Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Nainen jää vangiksi näkymättömän seinän sulkemaan piiriin. Mikä seinä on? Miksi se ilmestyi ja miksi juuri sinne, missä kaupunkilaisnainen sattui viettämään leppoisia maalaispäiviä?
Näihin kysymyksiin ei Seinässä oikeastaan edes etsitä vastauksia. Ne kyllä vierailevat naisen mielessä silloin tällöin, mutta hän aavistaa niiden kuolettavuuden. Hän toivoo pelastusta, vaikkei uskokaan sen koskaan tulevan. Ennen pitkää hän hyväksyy kohtalonsa: seinä merkitsee rajat hänen loppuelämälleen.
Odotin innolla tätä toista osaa, joka paljastui aika pettymykseksi! 200 ensimmäistä sivua oli pelkkää jäppäämistä. En kuitenkaan antanut periksi ja luin loppuun, sanotaanko näin että viimeiset 70 sivua ja kirja alkoi tuntua oivaltavia jännältä taas, lukuunottamatta viimeistä lukua joka oli aika mielenkiintoinen käänne.
Sir Arthur Conan Doyle sai Sherlock Holmes -tarinoiden johdosta maineen itsekin mestarietsivänä, mikä hän ei oikeasti ollut. Toimeliaana miehenä hän kuitenkin osallistui mielipiteineen rikosten ratkaisemiseen, joista kahteen niistä keskitytään tässä kirjassa. Molemmat rikokset olivat murhia. Sen ihmeempää auktoriteettia Doylella ei ollut, vaikka teräviä huomioita tekikin. Doyle oli ilmeisesti myös spiritualismin vankkumaton kannattaja ja on kirjoittanut aiheesta tietokirjankin. Yllättävää tietoa tästä Ryynäsen teoksesta tulee ilmi, kun en ollut aiemmin perehtynyt tarkemmin kirjailijaan. Ei ehkä henkilöhistoriana kaikkein kiinnostavin teos kuitenkaan.
Taran päivät marraskuun 18. jatkuvat ja aika tuntuu kuluttavan. Resurssit vähenee, porukka vaihtelee, ja ajan kulku alkaa tuntua entistä raskaammalta. Tara kaipaa takaisin normaaliin.
Vaikka tarinointi on sujuvaa, siinä ollaan todella jämähtäneessä tilassa. Lukijanakin entistä enemmän. En oikeastaan enää nauti sarjan lukemisesta, mutta jos tämä kahdessa seuraavassa kirjassa päättyy, niin katson loppuun, mikä on kirjailijan ratkaisu.
Margaret Atwoodin elämäkerta, Elämäni, on paljon värikkäämpi ja eläväisempi kuin mitä tylsä nimi ilmentää. Atwoodin nuoruusvuodet perheensä kanssa Kanadassa on täynnä elämyksiä ja luontokokemuksia, jotka jatkuivat myös aikuisena elämänkumppanin ja lasten kanssa. Yksityiskohdat maalla elämisestä vanhoissa maataloissa kotieläinten kera on välillä hilpeää luettavaa. Kirjojen julkaisemisiin liittyvät vaiheet ja taustat ovat myös kiinnostavia, mutta en välttämättä ollut kaikista yksityiskohdista kiinnostunut. Samalla avautui näkymää kuitenkin koko kanadalaiseen kirjallisuus- ja julkaisukenttään.
Suomennoksena yli 700-sivuinen teos kattaa paljon ja vielä vähän enemmän. Ja luonnollisesti loppua kohden tarinaa riittää myös Orjattaresi ja Testamentit sekä Nimeltään Grace -tv-sarjoista, joissa Atwoodilla oli kaikissa cameoroolit.
Kirjassa Atwoodin kumppani Graham Gibson saa reilusti huomiota ja tällä olikin paljon samoja intressejä kuin Atwoodilla. Pitkän suhteen päättyminen toisen kuolemaan on aina raskasta kertoa ja lukea. Elämäni on elämäkertana keskivertoa kiinnostavampi ja parempi, mitä olen hetkeen lukenut.
Kirja oli ensinmäinen kyseisen kirjailijan kirjoista. Yksi parhaista lukemistani kirjoista.
Helposti lähestyttävää perushyvää perusfantasiaa. Luulen – ja tarkoitan tämän pelkästään hyvällä, koska viihdyin lukiessa itsekin – että alun hyökyaaltohistoriikista selvinneenä myös esim. romantasian lukijoille tämä voisi olla hauska kurkistus laajempaan klassisen fantasian kenttään. Lopulta romantasiagenre ammentaa tosi paljon juuri Eddingsin tyylisestä setistä.
Reynolds on onnistunut luomaan hienosti Noir-tunnelmallisen dekkarin sillä twistillä, että miljöö on futuristinen. Tarinassa on hauskoja yksityiskohtia kuten vanhat puhelimet ja reikäkortit kuten vanhanajan dekkareissa kuuluu ollakin. Tyylit sopivat hyvin yhteen luoden hauskan kontrastin.
Ystävät hämärän jälkeen on pyörinyt TBR-listallani kauan ja päädyin vihdoin kauhukirjan nälässä ottamaan kirjan työn alle ja kirja tulikin luettua kahteen päivään melko suuresta sivumäärästään huolimatta. Teoksessa oli jotain Kingimäistä nostalgiaa, joka oli kuitenkin näin suomalaisena helpommin lähestyttävää, sillä kirja kuvaa hienosti harmaata ruotsalaista lähiöelämää kaikkine surkeuksineen. Teoksen ilmapiiri on kaikkinensa harmaa ja vetinen, mikä ylläpiti mielestäni hyvin kauhuelementtejä. Mielestäni kirjan parhaat kauhuelementit eivät koostuneet yliluonnollisista asioista vaan arjen kauhuista. Pidin Lindqvistin ihmislähtöisestä kerronnasta ja kirja sisälsi paljon syventymistä hahmojen pimeille puolille.
Tarinan päähenkilö on periamerikkalainen, kristilliset perhearvot omaava Natalie, jolla on epätyydyttävä aviomies ja kuusi lasta. Some-kotiäitinä hän esittelee hohdokasta maalaistalon tee-kaikki-itse ekologista ja orgaanista elämää. Todellisuus on kuitenkin erilaista kuin some. Yhtä-äkkiä hän huomaa joutuneensa menneeseen aikakauteen, mies ja lapset sekä koti muistuttavat aiempia, mutta ovat kuitenkin erilaisia.
Minulla on hiukan ongelmia Taheref Mafin Shatter Me: Uusi valtakunta -sarjan aloituskirjan, Katso minua, kanssa. Tämä nuortenkirjaksi ja romantiikaksi luokiteltu dystopia on aluksi melkoisen tuju väkivaltakuvauksineen. Kirjassa mm. leikataan päitä, revitään lapsilta sisälmyksiä ulos ja seitsemänvuotias tappaa aseella. No, dystopinen maailma on selviö.
Kerta ja kaikkiaan riemastuttava kirja. Jo se että Stadi kastuu kunnolla on parin tähden arvoinen teko kirjailijalta.
Ja se että on Suomalaisia Intiaaneja.
Itse kirja on huomattavasti parempi kuin tämä minun sepustus...
Aluksi olin epäileväinen, pystyykö kirja ylläpitämään edellisen tasoa etenkin, kun alku sijoittuu kuolevaisten maailmaan Keijumaan sijaan. Nopeasti kuitenkin huoli osoittautui turhaksi, ja kirja onnistuu jälleen yllättämään useaan otteeseen ja romantiikka on onnistunutta, ja vaikka sen rooli jälleen kasvaa edelliseen osaan verrattuna, oli sitä omaan makuuni sopivasti(/sopivan vähän). Loppuunkin olen tyytyväinen, joskin Taryniin liittyvää vihjailua en arvostanut, sillä se tuntui turhalta ja liian hätiköidyltä olosuhteisiin nähden.
Lempeä pieni kirja täynnä kuolemattomia elämänviisauksia. Inspiroiva monin osin, kristinuskon opinkappaleita toistavilta osin hienoisesti luotaantyöntävä, vaikka toisaalta kommentoi islamiakin eikä missään vaiheessa siihen sävyyn, että se olisi harhaoppi tai väärä tapa uskoa. Maaginen kirja, joka paikoin taipuu hupsuilun ja naivismin puolelle. Lienee tarkoitettu kannesta kanteen kertaalleen lukemisen sijaan kirjaksi, josta voi lukea satunnaisen kohdan silloin, kun kaipaa viisautta elämäntielleen.
Kirja kertoo parisuhdeväkivallasta ja muistakin ihmissuhteista kuten sisarusten välisestä suhteesta ja sen muuttumisesta. Kirjailija selittelee asioita liikaa. Kirja jäi keskinkertaisuuksien massaan ja nopeasti unohdetuksi.
Tarinan keskiössä on erityisherkkä poika ja hänen isänsä perheen äidin kuoltua. Isän yritys pitää lapsi erossa kemiallisista lääkkeistä johtaa erilaiseen terapiaan ja sen seurauksiin. Ympäröivä poliittinen ilmapiiri tutunomaisen presidentin johdolla aiheuttaa tuhoja yhteiskunnassa, myös pojan ja isän elämässä. Tarina on surullinen ja synkkä. Niin kuin todellisuuskin. Ei ollut ehkä paras hetki lukea tätä tarinaa, oma mieliala ottaen huomioon. Mutta silti, hyvä ja puhutteleva teoshan tämä on.
Vain silmänräpäys on brittiläisen kirjailijan esikoisteos. Minuun kiinnitti huomiota, että rikostarkastaja Kat Frankin aisaparina toimii hologrammina tekoälyapulainen Lock. Kirja sisällyttää normaaliin dekkariin pohdintaa siitä, sopiiko tekoäly rikostutkimukseen ja mitä hyötyä ja haittaa siitä voisi olla. Lock on itseoppiva ja pyrkii koko ajan löytämään keinoja miten toimia ihmisvaiston ja logiikan kanssa. Aluksi on vaikeuksia puoleen jos toiseenkin. Myös ihmisillä on vaikeuksia hyväksyä tekoälyn pääsyssä ja hyödyntämisessä valtavaan datamäärään, jota se käyttää lähinnä tilastoina. Koska kirjasarjaa on julkaistu jo kolme kirjaa ja neljäs tulossa, niin yhteistyön lopputulos on pääteltävissä. Ei tämä kuitenkaan taida rajoja rikkoa edes dekkareissa, vaikka kuvaustekstissä niin lupaillaan. Luen ehkä toisenkin osan, nähdäkseni paraneeko aiheen käsittely tästä.
Tarinan maailmaa peittää lisääntyvä usva ja tuhka, ja epätoivo on entistä vahvempaa. Vin ja Elend tekevät kaikkensa maailman pelastamiseksi ja tarinassa on käänteitä loppuun saakka. Trilogian loppu oli tarinan kannalta oikea ratkaisu. Kirjassa oli juonen kannalta liikaa tyhjäkäyntiä ja toistoa (jonka huomasin erityisesti toisella lukukerralla), eikä päähahmot jaksaneet kiinnostaa tarpeeksi. Kolossit, kandrat ja inkvisiittorit olivat tarinan mauste syntytarinoineen.
Ylenemisen kaivo on suoraa jatkoa ensimmäisen osan tapahtumiin. Kirjailija kuljettaa vanhaa legendaa ja nykytapahtumia onnistuneesti rinnakkain loppuun saakka.
Meno selvästi paranee tässä kakkososassa, joka on täynnä juonen käänteitä ja ravisuttavia tapahtumia. Raakuuden määrä lisääntyy eksponentiaalisesti ja hahmoissa löytyy hienoja variaatioita. Toki n. 750-sivuiseen kirjaan mahtuu hitaita ja jopa tylsiäkin kohtia, mutta onneksi niitä on vähän. Suositeltavaa eeppistä fantasiaa.
Luin hiljattain tämän upean kirjan toistamiseen, ja on kyllä aidon mestariteoksen merkki miten se kestää kirjana aikaa ja on edelleen sanomaltaan enemmän kuin relevantti. Jokaisen kannattaisi Orwellin vahva kannanotto lukea, erityisesti se hyödyttäisi nykyajan ”hyviksi” ihmisiksi itsensä mieltäviä uuden ajan ”cancellaattoreita”. Niitä somesotureita, jotka näppäimistönsä koko mahdilla ovat mm. viemässä JK Rowlingin kirjoja roviolle koska angry mob on kuullut Totuuden hänestä virallisten hyvien ihmisten some-tileiltä. Niin tai sitten puhtaasti ajatuspoliisin hengessä vaatimassa, että vanhoja kirjoja sensuroidaan, koska niissä on käytettu turvallisen tilan rikkovia sanoja. 1984 on täällä.
En lähtisi pöyristelemään tämän kirjan kohdalla, että löytyikö täältä Cthulhua tai muuta takakannen mainostekstin lupaamaa palkintoa (älkää koskaan lukeko takakannen mainostekstejä vink vink).
Luin Usvasyntyisen ensimmäisen kerran v. 2017, jolloin se julkaistiin nimellä Viimeinen valtakunta. Uusintaluvussa oli päivitetty versio Usvasyntyinen-nimellä. Pidin jo ensimmäisellä lukukerralla Usvasyntyisestä. Sandersonin luoma taikuus ja maailma ovat omaperäisiä ja inkvisiittori-hahmot karmeita. Tarina on vauhdikasta fantasiaa, jossa riittää juonenkäänteitä ja moninaisia henkilöhahmoja. Juoni on hyvä. Päähahmo, nuori Vin on kirjan heikoin lenkki. Ikänsä puolesta on ok olla naiivi, mutta hän liittyy taas siihen sankarijoukkoon, jotka ovat supereteviä. Sandersonin fantasia on kohtalaisen sovinnaista, mikä on ok.
Kaksi ensimmäistä osaa luin ahnehtien ja nauttien joka sanasta. Tässä alkaa mahalasku, heti alusta lähtien. Katniss on ärsyttävä ja tapahtumat sekavia ja vaikeaselkoisia. Loppu on kaikista huonoin. Ensin ollaan keskellä menoa ja meininkiä ja yhtäkkiä, kirja loppuu. Ei mitään selitystä, ei mitään avausta.