Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kirjan ”Silkkikengät ja höyhenviitta” päähenkilö on nuori tyttö nimeltä Dorde, kuusivarpaisen sammaleenkerääjä Lastikan tytär. Dorde ja hänen äitinsä asuvat Tauoskoilan tilan mökissä ruotusotamiehen palvelusväkenä ja he keräävät sammaletta hirsimökkien tiivisteeksi tämän ollessa poissa. Lastikan sairastuessa Dorde joutuu tekemään työtä yksin ja paheksunta heitä kahta kohtaan kylän keskuudessa kasvaa. Kun sana leviää Lastikan sairastumisesta, mökki lunastetaan toiselle perheelle, koska kuusivarpaisen ”noidan” ei haluta olevan mökin viimeinen asukas. Dorde ja Lastika lähtevät rankalle matkalle Suurenkosken kaupunkiin, jonne heitä opastaa kultainen lintuhaltija. Juuri matkansa lopulla he uppoavat koskeen, josta Dorde pelastetaan ja päätyy lumppuja keräävän Lampunsytyttäjän hoiviin. Lastika taasen katoaa, ja totuttuaan uuteen ympäristöönsä Dorde omistautuu suojelemaan Suurkosken Vuorenvuorta ja sen lähdettä ahneiden porvarimiesten tuhoyrityksiltä.
Valitettavasti on pakko sanoa, että Myrryksen selkokirjasovitus on varmaan ihan välttämätön, jotta kukaan nykyteini jaksaa rämpiä sitä läpi, koska se teki minullekin tiukkaa - ja luen kuitenkin akateemista kulttuurihistoriaa ja kansanrunoutta vapaasta tahdostani ihan aktiivisesti. Jos tahdot rauhallista ja raskassoutuista historiallista fiktiota, jossa on höyste kansanperinnettä, tämä on ihan hyvä. Jos taas etsit menevää ja vähän lukevalle kaverille innostavaa nuortenromaania, se ei ole tässä.
Paljon on ollut puhetta siitä, millainen kirja sopii pojille tai mikä on hyvä kirja nuorelle, joka harrastaa metsästystä, muuta eräilyä, partiota tai vaikka koiria tai historiaa kaupunkihengailun sijaan. Muistan lapsempana katselleeni Suden veljeä jonkin lehden mainossivuilla ja kirjaston hyllyssä, mutta jostain syystä en koskaan tarttunut siihen. Olisi pitänyt! Tämä on ihan älyttömän hyvä!
Minulla oli jostain syystä ennakkoluuloja tätä kirjaa kohtaan, mutta halusin tarttua tähän kuitenkin kun tästä oli jo moni ennättänyt hehkuttamaan. Ja siis MITÄ IHMETTÄ?! Tämä kirja imaisi minut mukaansa heti alkusivuilta saakka. En oikein tiedä miten osaisin pukea kaikki fiilikset sanoiksi, mutta tässä oli minusta todella koukuttavasti eteenpäin soljuva tarina ja tuntui, että jo ensimmäisiltä sivuilta saakka tässä vaan koko ajan tapahtui jotain todella mielenkiintoista. Pidin kirjailijan kirjoitustyylistä, nauroin ja hymyilin sille vuoronperään. Välillä taas minusta tuntui, että teki mieli heittää kirja seinään koska tähän oli luotu myös uskottavan raivostuttava hahmo, jonka kuolemaa toivoin koko kirjan ajan. Tuntui kuin tässä kirjassa olisi ikään kuin kolme eri tarinaa, jotka kaikki kertovat Trinan matkasta ja kasvusta kohti kirjan loppua. Odotin ehkä, että tässä keskitytään enemmän siihen fantasian maailmaan ja sen luomiseen kuin romantiikan elementteihin, mutta yllätyin positiivisesti miten hienosti romantiikkaa oli tässä käytetty. Kuumia kohtauksiakin tästä löytyi ja vaikkei niissä mässäilty liiaksi niin silti ne menivät jotekin käsittämättömän hyvin ihon alle. Ah, tässä vaan oli niin paljon kaikkea meneillään ja tarina vaan piti otteessaan loppuun asti. Ja musta ois saanut ihan käsittämättömän hienon reaktiovideon kirjan lopulla kun muutaman ihmisen välillä alkaa tapahtua asioita, sen enempää paljastamatta. Se oli HERKULLISTA! ENKÄ YHTÄÄN ODOTTANUT SITÄ! Siis tää oli vaan niin hyvä. Viihdyttävä, nopeatempoinen ja sopivasti romantiikkahermoja kutkutteleva. En malta odottaa jatko-osaa! Suosittelen ehdottomasti!
Ihan oma ykkös suosikki Potter-sarjasta. Azkabanin vangessa sarjaan mukaan tulevat omat suosikki hahmoni Remus Lupin ja Sirius Black. Kirja on myös omasta mielestäni parempi kuin edeltäjänsä vaikka ensimmäiset Potterit ovat ensimmäisiä Pottereita ja juuri siksi myös hyviä.
(En hyväksy J.K. Rowlingin mielipiteitä mitä hän on netissä laukonut)
Kieltämättä minua hiukan arvellutti ottaa tämä lukuun koska lukumakuni ovat muuttuneet melkoisesti vähälle aikaa ja tätä oli mainostettu YA-romantasiana. Yllätyksekseni tämä alkoihin hyvin vauhdikkaasti heti alusta ja tapahtumaa toisensa jälkeen vyöryi silmien eteen sivu sivulta ja ihme kyllä huomasin viihtyväni tämän parissa yllättävän hyvin. Tässä oli mielenkiintoinen maailma, juoni ja henkilöhahmot, joskin eteen tuli termiä ja sanastoa toisen eteen, joten välillä joutui keskittymään mitä oikein lukeekaan. Romantiikka oikeastaan jää tässä aika pieneen osaan vaikka pidinkin pienestä slow burnin hippusesta mitä tässä oli. Hiukan siellä tunteetkin lämpenee, mutta YA:lle perinteisesti aika maltilliseen malliin. Lopussa alkaakin sitten tapahtumaan ihan huolella ja en oikein meinannut edes pysyä juonikuvioissa perässä. Ja täytyy myöntää etten oikein vieläkään ole sisäistänyt koko kuviota. Yllättäviä asioita tapahtuu, juoni mutkistuu ja salaisuuksia paljastuu, eikä loppu ollut kuitenkaan mikään ennalta arvattava. Joidenkin hahmojen välinen kanssakäyminen oli vähän epäuskottavaa ottaen lopputuloksen huomioon, mutta en antanut sen häiritä sen kummemmin. Aion kyllä lukea seuraavankin osan ihan siksi, että en pitänyt muutamista juonen kuvioista ja toivon salaa, että niihin tulee muutos seuraavassa osassa. Ihan viihdyttävä, ei lemppareihin yllä, mutta huonompaakin on.
Vereen tatuoitu kertoo onnettomaan avioliittoon sidotusta Freiasta, jonka suurin salaisuus paljastuu erinäisten sattumien kautta ja pian Freia löytää itsensä taistelun ja himon täyteiseltä seikkailulta.
Vereen tatuoidun maailma on ammentaa viikinkimytologiaa, mikä sai minut tarttumaan kirjaan. Mielestäni viikinkiteemainen romantasia kuulosti mielenkiintoiselta vaihtelulta ainaisille haltia- ja keijukliseille. Maailma tuntui monella tavalla kiinnostavalta ja erilaiseltakin, mutta tarina jäi mieleeni erittäin latteaksi. Tarinaakin latteammaksi jäivät mielestäni henkilöt, päällimmäisenä erityisesti päähenkilö Freia, joka oli mielestäni täysin mitäänsanomaton.
Rattoisa finaali
Trilogian kolmas osa tarjoaa jälleen leppoisaa luettavaa. Tällä kertaa kirjassa seurataan tapahtumia kolmen päähenkilön omien lukujen kautta: Evangelinen, Apollon ja Jacksin. Ilahdun, kun kirjailija ei jämähdä valittuun kaavaan, vaan uskaltaa tehdä näitä tarinan kannalta olennaisia päätöksiä.
Mielestäni vähän liioiteltu väite, että kirja olisi Andy Weirin paras, mutta tämän tuotannon ystävänä en kuitenkaan todellakaan pettynyt. Kirjassa on Weirille tavalliseen tapaan huumoria ja tiedettä selitettynä ymmärrettävästi. Suurin ero aiempiin kirjoihin verrattuna ehkä on se, että niissä päähenkilölle mielestäni sattuu enemmän virheitä ja tässä virheitä tulee mukaan kuvioon vasta aivan kirjan loppupuolella. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä kirja keskittyy enemmän hahmojen suhteen rakentamiseen. Myös kirjan herättämä tunteiden kirjo on mielestäni laajempi kuin muissa Weirin kirjoissa.
Kun romaanin luettuaan huomaa ajattelevansa, että koko ihmiskunnan kannattaisi lukea tämä teos, tietää kirjailijan osuneen oikeaan hermoon.
Joutsenlaulu esittää juuri sellaisen kysymyksen, jota meidän kaikkien olisi hyvä pohtia: miksi me ihmiset ajattelemme olevamme ylivertainen laji maapallon kaikkien olentojen joukossa?
Virheitä vilisevä mutta parhaimmillaan oikein viihdyttävä pintaraapaisu kauhun maailmasta.
Loppui liian nopeasti. Ehkä mielenkiintoisempi kuin ykkösosa.
Ihmisenhaltija-sarjan kolmannessa osassa Tuuli palaa takaisin kotipaikkakunnalleen selvittelemään isänsä asioita. Homma leviää nopeasti käsiin, kun kaikki tahtovat yhtäkkiä jotain hänestä. Ystävyys- ja rakkaussuhteita koetellaan toden teolla, itsetutkiskelu on tapetilla ja valtatyhjiö huutaa täyttäjäänsä.
Musiikkiin itsetutkiskelua ja sipauksen romantiikkaa kietova fantasiaromaani, jossa laulut ovat enemmän kuin vain taustahälyä.
Päähenkilömme Aile kuuluu laulunluojien sukuun, jossa laulut koetaan syvemmällä tasolla. Homma lähtee menemään jännäksi, kun hän on hoitamassa äitinsä puotia. Kriisi iskee ja siinä samalla myös hänen kykynsä heräävät. Sitten vielä vanha ihastus astuu kuvioihin.
Crescent City -fantasiasarjan yli tuhatsivuisessa (!) kolmannessa osassa sattuu ja tapahtuu kolmen kirjan edestä. On poliittista juonittelua, ihmissuhdevääntöä ja aivan törkeä määrä henkilöhahmoja.
Tässä osassa ollaan lähempänä perinteistä korkeaa fantasiaa kuin ehkäpä missään Maasin aiemmassa teoksessa. Hieman on suhdehommeleitakin, mutta ne eivät ole nyt pääosassa. Nyt keskitytään maailmanvalloitukseen! Maasuniversumin rakentaminen pääsee myös ihan uudelle tasolle.
Moorna-fantasiasarjan toisessa osassa tarjoillaan romantiikkaa, juonittelua ja itsetutkiskelua. Päähenkilömme Moorna on päätynyt bestiksensä kanssa vieraille maille ja etsiskelee itseään. Suhteet muihin ja omaan taikuuteen tuntuvat vaikeilta, eikä sekään ole selvää, mitä hän haluaisi elämältään. Ja sitten kun on vielä nämä poliittiset juonittelut, joista hän ei oikein onnistu pysymään erossa...
Emarionin saaga -romantasiasarjan avausosassa Diem työskentelee parantajana ihmisten kaupungissa. Kun hänen äitinsä yhtäkkiä katoaa, kaikki menee sekaisin ja salaisuuksia alkaa paljastua. Näin päästään mukaan hyvinkin perinteisen teinifantasiaromantiikan kiemuroihin.
Lumotut kirjeet -sarjan avausosassa 18-vuotias Iris haaveilee toimittajan urasta Cambrinassa, missä kaksi jumalaa on toisiaan vastaan ja vetää erimielisyyksiinsä mukaan myös ihmiset. Homma lähtee laukalle, kun Iris päättää lähteä sotakirjeenvaihtajaksi lumotun kirjoituskoneensa kanssa ja lempikin leimahtaa.
Lumotut kirjeet -sarjan toisessa ja viimeisessä osassa sota tulee lähemmäs kotia. Sotakirjeenvaihtajana rintamalla toiminut Iris tulee kotiin, mutta sodan kauheudet eivät vain ota loppuakseen. Ja rakkaustarinassakin on valtavia haasteita. Saavatko jumalat riitansa sovittua, vai kuolevatko kaikki ihmiset heidän eripuransa jalkoihin?
Kaikki Ronja Jentzsch sarjan kirjat ovat todella hyviä. Ne on kirjoitettu minusta helposti luettaviksi ilman asioiden jargoniksi vääntämistä. Pienen googlauksen jälkeen huomaa, että myös kirjoissa mainitut paikat, tiet ja kadut ovat oikeasti olemassa. Tarina on tarina, mutta kun esim. Tarkka-ampujassa mainittu saksalaisten sotilaiden hautausmaa Rovaniemellä on oikeasti olemassa se luo todentuntua kirjan tarinaan.
Parempi kuin eka osa. Juonenkäänteitä jotka maistuivat välillä niin karvaalta että kirjan loppu piti ahmia.
Annoin kirjalle kaksi tähteä, ja sekin tuntuu anteliaalta. Kaupunki joksi tulimme on ensimmäinen lukemani N. K. Jemisinin teos, ja hyvin todennäköisesti myös viimeinen.
Jo alussa käy selväksi, että kyseessä ei oikeastaan ole romaani, vaan pamfletti, joka on puettu fiktion muotoon ilman erityistä hienovaraisuutta. Tarina jää toissijaiseksi, kun kirjailija alleviivaa viestiään kerta toisensa jälkeen. Vaikutelmaa ei helpota sekään, että H. P. Lovecraft on ollut kuolleena jo lähes 90 vuotta, hänen suuntaansa esitetty kritiikki tuntuu tässä yhteydessä enemmän yksipuoliselta nälvimiseltä kuin miltään, mikä oikeasti rikastaisi teosta.
Hahmot ovat kirjan suurin heikkous. Valkoiset hahmot ovat poikkeuksetta rasisteja, mutta ongelma ei rajoitu siihen, myöskään muut hahmot eivät kehity kliseitä pidemmälle. He tuntuvat edustavan taustaryhmiään karikatyyrimaisesti enemmän kuin olevan uskottavia ihmisiä, mikä tekee heihin samaistumisesta käytännössä mahdotonta.
Lukukokemus on raskas ja turhauttava. Sen sijaan että kirja herättäisi ajatuksia, se lähinnä toistaa itseään ja alleviivaa sanomaansa tavalla, joka syö uskottavuuden koko teokselta.
Idea kaupungeista avatareina on mielenkiintoinen, ja olen oikeasti pahoillani, ettei sitä hyödynnetty kunnolla.