Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Minä kertoja 92-vuotias Marian vaikutti kovinkin vireältä ja kykenevältä ikäisekseen. Perhe piti häntä kuitenkin taakkana ja passitti hoitolaitokseen. Alkuun tarina oli ihan selkeää arkitodellisuutta, mutta loppupuolelle mentäessä surrealismi kasvoi jo aika villeihin mittoihin. Lyhyehkön kirjan luki ihan mukisematta, mutta en ihastunut siinä määrin kuin jälkikirjoituksen tehnyt Olga Tokarczuk. Kirja on piirros kuvitettu. 6.1.2026
Paras kirja tästä sarjasta tähän asti. Loppui vaan liian aikaisin.
Jacqueline Harpmanin En ole koskaan tuntenut miehiä puhuttelee hiljaisella tavalla. Kirja alkaa asetelmasta, jossa joukko naisia ja nimetön nuori tyttö ovat suljettuna selliin maan alle ja heitä vartioi puhumattomat miesvartijat. Tarina kerrotaan tytön näkökulmasta. Hän ei muista eläneensä sellin ulkopuolella. Upposin kirjaan täydellisesti ja luin sen reilut 200 sivua yhteen menoon. Pidin tarinan arvoituksellisuudesta ja synkkyydestä. Yksi vuoden 2025 persoonallisimmista ja vaikuttavimmista suomennetuista kirjoista.
Useita palkintoja voittaneen sarjan ensimmäisen osan Ovi joka sydämessä -tarinassa on mielikuvituksellinen eri maailmojen risteyskohta, koulukoti, jossa erityiset lapset ja nuoret ovat "turvassa", kunnes pääsevät takaisin haluamaansa paikkaan, tai sopeutuvat ettei pääse. Tarinassa on kiintoisat fantasian ilmansuunnat, josta pisteitä kirjailijalle. Hahmot sen sijaan ovat kohtalaisen tyypillisiä YA-hahmoja kipuiluineen. Kukaan ei herättänyt erityistä kiinnostusta. Mm. Narnian ja Liisa Ihmemaassa jalanjäljissä mennään, ja toiveita on että tarina ja maailma kehittyy jatko-osissa moniulotteisempaan suuntaan.
Yli 60 vuotta ensimmäisen suomenkielisen painoksen jälkeen, kysynnän vuoksi Haushofin kirjasta otettiin 2. painos ja hyvä niin. Alppien laaksossa metsästysmajassa vierailemassa oleva nainen huomaa joutuneensa laaksoa ympäröivän läpinäkyvän seinämän eristämäksi muutamien eläinten kera. Ulkopuolella olevat näyttävät kuolleilta. Kuvaileva, rauhalliseen tahtiin etenevä, arjen toistoa runsaasti sisältävä teos koskettaa sisintä koko ajan. Olen kiitollinen kirjailijan kerronnallisista valinnoista, jotka auttoivat tällaista herkempää lukijaa pääsemään loppuun saakka. Vaikuttava klassikko, ansaitsi uusintapainoksen. Tämä kirja jäi mieleen. Iso lukusuositus.
Feminismiä vai eettisesti elähtänyttä? Sekä että.
Mutta se kieli! Ne tarinat, se tunnelma! Koristeellista, älykästä, satiiria ja kunnianosoitusta, parhaimmillaan satumaisen kaunista.
Pisteet ennen kaikkea vampyyreistä ja ihmissusista kertoville osille. Sitä hupia olisi voinut olla enemmänkin kuivakamman "parapsykologian" sijasta. Mainion tunnelmallinen kuvitus. Nostalgiaa! Klassikko!
Onneksi jätin kirjan esittelytekstin lukematta, alku oli siis melko järisyttävä. Kirjan tarina on vaihteeksi mallia dekkari ja nyt seikkaillaan maailmassa, jossa on kännyköitä, tietokoneita ja tavallisia työpaikkoja, toki fantasia on ollennainen osa. Päähenkilöt ovat tavalliseen tapaan hieman moniongelmaisia; on hankalaa isäsuhdetta ja kurjaa kohtaloa orjana/sotavankina. Tarina on mielenkiintoinen, kun tässä ratkotaan rikoksia ja yllätyksiä on luvassa joka juonenkäänteessä. "Loppusota" on myös melkoinen vuoristorata. Erityisen lämmin suositus, jos alat olla kyllästynyt keskiaikalarppaukseen. Kuumaa romantiikkaa ei tästä kirjasta juuri heru, joten sen osalta oli pettymys. Varsinkin kirjan alussa tuli erittäin voimakkaat Robert Galbraithin (eli J.K. Rowlingin) dekkarisarjan vibat.
Ajattelitko kenties, että tämä kirja on pelkästään vientituote suomalaisesta ja suomenkielisestä spefistä kiinnostuneille lukijoille maailmalla?
Ajattelit väärin. Ainakin minä nautin kirjaan taltioidusta runoudesta. Oli kiinnostavaa lukea samoja runoja kahdella tai ruotsiksi alunperin kirjoitettujen kohdalla jopa kolmella kielellä rinnakkain, pohtia kääntäjien tekemiä ratkaisuja ja inspiroitua sekä lukemaan runoutta myös muilla kuin omalla äidinkielellään että kokeilemaan runojen kääntämistä. Jälkimmäistä kokeilin heti ja totesin, ettei ole ihan helppoa mutta valtavan hauskaa siitä huolimatta!
John Ajvide Lindqvistin "Ystävällisyys" (Gummerus, 2023) kertoo ruotsalaisesta pikkukaupungista, jossa alkaa tapahtua yliluonnollisia ja sangen kammottavia juttuja. Kaiken ytimessä on rannalle mystisesti saapunut rahtikontti. Ja niin kuin yleensä kauhugenressä, tuollaiset epämääräiset lukitut laatikot pitäisi jättää visusti rauhaan, eikä niitä pitäisi mennä ainakaan avaamaan...
Ensimmäinen osa päättyy täydelliseen katastrofiin ja siitä on hyvä jatkaa!
Petetty Oraya joutuu selvittelemään sekä omia tunteitaan että hovin ja valtakunnan juonitteluja. Tarina on ensimmäistä osaa paremmin kirjoitttu ja lukujen puhujaäänenä vaihtelevat sekä Oraya että Raihn. Tämä tekee kirjasta sujuvamman ja mielenkiintoisemman. Romantiikkaa on edellistä kirjaa enemmän, mutta verta ja suolenpätkiä se tavallinen määrä eli paljon.
Perinteinen "turnajaistarina", jossa suojattua elämää viettänyt pieni mutta pippurinen ihmistyttö lähtee kisaamaan elämästä ja kuolemasta tehdäkseen kasvatti-isäänsä vaikutuksen. Väkivaltaa on kosolti ja vampyyrit tuovat tarinaa oman veren makuisen sivujuonteen. Romantiikkaa saadaan sopivasti tarinan loppuun. Lohdutuksena sanottava, toinen osa on parempi!
Kanadalaisen Yann Martelin palkittu "Piin elämä" on vaikuttava romaani nuoresta intialaisesta pojasta, jonka kohtalona on haaksirikkoutua pienellä pelastusveneellä keskelle Tyyntä valtamerta, ainoana seuranaan täyskasvuinen bengalintiikeri Richard Parker.
Nuori ja vaatimattomista lähtökohdista oleva minä-kertoja menee naimisiin varakkaan Max de Winterin kanssa, mutta entisen aviovaimon Rebekkan muisto tuntuu varjostavan Manderleyn kartanoon asettuvan parin avio-onnea haudankin takaa. Kuinka kilpailla edesmenneen kanssa, etenkin kun tämä vaikuttaa olleen täydellinen ihan kaikessa? Ei se ihan yksinkertaista ole, vaan eipä ole kohta mikään muukaan, kun salaisuudet alkavat hiljalleen paljastua.
H.G. Wellsin "Aikakone - Maailmojen sota" (Kirjayhtymä, 1979) pistää samoihin kansiin englantilaisen kirjailijan tunnetuimpien teosten joukkoon kuuluvaa tieteiskertomusta, joiden vaikutus genrekirjallisuuteen ja populaarikulttuuriin on valtaisa.
Max Barryn "Jennifer Valtiovallan" (WSOY, 2004) tapahtumat sijoittuvat suuryritysten hallitsemaan tulevaisuuteen, jossa ihmishenki voi olla yhden markkinointitempauksen päässä. Luvassa on vauhdikkaita käänteitä ja toimintaa, jota on höystetty ihan osuvalla uusliberalismin kritiikillä. Laaja henkilögalleria jää vähän ohueksi.
Nykyisin Stephen Kingille on helppo tuhahdella halveksuvasti, mutta ei käy kiistäminen etteikö kirjailijan esikoisromaani, telekineettisin voimin varustetusta kouluikäisestä lukiolaistytöstä kertova "Carrie" (Tammi, 1992 - 4.p.) olisi oman lajityyppinsä oivallinen edustaja.
Edgar Rice Burroughsin "Tarzan ja leopardimiehet" (Kauppakirjapaino, 1974) on järjestyksessään kahdeksastoista Tarzan-seikkailu, jossa sankarimme joutuu ottamaan mittaa ihmissyöntiä ja "kammottavia salamenoja" harrastavasta järjestöstä.
Pieneen maalaiskylään saapuu espoolainen ydinperhe, jonka tarkoituksena on ottaa osaa äskettäin henkensä heittäneen isoäidin hautajaisiin. No, aina ei käy niin kuin kuvitellaan, ja sepä onkin ihan toinen juttu, miten edesmennyt mummovainaa lopulta onkaan...
Kaikki olemme varmaan joskus tehneet netissä huonoja kauppoja. Niin käy myös ikääntyvälle heavymuusikolle Jude Coynelle, joka tulee hankkineeksi itselleen ikioman kummituksen. No, mikäs siinä, kun halvalla saa!
Ei olisi kuitenkaan kannattanut, sillä käytetyn miesten puvun mukana saapuva henkiolento ei ole mikään ystävällinen kummitus, vaan häijy ja murhanhimoinen tapaus, joka kuiskii korvaan kuolemankatkuisia viestejä ja kantaa mukanaan ketjusta roikkuvaa partaveistä. Peruako kaupat? Valitettavasti tuotteella ei ole palautusoikeutta ja lisäksi ilmenee, että haamukauppiaalla on jo alun perin ollut tarkoitus saattaa Jude ja kummitus yhteen. Selvitäkseen täysissä sielun ja ruumiin voimissa on Juden ja hänen tyttöystävänsä noustava autoon ja aloitettava veriseksi muodostuva roadtrip halki syvän etelän.
Kiersten Whiten "Kaikki pois piilosta" (WSOY, 2022) -romaanissa neljätoista parikymppistä amerikkalaisnuorta ottaa osaa erikoislaatuiseen kilpailuun, jossa on tarkoituksena piilotella hylätyssä huvipuistossa viikon ajan. Joka päivä putoaa kaksi kilpailijaa pois. Voittajalle on luvassa tuntuva rahapalkinto, jollaista kieltämättä useampi maailman murjomista ja vähän epätoivoisista kilpailijoista tarvitsisi. Pian kuitenkin käy ilmi, ettei kyseessä ole mikä tahansa kilpailu. Vaikuttaisi siltä, ettei kilpailijoita oikeastaan etsitä, vaan pikemminkin saalistetaan...
Seiskaluokkalainen Pete on joutunut ikävään tilanteeseen. Paras ystävä Sara on nimittäin sairastunut vakavasti. Lääkärit ovat neuvottomia, ja vaikuttaa siltä ettei hän ei näe enää seuraavaa joulua. Niinpä Pete menee tekemään jotakin epätoivoista, nimittäin toivomaan tavaratalon joulupukilta, että ystävä paranisi.
Mariana Enríquezin "Mitä liekit meiltä veivät" (WSOY, 2021) on argentiinalaisen kirjailijan novellikokoelma, joka sisältää toistakymmentä kauhuhenkistä tarinaa.
Enríquez on taitava tunnelmanluoja ja heti ensimmäinen novelli "Likainen poika" tempaisi mukaansa niin ettei kirjaa malttanut käsistään laskea, vaikka kovin olinkin väsynyt. Se kuitenkin loppui vähän niin kuin kesken, ja itse asiassa niin tuntui tekevän suurin osa tarinoista.
Linus Baker on nelikymppinen, pikkuisen vatsakas ja hyvin säntillinen virkamies, joka työskentelee Maagisen Nuorison Huolenpito-osastolla MNHPO:ssa. Linuksen elämä on vähän harmaata, kunnes kaikki muuttuu yllättävän työkomennuksen myötä.
Neljätoistavuotias Ani asustaa Hervannnan betonilähiössä. Päähenkilöllämme ei mene kovin lujaa: koulussa kiusataan, rahasta on pulaa ainakin seuraaviin tukiin asti ja äidillä riittää ongelmia elämänhallinnan kanssa. Eräänä päivänä Ani purkaa tuskaansa paperille, rullaa kirjeen pieneksi mytyksi ja heittää sen ulos ikkunasta.