Eija

Kirja on spekulatiiviseen kehykseen sijoittuva tarina selviytymisestä ja yksinäisyydestä. Yhteiskunnasta eristyminen antaa päähenkilölle uudenlaisen näkökulman elämään. Yksinäisyys ilman lajitoverien seuraa on vuoroin siunaus, vuoroin taakka. Empatia ja huolenpito kohdistuvat eläimiin, mikä teki tarinasta itselleni samaistuttavan.

Vuoteen 2466 sijoittuva kertomus vakuutti heti alussa omaperäisellä otteellaan. Tarina on kiinnostava ja tempaa mukaansa, mutta vauhti kiihtyy edetessään omaan makuuni hieman liikaa, jolloin kirjan erinomainen alku menettää osan terästään. Juoni muuttuu vähitellen tavanomaisemmaksi kissa–hiiri‑asetelmaksi, jossa pahis ja hyvis ottavat mittaa toisistaan, ja mukaan nousee myös odotettuja rakkauskuvioita. Loppupuoliskoa olisi voinut tiivistää.

Kirjassa on peruskatastrofi juoni ja sen kuvailussa ei ole mitään mitä ei ennen olisi koettu ja luettu. Kuvataan ihmisten käyttäytymistä tilanteessa, jossa infrastruktuuri romahtaa. Kun ei ole sähköä, moni asia käy mahdottomaksi kaupunki olosuhteissa. Ongelmia viemäröinnissä ja juomaveden saannissa. Kauppajärjestelmät romahtavat. Tuoreruoka ja lääkkeiden saanti loppuu jne. Kaikesta tästä seuraa mellakointi ja ryöstely.

Tapahtumat sijoittuvat 1930 luvulle. Tuntuu, että oltaisi vielä kauempana menneessä, koska hylkeenpyytäjä seurue tuntui aika takapajuiselta porukalta.

En pitänyt hylkeenpyynti kohtauksista ja niihin liittyvistä turhasta eläimille aiheutetuista kärsimyksistä ja sen kuvailusta. Mutta kai sekin tarinan osa oli kestettävä kokonaisuutta silmällä pitäen. Kohtauksissa tuli selkeästi ilmi henkilöiden luonne, joka pohjusti kertomusta sen edetessä.

Kirja, jonka juoni kuoriutuu ja tapahtumavyyhti paljastuu pikkuhiljaa viisivuotiaan lapsen piirustusten kautta. Kirjassa on yliluonnollinen kauhu elementti. Se on myös trilleri ja mysteeri. Mutkia ja käänteitä on, mutta omaperäiseksi en tarinaa kokenut, vaikka piirroskuvitus olikin mukana elävöittävässä tarinaa. _^(26.1.26)

Kerronta on aika tavalla jankkaavaa, mutta en antanut sen liikaa häiritä ainakaan alkupuolella. Asioiden toisto tuntui olevan tarkoituksellinen tyylikeino. Kuitenkin tämän takia kirja alkoi tuntua pitkältä, vaikka ei mikään tiiliskivi ollutkaan. Tapahtumat keskittyvät vajaan vuorokauden ajalle, joten ei ihme senkään puolesta, kun tuntui välillä junnaavalta.