"Hymyilin itsekseni tasavaltalaisten ongelmille. Tuskinpa heillä olisi ollut niin kiire kapinoida ja tuhota kaikkea merentakaisten rakentamaa, jos he olisivat tienneet päätyvänsä kinastelemaan keskenään siitä, mitä tehdä [pyhinä pitämilleen] hanhille." (s. 281-282)
Merenkirkas, nummenhämärä on ajalliselta rytmiltään omituinen, sotaa vaille jäävä sotakertomus fantastisin peloin todelliseksi tehdystä koloniaalisesta maailmankuvasta. Miten pitkälle lukijan sympatioita voi vaatia reaalimaailman modernin sorron historian kautta, jos kertomuksen oma narratiivi ei sitä tue?
Aatelistyttö Saissa kuuluu sivistyneeseen sotaylimystöön, joka pelkää supervoimaisia, lapsia ja naisia hakkaavia, ihmisuhreja harrastavia, taantumuksellisia palkollisiaan.
Tallipiika Ninka radikalisoituu kolmessa viikossa (jollei kolmessa päivässä) peruuttamattomasti, käytännössä miltei ilman agitointia saati yhtäkään henkilökohtaista negatiivista kohtaamista suhteessa kiltteihin ja hyväntahtoisiin isäntiinsä.
Sit tääl oli joku kirottu merirosvoaarre.
Halusin pitää tästä, mutta ajankulun omituinen rytmi, kertomuksen varsinaisen tarinan ontuvat syy-seuraus-suhteet ja loppuviimein jopa yllättävän ylenkatsova ajatusmaailma saivat pettymään. En tiedä kirjailijasta muuta kuin markkinointimateriaalin hehkuttaman akateemisen maailmanmatkaajan kokemuksen, mutta valitettavasti yhteiskuntatieteellisen "monisyisyyden" nostaminen kirjan myyntivaltiksi pakottaa myös lukijan ruotimaan sitä kannanottona ja yhteiskuntafilosofiana eri tavalla kuin pelkkää viihdefantasiaa. Teesi vaikuttaa olleen se, että kaikenlaiset vastarintaliikkeet syntyvät hetken mielijohteesta vaikka kaikki olisi ihan hyvin, ja vähemmistöjä on kenties jopa oikein pelätä, koska he eivät osaa hoitaa asioitaan kuitenkaan muuten kuin postapokalyptisen kauhukuvan tasolla, vaikka olisivat kaikki tietotaidoltaan käytännön maataloustyöväkeä. Se nöyryytetty sorretun viha, jota jälkikäteen selitellään syyksi levottomuuksille, ei käytännön tasolla näy juonen varrella koskaan. Hahmojen valinnat juonen varrella tuntuvat siis usein kovin perusteettomilta ja uskotut totuudet selittämättömiltä.
Kirjan alkupuolella lohkaisin kaverilleni, että tässä ollaan sellaisella syvyydellä, että jopa X-miehien Magneto on monisyisempi ja lukijan sympatioita aktiivisemmin haastava ja kutsuva sortonarratiivin traaginen päähenkilö, koska juutalaisen hahmon keskitysleirivankeus ja sen synnyttämät kerrostuneet traumat suhteessa spefielementteihin sentään esitellään näkyvästi, kun hahmon motivaatioita tehdään yleisölle tutuksi; ja samalla myös maltillisella vastapuolella on aivan samat konkreettiset spefielementit käytössään, eikä mutanttien supervoimaisuus jää kertomuksellisesti oikeaksi vähemmistön aiheuttamaksi yksipuoliseksi uhaksi yhteiskunnan rauhalle ja hyvyydelle. Että tässä tuli melkein sellaiset vibat, että yritettiin kirjoittaa Magneto vaarallisena marginalisoituna superradikaalina niin, että lukijalle vaan sanotaan jonkun joskus saaneen jotkut syytteet jostain ja ikävyyksiä osakseen ja siksi tätä vihaista näkökulmaa pitää sietää.
Kirjan loppupuolella jouduin päivittämään, että tässä muuten ihan oikeasti kävikin niin, kun antisankarihahmo loppupuolella vaan sivulauseessa toteaa olleensa joskus aikahypyn lomassa aiemmin hetken sotavankina kidutettavana.
Erikoinen ja ärsyttävä lukukokemus, valitettavasti. Toivoin jotakin kiehtovaa, uteliasta ja seikkailullisen menevää sen perusteella, millaista paratekstiä tästä oli saatavilla. Ulkoasu ja avaussivut eivät valmistele perinteisen fantasian lukijaa siihen, että miljöönä on teollistunut, koloniaalinen maailma, jossa pitää varautua höyrylaivoihin, nykyaikaisen kirurgiseen lääketieteeseen, tuliaseisiin ja aspiriiniin. Toisenlainen kansi olisi ehkä tukenut teosta paremmin.
Sentään voin sanoa, että onneksi kaikille kävi tässä lopulta huonosti, koska muuta en enää siinä vaiheessa toivonutkaan. (No, paitsi sille aatelistytölle, mutta ehkä hänenkin pakolaivansa ajoi vielä karille. Toivottavasti-)
