmissuhteet ja niiden vaikeus henkilökohtaisten taustojen vuoksi. Tämän vuoksi minulle tarina lopahti hetki hetkeltä enemmän kirjan edetessä, mutta ei kuitenkaan romahtanut sentään kokonaan. Mielestäni parempi kuin kirjailijan aiempi Viimeinen muuttolintu -teos.
Suomen myyttiset linnut on Eero Ojasen ja kuvittaja Daga Ulvin yhteisteos. Kirja jakautuu useaan teemaan, kuten kahden maailman rajan mytologiaan ja pelottaviin ennustajiin. Osa myyteistä on tuttuja jo lapsuudesta, kukapa ei olisi esim. laskenut käen kukuntojen määrää syystä tai toisesta. Osasta en ole aiemmin kuullut. Teksti ei ole kovin runsasta 121-sivuisessa teoksessa, mutta se ei sinänsä haittaa, sillä Ulvin kuvitus on upeaa ja tunnelmallista.
Lucilla Linin Musta linna ja muita outoja tarinoita yllätti olemalla monipuolinen tarinakokoelma kauhua, fantasiaa ja scifiä perinteiseen tyyliin, ei niinkään modernin kerronnan tavoin. Kokoelma sisältää lyhyitä ja pitempiä tarinoita, joissa on usein jatkumoa aiempiin. Matkaan lähdetään historiallisesta kauhusta, jossa esitellään jäädemonit ja Marot-suku. Sitten siirrytään tulevaan, dystopiaan kyberpunkiin ja hiipuvaan aurinkoon ja palataan alun mytologiaan. Kokoelmassa on hieno kaari ja omaperäisiä tarinoita. Pidin paljon.
Esittelyissä sanotaan että tämä olisi Yarroksen yms veroinen, mutta tämä eka kirja mielestäni vasta kehitteli tarinaa ja tarinan kaipaama käänne tapahtui vasta kun kirja loppui.
Ihan kivasti kirjoitettu, mutta kannattaa odottaa seuraavan kirjan ilmestymistä ja lukea molemmat.
On tavallaan jopa vaikuttavaa, kuinka hyvin suomalainen, suomenkieliseksi julkaistu teos on saatu kuulostamaan englannista kiireessä käännetyltä. Jokainen, jonka mielestä kirjailijan ei tarvitse aktiivisesti ja ensisijaisesti myös lukea omalla kohdekielellään, voi pitää tätä varoittavana esimerkkinä. Osasin odottaa pulppia, mutta yllätyin siitä, kuinka huonosti Kahden veren tytär toimi edes romanttisena tai eroottissävyisenä viihdefantasiana. Romantiikka vaatisi pientä johdonmukaisuutta toisiaan seuraavien tunnekokemusten välillä; kuumempi meno sellaisia sanavalintoja, jotka eivät johdattele mieltä Kummeli-sketsin maailmaan. Viihteellisyys ylipäänsä vaatisi keveyttä ja selkeyttä - mitä anglismeja ja rehellisesti sanottuna käsittämätöntä sanasalaattia pursuava 500-sivuinen tiiliskivi ei todellakaan ole.