Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Aurinkopaikka hämärille tyypeille on Mariana Enríquezin kolmas suomennettu kauhunovellikokoelma, jossa on samoja aiheita kuin edellisessä kokoelmassa Sängyssä tupakoimisen vaarat. Kokoelma alkaa vahvasti kolmella ensimmäisellä tarinalla ja päättyy vielä tehokkaammin kolmella viimeisellä tarinalla. Keskivaiheen tarinat eivät olleet niin vaikuttavia.
Panisitko seksibottia?
Kysymys on tahallaan töykeä, mutta juuri siksi kiinnostava.
Siihen ja muutamiin muihin, hieman epämukaviin kysymyksiin, pyrkii Kaisa Riitamaa (s. 1982) vastaamaan esikoisellaan Sexbots (Momentum, 2025).
Sexbots liittyy pitkään jatkumoon tarinoita, joissa ihminen yrittää ymmärtää omaa kaipuutaan koneen kautta.
Siihen ketjuun kuuluvat niin Asimovin järjestelmällinen moraali, Gibsonin kyberneettinen melankolia kuin Dickin ikuinen kysymys tietoisuuden rajasta.
Riitamaan teos ei ehkä pyri rakentamaan uutta robotiikan filosofiaa, mutta se tarkastelee samoja pelkoja eri kulmasta – lähempää ihoa, arkea ja yksinäisyyttä.
Siinä missä klassikoissa kone usein symboloi yhteiskunnallista uhkaa tai älyn kehittymistä hallinnan ulkopuolelle, Sexbots tekee sen, mitä monet suuremmat teokset eivät uskalla: se kääntää katseen makuuhuoneeseen.
Se kysyy, mitä tapahtuu, kun teknologia kohtaa haavoittuvuuden – ja milloin palvelusta tulee seura.
Näissä tarinoissa on aina läsnä sama kipinä: ajatus siitä, että kone ei opi rakastamaan meitä siksi, että se haluaisi olla ihminen, vaan siksi, että me olemme väsyneet olemaan niitä itse.
________________________________________
Joissain arvosteluissa (ja takakannessa) teosta on kutsuttu romanttiseksi scifiksi, mutta kyllä tämä on pohjimmiltaan parisuhdedraama – kolmiodraama, jonka yksi osapuoli on seksibotti.
Scifielementit toimivat vain mausteina sille, miten ihmiset lopulta kohtelevat toisiaan.
Teos oli alun perin tarkoitettu kuunnelmaksi, ja sen huomaa pitkistä, paikoin osuvista dialogeista – toisinaan myös ei niin osuvista.
Menestyvän lakinaisen Sarin romanttiset mahlat saa virtaamaan nuori sihteeri Niko, romanitaustainen komistus.
Eräänä iltana keskustelu kääntyy laista kohti inhimillisyyttä:
“Panisitko sä, Niko, seksibottia?”
Kun omassa parisuhteessa ei ole mitään menetettävää, kaikkea voi kokeilla.
Epätoivoissaan Sari ostaa kotiin uuden seksilelun kuin leivänpaahtimen.
Aluksi romantiikka palaa, mutta pitkän ulkomaan työkeikan aikana puoliso Kurt kiinnostuu enemmän ideaalisesta kumipillusta kuin elämänsä elvyttämisestä.
Ja tietysti synteettinen Onko/Hilla alkaa elää omaa elämäänsä yhtenä henkilöhahmoista – välillä ärsyttävän avuliaana apurina, joka seksihommien lisäksi osaa tehdä kaikkea muuta, kuten jutella puhelinmyyjien kanssa.
Onko on bottina vähän parempi, motorisoitu pumpattava, jolla on ChatGPT:n kaltainen kyky puhua ja oppia sinusta.
Ei mikään Blade Runner -replikantti, joka parkuu sateessa filosofisesti.
Välillä se kuitenkin on paljon parempi kaveri yksinäiselle Sarille kuin vibraattori, josta vääjäämättä loppuvat patterit tässä lajityypissä.
Se osaa sanoa oikeat sanat oikeaan aikaan.
Sitten välillä laitetaan seksimoodi päälle ja Kurt tunkee elintään bottiin kuin viimeistä päivää.
Tämä näkökulma oli erityisen kiinnostava: nykyiset seksinuket piilotetaan usein kaappiin aktin jälkeen, mutta tässä jäin pohtimaan laitteen käytännöllistä roolia ja seksibotin merkitystä arjessa.
Vai piilotetaanko? Jotenkin kuvittelisin, että suurin osa tekee niin – ja että dokumentti, josta tämä kirja on saanut alkunsa, kertoo jostain poikkeuksellisesta.
________________________________________
Samalla Riitamaa – vahingossa tai tarkoituksella – käy läpi myös robotiikan peruskysymyksiä: miten ihminen suhtautuu luomaansa olentoon, joka on sekä kone että peili?
Ja mitä synteettisten olentojen kohtelu kertoo meistä?
Teknologian etiikka on mukana, mutta sävy on hersyvän humoristinen – paikoin jopa farssi.
Riitamaalla on parisuhdedraaman kliseet hallussa, hyvässä ja pahassa.
Minulle tuli tästä hieman mieleen Katariina Vuoren Kasvun paikka (2022) ja Juurikasvua (2023) – kiitos viherkasviteeman Vuori sai tämän miesoletetun tarttumaan kirjaan, jonka kohdeyleisö on selvästi romantiikan nälkäiset naiset.
________________________________________
Riitamaan teoksen vahvuus piilee erityisesti siinä, miten se tavoittaa ihmisen yksinäisyyden ytimen – tunteen, joka tuntuu aidolta ja koskettavalta.
Tarinan filosofinen ulottuvuus nousee esiin luontevasti, ilman että se tuntuisi päälleliimatulta, ja antaa lukijalle mahdollisuuden pohtia syvemmin ihmisyyden ja teknologian rajapintaa.
Keski-ikäisen naisen sielunmaisema on kuvattu niin elävästi, että tekstiä lukee välillä kuin intiimiä päiväkirjaa, välillä taas satiirin keinoin.
Yllättävää on myös se, kuinka luontevasti synteettiseksuaalisuus toimii teoksen teemana – aihe, joka voisi helposti jäädä pinnalliseksi, mutta tässä se syventää tarinaa ja tuo siihen uudenlaista rehellisyyttä ja elävyyttä.
Toisaalta teoksessa on myös puutteita.
Esimerkiksi Nikon romanitausta jää irralliseksi vitsiksi, jonka merkitys hämärtyy tarinan edetessä ja aiheuttaa enemmän kiusallisia hetkiä kuin rakentavaa sisältöä.
Tekstin taso vaihtelee: välillä se iskee lukijaan kuin sähköisku, toisinaan se taas latistuu ja menettää teränsä – muistuttaen puoliksi sammunutta robottia.
Vaikka Wittgenstein vilahtaa kauniisti tosiasioiden rakenteessa, jäin kaipaamaan syvempää ontologista pohdintaa – hetkeä, jolloin olemisen luonne todella nyrjähtää ja maailma näyttäytyy hetkeksi vieraana.
________________________________________
Sexbots on viihdettä, sellaista jota usein kutsutaan “kioskikirjallisuudeksi”, mutta se puree yllättävän syvälle: yksinäisyyteen, haluun ja siihen, mitä ihminen oikeastaan etsii toisesta.
Teksti on sen verran roisia, että uppoaa varmasti romanttisesta viihteestä kiinnostuneillekin.
Seksi? En tiedä, oliko niiden tarkoitus olla hauskoja – mutta itse nauroin ääneen ja siteerasin kohtauksia puolisolleni.
Hänen kommenttinsa: “Hitto, mun pitää lukea tää myös.”
????️????️????️
Olen varma, että Kaisa Riitamaasta kuulemme vielä.
________________________________________
Mitä sinä ajattelet?
Jos kone kykenee oppimaan rakkauden, mitä se kertoo meistä?
Olisitko uteliaisuuttasi valmis edes keskustelemaan tekoälyn tai synteettisen olennon kanssa intiimistä suhteesta?
Ja missä kohtaa “teko” muuttuu tunteeksi?
#sexbots #scifikirjallisuus #kirjagram #kirjallisuus #feminismi #tekoäly #tulevaisuus #bookreview #lukuvinkki #kaisariitamaa #momentumkustannus
Pakkohan tästä kympin on laitettava. Trilogian paras kirja ehdottomasti, vaikka ei yllä Näkijän Taruun tai Lordi Kultaiseen. Kingin sanoin: Ei se määränpää vaan matka/Matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Tai jotenkin noin. HYVÄ Kirja.
Tuskin olisin koskaan tarttunut tähän kirjaan, ellen olisi ennakkoon saanut vihiä sen sisältämistä spefielementeistä. Aavistus jostakin tosimaailmasta poikkeavasta kohtuullisen arkisten tapahtumien taustalla myös auttoi minua selviytymään vähemmän kiinnostavien kohtien yli. Jokainen viittaus siihen, etteivät Hailshamin sisäoppilaitoksen asukit ole aivan ketä tahansa lapsia, oli kuin sokeriliuosta olisi pistetty suoraan suoneen.
Paras tähän mennessä näistä, tykkäsin sivuhahmojen huomioimisesta tässä.
Varasin tämän kirjastosta vähän sillä lailla hetken mielijohteesta aikaa sitten. Halusin vähän suomalaista luettavaa ja tietenkin romantiikan mainitseminen herätti mielenkiintoni vaikka mietinkin, että onko tämä sitten enemmän nuorille suunnattu ja vähemmän minunlaiseni mieleen, joka on jo saastuttanut mieltään kaikenlaisilla asiattomuuksilla. Noh, kirjahan itsessään ei ole kovin pitkä ja pohdin, että kyllähän tämän nyt lukee. Jo ensimmäisiltä sivuilta asti tuntui kuin minua olisi viety pitkin maita ja mantuja tukka hulmuten, tarina piti otteessaan ja tykitti tapahtumaa nopeasti heti ensi sivuilta saakka ja piti lukijan kyydissään merkillisen tehokkaasti. Alkuun minua vähän hirvitti kaikki erilaiset nimet ja termit ja pohdin miten voisin ne kaikki muistaa, mutta kun antoi vaan tekstin viedä niin se oli siinä. Selja oli merkillisen kylmäpäinen vaikka hänet oli juuri sutjakkaasti naitettu vanhemmalle miehelle ja hänen merkillisen ärsyttävälle (mutta komealle) pojalleen ja hän osasi hienosti luovia tarinan edetessä taktikoiden seuraavia siirtojaan. Muutaman kerran lukiessani pohdin, että mihinkähän aikaan nyt hypättiin kun tarina pompsahteli menneen ja nykyisyyden välillä, mutta onnistuin pysymään satulassa viime metreille saakka. Lopussa sitten vähän kiihdytettiin vauhtia (mikäli se enää on edes mahdollista) ja jätettiin lukija silmät pyöreinä kauhistelemaan, että mitenkä tässä nyt näin kävi. Tarina oli helppolukuinen ja soljuva. Mitään super romantiikan tykitystä tässä ei ole, mutta vähän kyllä kutkuteltiin niitäkin hermoja vaikka aluksi ajattelin, että tässä kirjassa tuskin kummaa löytyy. Mielenkiintoinen, vähän erilainen, aion kyllä lukea jatko-osankin!
H. G. Wellsin ensimmäinen julkaistu romaani vuodelta 1895. Luin Desuran julkaiseman Tero Valkosen vuoden 2000 käännöksenä. Käännetty suomeksi aiemmin v. 1917 ja 1979. Hyvä käännös, lyhyt kirja (Desura 94 s.), filosofinen tarina, tiivistä ja tehokasta tekstiä ja scifi-aiheiden runsauden sarvi, napakymppi. Kirjan ideoita kierrätetty ja jalostettu mm. J. R. R. Tolkienin, Edgar Rice Burroughsin, Jack Vancen, The Doorsin Jim Morrisonin ja saksalaisen Krautrock-bändi Mythoksen myöhemmissä tuotoksissa ja koko zombie-genressä. Desuran julkaisussa myös hyvä kirjailijan esittely. Vahva suositus.
Tälläne scifi/cozy fantasia, jossa maailma on jaettu puoliksi ihmisten ja muiden lajien kesken. Luonnon puoli on jätetty rauhaan kokonaan. Ai niin, ja 200 vuotta sitten robotit saivat tietoisuuden ja päättivät hylätä tarkoituksensa ja viettää aikansa luonnossa.
Viihdyttävä ja vauhdikas tarina, julkaistu 1863. Hyvää kieltä. Luin kolmannen, Inkeri Tuomikosken suomennoksen vuodelta 1980. Ajalle tyypillisesti paikoin rasistinen kerronta. Paljon mittoja ja paikannimiä. Osa mitoista kirjan alkupuolella muutettu metrijärjestelmän mukaisiksi. Olisi kaivannut kartan mukaan. Joitakin kohtauksia kierrätetty Tintti-kirjoissa ja Tähtien sota -elokuvasarjassa.
Kaikki muut kirjaprojektit piti tottakai siirtää hetkeksi sivuun kun tämä saapui perjantaina kotiovelle. Nyt on tullut aika paljon luettua ja kuunneltua englantia niin olipa terapeuttista lukea ihan suomenkielistä kirjaa vaihteeksi. Kyllä se vaan on niin paljon helpompaa kun ei tartte ajatella, voi vaan lukea. Tämähän sai minut itkemään jo alkumetreillä sattuneista syistä, tarina alkoi aika... krhm... vauhdikkaasti heti alussa. Tämä kirja itketti, nauratti ja hymyilytti vuoron perään. Aina kun luuli vähän saavansa armoa niin uutta tapahtumaa tuli eetteriin ja niin sitä taas mentiin. Pidin tämän kirjan spicystä ja siitä, että tässä kutkuteltiin mielihyvähermoja myös mahdollisen positiivisen kolmiodraaman tyyliin, joka sai posket punoittamaan. En panisi pahakseni jos tämä kuvio etenisi (kjeh). Mutta niin, tässä kirjassa Poppyn kuviot selkeytyy ja saamme tietää vähän mikä hän on naisiaan. Monia salaisuuksia paljastuu ja asioita selkeytyy, huh, melkoinen juonitteluiden verkko tosiaan! Rakastin sitä miten Poppysta tuli kirjan edetessä kunnon tulisielu, jonka nenälle ei hypitä. Tarina soljui taas eteenpäin hyvin mukavasti ja ongelmitta, tylsistymättä kertaakaan ja loppu olikin sitten taas sellaista tykitystä, että huhuh. Miten ihmeessä sitä jaksaa odottaa ensi vuoteen, että saa tietää miten tämä jatkuu? Vahva suositus!
Kuinkahan tätä nyt arvioisi - selkeästi menneen ajan tuote niin kirjoitustyyliltään, sisällöltään kuin kuvituksiltaan ja pituudeltaankin. Silti viihdyttävä, yllättävän piristävä ja monin tavoin sekä tuttu että vieras. Ei missään nimessä suurta kaunokirjallisuutta, mutta ehdottomasti hyvää viihdettä työmatkoille julkisissa istuen. Jos julma lohikäärmekansa maidonvalkeine, valkohiuksisine albiinoineen kuulostaa tutulta fantasiatroopilta, se oli Elric ensin.
Kotimainen Varjoliitto alkaa mielenkiintoisesti, tulossa on kolmenkimppa! Päädytään uusiin ympyröihin, juonittelujen pariin ja kohta tarinan naishamolla on 3 miestä pyörimässä ympärillä. Näistä asetelmista olisi voinut keittää mehukkaan tarinan, mutta nyt jäädään "oltermannin tasolle" - perussettiä, ei mausteita. Tarina loppuu juuri kun on vähän vauhtiin päästy.
Vaihteeksi viikinki-fantasia. Tästä tarinasta olisi voinut saada paljon enemmän irti. Olisin kaivannut enemmän rosoa ja ristiriitaisuutta henkilöhahmoihin ja heidän väliseen kommunikaatioon. Juonikuvio on hyvin perinteinen. On yllättäviä taikavoimia, outoa perhedynamiikkaa, poliittista juonittelua, valtakuntien välistä taistelua ja kiellettyä rakkautta (aika kesyä). Luen jatko-osan, kun tulee oikein paha kirjakrapula. Ainakaan ensimmäinen osa ei sellaista aiheuttanut.
Karkeaa kielenkäyttöä, seksiä ja väkivaltaa, niistä on hyvät kirjat tehty!
Ensimmäinen tämän genren kirja ja ymmärtääkseni ei ihan siitä kilteimmästä päästä. Sain kuunneltua Joel Dickerin uusimman ja äänikirjasovellus päätti sitten suositella jotakin ihan uutta. Tartuin haasteeseen ja edessä olikin melkoinen kuuntelukokemus. Kirjan alussa varsinkin naissankarin käytös kävi hieman hermoille, mutta tarinan jatkuessa asia ei enää haitannut ja tuittuilua oli vähemmän. Mieshahmo on perinenteinen: moniongelmainen, toksinen ja väkivaltaan taipuvainen, mutta onneksi fyysiset ominaisuudet kuittaavat pikkuviat. Kirjassa on muutamia todella mehukkaita ja ironisia juonenkäänteitä. Ja lopussa perinteinen ylläri, joka jättää odottamaan jatko-osaa.
Voi luojat! Tämän piti olla sellainen laastarikirja Acotar-sarjan ensimmäisen osan jälkeen ja nyt olen KOUKUSSA! Kirjailija Rebecca Yarros on jättänyt lukijansa "roikkuun". Sarjasta on valmiina kolme ensimmäistä osaa ja neljättä ei ole vielä edes aloitettu - lue siis omalla vastuulla. Kirjan juoni ja kerronta ovat juuri minun makuuni. Myös käännös erittäin onnistunut. Lohikäärmeiden riipaiseva sarkasmi ja nasevat kommentit tyyliä "Pitäisikö hakea siivenkomentaja paikalle?" ovat yksi kirjan lisäherkuista. Väkivalta on aina läsnä BSK:n arjessa ja päähenkiöiden välillä on sanamukaisesti salamointia, jota kuvaillaan sivukaupalla.
Saatoin ehkä vähän kiljahtaa kun tajusin, että tämän genren kirja on saatavilla myös suomeksi. Englanninkielisten kirjojenkin lukeminen sujuu kyllä, mutta tässä sitä kieltä ei tarvitse työstää niin paljon, kaikki vaan soljuu kuin itsestään. Ehdottomasti piti päästä tutustumaan ensimmäiseen kirjaan ja tilasin sen itselleni. Ja katsokaa nyt miten hieno tuo kirjan kansi on! Ah, ihan täydellinen! Saatoin hiukan kohotella kulmiani huvittuneena kun ensimmäisiltä sivuilta löytyi sisältövaroituslista. Jaaha, tätä siis oli luvassa. Lisäksi alusta löytyi soittolista, jossa oli kaikille kirjan kappaleille omat musiikkinsa. Vau, tähän oli panostettu. Olin kyllä vähän laiska, enkä kuunnellut soittolistaa samalla kun luin. Tuhma minä. Kirja ei ole kauhean paksu ja pitkä, joten sen lukeminen eteni ihan hetkessä ja sain luettua tämän päivän aikana. Mitähän tästä sanoisi, tämä aiheutta pienen tunteiden ristiriidan sen kanssa, että tässä oli aika väkivaltaisia kohtauksia, mutta toisessa hetkessä taas se tursusi suuria tunteita ja romantiikkaa. Välillä oli siinä ja siinä, että koinko hienosti pahoinvointia lukiessani tekstiä. Ei pidä antaa ulkonäön kuitenkaan hämätä. Parin välinen kontakti kirjan loppupuolella ei ollut ihan aloittelijoille. Tämä kirja oli täynnä hyyyyvin roisia romantiikkaa, huumoria ja lenteleviä ruumiinosia. Kaikki nämä yhdessä vähän tasapainottivat toisiaan ja pelastivat tällaisen ensikertalaisen pahimmalta shokilta. Minä kyllä pidin tästä. Sellaisena kuin se on, omassa genressään. Aion kyllä lukea jatko-osatkin.
Olen lukenut osuuteni dystopiakirjallisuudesta, mutta Oryx ja Crake iski minuun erityisen paljon. Tarina soljuu minun makuuni juuri sopivalla tempolla ja dystopia on varsin uskottava. Katastrofin mitat eivät ole mieleeni turhan liioiteltuja eikä Oryx ja Crake sorru semmoiseen groteskiuden tasoon, joka veisi dystopian uskottavuudesta. Atwoodin mustahuumori iski minuun ja kirjan ainoa huono puoli olikin mielestäni se, kuinka vaikeaa se oli laittaa alas.
Tarina nuoresta Nooasta, joka joutuu lähtemään kohti tuntematonta pelastaakseen siskonsa. Reissu ei ole vailla solmuja, tunteita eikä paljastuvia salaisuuksia.
Tarina on jotenkin kovin suomalainen, vaikka sijoittuukin fantasiamaailmaan. Kaikki on kovin ihmis- ja luontoläheistä. Kovin ihmisenkokoista. Kokonaisuus on mielenkiintoinen ja kokonainen. Oikein mukava lukukokemus.
Tämä kirja olisi voinut olla jopa parempi kuin edellinen osa sarjasta, sillä siinä säilyy edellisen osan helppolukuisuus, mutta sen poliittiset kiemurat ovat kiinnostavampia ja romanttinen tarina on parempi ja herättää enemmän tuntemuksia (joskin ensimmäinen suudelma tulee tässäkin osassa turhan yllättäen). Kuitenkin hahmojen suunnattua takaisin Coroaan tapahtuu useampia käänteitä, jotka tuntuvat epäuskottavilta tai naiiveilta ja sopisivat paremmin lapsille kuin nuorille suunnattuun kirjaan, mikä osittain pilaa lopun.
Matkustajalentokone joutuu massiiviseen myrskyrintamaan ja vaurioistaan huolimatta onnistuu laskeutumaan turvallisesti määränpäähänsä. Kolme kuukautta myöhemmin käy kuitenkin ilmi, että rintamassa ollessaan lentokone monistui kahdeksi, ja nyt tämän toisen koneen miehistö ja matkustajat haluavat myös maihin jatkamaan elämäänsä. Miten se voi käydä päinsä, kun näiden ihmisten täydellisillä kaksoisolennoilla ei ole mitään aikomusta jakaa perheenjäseniään, ystäviään, kotejaan ja uriaan tyhjästä tupsahtaneiden tulokkaiden kanssa?
Kymmenen erinomaista lyhyttä hyvin erilaista novellia. Kokoelman nimikkotarinassa luodaan kaaosteorian peruskäsite perhosvaikutus! Yhdestoista tarina on pidempi pienoisromaani, joka oli mielestäni kokoelman heikoin.
The Empyrean -sarjan kolmannessa osassa rauha tuntuu lipuvan yhä vain kauemmas ja päähenkilöidemme kontolle jää yrittää pelastaa kaikki. Tai niin he ainakin tuntuvat ajattelevan... On tiedossa draamaa kaikilla rintamilla aina rakkaudesta taistelukenttiin.