Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Atwoodin Herran tarhurit on Oryx ja Craken rinnakkaisteos, jonka voi mielestäni lukea myös omana teoksenaan. Suosittelen kuitenkin lukemaan ensin Oryx ja Craken, sillä tarina nivoutuu yhteen.

Vastapainona Oryxille ja Crakelle Herran tarhurit keskittyy maailmanloppuun valmistautuvaan uskonlahkoon, jolle luonto on pyhä asia. Tarhurit pyrkivät elämään luontoa riistämättä joutuen usein elämäntyylillään yhteiskunnan halveksimiksi. Mielenkiintoisen sisarteoksen Herran tarhureista tekee myös se, että Oryx ja Crake kertoo tarinan miesten näkökulmasta kun taas Herran tarhurit keskittyy naispuolisten henkilöiden näkökulmaan. Kontrastia luo myös se, että kun Oryx ja Crakessa päähenkilöt ovat jokseenkin vastenmielisiä, Herran tarhureiden päähenkilöistä Tobysta ja Renistä on pääasiassa helppo pitää.

Rakastuin ensimmäiseen osaan mitä pidemmälle sitä luin, joten oli sanomattakin selvää, että tähän piti päästä käsiksi heti kun se oli mahdollista. Kuuntelin tämän jo englanniksi kun se julkaistiin ja tietenkin tämä piti päästä lukemaan myös suomeksi. Siis tämä sarja on OUTO. Kuten aiemmassakin osassa, tässäkin tuli lukiessa sellainen hämmennys, tajusi mitä luki muttei kuitenkaan. Tämä maailma on sekaisin, kirjailija on sekaisin ja hahmot ovat totaalisen sekaisin... ja minä nautin joka hetkestä. Alexisin päänsisäiset monologit viihdytti entiseen tapaansa ja Nyxin tokaisut saivat nauramaan enemmän kuin kerran. Loistava hahmo. Huumorilla ja outouksilla kyllästetty kirja nappaa matkaansa ensi sivuilta saakka ja siinä missä ensimmäinen osa käynnistyi vähän hitaanlaisesti ja sai lukijansa hämmennyksen valtaan, tämä kirja kiihdyttää jo ensimmäisiltä sivuilta saakka. Sivulta toiselle revitellään humoristisella ja vähän roisillakin otteella, kuumat tunteet leiskuaa ja spicyt kohtaukset saavat virnuilemaan typerästi. Tämä kirja on totaalisen sekaisin, häiriintynyt ja unhinged, ja mä RAKASTIN tätä. Melkein tekisi mieli lukea tämä heti uudelleen. Tämä sarja jakaa vahvasti mielipiteitä, mutta minun kaltaiseen kieroon ihmiseen tämä uppoaa kyllä kuin veitsi voihin. En malttaisi millään odotella jatko-osaa. Loppu antaa ymmärtää, että kaikkea hyvin mielenkiintoista on luvassa jatkossakin.

Rajaniemen Varjomi on kirja maailmasta, jossa jokaiseen vaivaan ja sairauteen on saatavilla hoito sillä ehdolla, että henkilö luovuttaa kehonsa teknologiayritysten käyttöön. Aiheeltaan kirja on hyvin ajankohtainen ja pelottava. Kirja oli melko nopeasti luettu, vaikkakin puolivälin paikkeilla oli hetki, jolloin se tuntui liian raskaslukuiselta. Tekstiltään kirja on melko teknistä, mikä voi vaikuttaa jonkun lukukokemukseen. Itselläni kirja ei toiminut välilukemisena vaan olisi ehkä vaatinut enemmän aikaa, jotta lukukokemuksesta ja kirjan spekulaatiosta olisi saanut enemmän irti. Kirja ei ole myöskään yksittäinen teos vaan avausosa sarjalle, mikä tuli minulle hieman yllätyksenä.

Kirja sopii päähenkilön puolesta ehkä paremmin vähän nuoremmille lukijoille, kuten ala- tai yläkouluikäisille. Päähenkilö ei tuntunut kovin samaistuttavalta, eikä asiaa ainakaan auttanut tämän melko väkivaltainen ajatusmaailma etenkin kirjan alussa.

Tämäkin osa tarjoaa juonittelua ja monimutkaisia ihmissuhteita sekä tilaisuuden oppia jälleen uusia, mielenkiintoisia asioita Keijumaasta. Pidin tästä edellistäkin osaa enemmän, koska juonittelun pariin päästään nopeammin ja panoksetkin ovat kovemmat. Lisäksi kirjassa on myös juonenkäänteitä, joita en osannut odottaa. Lopussa myös pohjustettiin jo viimeistä osaa trilogiasta juonenkäänteillä, joiden seuraukset nähdään vasta seuraavassa osassa, joten onneksi pääsen suoraan seuraavan osan kimppuun.

Kiehtova jatko-osa piti myös otteessaan. Erinomaiset mytologiafiilistelyt lukiessa!

Salapoliisitarina urbaanissa fantasiamaailmassa

Tämä tarina avautuu hitaasti perusteellisen juonenrakentamisen myötä. Lukijalle tiputellaan vihjeitä pitkin tuhatsivuista matkaa, jonka palkinto seisoo loppurutistuksessa. Pieni (tai vähän isompikin) tiivistäminen ei olisi haitannut. Kuitenkin koko matka oli viihdyttävä ja loi jännitteisiä suhdekuvioita suuntaan ja toiseen.

Supersuositun Elohopea-kirjan jatko-osa ilmestyi englanniksi viime vuonna marraskuun 18. päivä ja tästä kohistiin viikkoja ennen sen julkaisua ympäri somea. Elohopea lukeutuu omiin suosikkikirjoihin ja olin niin malttamaton, että piti sitten alkaa kuuntelemaan tätä jatko-osaa äänikirjana englanniksi.  Tämähän on ihan äärettömän pitkä äänikirjana, että tarinan parissa sai kyllä muutaman päivän kuluttaa. Ja tämänhän kuuntelee mielellään äänikirjana jo siksi, että Kingfisherin lukijaäänenä on ihana Anthony Palmini. Hänen samettiääntään kuuntelee jo pelkästä kuuntelemisen ilosta, joten suosittelen lämpimästi jos yhtään englanti taittuu niin kokeilemaan tätä kirjaa. Kirjassa on aika tasaisesti tarinaa sekä Saeriksen että Kingfisherin näkövinkkelistä. Tässähän riitti sitten tapahtumaa ja vauhdikkaita tilanteita joka sivun edestä. Ja tietenkinhän tässäkin kirjassa oli parhautta Kingfisherin ja Saeriksiksen väliset kohtaukset, mutta jotenkin shown varasti kokonaan Carrion, joka aina äänessä olleessaan sai kuuntelijansa nauramaan, kerrassaan mahtavan hupaisa ja persoonallinen hahmo. Tietenkin alkuperäisten hahmojen lisäksi tässä päästään tutustumaan myös muutamaan uuteenkin tyyppiin. Kirja pudottelee jokusen juonellisen pommin, se naurattaa ja vähän itkettääkin. Jotenkin, en tiedä, tästä jäi uupumaan ensimmäisen kirjan tunnelma. Hyvä tämä oli, mutta Elohopealla on edelleen paikka minun sydämessäni.

Rakkaudella, äiti on jännityskategoriaan sijoittuva kirja, joka napsahti selvästi positiivisen lukukokemuksen puolelle. Ei ihan jokapäiväinen kokemus. Siinä nuori nainen selvittelee kuuluisan kirjailijaäitinsä kuolemaa salaperäisten päiväkirjaviestien avulla. Tarinassa riittää juonen mutkaa ja vauhtia, mutta onneksi tiellä pysytään vakaasti. Luin tarinan putkeen. Toki arvattavuutta ja epäuskottavuuttakin löytyy sekä vähän stereotypiaakin, mutta ei haitaksi asti minun lukukokemukseeni.

Siinä missä ensimmäinen osa oli aika ohut välipalakirja niin tähän toiseen osaan onkin survottu vähän kaikkea ihan urakalla. Kirjan alkupuolisko keskittyy lähinnä poliittisten kuvioiden ja draaman kehittelyyn ja mietin jossain vaiheessa eikö tämä lähde ikinä etenemään. Alku tosiaan oli vähän kuin liisterissä olisi tarponut ja jostain syystä minua ärsytti Diem ja hänen luupäisyytensä ihan suunnattoman paljon tässä osassa. Slowburn vaihtui välillä vähän slowpainiksi, mutta onneksi kirjassa oli maailman paras hahmo Taran, joka sanoi ääneen ne asiat, joita minä karjuin lukiessani kirjalle. Miksi sivuhahmot on nykyisin usein aivan törkeän hyviä ja melkein sivuuttavat päähahmotkin? En tiedä, mutta Taran on mun uusi rakkaus. Vaikka onkin blondi. Ei siinä, tälläkin kirjalla oli hetkensä, jotka saivat minut hymyilemään typerästi ja siirtymään hiukan Team Lutheriin. Maailmaa rakennetaan jälleen, uusia suhteita syntyy ja juonittelun tiivis verkko kiristyy entisestään. Loppua kohden kirja tosiaan kiihdyttää juonen kanssa ja loppumetreillä kirja pudottaa parikin wtf-hetkeä lukijansa silmien eteen. Ja tietenkin tämäkin osa päättyi semmoiseen cliffhangeriin, että odotellappa tässä nyt sitten seuraavaa osaa. Hyvää viihdyttävää romantasiaa, mutta josta ehkä hiukan uupui se jokin, en tiedä. Aion kyllä jatkoakin lukea.

Kirjassa oli potentiaalia, todella. Pelit oli huomattavasti paremmin tehty kuin muissa vastaavissa ja päähenkilö ihan viihdyttävä. 

Juoni oli täysin ennalta arvattava, mutta se nyt yhdistää kaikkia tämän genren kirjoja, joten ei tullut yllätyksenä, että se "suuri plot twist" tuli arvattua jo ihan alkumetreillä.

Sinusta teen pesäni on kirja, jonka päähenkilö ei ole ihminen, eikä mikään muukaan selkeästi määritelty otus. Shesheshen on ihmisen näkökulmasta hirviö, joka surmaa ihmisiä. Otus käyttää niin elävien olentojen ruumiita kuin esineitäkin luodakseen itselleen kehon. Shesheshenin kehoon liittyy paljon kehokauhua, kuvaus mässäilee paikoin epämiellyttävyyksillä. Hirviön omasta näkökulmasta olemassa olo on jotain muuta. Se haluaa lisääntyä ja rakastuu. Se haluaa ymmärtää mitä sen rakkauden kohde on. Kaikessaan kuvaavassa kauheudessaan, teos on tavallaan kaunis. Se antaa luvan olla sellainen kuin on, tuntea tarpeita ja olla vaativa, tulla hyväksytyksi. Rakkauskin on pelottavaa, se voi tappaa. Teos on jotain enemmän kuin vain tarina.

Tyylillisesti Artemis Kelosaari on sujuva ja ongelmaton kirjoittaja. Kirjan puolivälissä kävi valitettavasti selväksi, että mitään kovin rohkeaa, raikasta, ravistavaa tai rempseää ei ollut luvassa. 

Etsi kadulta kuka tahansa vastaan sattuva ensimmäinen keskivertosuomalainen mies ja pyydä fantasiakirja, saat tämän. Miehisen äijä mies perunan syönnin ja viinan juonnin perusteos, joka on kirjoitettu jo sataan kertaan. Jollain kumman ilveellä kirja ei edes tunnu kovin homolta enää silloin, kun homoeroottista nahkafetissiä enemmän sivutilaa käytetään vain manifestiin siitä, että maailma olisi parempi paikka, jos naiset voisi poistaa planeetalta biologisesti tarpeettomina. Homokirjan sijaan siis ihan perus naisvihakirja. Nahkahomoestetiikankin sijaan hahmojen fantasiayhteisön ulkonäkökuvaus on enemmän luokkaa pilailupuodin pocahontas. Vastaväite siitä, että naisvihajuoni on erityisen parodis-satiristinen, ei oikein toimi, kun se on ihan sitä arjen tavanomaista naisvihaa kaikilla sen tavanomaisimmilla ja tylsimmillä tavoin.

Outo kirja oudosta maailmanajasta, jota elämme.

Turha silti toivoa Hanna Weseliuksen Pronominien tarjoavan vastauksia tekoälyalgoritmien hallitseman krääsäkulutusyhteiskunnan mysteereihin, saati siihen, miten voisimme rakentaa maailmamme jälleen toisaalta inhimillisen, toisaalta eliölajirajat ylittävän välittämisen ja myötätunnon varaan. Kirjassa joukko ihmisiä on noussut viimeiselle lentomatkalle tuntemattomaan, mitä voi pitää vertauskuvana fossiilikapitalismin vääjäämättömälle lopulle tai jopa koko ihmissivilisaation lähestyvälle romahdukselle. Keksi itse lisää metaforia.

Onneksi luin Hypyn ajassa hätkähtämättä kommentteja, joissa ahdistutaan teoksen uskonnollisuudesta. "Kauhu, tässä sanotaan 'Jumala'!"

Uskonnollinen kirja Madeleine L'Englen Hyppy ajassa ei ole. Toki, Jumala isolla J:llä mainitaan muutamaan otteeseen, mutta kirjaa lukiessa ei tullut kertaakaan sellaista vaikutelmaa, että kirjailija yrittäisi aivopestä lukijoitaan kritiikittömiksi ja tahdottomiksi Jeesuksen opetuslapsiksi. Sen sijaan L'Englehän yhdistelee jännittävällä tavalla tiedettä ja universaalia henkisyyttä avaruusmatkailun ja omaperäisen tesserointinsa kautta.

Jäälinnun lento on yksittäinen, noin 450 sivuinen teos, jonka päähenkilö on Juri Gagarin. Gagarin tekee vähäpätöisiä yksityisetsivän töitä Jäälintu-nimisellä sukupolvialuksella. Kaikki ei ole aluksella kuitenkaan kuten pitäisi olla, sillä ihmisiä murhataan ja robotitkaan eivät ole enää sitä tasoa kuin ne ovat ennen olleet. Gagarin joutuu kyselemään tapahtumista, joista ei turvallista kysyä. Jäälinnun lento on noir dekkari science fiction maailmassa. Tunnelma on sen mukainen. Reynoldsin aiemmin lukemistani teoksista kiinnostavin on ollut Ikirouta. Tämä yltää vähintään samalle tasolle, pikkusen ylikin. Reynolds osaa lopetukset!

Harhateiden lapset -sarjan kakkososa, Luona luiden ja risukoiden, kertoo ykkösessä esiintyneiden kaksosten, Jackin ja Jillin, taustatarinan. Alku oli kuin Grimmin saduissa ja loppu klassisista kauhukirjoista. Sarjan nimi on hyvin osuva kuvaamaan kaksosia ja sai ymmärtämään mitä ja miksi ensimmäisessä osassa tapahtui. Siinä mielessä hyvin onnistunut jatko-osa. Minua hieman häiritsi, että kirjailija kuitenkin tarjoili loppupuolella vahvoja tunteita, joita ei pohjustettu tarpeeksi uskottavasti. Tähän on ehkä syynä, että kirja on niin lyhyt. Ihan ensimmäisen osan tasolle tarina ei noussut, mutta herätti kiinnostuksen mitä muiden hahmojen taustalla on. Meinaan lukea kolmannen osankin.

Astrid Lindgrenin "Veljeni, Leijonamieli" (WSOY, 1974) on eräs lapsuuteni suurista lukukokemuksista. Lastenromaani tuli luettua useampaan otteeseen alakouluikäisenä ja sen tapahtuvat siirtyivät sulavasti myös oman huoneen matolla käytyihin leikkeihin. Niinpä tuntuikin pikkuisen jännittävältä avata klassikkoromaani uudelleen, yli kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Entäpä jos aika olisikin kullannut muistot ja kirja osoittautuisikin kököksi, katoaisiko silloin pala lapsuutta jonnekin likaviemäriin?

En useinkaan jaksa lukea nuortenkirjasarjojen toisia osia, mutta Seanan McGuiren Harhateiden lapset osoittautui sen verran kiehtovaksi tapaukseksi, että heti Ovi joka sydämessä -romaanin lukemisen päätin tehdä varauksen myös kakkososaan. Ja kyllä kannatti!

Romantasiatrilogian avausosassa orvoksi jäänyt Saffron on ottanut elämäntehtäväkseen kostaa vanhempiensa murhan. Kun hänelle sitten 20 vuoden jälkeen aukeaa mahdollisuus päästä koston äärelle, ei päätöstä tarvitse sen kummemmin pohtia. Peitetehtävää mutkistaa kuitenkin ah niin ihana rikollispomon poika ja hänen omat taikavoimansa.

Omat varjot tuntui heti erilaiselta kuin Lain pyörteissä. Siinä missä edellinen kirja oli villin lännen hengessä kulkeva kepeä western‑dekkari, tämä on selkeästi steampunk‑henkinen, teollistumisen murrokseen sijoittuva rikosromaani. Kaasulamput on vaihtumassa pikkuhiljaa sähköön, autot ilmestyvät kaduille hevoskulkupelien rinnalle, työväki lakkoilee ja järjestäytynyt rikollisuus ottaa jalansijaa. 

Yöjuoksu on psykologisen kauhun sävyttämä reaalifantasia, jossa mielenterveyden teema ja hienovarainen yliluonnollisuus kietoutuvat yhteen. Tarina rakentuu mysteerin ympärille: mitä kertoja tekee öisin tietämättän?

Kirja etenee nopeasti lyhyiden, jopa yhden lauseen mittaisten lukujen ansiosta, mikä tekee lukukokemuksesta vaivattoman. Yöjuoksu toimi hyvin välipalakirjana pidempien teosten välissä luettuna.

Spefin rajamailla liikkuva jännitys kirja. Tarinaan liittyy hienoista yliluonnollisuutta.

Kekseliäs tarina, ja Kapari-Jatan käännös on erityisen hyvin onnistunut. Maailma ja osa henkilöhahmoista jäi kuitenkin aika ohuiksi.

Luin kirjan ääneen 9-vuotiaalle, joka ei siitä täysin vakuuttunut. Ehkä tämä kolahtaa paremmin muutaman vuoden vanhemmille lukijoille.

Mielenkiintoinen kurkistus Tolkienin persoonaan ja hänen teostensa eri vaiheisiin. Kirja tarjoaa myös hyvää ajankuvaa ensimmäisestä maailmansodasta 1970-luvun alkuun. 

Odotin etukäteen ehkä vähän enemmän ns. nippelitietoa teoksista, mutta kyllä sitäkin oli ihan kiitettävästi.