Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Crescent City -fantasiasarjan yli tuhatsivuisessa (!) kolmannessa osassa sattuu ja tapahtuu kolmen kirjan edestä. On poliittista juonittelua, ihmissuhdevääntöä ja aivan törkeä määrä henkilöhahmoja.
Tässä osassa ollaan lähempänä perinteistä korkeaa fantasiaa kuin ehkäpä missään Maasin aiemmassa teoksessa. Hieman on suhdehommeleitakin, mutta ne eivät ole nyt pääosassa. Nyt keskitytään maailmanvalloitukseen! Maasuniversumin rakentaminen pääsee myös ihan uudelle tasolle.
Moorna-fantasiasarjan toisessa osassa tarjoillaan romantiikkaa, juonittelua ja itsetutkiskelua. Päähenkilömme Moorna on päätynyt bestiksensä kanssa vieraille maille ja etsiskelee itseään. Suhteet muihin ja omaan taikuuteen tuntuvat vaikeilta, eikä sekään ole selvää, mitä hän haluaisi elämältään. Ja sitten kun on vielä nämä poliittiset juonittelut, joista hän ei oikein onnistu pysymään erossa...
Emarionin saaga -romantasiasarjan avausosassa Diem työskentelee parantajana ihmisten kaupungissa. Kun hänen äitinsä yhtäkkiä katoaa, kaikki menee sekaisin ja salaisuuksia alkaa paljastua. Näin päästään mukaan hyvinkin perinteisen teinifantasiaromantiikan kiemuroihin.
Lumotut kirjeet -sarjan avausosassa 18-vuotias Iris haaveilee toimittajan urasta Cambrinassa, missä kaksi jumalaa on toisiaan vastaan ja vetää erimielisyyksiinsä mukaan myös ihmiset. Homma lähtee laukalle, kun Iris päättää lähteä sotakirjeenvaihtajaksi lumotun kirjoituskoneensa kanssa ja lempikin leimahtaa.
Lumotut kirjeet -sarjan toisessa ja viimeisessä osassa sota tulee lähemmäs kotia. Sotakirjeenvaihtajana rintamalla toiminut Iris tulee kotiin, mutta sodan kauheudet eivät vain ota loppuakseen. Ja rakkaustarinassakin on valtavia haasteita. Saavatko jumalat riitansa sovittua, vai kuolevatko kaikki ihmiset heidän eripuransa jalkoihin?
Kaikki Ronja Jentzsch sarjan kirjat ovat todella hyviä. Ne on kirjoitettu minusta helposti luettaviksi ilman asioiden jargoniksi vääntämistä. Pienen googlauksen jälkeen huomaa, että myös kirjoissa mainitut paikat, tiet ja kadut ovat oikeasti olemassa. Tarina on tarina, mutta kun esim. Tarkka-ampujassa mainittu saksalaisten sotilaiden hautausmaa Rovaniemellä on oikeasti olemassa se luo todentuntua kirjan tarinaan.
Parempi kuin eka osa. Juonenkäänteitä jotka maistuivat välillä niin karvaalta että kirjan loppu piti ahmia.
Annoin kirjalle kaksi tähteä, ja sekin tuntuu anteliaalta. Kaupunki joksi tulimme on ensimmäinen lukemani N. K. Jemisinin teos, ja hyvin todennäköisesti myös viimeinen.
Jo alussa käy selväksi, että kyseessä ei oikeastaan ole romaani, vaan pamfletti, joka on puettu fiktion muotoon ilman erityistä hienovaraisuutta. Tarina jää toissijaiseksi, kun kirjailija alleviivaa viestiään kerta toisensa jälkeen. Vaikutelmaa ei helpota sekään, että H. P. Lovecraft on ollut kuolleena jo lähes 90 vuotta, hänen suuntaansa esitetty kritiikki tuntuu tässä yhteydessä enemmän yksipuoliselta nälvimiseltä kuin miltään, mikä oikeasti rikastaisi teosta.
Hahmot ovat kirjan suurin heikkous. Valkoiset hahmot ovat poikkeuksetta rasisteja, mutta ongelma ei rajoitu siihen, myöskään muut hahmot eivät kehity kliseitä pidemmälle. He tuntuvat edustavan taustaryhmiään karikatyyrimaisesti enemmän kuin olevan uskottavia ihmisiä, mikä tekee heihin samaistumisesta käytännössä mahdotonta.
Lukukokemus on raskas ja turhauttava. Sen sijaan että kirja herättäisi ajatuksia, se lähinnä toistaa itseään ja alleviivaa sanomaansa tavalla, joka syö uskottavuuden koko teokselta.
Idea kaupungeista avatareina on mielenkiintoinen, ja olen oikeasti pahoillani, ettei sitä hyödynnetty kunnolla.
Perhoshuuto sopii hyvin sekä nuorille että aikuisille. Oletin takakansitekstin ja kuvituksen tyylin perusteella paljon nuorempia, korkeintaan yläasteikäisiä päähenkilöitä, mutta tässä liikutaankin ihan autoilevien ja lukiosta valmistuneiden hahmojen mukana. Teos on mielestäni ihan pätevä välimuoto suomalaistyyppiselle aikuisten kaunospefille ja kansainväliselle YA-fantasialle. Kieleltään Perhoshuuto on kaunista ja sujuvaa suomea, muttei liioitellun metaforista tai koukeroista erikoisuudentavoittelua - varsin pätevää viihdefantasiaa, jota lukee mielellään!
Minä rakastin tätä kirjaa! Paljon olen kuullut hypetystä tästä sarjasta, paljon olen myös kuullut inhoa ensimmäisestä osasta. Minä itse nautin joka sekunnista tämän kirjan parissa ja suosittelen lämpimästi muillekkin! Juoni jaksoi olla kiinnostava loppuun asti ja päähenkilöt ja sivuhenkilöt tehty mielenkiintoisiksi. 6/5 ????
Olipas melkoinen tuotos. Oikeastaan vähän mietin, että laskeeko tätä edes romantasiaksi, vai enemmänkin fantasiaksi, jossa on romanttisia elementtejä. Ei tässä kuitenkaan mihinkään täydelliseen rakkauden läiskeeseen päästä kuin ehkä vähän kirjan loppupuolella.
Sun pitää varoo mitä sä haluut!
Nyt oli kirja minun makuuni. Naamiomiesten herutusvideoihin lähes pakkomielteisesti omistautuvan ensihoitajan ja synkkien videoiden adoniksen tiet sivuavat toisiaan reaalimaailmassa. Stalkkaus ja pakkomielteet ovatkin kohta kahden kauppa ja Alyn videoihin kirjoittamat kinkyt fantasiat alkavat toteutua. Josh on kuitenkin tosielämän kultainennoutaja. Juonessa on sopivasti potkua ja yllätyksiä. Kirjan huumori on osuvaa, päähenkilöiden välinen kommunikaatio nasevaa ja sisäiset pohdinnat hmmm...niin ihanan noloja. Kirjan alkulehtien varoitustekstit eivät ihan yltäneet luvatulle tasolle, mutta siitäkin huolimatta täydet 10 pistettä!
Viihdyin paljon paremmin kuin esiosan kanssa! Mutta millä hinnalla? Neljä ja puolisataa sivua myöhemmin mä tiedän tästä maailmasta ja juonesta vähemmän kuin silloin, kun aloitin. Todella paljon ongelmia ja TODELLA paljon hyvää materiaalia, hämmentävässä paketissa.
Satukirja nuorille aikuisille!
Kirja kehrää sadunomaista tarinaa, josta nauttii parhaiten, kun ei odotakaan siltä mitään sen suurempaa.
Pidin siitä, että kirjassa hyvän ja pahan vastakkainasettelu ei ole niin yksiselitteinen kuin perinteisesti fantasiassa. Jokainen voi tehdä väärän valinnan, joka johtaa kyseenalaisiin lopputulemiin.
Rehellisesti, ihan kamala kirja. Tän lukemisessa loppuun kesti viikkoja, tarina eteni niin hitaaaaaasti. Päähenkilö oli mitäänsanomaton, järjen juoksun puutteesta puhumattakaan. Viimeisetkin sivut kirjasta oli tylsyyden kyllästämiä. En voi missään tapauksessa suositella.
Pidin todella paljon englanninkielisestä versiosta ja halusin ihan mielenkiinnosta lukea tämän suomeksi, että miten se mahtaakaan taittua meidän omalla kielellä. Noh, taittuihan se. Jotenkin. Kyllä silti pakko sanoa, että englanniksi tämä vaan toimii täydellisesti, suomeksi ehkä vähän notkahdellen. Täytyy myöntää, että pidän siitä, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, joten pisteet siitä kotiin, että tässä ei viljelty minkäänlaisia lemmenvaltikka-termejä, jos tiedätte mitä tarkoitan. Kröhm. Kirjassa olleet vitsit toimi jotenkin paremmin englanniksi ja olin ehkä vähän katkera, että eräs hauska kohta oli suomennettu eri tavalla kuin se oli kirjassa, vaikka sen olisi voinut suomentaa sanasta sanaan käyttämällä vaan kirjassa mainittuja englanninkielisiä termejä. Mutta niin, kyllä tämäkin vähän nauratti ja viihdytti, ehkei vaan samalla tavalla kuin alkuperäinen versio. Hienoa kuitenkin, että tämänkin genren kirjoja on alettu suomentaa vaikkakin minua vähän jänskättää kärsiikö tämän kirjan hienous jos ensilukijat lukevat sen vain suomeksi. Aion silti hankkia hyllyyn kaikki suomennoksetkin, on tämä sen verta sen arvoinen sarja.
Tästä kirjastahan on kohistu jo kauan ennen sen suomennosta vähän siellä sun täällä, ja siis tästähän julkaistiin aivan uskomattoman kaunis painos suomeksi syrjävärjäyksillä, joten päätin hankkia tämän suoraan sokkona omaan hyllyyn. Kirjassa on hyvin mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja tarina käynnistyy aika himmailematta heti alussa saaden lukijansa miettimään kaikenlaisia mahdollisia skenaarioita sille, mitä tässä voikaan tapahtua. Maailmaa rakennetaan aika mallikkaasti läpi kirjan, se tutustuttaa lukijaansa erilaisiin kaupunkeihin ja kyliin, kouralliseen erilaisia petoja ja toiseen kouralliseen värikkäitä henkilöhahmoja, ja vaikka välillä kirjan sivuilla kuohahteleekin niin jännittävimmät asiat alkavat mielestäni tapahtua vasta kirjan loppupuolella. Sen enempää paljastamatta "pääparin" välinen naljailu on jotenkin äärimmäisen viihdyttävää luettavaa ja onhan siellä niitä ah-niin-kiellettyjä tunteita. Kirjan asetelma lähtee liikkeelle vähän erikoisemmalla asetelmalla, mutta edetessä lukija alkaa tehdä vähän omia pohdintojaan ja muistan elävästi kirkaisseeni lukiessani, että "minä arvasin!" kun juoni alkaa edetä ja salaisuuksia paljastua. Ja loppuhan meni tietenkin ihan itkuksi ja vielä sen jälkeen sain loksautettua viimeisillä sivuilla leukani lattiaan. Selkeästi tässä on vielä vaikka mitä tulossa, luen ehdottomasti myös jatko-osan. Ihan hyvin kirjoitettua fantasiaa, joka pitää otteessaan vaikka välillä polkeekin vähän tasaisemmalla tahdilla. Ei nyt ehkä ihan miun suosikkisarjoihin (ainakaan vielä) hyppää, mutta lähellä ollaan. Seuraavaa odotellessa!
Uutus pääsi heti lukulistalle ja tällä kertaa todellakin luin kirjan, koska äänikirjan lukija kävi hermoilleni. Näin ei ole käynyt koskaan aikaisemmin.
Mutta itse kirjaan! Tarina on melko perinteinen. Enemies to lovers -tyyppinen kehys, josta aloitetaan juonien punonta. Alku on jopa hieman mitäänsanomanta. Kerronta on kyllä sujuaa, mutta tapahtumia ja tarinaa pohjustetaan liiankin huolella. Romantiikkaa on vähän ja huumoria ei lainkaan. Henkilöhahmot olivat sinänsä ihan kivoja, mutta eivät ole lukijan kiintymyksen arvoisia. Säpinää saadaan loppua kohti, jolloin tiedossa on vauhtia ja vaaratilanteita. Jatko-osa nimeltään "Kottaraisten riitti" tulossa syyskuun lopulla!
Leonora Carringtonin Kuulotorvi on vanhojen naisten voimaannuttava romaani. Päähenkilö on 92-vuotias huonokuuloinen nainen, joka kuulotorven saatuaan saa tietää joutuvansa hoitokotiin. Hoitokoti on sinänsä aika fantastinen, sillä jokainen asukki asuu omanlaisessa mökissä, esim. kengässä, synttärikakussa tai näköalatornissa. Muutoin hoitokoti ei ole kovin hyvä paikka, joten iäkkäät naiset alkavat kapinoida. Naiset, jotka sukupuolensa vuoksi on työnnetty syrjään ja vielä toisen kerran ikänsä vuoksi.
Kingin varhaiset novellit 70-luvulta ovat pääsääntöisesti onnistuneita. Jerusalemin osa ja Yövuoro herättivät epämiellyttäviä puistatuksia eniten, mutta erityismaininnan ansaitsee myös Lopettajat Oy. Paras novelli oli mielestäni kuitenkin Viimeinen puola, jossa oli samaa herkkyyttä ihmisuhdekuvauksessa, mitä hänen myöhemmissä teoksissaankin. Kauhun sijaan siinä kuvattiin lopun elämän peruuttamatonta ahdistusta. Luin myös alkuperäisen teoksen, Night Shiftin, neljä novellia, jotka jostain syystä on jätetty pois suomennetusta kokoelmasta. Niistä One for the Road linkittyy Jerusalemin osaan ja Kingin Painajainen-kirjaan. The Woman in the Room menee samaan kategoriaan kuin Viimeinen puola.
Väkevä debyytti. Sytytti tällaisen sotakirjallisuutta tavallisesti karttavan lukijankin. Bensana Kohon erittäin asiantunteva ote painajaismaiseen aiheeseen ja tulitikkuna värikäs hahmokaarti.
Saattaa kuulostaa hassulta, mutta olisin kaivannut hieman enemmän puhetta ja vähemmän toimintaa. Puheenaiheena sota paitsi yhteiskunnallisena ilmiönä myös henkilökohtaisena tragediana. Taistelukohtausten määrä puudutti paikoin, polki jalkoihinsa mahdollisuuden syventää pohdintaa: miksi soditaan?
(Huom: tämä arvio koskee Miekkamyrskyä kokonaisuutena)
Sarjan paras osa.
Miksi?
No, mielipiteelleni on yksi selvä syy, ja se on Martinin armoton tapa leikkiä lukijan tunteilla. Miekkamyrskyn edetessä hän toisinaan antaa lukijalle hieman siimaa ja saa tämän uskomaan, että ehkä Arya sittenkin pääsee lopulta äitinsä luo tai että Tywin Lannister loppujen lopuksi osoittautuu kunnian mieheksi – kunnes kiskaisee maton lukijan jalkojen alta jättäen tämän tyrmättynä maahan makaamaan. Toivo on kuollut, ajatteli lukija.
Stephen Kingin "Satumaa" oli monella tapaa mielenkiintoinen lukukokemus, vaikka pitkästyttäviä ja heikkoja kohtiakin tarinassa oli. Päähenkilö Charlien luonne ei tuntunut aina olevan kovin selkeä. Välillä hän oli kirkasotsainen kultapoika, välillä kliseinen sankarihahmo ja usein aika tylsä tyyppi. Kaivon pohjalta aukeava taikamaailma ei ehkä ole kaikkein omaperäisin idea, mutta silti Empisin maailma oli minusta monella tapaa kiehtova. Oikeastaan rasittavin osuus kirjasta oli sen alkupuoli, kun joutui odottamaan Empisiin pääsyä. Yleisesti ottaen tarina oli kiehtova, mutta liian pitkä ja olisi vaatinut ainakin sadan sivun verran karsintaa - tai sitten sisältöä ja vauhtia olisi pitänyt lisätä. Ihan mielelläni tämä luin, mutta ei kirja suosikkieni listalle kuitenkaan nouse.
Alkupuolella tarinaa päähenkilöt ovat melko naiiveja mutta käyvät tarinassa läpi ihan hyvän kehityskaaren, joten lopussa pidin jo molemmista enemmän. Siinä myös auttoi varmaankin se, että nämä pääsivät viimein keskustelemaan myös tuttujensa kanssa eivätkä enää joutuneet suhtautumaan kaikkiin pienellä varauksella.