Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Supersuositun Elohopea-kirjan jatko-osa ilmestyi englanniksi viime vuonna marraskuun 18. päivä ja tästä kohistiin viikkoja ennen sen julkaisua ympäri somea. Elohopea lukeutuu omiin suosikkikirjoihin ja olin niin malttamaton, että piti sitten alkaa kuuntelemaan tätä jatko-osaa äänikirjana englanniksi. Tämähän on ihan äärettömän pitkä äänikirjana, että tarinan parissa sai kyllä muutaman päivän kuluttaa. Ja tämänhän kuuntelee mielellään äänikirjana jo siksi, että Kingfisherin lukijaäänenä on ihana Anthony Palmini. Hänen samettiääntään kuuntelee jo pelkästä kuuntelemisen ilosta, joten suosittelen lämpimästi jos yhtään englanti taittuu niin kokeilemaan tätä kirjaa. Kirjassa on aika tasaisesti tarinaa sekä Saeriksen että Kingfisherin näkövinkkelistä. Tässähän riitti sitten tapahtumaa ja vauhdikkaita tilanteita joka sivun edestä. Ja tietenkinhän tässäkin kirjassa oli parhautta Kingfisherin ja Saeriksiksen väliset kohtaukset, mutta jotenkin shown varasti kokonaan Carrion, joka aina äänessä olleessaan sai kuuntelijansa nauramaan, kerrassaan mahtavan hupaisa ja persoonallinen hahmo. Tietenkin alkuperäisten hahmojen lisäksi tässä päästään tutustumaan myös muutamaan uuteenkin tyyppiin. Kirja pudottelee jokusen juonellisen pommin, se naurattaa ja vähän itkettääkin. Jotenkin, en tiedä, tästä jäi uupumaan ensimmäisen kirjan tunnelma. Hyvä tämä oli, mutta Elohopealla on edelleen paikka minun sydämessäni.
Rakkaudella, äiti on jännityskategoriaan sijoittuva kirja, joka napsahti selvästi positiivisen lukukokemuksen puolelle. Ei ihan jokapäiväinen kokemus. Siinä nuori nainen selvittelee kuuluisan kirjailijaäitinsä kuolemaa salaperäisten päiväkirjaviestien avulla. Tarinassa riittää juonen mutkaa ja vauhtia, mutta onneksi tiellä pysytään vakaasti. Luin tarinan putkeen. Toki arvattavuutta ja epäuskottavuuttakin löytyy sekä vähän stereotypiaakin, mutta ei haitaksi asti minun lukukokemukseeni.
Siinä missä ensimmäinen osa oli aika ohut välipalakirja niin tähän toiseen osaan onkin survottu vähän kaikkea ihan urakalla. Kirjan alkupuolisko keskittyy lähinnä poliittisten kuvioiden ja draaman kehittelyyn ja mietin jossain vaiheessa eikö tämä lähde ikinä etenemään. Alku tosiaan oli vähän kuin liisterissä olisi tarponut ja jostain syystä minua ärsytti Diem ja hänen luupäisyytensä ihan suunnattoman paljon tässä osassa. Slowburn vaihtui välillä vähän slowpainiksi, mutta onneksi kirjassa oli maailman paras hahmo Taran, joka sanoi ääneen ne asiat, joita minä karjuin lukiessani kirjalle. Miksi sivuhahmot on nykyisin usein aivan törkeän hyviä ja melkein sivuuttavat päähahmotkin? En tiedä, mutta Taran on mun uusi rakkaus. Vaikka onkin blondi. Ei siinä, tälläkin kirjalla oli hetkensä, jotka saivat minut hymyilemään typerästi ja siirtymään hiukan Team Lutheriin. Maailmaa rakennetaan jälleen, uusia suhteita syntyy ja juonittelun tiivis verkko kiristyy entisestään. Loppua kohden kirja tosiaan kiihdyttää juonen kanssa ja loppumetreillä kirja pudottaa parikin wtf-hetkeä lukijansa silmien eteen. Ja tietenkin tämäkin osa päättyi semmoiseen cliffhangeriin, että odotellappa tässä nyt sitten seuraavaa osaa. Hyvää viihdyttävää romantasiaa, mutta josta ehkä hiukan uupui se jokin, en tiedä. Aion kyllä jatkoakin lukea.
Kirjassa oli potentiaalia, todella. Pelit oli huomattavasti paremmin tehty kuin muissa vastaavissa ja päähenkilö ihan viihdyttävä.
Juoni oli täysin ennalta arvattava, mutta se nyt yhdistää kaikkia tämän genren kirjoja, joten ei tullut yllätyksenä, että se "suuri plot twist" tuli arvattua jo ihan alkumetreillä.
Lue lisää ...
Kirjasta ehkä 3/4 oli kirjoitettu hyvin, sopivasti huumoria, haamuja, pelejä ja vähän hyvän maun chiliäkin, mutta loppu lässähti. Tuli tunne, että kirjailijalla tuli vain kiire saada kirja loppuun eikä oikein jaksanut enää panostaa. Olisi ollut yksi parhaista tämän genren kirjoista, jos loppuun olisi panostettu yhtä paljon kuin alkuun ja ehkä jopa keksitty joku vähän vähemmän kliseinen loppuratkaisu.
Ihan viihdyttävää luettavaa lopun lässähtämisestä huolimatta.
Sinusta teen pesäni on kirja, jonka päähenkilö ei ole ihminen, eikä mikään muukaan selkeästi määritelty otus. Shesheshen on ihmisen näkökulmasta hirviö, joka surmaa ihmisiä. Otus käyttää niin elävien olentojen ruumiita kuin esineitäkin luodakseen itselleen kehon. Shesheshenin kehoon liittyy paljon kehokauhua, kuvaus mässäilee paikoin epämiellyttävyyksillä. Hirviön omasta näkökulmasta olemassa olo on jotain muuta. Se haluaa lisääntyä ja rakastuu. Se haluaa ymmärtää mitä sen rakkauden kohde on. Kaikessaan kuvaavassa kauheudessaan, teos on tavallaan kaunis. Se antaa luvan olla sellainen kuin on, tuntea tarpeita ja olla vaativa, tulla hyväksytyksi. Rakkauskin on pelottavaa, se voi tappaa. Teos on jotain enemmän kuin vain tarina.
Tyylillisesti Artemis Kelosaari on sujuva ja ongelmaton kirjoittaja. Kirjan puolivälissä kävi valitettavasti selväksi, että mitään kovin rohkeaa, raikasta, ravistavaa tai rempseää ei ollut luvassa.
Etsi kadulta kuka tahansa vastaan sattuva ensimmäinen keskivertosuomalainen mies ja pyydä fantasiakirja, saat tämän. Miehisen äijä mies perunan syönnin ja viinan juonnin perusteos, joka on kirjoitettu jo sataan kertaan. Jollain kumman ilveellä kirja ei edes tunnu kovin homolta enää silloin, kun homoeroottista nahkafetissiä enemmän sivutilaa käytetään vain manifestiin siitä, että maailma olisi parempi paikka, jos naiset voisi poistaa planeetalta biologisesti tarpeettomina. Homokirjan sijaan siis ihan perus naisvihakirja. Nahkahomoestetiikankin sijaan hahmojen fantasiayhteisön ulkonäkökuvaus on enemmän luokkaa pilailupuodin pocahontas. Vastaväite siitä, että naisvihajuoni on erityisen parodis-satiristinen, ei oikein toimi, kun se on ihan sitä arjen tavanomaista naisvihaa kaikilla sen tavanomaisimmilla ja tylsimmillä tavoin.
Lue lisää ...
Erikoinen kirja ainoastaan saamaltaan hehkutukselta. Sisällöltään hyvin hyvin tavanomaista ysärin-nollarin ukkelifantasian peruskauraa.
Outo kirja oudosta maailmanajasta, jota elämme.
Turha silti toivoa Hanna Weseliuksen Pronominien tarjoavan vastauksia tekoälyalgoritmien hallitseman krääsäkulutusyhteiskunnan mysteereihin, saati siihen, miten voisimme rakentaa maailmamme jälleen toisaalta inhimillisen, toisaalta eliölajirajat ylittävän välittämisen ja myötätunnon varaan. Kirjassa joukko ihmisiä on noussut viimeiselle lentomatkalle tuntemattomaan, mitä voi pitää vertauskuvana fossiilikapitalismin vääjäämättömälle lopulle tai jopa koko ihmissivilisaation lähestyvälle romahdukselle. Keksi itse lisää metaforia.
Lue lisää ...
Myös kirjan nimi viittaa ainakin pariin eri asiaan: toisaalta Weselius kutsuu lentokoneessa matkaavia henkilöhahmojaan näiden istumapaikkakoodeilla (esim. 12G), mikä konkretisoi sitä, että matkustajat edustavat paitsi itseään, myös kaikkia maan päälle jääneitä lajitovereitaan; toisaalta puhutaan myös suorasanaisemmin sanoista, joita käytämme viitatessamme asioihin, esimerkiksi kun tunnemme tarvetta turvautua eufemismeihin tai kun olemme ehdollistuneet tiettyyn, pintapuoliseen/yksiulotteiseen sanastoon.
Weselius on ilmiselvästi ottanut kirjaansa vaikutteita ranskalaisesta spekulatiivisen fiktion perinteestä, jonka edustajista tulee miettimättä mieleen Hervé Le Tellierin Poikkeama, jossa keskiössä on niin ikään arkisesta poikkeava matkustajalento.
Pronominien loppuun saakka saatuani vaivaamaan jäi hieman, etten oikein missään vaiheessa saanut kiinni kirjan tarinallisesta kokonaisuudesta. Johtuuko se kirjailijan vai lukijan kokonaisuudenhallinnan ongelmista... Ehkä minun pitää joku päivä lukea tämä uudelleen. Sivumennen sanoen ajatus uudelleenluvusta houkuttelee, mikä on lähes aina laadukkaan romaanin merkki.
Onneksi luin Hypyn ajassa hätkähtämättä kommentteja, joissa ahdistutaan teoksen uskonnollisuudesta. "Kauhu, tässä sanotaan 'Jumala'!"
Uskonnollinen kirja Madeleine L'Englen Hyppy ajassa ei ole. Toki, Jumala isolla J:llä mainitaan muutamaan otteeseen, mutta kirjaa lukiessa ei tullut kertaakaan sellaista vaikutelmaa, että kirjailija yrittäisi aivopestä lukijoitaan kritiikittömiksi ja tahdottomiksi Jeesuksen opetuslapsiksi. Sen sijaan L'Englehän yhdistelee jännittävällä tavalla tiedettä ja universaalia henkisyyttä avaruusmatkailun ja omaperäisen tesserointinsa kautta.
Lue lisää ...
Jännittäväkin kirja on jopa aikuislukijalle, panokset ovat korkealla ja tunteet sitä myöten voimakkaat myös lukijan kehossa ja mielessä. Jännitys ja muut tunteet tosin hautautuvat aika ajoin perustelemattoman hidastuksen alle, ja lisäksi lopussa heittäydytään maaliviivan yli turhalla kiireellä. Paremmalla rytmityksellä kirja siis olisi voinut olla jopa kympin arvoinen, mutta tällaisenaankin ehdottomasti positiivisen muistorikas lukukokemus.
Jäälinnun lento on yksittäinen, noin 450 sivuinen teos, jonka päähenkilö on Juri Gagarin. Gagarin tekee vähäpätöisiä yksityisetsivän töitä Jäälintu-nimisellä sukupolvialuksella. Kaikki ei ole aluksella kuitenkaan kuten pitäisi olla, sillä ihmisiä murhataan ja robotitkaan eivät ole enää sitä tasoa kuin ne ovat ennen olleet. Gagarin joutuu kyselemään tapahtumista, joista ei turvallista kysyä. Jäälinnun lento on noir dekkari science fiction maailmassa. Tunnelma on sen mukainen. Reynoldsin aiemmin lukemistani teoksista kiinnostavin on ollut Ikirouta. Tämä yltää vähintään samalle tasolle, pikkusen ylikin. Reynolds osaa lopetukset!
Harhateiden lapset -sarjan kakkososa, Luona luiden ja risukoiden, kertoo ykkösessä esiintyneiden kaksosten, Jackin ja Jillin, taustatarinan. Alku oli kuin Grimmin saduissa ja loppu klassisista kauhukirjoista. Sarjan nimi on hyvin osuva kuvaamaan kaksosia ja sai ymmärtämään mitä ja miksi ensimmäisessä osassa tapahtui. Siinä mielessä hyvin onnistunut jatko-osa. Minua hieman häiritsi, että kirjailija kuitenkin tarjoili loppupuolella vahvoja tunteita, joita ei pohjustettu tarpeeksi uskottavasti. Tähän on ehkä syynä, että kirja on niin lyhyt. Ihan ensimmäisen osan tasolle tarina ei noussut, mutta herätti kiinnostuksen mitä muiden hahmojen taustalla on. Meinaan lukea kolmannen osankin.
Astrid Lindgrenin "Veljeni, Leijonamieli" (WSOY, 1974) on eräs lapsuuteni suurista lukukokemuksista. Lastenromaani tuli luettua useampaan otteeseen alakouluikäisenä ja sen tapahtuvat siirtyivät sulavasti myös oman huoneen matolla käytyihin leikkeihin. Niinpä tuntuikin pikkuisen jännittävältä avata klassikkoromaani uudelleen, yli kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Entäpä jos aika olisikin kullannut muistot ja kirja osoittautuisikin kököksi, katoaisiko silloin pala lapsuutta jonnekin likaviemäriin?
Lue lisää ...
Ei olisi kannattanut huolehtia. "Veljeni, Leijonamieli" on edelleen mainio fantasiaromaani. Tarina kertoo kahdesta veljeksestä, yhdeksänvuotiaasta Kaarlesta eli Korpusta ja hänen isoveljestään Joonatanista. Kaarle on kipeä ja sairaalloinen, ja hän saa kuulla olevansa kuolemansairas. Joonatan lohduttaa veljeään kertomalla tarinoita kuolemanjälkeisestä maailmasta, Nangijalasta, jossa eletään "satujen ja nuotiotulten aikaa".
Niin siinä kuitenkin käy, että Joonatan päätyy kuitenkin tuonpuoleiseen ensin: hän pelastaa Korpun palavasta talosta, mutta uhraa siinä samalla oman henkensä. Veljesten kohtaaminen Nangijalassa on riemullinen, mutta pian käy ilmi, että taivaanrantaan on noussut myös synkempiä pilviä. Naapurivaltakunnan julma hallitsija Tengil on päättänyt valloittaa Nangijalan ja orjuuttaa sen asukkaat.
Niinpä Joonatan ja Korppu temmataan mukaan hurjaan ja vaaralliseen seikkailuun, jonka aikana kaksikon on muun muassa selvitettävä kavaltajan henkilöllisyys ja kohdattava lastenkirjallisuuden historian karmeimpien hirviöiden joukkoon kuuluvasta Katlasta, joka suorastaan huokuu ikiaikaista pahuutta ja jonka ensiesiintyminen nostaa ihon kananlihalle.
"Oli niin kuin alkuaikojen yö olisi ollut yllämme. Ja silloin löi taas salama, vaarallisin kaikista. Yhden ainoan silmänräpäyksen ajan se roihahti ja valaisi kaiken olevaisen. Ja silloin, siinä valossa minä näin Katlan. Minä näin Katlan." (s. 166)
Lindgren käsittelee sodan, kuoleman ja itsemurhan kaltaisia raskaita teemoja, jotka taisivat herättää keskustelua jo teoksen ilmestymisajankohtana, mutta samalla kirja kertoo kauniisti kaiken ylittävästä veljesrakkaudesta ja uhrautumisesta jonkun jalomman päämäärän eteen. Joskus elämässä tulee vastaan "asioita, jotka oli tehtävä, vaikka ne olivatkin vaarallisia", sillä "muuten ihminen ei ole ihminen vaan vain rikkahippunen."
Mainitaan vielä erikseen Ilon Wiklandin upea kuvitus.
En useinkaan jaksa lukea nuortenkirjasarjojen toisia osia, mutta Seanan McGuiren Harhateiden lapset osoittautui sen verran kiehtovaksi tapaukseksi, että heti Ovi joka sydämessä -romaanin lukemisen päätin tehdä varauksen myös kakkososaan. Ja kyllä kannatti!
Lue lisää ...
"Luona luiden ja risukoiden" (Hertta, 2026) kertoo jo sarjan ensimmäisestä osasta tuttujen Jacquelinen ja Jillianin - Jackin ja Jillin - tarinan. Lasten narsistiset vanhemmat eivät ole oikein osanneet hoitaa kasvatustyötään, vaan yrittävät väkipakolla sovittaa tytöt haluamaansa muottiin. Jackista tehdään pikku prinsessa, kun taas Jill on railakas poikatyttö.
Sisarukset päätyvät kaksitoistavuotiaina ullakolla sijaitsevan matka-arkun kautta Nummiksi nimitettyyn maailmaan. Salaperäisen paikan yllä loistaa verenpunainen kuu ja ne ovat loputtomien tieteellisten kokeiden, hirviömäisen kauneuden ja kammottavien seurausten maailma. (s. 68)
Lapset ovat viettäneet koko elämänsä yhdessä, mutta nyt heidät erotetaan toisistaan. Jackista tulee elämän ja kuoleman välisiä kysymyksiä ratkovan tohtori Synkiön oppilas, kun taas Jillin kohtalona on päätyä Isännäksi itseään nimittävän vampyyrin kasvattityttäreksi. Vuodet kuluvat ja sisarukset varttuvat, mutta kuten arvata saattaa, heidän tiensä tulevat vielä risteämään, olkoonkin että sangen kammottavissa merkeissä...
Sarjan ensimmäisen osan tapaan "Luona luiden ja risukoiden" oli julmankaunis lukukokemus, jota mehevöitti viehättävän koukeroinen kertojaääni. Vampyyrikirjallisuuden ystävää lämmitti myös Isännän hahmon kuvaaminen. En kovin usein toivo että fantasiaromaani olisi pidempi, mutta olisin olisin viihtynyt Nummilla vähän kauemminkin kuin parinsadan sivun verran!
Harhateiden lapset on näemmä varsin pitkä sarja, ja toivon todella että suomalainen kustantaja malttaa jatkaa sen kääntämistä.
Romantasiatrilogian avausosassa orvoksi jäänyt Saffron on ottanut elämäntehtäväkseen kostaa vanhempiensa murhan. Kun hänelle sitten 20 vuoden jälkeen aukeaa mahdollisuus päästä koston äärelle, ei päätöstä tarvitse sen kummemmin pohtia. Peitetehtävää mutkistaa kuitenkin ah niin ihana rikollispomon poika ja hänen omat taikavoimansa.
Lue lisää ...
Ensin tarina vaikutti sellaiselta perinteiseltä, vähän epäuskottavalta höttöromantasialta. Mutta mikä yllätys odottikaan, kun kirjasta paljastui jotain uutta ja kiinnostavaa! Pidin myös siitä, miten taikuuden kaivoa täytettiin nautinnoilla ja nauttimisesta kertovia piirteitä arvostettiin ihmisissä.
Omat varjot tuntui heti erilaiselta kuin Lain pyörteissä. Siinä missä edellinen kirja oli villin lännen hengessä kulkeva kepeä western‑dekkari, tämä on selkeästi steampunk‑henkinen, teollistumisen murrokseen sijoittuva rikosromaani. Kaasulamput on vaihtumassa pikkuhiljaa sähköön, autot ilmestyvät kaduille hevoskulkupelien rinnalle, työväki lakkoilee ja järjestäytynyt rikollisuus ottaa jalansijaa.
Lue lisää ...
Kokonaisuutena kirja on toimintapainotteinen ja hyödyntää taikuutta runsaasti ja näyttävästi. Sandersonin kuvaus on paikoin hyvin visuaalista. Allomantiikan käyttö hidastuksineen toi paikoin lähes elokuvallisen tunnelman.
Täydellisyyttä hiponeen Lain pyörteissä jälkeen jouduin silti hieman pettymään. Sanderson kertoo esipuheessa, että Omat varjot aloittaa varsinaisen jatkuvajuonisemman trilogian, kun taas edellinen kirja oli tarkoitettu kahden trilogian väliseksi portiksi – välipalaksi, joka myöhemmin liitettiin osaksi Wax & Wayne ‑nelikkoa. Lain pyörteissä on tiivis ja itsenäinen, kun taas Omat varjot näyttäisi rakentavan suurempaa kokonaisuutta.
Olisin kaivannut tekstin lomaan pientä kertausta alkuperäisestä trilogiasta. Muistikuvat Harmoniasta, Selviytyjästä, kolosseista ja Tuho–Säilyminen‑asetelmasta ym. eivät olleet enää terävimmillään, ja niiden rooli on tässä kirjassa sen verran merkityksellinen, että muistin virkistys olisi ollut kiva. Kandra hahmot olivat sentään hyvin muistissa joukkona, mutta yksilöt ei niinkään
Yöjuoksu on psykologisen kauhun sävyttämä reaalifantasia, jossa mielenterveyden teema ja hienovarainen yliluonnollisuus kietoutuvat yhteen. Tarina rakentuu mysteerin ympärille: mitä kertoja tekee öisin tietämättän?
Kirja etenee nopeasti lyhyiden, jopa yhden lauseen mittaisten lukujen ansiosta, mikä tekee lukukokemuksesta vaivattoman. Yöjuoksu toimi hyvin välipalakirjana pidempien teosten välissä luettuna.
Spefin rajamailla liikkuva jännitys kirja. Tarinaan liittyy hienoista yliluonnollisuutta.
Kekseliäs tarina, ja Kapari-Jatan käännös on erityisen hyvin onnistunut. Maailma ja osa henkilöhahmoista jäi kuitenkin aika ohuiksi.
Luin kirjan ääneen 9-vuotiaalle, joka ei siitä täysin vakuuttunut. Ehkä tämä kolahtaa paremmin muutaman vuoden vanhemmille lukijoille.
Mielenkiintoinen kurkistus Tolkienin persoonaan ja hänen teostensa eri vaiheisiin. Kirja tarjoaa myös hyvää ajankuvaa ensimmäisestä maailmansodasta 1970-luvun alkuun.
Odotin etukäteen ehkä vähän enemmän ns. nippelitietoa teoksista, mutta kyllä sitäkin oli ihan kiitettävästi.
Alku on hieman hitaahko ja itseään toistava (tuntui myös, että puolet kirjan repliikeistä kerrattaan uudelleen sopivissa kohdissa), mutta se ei haitannut, sillä se on tarpeen Juden hahmokehitykselle ja ohessa pohjustetaan tulevaa pienillä vihjeillä, joiden merkitystä oli mukavaa arvuutella lukiessa. Hieman ennen kirjan toisen osan alkua juoni pääsee sitten kunnolla vauhtiin ja palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Kaiken kaikkiaan kiinnostavaa oikeaan keijumytologiaan pohjautuvaa maailmanrakennusta, juonittelua ja monimutkaisia ihmissuhteita.
Argh, tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa sen sisällöstä. Siis niin, näin tuhottomasti tästä videoita ja tätä mainostettiin kuin viimeistä päivää somessa. Pakkohan se oli "mainostuksen uhrina" hankkia itselle luettavaksi tämäkin kirja. Huhheijjaa. Oli tämä melkoinen työmaa. Luin tätä kirjaa puolisen kuukautta ja kylläpä tökki. Kirjassa on siis yli tuhat sivua ja luin siis tätä englanniksi. Pakko myöntää, että ihan kaikkea en kyllä minun horjuvalla englanninkielen taidollani ymmärtänyt. Tässä kirjassa oli paaaaljon alkemiaa ja erilaisia muita vaikeita sanoja, joista en tiennyt mitä ihmettä ne tarkoittaa eikä googlekaan meinannut osata kertoa. Ei ehkä ihan sellainen ensimmäinen kirja, jolla lähtisin englantia lukemaan harjoitusmielessä. Kirjan edetessä jotkut sanat ja termit alkoivat tulla vähän tutummaksi, mutta kyllä minulle jäi vielä paljon selvitettävää. Voi suomentajaparat, tässä on voinut olla melkoinen savotta.
Lue lisää ...
Mutta niin, osaksi tämän lukemiseen meni niin pitkään siksi, että luoooooja tämä oli tylsä. Tai sitten vaan olen liiaksi tottunut tarinoihin, jotka soljuvat vauhdilla eteenpäin. Yli puoleen väliin tapahtui muttei sitten kuitenkaan. Kirjassa on kolme osaa, ensimmäinen ja viimeinen kertoo nykyhetkestä, keskimmäinen ajasta ennen Helenan muistinmenetystä. En oikein ymmärtänyt tätä kirjaa. Helena oli vähän jotenkin, en tiedä, sosiaalisesti pökkelö nörtti, joka eli parantamiselle ja omalle työlleen, ja oli alusta alkaen täysin tallottavissa jalkoihin. En tykännyt hahmosta yhtään, hän oli maailman ankeuttavin ankeuttaja, jota maa päällään kantaa. Onneksi hän sai vähän persoonaa tarinan loppupuolella eikä ollut koko ajan niin älyttömän masentava. Kun taas Kaine oli päästään ehkä hiukan pipi introvertti, joka halusi olla yksin, mutta ei sitten oikeastaan halunnutkaan ja "nautti" toisten kiusaamisesta, mahdollisimman ilkeästi. Mutta sitten kuitenkin tarinan edetessä hänestä paljastuu vähän toisenlaisiakin puolia. Ja Amaris. Ah, Amaris <3
Arvosteluvideoista päätellen odotin vähän enemmän. Odotin, että itken ja huudan, tai menetän yöuneni tai jotain dramaattista. No ei. Ainut reaktio kirjan alussa oli se, että meinasin nukahtaa kesken lukemisen. Mukana oli vähän sotajuttuja, parantamista, kiduttamista, väkisinmakuuta ja sen sellaista. Parhaat osat tarinallisesti oli eka ja vika, joissa kerrottiin nykyhetkestä. Joskin keskimmäinen osa oli tarinan etenemisen kannalta oleellisin. Odotin lopulta jotain ihan kamalaa ja shokeeraavaa, mutta yllätyin. Hiukan ylihypetetty kirja, josta olisi saanut mielenkiintoisemman supistamalla tarinaa hitusen. Mutta koska tässä oli hitokseen vaikeita sanoja, aion kyllä lukea suomennoksen kunhan se tulee (edit. luettu). Hämmentävä kirja. Synkkä, jollain tasolla hyvinkin raaka sanan kaikissa merkityksissä, tätä lukiessa pääsi kyllä sellaiseen jännään synkkään fiilikseen, mutta jotain omasta kokemuksesta jäi tämän osalta puuttumaan. Suosittelen kuitenkin lukemaan. Tämä on erilainen. Ajatuksia herättävä, mutta ei ainakaan minulle mikään kovin shokeeraava. Olen kuitenkin tyytyväinen, että luin tämän. Jollain tasolla minulle tuli tästä kirjasta sellainen tunne, että joskus vuuuuosien päästä tämä kirja nököttää "kirjat, jotka kaikkien pitäisi lukea" -otsikon alla.
Aloitin Twilight sarjan ihan vain mielenkiinnosta. Kirja oli hyvä ja pidän Twilightin konseptista vaikka paikoitellen kärsin suuresta myötahäpeästä Bellan kuvailujen takia mitä hän Edwardista laukoi. Sekä Bella sanoi isänsä Charlien nimen aivan liian usein (olisi pitänyt laskea kuinka monesti). Bella ja Edward ovat ihan hyvä pari ja Edward on toisinaan hauska.
Kirjan alku oli lähes shokeeraava ihmiskunnan maanviljelyyn liittyvällä kemiallisella yksityiskohdalla sekä natsi-Saksan merkkihenkilöiden huumeriippuvuuksilla. Kemiallisen johdannun jälkeen siirrytään tunnettuihin fyysikoihin, kuten Einstein, Bohr, Heisenberg, Schrödinger ja de Broglie. Niin suuret kuin näiden henkilöiden saavutukset ovatkin kvanttimekaniikan kehittäjinä, henkilöinä he olivat jokseenkin pakkomielteisiä tutkimuksissaan. Maailmansotien aikaiset, maailman ja maailmankaikkeuden käsittämistä uudistavat ajatukset ja saavutukset aiheuttavat jopa piinaavia moraalisia pohdintoja, jotka voivat viedä äärimmäisiin tekoihin. Nerouden ja hulluuden raja hämärtyy.
Mieleen jäi myös eksentrinen yhä elossa oleva japanilainen matemaatikko Mochizuki, joka on tai ei ole ratkaissut ABC-konjektuuria eli A+B=C jollain niin uudella tavalla, että maailmassa on vain kourallinen sitä ymmärtäviä ihmisiä. Eikä sitä 500-sivuista ratkaisua ole pystytty varmistamaan.
Kirja on julkaistu uusiksi nimellä Kauhea vihreys, ja ajoittain se oli sen verran epämiellyttävä kuvauksissaan, että en pitänyt siitä yhtä paljon kuin kirjailijan Maniac-kirjasta. Mutta ajattelemaan se pisti.
C.j. Tudor on uusi jännittyksen mestari! Paljon Kingimäisiä elementtejä olematta kuitenkaan kopio. Juoni veti heti mukaansa eikä päästänyt otteestaan. Ei mitään "waaau"-yllätysefektejä, vaan konstailematonta, hyvin kirjoitettua jännitys/kauhu/trilleri-sekoitusta
Ei jaksanut lukea loppuun. Rupesi ärsyttämään. Jäi jonnekin toisen osan puolivaiheille. Siirryin Poen pariin. En tiedä, onko tälle sopivaa antaa edes arvosanaa. Annoin kuitenkin.
Joitakin hauskoja kohtia tässä oli, mutta liika tätä lajia on liikaa. Kiinnostaisi tietää, onko Adamsilla vakavasti otettavia kirjoja, koska kirjoittajana hän oli kiistattoman hyvä, ja hänellä olisi varmasti ollut paljon annettavaa totisemmalle scifille.
Odotukset genrepalkitulta romaanilta olivat suuremmat kuin mitä lopulta sain. Tai oikeastaan ennakkokuvitelmani olivat erilaiset kuin se, mitä kirja todellisuudessa edusti ja tarjosi. Ei ollut minulle, mutta palkintojen perusteella selvästi joillekin muille. (3.6.2026)





















