Uusimmat kirja-arviot
Tälläne scifi/cozy fantasia, jossa maailma on jaettu puoliksi ihmisten ja muiden lajien kesken. Luonnon puoli on jätetty rauhaan kokonaan. Ai niin, ja 200 vuotta sitten robotit saivat tietoisuuden ja päättivät hylätä tarkoituksensa ja viettää aikansa luonnossa.
Viihdyttävä ja vauhdikas tarina, julkaistu 1863. Hyvää kieltä. Luin kolmannen, Inkeri Tuomikosken suomennoksen vuodelta 1980. Ajalle tyypillisesti paikoin rasistinen kerronta. Paljon mittoja ja paikannimiä. Osa mitoista kirjan alkupuolella muutettu metrijärjestelmän mukaisiksi. Olisi kaivannut kartan mukaan. Joitakin kohtauksia kierrätetty Tintti-kirjoissa ja Tähtien sota -elokuvasarjassa.
Kaikki muut kirjaprojektit piti tottakai siirtää hetkeksi sivuun kun tämä saapui perjantaina kotiovelle. Nyt on tullut aika paljon luettua ja kuunneltua englantia niin olipa terapeuttista lukea ihan suomenkielistä kirjaa vaihteeksi. Kyllä se vaan on niin paljon helpompaa kun ei tartte ajatella, voi vaan lukea. Tämähän sai minut itkemään jo alkumetreillä sattuneista syistä, tarina alkoi aika... krhm... vauhdikkaasti heti alussa. Tämä kirja itketti, nauratti ja hymyilytti vuoron perään. Aina kun luuli vähän saavansa armoa niin uutta tapahtumaa tuli eetteriin ja niin sitä taas mentiin. Pidin tämän kirjan spicystä ja siitä, että tässä kutkuteltiin mielihyvähermoja myös mahdollisen positiivisen kolmiodraaman tyyliin, joka sai posket punoittamaan. En panisi pahakseni jos tämä kuvio etenisi (kjeh). Mutta niin, tässä kirjassa Poppyn kuviot selkeytyy ja saamme tietää vähän mikä hän on naisiaan. Monia salaisuuksia paljastuu ja asioita selkeytyy, huh, melkoinen juonitteluiden verkko tosiaan! Rakastin sitä miten Poppysta tuli kirjan edetessä kunnon tulisielu, jonka nenälle ei hypitä. Tarina soljui taas eteenpäin hyvin mukavasti ja ongelmitta, tylsistymättä kertaakaan ja loppu olikin sitten taas sellaista tykitystä, että huhuh. Miten ihmeessä sitä jaksaa odottaa ensi vuoteen, että saa tietää miten tämä jatkuu? Vahva suositus!
Kuinkahan tätä nyt arvioisi - selkeästi menneen ajan tuote niin kirjoitustyyliltään, sisällöltään kuin kuvituksiltaan ja pituudeltaankin. Silti viihdyttävä, yllättävän piristävä ja monin tavoin sekä tuttu että vieras. Ei missään nimessä suurta kaunokirjallisuutta, mutta ehdottomasti hyvää viihdettä työmatkoille julkisissa istuen. Jos julma lohikäärmekansa maidonvalkeine, valkohiuksisine albiinoineen kuulostaa tutulta fantasiatroopilta, se oli Elric ensin.
Kotimainen Varjoliitto alkaa mielenkiintoisesti, tulossa on kolmenkimppa! Päädytään uusiin ympyröihin, juonittelujen pariin ja kohta tarinan naishamolla on 3 miestä pyörimässä ympärillä. Näistä asetelmista olisi voinut keittää mehukkaan tarinan, mutta nyt jäädään "oltermannin tasolle" - perussettiä, ei mausteita. Tarina loppuu juuri kun on vähän vauhtiin päästy.
Vaihteeksi viikinki-fantasia. Tästä tarinasta olisi voinut saada paljon enemmän irti. Olisin kaivannut enemmän rosoa ja ristiriitaisuutta henkilöhahmoihin ja heidän väliseen kommunikaatioon. Juonikuvio on hyvin perinteinen. On yllättäviä taikavoimia, outoa perhedynamiikkaa, poliittista juonittelua, valtakuntien välistä taistelua ja kiellettyä rakkautta (aika kesyä). Luen jatko-osan, kun tulee oikein paha kirjakrapula. Ainakaan ensimmäinen osa ei sellaista aiheuttanut.
Karkeaa kielenkäyttöä, seksiä ja väkivaltaa, niistä on hyvät kirjat tehty!
Ensimmäinen tämän genren kirja ja ymmärtääkseni ei ihan siitä kilteimmästä päästä. Sain kuunneltua Joel Dickerin uusimman ja äänikirjasovellus päätti sitten suositella jotakin ihan uutta. Tartuin haasteeseen ja edessä olikin melkoinen kuuntelukokemus. Kirjan alussa varsinkin naissankarin käytös kävi hieman hermoille, mutta tarinan jatkuessa asia ei enää haitannut ja tuittuilua oli vähemmän. Mieshahmo on perinenteinen: moniongelmainen, toksinen ja väkivaltaan taipuvainen, mutta onneksi fyysiset ominaisuudet kuittaavat pikkuviat. Kirjassa on muutamia todella mehukkaita ja ironisia juonenkäänteitä. Ja lopussa perinteinen ylläri, joka jättää odottamaan jatko-osaa.
Voi luojat! Tämän piti olla sellainen laastarikirja Acotar-sarjan ensimmäisen osan jälkeen ja nyt olen KOUKUSSA! Kirjailija Rebecca Yarros on jättänyt lukijansa "roikkuun". Sarjasta on valmiina kolme ensimmäistä osaa ja neljättä ei ole vielä edes aloitettu - lue siis omalla vastuulla. Kirjan juoni ja kerronta ovat juuri minun makuuni. Myös käännös erittäin onnistunut. Lohikäärmeiden riipaiseva sarkasmi ja nasevat kommentit tyyliä "Pitäisikö hakea siivenkomentaja paikalle?" ovat yksi kirjan lisäherkuista. Väkivalta on aina läsnä BSK:n arjessa ja päähenkiöiden välillä on sanamukaisesti salamointia, jota kuvaillaan sivukaupalla.
Saatoin ehkä vähän kiljahtaa kun tajusin, että tämän genren kirja on saatavilla myös suomeksi. Englanninkielisten kirjojenkin lukeminen sujuu kyllä, mutta tässä sitä kieltä ei tarvitse työstää niin paljon, kaikki vaan soljuu kuin itsestään. Ehdottomasti piti päästä tutustumaan ensimmäiseen kirjaan ja tilasin sen itselleni. Ja katsokaa nyt miten hieno tuo kirjan kansi on! Ah, ihan täydellinen! Saatoin hiukan kohotella kulmiani huvittuneena kun ensimmäisiltä sivuilta löytyi sisältövaroituslista. Jaaha, tätä siis oli luvassa. Lisäksi alusta löytyi soittolista, jossa oli kaikille kirjan kappaleille omat musiikkinsa. Vau, tähän oli panostettu. Olin kyllä vähän laiska, enkä kuunnellut soittolistaa samalla kun luin. Tuhma minä. Kirja ei ole kauhean paksu ja pitkä, joten sen lukeminen eteni ihan hetkessä ja sain luettua tämän päivän aikana. Mitähän tästä sanoisi, tämä aiheutta pienen tunteiden ristiriidan sen kanssa, että tässä oli aika väkivaltaisia kohtauksia, mutta toisessa hetkessä taas se tursusi suuria tunteita ja romantiikkaa. Välillä oli siinä ja siinä, että koinko hienosti pahoinvointia lukiessani tekstiä. Ei pidä antaa ulkonäön kuitenkaan hämätä. Parin välinen kontakti kirjan loppupuolella ei ollut ihan aloittelijoille. Tämä kirja oli täynnä hyyyyvin roisia romantiikkaa, huumoria ja lenteleviä ruumiinosia. Kaikki nämä yhdessä vähän tasapainottivat toisiaan ja pelastivat tällaisen ensikertalaisen pahimmalta shokilta. Minä kyllä pidin tästä. Sellaisena kuin se on, omassa genressään. Aion kyllä lukea jatko-osatkin.
Olen lukenut osuuteni dystopiakirjallisuudesta, mutta Oryx ja Crake iski minuun erityisen paljon. Tarina soljuu minun makuuni juuri sopivalla tempolla ja dystopia on varsin uskottava. Katastrofin mitat eivät ole mieleeni turhan liioiteltuja eikä Oryx ja Crake sorru semmoiseen groteskiuden tasoon, joka veisi dystopian uskottavuudesta. Atwoodin mustahuumori iski minuun ja kirjan ainoa huono puoli olikin mielestäni se, kuinka vaikeaa se oli laittaa alas.
Tarina nuoresta Nooasta, joka joutuu lähtemään kohti tuntematonta pelastaakseen siskonsa. Reissu ei ole vailla solmuja, tunteita eikä paljastuvia salaisuuksia.
Tarina on jotenkin kovin suomalainen, vaikka sijoittuukin fantasiamaailmaan. Kaikki on kovin ihmis- ja luontoläheistä. Kovin ihmisenkokoista. Kokonaisuus on mielenkiintoinen ja kokonainen. Oikein mukava lukukokemus.
Tämä kirja olisi voinut olla jopa parempi kuin edellinen osa sarjasta, sillä siinä säilyy edellisen osan helppolukuisuus, mutta sen poliittiset kiemurat ovat kiinnostavampia ja romanttinen tarina on parempi ja herättää enemmän tuntemuksia (joskin ensimmäinen suudelma tulee tässäkin osassa turhan yllättäen). Kuitenkin hahmojen suunnattua takaisin Coroaan, tapahtuu useampia käänteitä, jotka tuntuvat epäuskottavilta tai naiiveilta ja sopisivat paremmin lapsille kuin nuorille suunnattuun kirjaan, mikä osittain pilaa lopun.
Matkustajalentokone joutuu massiiviseen myrskyrintamaan ja vaurioistaan huolimatta onnistuu laskeutumaan turvallisesti määränpäähänsä. Kolme kuukautta myöhemmin käy kuitenkin ilmi, että rintamassa ollessaan lentokone monistui kahdeksi, ja nyt tämän toisen koneen miehistö ja matkustajat haluavat myös maihin jatkamaan elämäänsä. Miten se voi käydä päinsä, kun näiden ihmisten täydellisillä kaksoisolennoilla ei ole mitään aikomusta jakaa perheenjäseniään, ystäviään, kotejaan ja uriaan tyhjästä tupsahtaneiden tulokkaiden kanssa?
Kymmenen erinomaista lyhyttä hyvin erilaista novellia. Kokoelman nimikkotarinassa luodaan kaaosteorian peruskäsite perhosvaikutus! Yhdestoista tarina on pidempi pienoisromaani, joka oli mielestäni kokoelman heikoin.
The Empyrean -sarjan kolmannessa osassa rauha tuntuu lipuvan yhä vain kauemmas ja päähenkilöidemme kontolle jää yrittää pelastaa kaikki. Tai niin he ainakin tuntuvat ajattelevan... On tiedossa draamaa kaikilla rintamilla aina rakkaudesta taistelukenttiin.
Häiveen tapauskirjat -sarjan avausosa yhdistelee fantasiaa ja rikosmysteeriä häivähdyksellä steampunkin henkeä. Päähenkilö Vionalla on intohimona salapoliisihommat ja keksinnöt, joka ei oikein sovi yhteen hänen aatelisneidon statuksensa kanssa. Mutta Viona seuraa kutsumustaan ja päätyy selvittämään isompaa juttua kuin alun perin arvasikaan.
Crescent City -sarjan toisessa osassa päähenkilöpariskunta tutustuu toisiinsa ja yrittää ottaa rennosti. Mutta...... Kyllähän siitä seikkailu tulee, kun lähdetään etsimään kadonnutta lasta ja sotkeudutaan valtapeleihin.
Pohjantuli-sarjakuvasarjan seitsemännessä osassa päähenkilö Sonja on päätynyt takaisin kotiin ja suree kuollutta sukulaistaan. Mutta kun tämän tavaroita aletaan käydä läpi, avautuu ehkäpä mahdollisuus päästä takaisin toiseen maailmaan. Ja kyllä, hän tarttuu siihen kaksin käsin.
Freian arki pyörii perkaamalla kaloja ja leikkimällä kammottavan jaarlin vaimoa, jonka selkään Freia mieluusti iskisi miekan jos saisi siihen mahdollisuuden. Hän paljastuu pian olevansa Hlini-nimisen jumalan siunaama, hänessä on pisara jumalan verta ja hänen kohtalonsa on olla kilpineito. Hänellä on taikavoimia, joita monet haluaisivat käyttää hyväkseen ajakseen omia etujaan. Sattumien kautta hän päätyy armottoman jaarli Snorrin alaisuuteen. Ja fanaattisen valtaa halajavan Snorrin punoessa juoniaan, Freia yrittää tukahduttaa tunteensa Snorrin tulen suutelemaan poikaan, Björniin.
Huhuh. Kuuntelin tämän äänikirjana kun minulla oli tunteja käytettävänäni ja täytyy sanoa, että ne olivat pisimmät tunnit hetkeen. Kuuntelin tämän suomeksi ja en tiedä johtuiko kuuntelemisen tuska osaksi myös lukijasta tai ylipäätään suomenkielestä, mutta luoja tämä oli TYLSÄ. Tai en tiedä oliko niinkään tylsä, mutta jotenkin laimea ja mitäänsanomaton. En saanut missään vaiheessa sellaista hyvää fiilistä tästä kirjasta. Tarina oli täynnä jumalia, taruja ja jumalien palvontaa, mystiikaa ja viikinkitunnelmaa. Kaikesta huolimatta tarina lähti todella hitaasti liikkeelle eikä siinä tapahtunut oikein mitään todella mullistavaa, tai siltä se ainakin tuntui. Freia ärsytti olemalla täysin nössykkä, joka murahteli välillä Björnille kiukuspäissään ja lopun ajan hän käytti sättiäkseen itseään joka asiasta ja manasi ah-niin-kiellettyjä tunteitaan. Kirjan loppupuolella murahtelin jo ääneen hänen ärsyttävyydelleen. Snorri oli totaalisen raastavan ärsyttävä jumaluskomuksiensa kanssa ja Björn, joka edes vähän yritti saada olemuksellaan särmää tarinaan, jäi jotenkin aika tylsäksi ja harmaaksi. En tiedä, kaikki vaan ärsytti tässä kirjassa. Vaikka olen kokenut aina olevani melko kaikkiruokainen mitä fantasiaan tulee niin tämä kirja oli pitkästä aikaa sellainen, että odotin vaan, että se loppuu. Olisin halunnut tykätä tästä, mutta ei. Ei pysty. Epäilen vahvasti, että luen jatko-osaa tästä sarjasta.
Kunnes kuolen oli paras säeromaani, jonka olen koskaan lukenut. Okei, yksi ensimmäisistä samalla, mutta aiempien säeromaanikokemusten perusteella ehdin jo ajatella, etteivät ne ole minun juttuni. En tätä Sini Helmisen kirjaakaan varmaan olisi lukenut, ellen olisi innostunut ensin sen aiheesta ja vasta myöhemmin tajunnut, että aijaa, ei tämä olekaan ihan mikä tahansa nuorille suunnattu dystopiaromaani.
Kirjan huonoin puoli on varmaankin jännityksen puute. Romanttista jännitettä en ainakaan tuntenut kenenkään hahmoista välillä. Lisäksi odotin koko kirjan ajan dramaattista käännettä, mutta sen sijaan lopussa sain yllättävän käänteen, jota ehkä aiemman jännitteen puutteen takia oli vaikea uskoa todeksi eikä sekään oikein herättänyt silti vahvoja tuntemuksia. Siitä huolimatta pidin kirjasta ja sitä oli kevyt lukea, ja joskaan se ei Valinta-sarjan veroinen ole, niin sopii kuitenkin hyvin sarjasta pitäneelle. Kirjaan kuitenkin kannattaa mieluummin suhtautua vain päähenkilön kasvutarinana ja tarinana perherakkaudesta kuin romanttisena rakkaustarinana.
Ujo Alexis on elänyt traumaattisen lapsuuden kasvattivanhempiensa hoidossa ihmisten maailmassa, jossa olot ovat kurjat ja selviytyminen veitsen terällä. Pienenä valopilkkuna hänen elämässään on säpäkkä Nyks, demonikäärme, jonka hän vain itse näkee. Myöhemmin hänen elämäänsä astuu myös Charlie, mykkä poika, josta tulee hänen velipuolensa. 19-vuotiaana ihmisten on mahdollista päästä kouluttautumaan lisää ja turvaamaan oman tulevaisuutensa. Kokeen aikana kuitenkin paljastuu, että Alexisissa on spartalaista verta ja hänet sysätään keskelle antiikin mytologian suuria jumalia ja sotureita, haastavaan Spartan koulutukseen, joka uhkaa viedä häneltä hänen viimeisenkin järjen rippeensä...
Olen varma, että tälle kirjalle on lukijoita. Itse kuitenkin toivon, että "synkeys" voisi joskus liittyä maailman yleiseen tunnelmaan tai monstereihin, eikä aina 16-vuotiaiden tyttöjen raiskauksiin ja fyysiseen vammauttamiseen tai naisten töiden universaaliin hirveyteen jopa siinä määrin, että on miehellekin tragedia joutua niitä tekemään.