Uusimmat kirja-arviot
Helppolukuinen hyvänmielen kirja. Alpha Crun jäsenet ovat mukavan erilaisia keskenään ja on kiva, miten hyvin he tulevat juttuun ja vetävät yhtä köyttä läpi kirjan.
Ajanvirta ja käsittämättömät aikajanat tarinassa on keskeisiä. Mm. päähenkilö kolusi suurta universumia yli 10 miljardia vuotta. Kymmenen ulottuvuuden universumi oli ikuinen, siellä ei ollut aikaa. Ulottuvuuksien lisääntyessä universumi pirstaloitui pienoismaailmankaikkeuksiksi. Lopulta ulottuvuudet vähenevät ja niiden massa on saatava palautettua, jotta universumi voi syntyä uudelleen.
Lue lisää ...
Olin vähän pihalla kaikesta universumien ulottuvuuksista ja pienoismaailmankaikkeuksien muodostumisista. Maailmankaikkeus 647 aikajanan osio kirjan loppupuolella alkoi olla jo työlästä luettavaa. Silti kokonaisuutena kirja on varsin kelvollinen fanfiction ja jälkitunne jopa parani, kun jäi miettimään universumin jälleensyntymisen vaihtoehtoja ja seurauksia. Selvää on, että Cixin Liun trilogia on oltava luettuna pohjalla - kirja ei toimi ollenkaan irrallisena teoksena. (11.4.2025)
Taidokkaasti rakennettu tarina, missä kerrotaan usean henkilön näkökulmaa eri ajoissa. Namiyan sekatavarakaupassa aika kulkee eri linjoilla kuin ulkomaailmassa ja molempien aikajanojen tarinat nivoutuvat kivasti yhteen. Viehättävä tarina eri ihmisten elämätarinoista ja kohtaloista. Kirjaa oli miellyttävä lukea. (15.4.2025)
Ainutlaatuinen Robin-poika on aivan liian viisas ja hyväsydäminen tähän välinpitämättömään, vihan ja ahneuden kyllästämään maailmaan. Kun hän saa tilaisuuden päästä valmennukseen, jossa hänen aivojaan koulutetaan sopimaan paremmin planeetalle, jolla hän asuu, hänen yksinhuoltajaisänsä Theo joutuu puun ja kuoren väliin.
Lue lisää ...
En lopulta osannut edes harkita muita arvosanoja kympin lisäksi. Richard Powersin Hämmästys on kuin minulle luotu kirja: maailmankaikkeuden mittakaavan teemojen käsittelyä pienten ihmisten kokemusten avulla. Jo lähtökohtaisestikin rakastan ekofiktiota, joskin ympäristö- ja ilmastoaiheista kirjoittamisessa on aina läsnä ilmeinen riski ajautua saarnaamisen kutsuville poluille. Hämmästys välttää houkutuksen jättämällä lukijalle sopivasti tilaa ajatella itse ja vetää itse omat johtopäätöksensä siitä, mitä teos loppujen lopuksi haluaa sanoa.
Powers osoittaa taituruutensa minusta erityisesti siinä, miten hän kirjoittaa minäkertoja Theon kautta vanhemmuudesta ja perheestä. Olen itse lapseton sinkku, mutta pystyin silti tunnetasolla samastumaan voimakkaasti Theoon, vaimonsa menettäneeseen mieheen, joka on jäänyt erityisherkän poikansa kanssa kaksin keskelle mittaamattoman laajaa universumia. Läheskään kaikki kirjailijat eivät pysty samalla tavalla välittämään vanhemmuudesta ja kumppanuudesta jotakin niin universaalia, että kenellä tahansa ihmisellä on mahdollisuus sisäistää se.
Sitten sain kaiken lisäksi vielä tietää, ettei Powersilla itselläkään ole lapsia! Onko kyse enää taituruudesta, vai pitäisikö tätä kutsua jo noituudeksi?
Hämmästys on liikuttava ja raju kertomus. Daniel Keysin klassikkoteoksen Kukkia Algernonille - johon Hämmästys muuten suoraan viittaa - tapaan uskon, että se elähdyttää myös muita kuin fyysikkoja ja avaruusnörttejä. Ihan täysillä.
Tarina kertoo todellisesta 1600-luvulla eläneestä henkilöstä, Valpuri Kinnistä, joka joutui käräjille noituudesta syytettynä useampaankin kertaan elämässään. Aika alkeellinen on ihmisten mieli ollut tuohon aikaan. Jos joku onnistuu yrteillä ja luonnon antimilla parantamaan kylän ihmisiä ja eläimiä, heti uskotaan henkilön olevan saatanan palvelija, noita, joka ansaitsee rangaistuksen. Kiitollisuus ei ole tullut mieleenkään säästetystä elämästä tai parannetusta vaivasta.
Lue lisää ...
Ankeat ajat ja ihmisten empatian puute tulivat tarinassa hyvin esiin. Tarinan teki surulliseksi ja raa’aksi erityisesti eläinten kaltoinkohtelu ja ei Valpurinkaan elämä helppoa ollut narsisti veljen ja äkkipikaisen äidin kanssa, puhumattakaan ahdasmielisestä kyläyhteisöstä. Naisten yleinen huono asema 1600-luvulla toi lisä ankeutta elämään.
Kirjassa oli hieman turhaa toistoa, mutta kokonaisuutena se oli mielenkiintoinen ajankuvan tulkinta. (21.4.2025)
Kokoelmassa on 8 käännösnovellia ja 4 novellia kotimaisilta kirjoittajilta. Yhteisenä tekijänä tarinoilla on ei-ihmisen kaltaiset älyt, joko elollisina olentoina tai koneina. Sota tai taistelu on näyttämönä tavalla tai toisella viidessä tarinassa.
Lue lisää ...
Kokoelman aloittava Ensimmäinen yhteys toi mieleen Cixin Liun trilogian Muistoja planeetta Maasta asetelmansa puolesta. Vieraalta sivilisaatiolta piti piiloutua, jolla vältytään hyökkäys. Tuntui, että suomennos ei ollut paras mahdollinen. Viimeisessä sodassa sotaa ylläpitää tekoäly. Pelastuskoju on tarina avaruussodasta suojapaikkaan päässeestä sotilaasta ja suojassa olevasta viallisesta robotista. Pidin tästä tarinasta eniten. Kuinka Maa vapautettiin, on satiirinen tarina, jossa Maapallo on kahden mahtavan ulkoavaruudesta kotoisin olevan elämänmuodon taistelutanner. Jättiläisen tappaja on tarina kahdesta elollisesta lajista pienemmän lajin näkökulmasta kerrottuna. Toista lajia he kutsuivat jättiläisiksi. Hyvin otteessa pitävä tarina, vaikkakin aika inha.
Muodonmuutos teemaa on kahdessa tarinassa Hai ja Aikavuon haaksirikkoiset. Transitissa suunnitelmana on vapauttaa Särkäniemen delfiinit ja Harrastaja sijoittuu vieraalle planeetalle, missä luotiin prototyyppejä elollisista olennoista.
Infero au cielo on ilmestynyt aiemmin Portti lehdessä nimellä Helvetti vai taivas. Siinä planeetan ikuisesti elävät asukkaat ovat kytkettynä tietoverkkoon. Namu ja tervapöpö novellin voi lukea myös John Varleyn suomennetusta novellikokoelmasta Hyvästi, Robinson Crusoe. Novellin nimi on siinä Lollipop ja Tervapöpö ja kertoo klooneista ja mustien aukkojen metsästyksestä.
Kokoelmassa on pääsääntöisesti keskihyviä novelleja. Pelastuskoju, Jättiläisentappaja, Namu ja tervapöpö sekä Aikavuon haaksirikkoiset erottuivat joukosta parhaimpina.
Pari pidempää Barry B. Longyearin tarinaa ovat kokoelman parasta antia, erityisesti ensimmäinen. Jälkimmäinen Longyearin tarina mielenkiintoinen, mutta hieman pitkitetyn oloinen. Hollisin lyhyt tarina on kömpelö ja huonohko. Asimovin lyhyt tarina kierrättää Arthur C. Clarken Uhka avaruudesta -kirjan ympäristöä ja on aika turha.
Hyvin kuvailevaa tekstiä. Lyhyitä tarinan pätkiä, ikäänkuin novellikokoelma, vaikka periaatteessa yhtenäinen tarina. Vahva vertaus Amerikan valloitukseen: alkuasukkaat, ”valtameren” ylitys, uudisraivaajat, lähetyssaarnaajat ja mustien riisto ja vapautuminen. Kirja parani mielestäni huomauttavasti loppua kohden. Hyvää, scifissä harvinaista, että tarinassa myös naisia vaimoina, äiteinä ja tyttärinä.
Ihmettelen, miten tämän kirjan jälkeen kenellekään on tullut aikoinaan yllätyksenä, että Oscar Wilde oli homoseksuaali. Dorian Grayn muotokuva ei suinkaan kätke kaappiin tai piilota päiväpeitteen alle kirjoittajansa mieltymyksiä. Mitään varsinaisia törkeyksiä on kuitenkin turha etsiä, viktoriaaninen Englanti oli kovin rajoittunut, mitä tuli minkäänlaisen seksuaalisuuden kuvaukseen. Niinpä Wilde tarjoilee loppumattomasti erilaisia nokkeluuksia viisastelevan alter egonsa Lordi Henryn suulla ja antaa nimihenkilönsä piehtaroida kyllikseen toinen toistaan ylellisemmissä esteettisissä nautinnoissa ennen kuin vajoaa lopulliseen rappioon, vanhuuteen, rumuuteen ja kuolemaan. Myöskään ihmisten välistä tasa-arvoa ei tavoitella edes välimerkin vertaa, Dorian Grayn muotokuva on pullollaan yläluokkaista tirskumista alemmilleen eikä rasismiltakaan säästytä Wilden kirjoittaessa itsestään antisemitistin. Mutta on tässä jotain hyvääkin. Wilde kirjoittaa dialogia hyvin ja parhaimmillaan onnistuu rakentamaan jonkinlaista jännitystä. Kaiken kaikkiaan klassikon asemaan noussut teos on loppujen lopuksi kömpelö ja itserakas kirjoitelma ja olisi luultavasti unohdettu nykyään ilman kirjoittajansa surullista loppua.
Ensimmäinen elokuvakirjani. 80-luvun alkupuoliskolla ei tietenkään ollut internetiä eikä pikkukaupungissa löytynyt paljon muualtakaan tietoa kauhuelokuvista, joten Mustasta peilistä tuli murrosikäiselle pojalle korvaamaton tietolähde. En osaa arvatakaan, kuinka monta kertaa luin tämän. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin keski-ikäisenä ukkelina uudelleenlukeminen tuottaa nostalgista mielihyvää ja kieltämättä huvittuneisuutta. Kirjoittajina Alasen veljekset tarvitsivat vielä kehittymistä, elokuvia ravataan läpi yksi toisensa jälkeen punaisen langan ollessa välillä hieman kateissa. Sivuilta välittyy innostus aiheeseen, mutta se ei valitettavasti aina riitä. Antti Alasen kirjoittama ensimmäinen osa perinteisestä kauhuelokuvasta on tunnollinen ja huolellinen yritys hahmottaa esimerkkien kautta jotain melko hahmottamatonta ja perusteokset käydäänkin läpi välillä jopa kummallisen yksityiskohtaisesti. Pintaa syvemmällä kulkevia yhteisiä nimittäjiä ei onnistuta tuomaan esille, vaan ensimmäinen osa jää melko karkeaksi luonnokseksi. Asko Alasen kirjoittama uutta kauhuelokuvaa käsittelevä toinen osa on vielä edellistäkin enemmän kiireessä kirjoitetun tuntuinen, tekstissä vuorottelevat turhauttavasti aidon oivaltavat näkemykset ja luonnehdinnat Suomen MADin käännöksiltä vaikuttavien epähauskojen kielikuvien kanssa. Puutteistaan huolimatta Musta peili oli aikoinaan merkittävä kirja, koska se oli ainoa kauhuelokuvia käsittelevä suomalainen tietokirja, ja jo siksikin ansaitsee pienen paikkansa kotimaisen elokuvatutkimuksen historiassa.
"Gargantuamainen on adjektiivi, joka tarkoittaa erittäin suurta tai valtavaa. Sana juontaa juurensa ranskalaisesta kirjallisuudesta, erityisesti François Rabelaisin teoksista, joissa Gargantua on jättiläinen ja mytologinen hahmo. Gargantua symboloi suurta kokoa, voimaa ja usein myös suurta elämänhalua. Käytännössä sanaa käytetään kuvaamaan asioita, jotka ovat erityisen suuria tai ylivoimaisia, olipa kyseessä fyysinen koko, voimakkuus, tai jopa abstraktit käsitteet, kuten tunteet tai saavutukset." Näin sanoo siis sanakirja. Edelliseen määrittelyyn lisäisin vielä pohjattoman ruokahalun ja suuren kiinnostuksen herkutteluun.
Lue lisää ...
Rabelais'n teos on parhaimmillaan oikein hauska, mutta mitään järkeä siinä ei oikeastaan ole. Nimihahmo ystäviensä kera ramppaa ympäri Ranskanmaata, syö niin paljon kuin ikinä vain pystyy, ryyppää siihen tynnyritolkulla viiniä päälle, ja ottaa hengiltä tai muuten vain törkeästi pahoinpitelee milloin kenetkin. Tällainen mässäilyn hekumointi saattaa toki pohjautua 1500-luvun niukkoihin oloihin. Sadot olivat välillä huonoja siinäkin osassa Eurooppaa eikä kukaan välttämättä ruvennut syömään sammankonreisiä tai etanoita siksi, että uskoi niiden oikeasti olevan hyvänmakuisia. Kun nälkä on tuttu ateriavieras, onhan se viihdyttävää edes lukea notkuvista pitopöydistä. Rabelais kirjoittaa kuten Gargantua ahmii, kaikkea sikin sokin, vain liikaa on tarpeeksi ja kohtuu on kirosana.
Tarinoinnin rakkautta on vuodatettu yltympäriinsä kaiken päälle kuin maustehuntu eikä kokille saa olla lähettämättä kiitoksia, muuten voi käydä hassusti. Jonkinlaisen oman aikansa hengen tästä kuitenkin pystyy aistimaan kaikesta liioittelusta huolimatta, yhteiskunnalliset rakenteet ja väestökerrostumat, vaikka kukaan sillä hetkellä tuskin ymmärsi elävänsä renessanssia. Kirjan tärkein anti on joka tapauksessa ja ennen kaikkea, että sen luettuaan tietää, mistä Pariisi on saanut nimensä.
Pidän kirjasta ja se on hyvällä tavalla toteutettu. Katsijakissojen elämä oli mielenkiintoista luettavaa. Kirja ei kuitenkaan aivan yllä todella hyvien erikoisseikkailujen tasolle. Tiikerisydämeen ei saa niin vahvaa tunnesidettä, mitä joihinkin muihin päähahmoihin.
Paholaisen piirisihteeri kirjoittelee veljenpojalleen, alemman luokan riivaajalle, miten ihmisiä voi parhaiten viekoitella pimeälle puolelle. Narnia-kirjasarjan luojan C. S. Lewisin kirjeromaani Paholaisen kirjeopisto on mainion humoristinen tarina pahuuden taistelusta hyvyyttä vastaan, ihmisten heikkouksista ja vahvuuksista sekä hirmuvallan armottomuudesta virheitä kohtaan. Lewis oli kristitty, Narnia-kirjat vilisevät kristittyä symboliikkaa, mutta Paholaisen kirjeopisto ei ole samankaltainen möhkäle ollenkaan, vaan tosiaankin vain sarja kirjeitä, jossa seurataan viattoman ihmissielun kiusaamista ja houkuttelua vääryyden vainioille. Mainio vastapaino kaikille ryppyotsaisille teoksille eksorsismista, puhumattakaan, että antaa kauniin muistutuksen ajasta, jolloin kirjeiden kirjoittaminen oli arvossa pidetty taito. Manaaja-elokuvat vaikuttavat olevan muotia taas, eiköhän perässä seuraa kirja tai pari.
Pettymys. Minkä luulin olevan perinteellinen englantilainen kummitusjuttu satoja vuosia vanhasta rakennuksesta olikin jaaritteleva kristillis-okkultistinen eksorkismitarina. Aiheessa sinällään ei ole mitään vikaa, mutta jos noin kaksi kolmasosaa kirjasta käsittelee pitkäpiimäisen yksityiskohtaisesti kiinteistökauppaa ja muutenkin kansien välissä vilahtelee täysin irrallisia ja tarpeettomia hahmoja, ei voi olla kovin innoissaan. Välillä tuli mieleen tohtori Tavernerin idioottimaiset salaisuudet ja se onkin jo aika synkkä tilanne. Kaiken muun hyvän lisäksi kirjoitustyyli muuttuu merkillisesti loppua kohden ja tuntuu kuin kirjoittaja olisi vaihtunut tai itsekin kyllästyneenä vetänyt pienet kännit, että jaksaisi viedä homman loppuun asti. Ei näin.
Goottilaisen kirjallisuuden perinteet elävät ja voivat edelleen hyvin länsimaiden ulkopuolellakin. Haruki Murakamin runsaudensarvi Komtuurin surma leikittelee vuosisataisella kirjallisella perinteellä luodessaan asetelman varsinaiselle kertomukselle. Autio suurikokoinen talo vuoristossa, erikoisia löytöjä sekä seinien sisä- että ulkopuolelta, arvoitus menneisyydessä ja salaperäinen musiikki, joka kantautuu pimeydestä öisin. Viittaukset Edgar Allan Poen tarinoihin tai Stephen Kingin Hohtoon eivät ole sattumaa, kun yksinäinen taidemaalari lähtee syrjäseudulle etsimään innoitusta ja hoivaamaan särkynyttä sydäntään. Vähitellen Komtuurin surma kasvaa yli osiensa summan, se punoutuu vastakkaisuuksista, rinnakkaisuuksista ja päällekkäisyyksistä koostuvaksi symmetriseksi, rakenteeltaan melkein jopa geometriseksi valveuneksi. Yksityiskohtainen materialismi yhtyy maagiseen realismiin, mystiikka, ideat ja metaforat härnäävät lukijaa enkä ainakaan itse usko, että kaikki avautui heti ensi lukemisella. Keskiraskasta kerrontaa kepeytetään säännöllisillä seksikohtauksilla, tuhmilla muistoilla tai vähintäänkin sänkyfantasioilla ja tulee täysin selväksi, miten Japanissa ollaan saatu aikaan yli sata miljoonaa asukasta. Välillä maalataan taulu tai pari, mutta vauvoja tehdään panemalla ja vaikka isästä ei joka kerta ole varmuutta, ei kai se aina ole niin turhan tarkkaa. Pääasia, että lapsista pidetään huolta. Komtuurin surma on kirjoittamisen voitto, ei sen voi sanoa kertovan mistään merkityksellisestä aivan erityisesti, mutta silti se tuntuu melkein omakohtaiselta, sitä on vaivatonta lukea ja on parhaimmillaan jopa kohtuullisen jännittävä. Ensimmäisistä lukemistani Haruki Murakamin teoksista en juurikaan pitänyt, mutta tämä oli kaikesta merkillisyydestään huolimatta tai ehkä siitä johtuen oikein hyvä. Juha Myllärin suomennos on malliesimerkki korkealaatuisesta käännöstyöstä.
Franz Kafkan Linna on hirveä kirja. Sen lukeminen on fyysisestikin raskas koettelemus, kirjasinkoko on karvan verran päälle millimetrin ja aukeama toisensa jälkeen ilman kappalejakoja saa silmät särkemään, kuin yrittäisi lukea tekstiiliä. Itse tarina on Kafkaa puhtaimmillaan, kapulakielistä luennoimmista ilman päätä tai häntää, virkkeen sisällä voi olla yli 20 lausetta, toinen toistaan ontompia virkakielen repaleita. Maanmittari K. harhautuu epäystävälliseen kylään, kuten kirjallisuudenhistoriassa moni hänen laillaan, mutta tämä ei ole Innsmouth kalaihmisineen, vaan Linnan varjossa kyyristelevä pikkupaikkakunta ja asukkaiden toiveet ja pelot kytkeytyvät tuohon Linnaan sekä salaperäiseen herra Klammiin, jota olisi hyvä päästä tapaamaan, mutta kun ei pääse. Siispä herra K. suistuu yhtä syvemmälle kylän salaperäiseen maailmaan, kaikkeen siihen ilkeyteen ja pikkumaisuuteen, mitä Itävalta-Unkarin byrokratiasta innoituksensa ammentava kirjailija voi romaanissaan laittaa esille. Linna on kuin latinalaisamerikkalaista maagista realismia tsekkiläisessä juoppohulluudessa kirjoitettuna, epämiellyttävää ja eksynyttä ja ennen kaikkea ahdistavaa. Voisi jatkua loputtomiin. Tämä löytyy aivan varmasti helvetin kirjahyllyiltä.
Angela Carterin kirja Sirkusyöt on kaikessa valtavassa mahdottomuudessaan täysin ainutkertainen lukukokemus, se marssii lukijan yli kuin päähenkilönsä, itseään enemmän oleva Fevvers, katedraalinen luonnonoikku, loppumaton nainen, jolla on oikeat höyhensiivet, mutta niin kaukana enkelistä kuin olla ja voi, feminiinisen serafin sijaan 1800-luvun lopun rivosuinen torimuija. Tämä naiseuden superlatiivi silmäilee miehiä povensa majesteettiselta parvekkeelta ja ennen pitkää burleski vaihtuu groteskiin ja loppujen lopuksi päätyy mystisen suomalais-ugrilaisen korpiheimon harhakuvastoon, niin todellinen kuin hän kaikesta huolimatta onkin. Sirkusyöt on riemukkaan järjetön farssi siinä missä kiivaan musiikin tahdissa polkupyörällä areenaa ympäri ajava karhu, mutta niin rehevän nerokkaasti kirjoitettu, että yksittäiset lauseetkin räjähtelevät värikkäästi kuin tyrmäystipat alkoholijuomassa. Sirkusyöt on taidemuotonsa riemuvoitto, se on hallusinogeeneillä kirjoitettu La Bombe Surprise, eikä tämä arvio ole yhtään sen vähempää tekijänsä bravuuri.
On myönnettävä, että olin Nälkäpelin suurimman suosion aikaan täysin sarjan kohdeyleisöä, mutta en silti ikinä päätynyt lukemaan kirjaa. Aikuisiällä jatko-osien ilmestymisen myötä päätin tarttua kirjasarjaan – ja kylläpä oli kyyti!
Lue lisää ...
Collins on luonut uskomattoman sadistisen ja epäinhimillisen yhteiskunnan, jossa yksilö on vain pelinappula. Kirjan teemat ovat vuodesta toiseen ajankohtaisia ja Nälkäpeli kantaa näin pian kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin paikkaansa yhtenä YA-dystopian merkkiteoksena.
Hahmokaarti on monipuolinen ja päähenkilö virkistävä. Katniss on samaan aikaan nokkela ja jääräpäinen, mutta samaan aikaan vastuuntuntoinen ja samaistuttava; hahmo, jolla on omat ongelmansa. Hahmojen teoilla on myös seuraukset, joka on kuvattu kirjassa mielestäni hyvin.
Nälkäpeli saa minulta viisi tähteä. Ensimmäinen osa vie täysin mukanaan ja minun oli heti aloitettava seuraava osa. Nälkäpeli on ajatuksia herättävä, jatkuvan ajankohtainen ja kaikessa raakuudessaan myös viihdyttävä, mikä ehkä osin sotii kirjan teeman kanssa. Ehkä olemmekin kaikki osa Capitolia.
Kerchin valtakunnan pääkaupunki Ketterdam. 17-vuotiaalle mestarivaras Kaz Brekkerille tarjoutuu tilaisuus, josta hän ei voi kieltäytyä. Mahdollisen palkinnon kiilto silmissään Kaz värvää mukaansa rivin rikoskumppaneita ja he tarttuvat ryöstöretkeen.
Lue lisää ...
Kaz Brekkerin ja hänen rikoskumppaneidensa tarina sijoittuu pari vuotta Leigh Bardugon Grishaversumi-sarjan jälkeisiin tapahtumiin ja on paljon henkilöläheisempi kuin Alina Starkovin tarina. Aloitin itse Bardugon tuotannon lukemisen juurikin Korppien kehästä ja Bardugon kyky hahmojen luonnin ja hahmojen välisten suhteiden kuvaamisessa teki minuun vaikutuksen. Hahmot ovat toisaalta jokseenkin ennalta-arvattavia, mutta minun lukukokemustani se ei häirinnyt. Erityisen vahvan vaikutuksen minuun teki Inej.
Fantasiakirjana Korppien kehä ei ole varmasti kaikille. Ryöstöretki saa kokonaisuutena loppujen lopuksi melko vähän tilaa ja tarina pyörii enemmän henkilöhahmojen ja heidän traumojensa ympärillä. Tarina ei myöskään kokonaisuutena ole mitenkään uraauurtava tai poikkeuksellinen: veijari- ja ryöstöretkitarinana Korppien kehä ei määritä genrelle uusia raameja. Korppien kehä on kuitenkin viihdyttävä ja Bardugo on luonut mielenkiintoisen ja monipuolisen henkilökaartin, jonka jengissä viihtyy useammankin ryöstöretken.
Tämä on sellaista kuplivan jännittävää helppoa fantasiaa, mitä lapsena luin ja joskus silloin tällöin tallaista kaipaankin. Nyt sitä sain ja odotan kyllä jatkoa!
Tämä oli kyllä niin ihanan kevyt ja ällöpositiivinen tulevaisuuden kuva. Tykkäsin.
Violet Sorrengail on selvinnyt kaikkia todennäköisyyksiä vastaan ensimmäisestä vuodestaan Basgiathin sotakorkeakoulussa. Toinen lukuvuosi tuokin Violetille uudet haasteet tullessaan ja pian myös koko Navarren tulevaisuus on vaakalaudalla.
Pidin Rautaliekistä enemmän kuin Siiveniskusta. Kun Siiveniskussa keskityttiin sarjan esittelyyn, vie toinen osa poliittisen juonittelun uudelle tasolle. Juoni on vauhdikas ja vie mukanaan – kunnes se sitten ei viekään. Mielestäni monet kohtaukset lyssähtävät kokonaan, aivan kuin niille ei olisi lopulta keksitty järkevää lopputulemaa. Ja mitä tapahtumista seurasi? Ei mitään. Seuraava kohtaus! Kirjan loppukohtaus ei tuntunut enää miltään sen jälkeen, kun lukijaa oli heitelty eestaas 800 sivun ajan.
Hahmot ovat mieleeni unohdettavia enkä vielä toisessakaan osassa tunne heitä kohtaan oikein mitään. Lohikäärmeiden henkilökuvauksiin on mielestäni panostettu paljon enemmän kuin yhdenkään ihmisen ja Andarna ja Tairn ovatkin mielestäni kirjan parhaat hahmot. Esimerkiksi Cat ansaitsee minun mielestäni enemmän.
Annan Rautaliekille kolme tähteä. Henkilöt ovat makuuni unohdettavia ja geneerisiä, esimerkiksi Violetia vihasin enemmän kuin ensimmäisessä osassa. Juoni laahaa paikoin paikallaan ja tapahtumat tuntuvat monella tapaa merkityksettömiltä, koska ne eivät johda mihinkään. Juontakin enemmän paikallaan laahaa kuitenkin kirjan romanssi. Pidin kuitenkin kirjan poliittisesta juonittelusta ja kulissien kaatumisesta. Vaikka tapahtumat tuntuvat lopputulemaltaan melko merkityksettömiltä, joutuvat kirjan hahmot mielenkiintoisille seikkailuille – ja seikkailulle vietiin minutkin.
Tämä teos oli täysin erilainen sarjan aiempiin teoksiin verraten. Kirjassa keskittyi hahmojen toipumiseen ja uutta tietoa tarinan kerronnan kannalta ei juurikaan tullut.
Alkuun minua häiritsi henkilökerronnan vaihtelut, kun lähes jokainen luku kerrottiin eri henkilön näkökulmasta. Loppua kohti lukiessa tähän kirjoitustapaan alkoi kuitenkin tottumaan ja oli jopa mukava päästä enemmän sivuhenkilöiden ajatusmaailmaan.
Jäin kuitenkin kaipaamaan kirjalta valtakunnan tarinan etenemistä, tai edes henkilöiden välisten suhteiden muuttumista suuntaan tai toiseen. Kirja ikäänkuin ”junnasi paikoillaan”.
Mielestäni tämä teos oli kahteen aiempaan verrattuna parempi. Juoni eteni riittävään tahtiin ja hahmojen ympärille kiteytyvät tarinat jaksoivat pitää mielenkiintoa yllä. Myös hahmojen kehitys oli mielestäni tässä osassa erilaista ja sivuhahmojen kuvaamisen ja elämään kiinnitettiin enemmän huomiota, sekä tärkeitä sivuhahmoja oli enemmän.
”Minä tarjoan perheelleni erityistä ruokaa, lihaa kuin aina, mutta entistäkin herkullisempaa.” Kaikki hymyilevät ja syövät.
Olipa oksettava kirja, enkä tiedä sanonko sen positiivisesti vai negatiivisesti. Bazterrica on rakentanut raadollisen maailman, jossa lihateollisuus on ajettu kriisiin äkillisen viruksen toimesta. Tässä oli lukukokemus, jollaista ei ole muut kirjat saavuttaneet. Ei varmasti jokaisen ihmisen kirja.
Lue lisää ...
Kirjan puoleen väliin asti olin valmis laskemaan kirjan kokonaan alas. Paikoin haettiin makuuni liikaa shokkiarvoa, vaikka sehän toki tarinan tarkoitus olikin. Minun makuuni raa’at teurastuskuvaukset tuntuivat kuitenkin lähinnä mässäilyltä, kirjaimellisesti. Puolen välin jälkeen tarina eteni loogisemmin ja kirjan loppukohtauksen jälkeen täytyi pitää hetken hengähdystauko.
Ajatuksia herättävä, kaunistelematon, oksettava ja raaka – muuten en osaa kirjaa kuvata. Kirjaa en osaa myöskään suositella, sillä se ei varmasti ole jokaisen kirja. Annan kolme tähteä mielenkiintoisesta ja ajatuksia herättävästä lukukokemuksesta.
- Risingshadow
- Browse
- Reviews