Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Miyazawa Kenjin Yö linnunradan junassa ja muita kertomuksia on hyvin erilainen kokoelma tarinoita, mitä olen lähivuosina lukenut. Satumaisia luontoon vahvasti tukeutuvia tarinoita ei ole välttämättä helppo sisäistää länsimaisella ajattelulla. Itse tavallaan luovutin ja menin mukaan vain tunnelmaan. Upposin eri aikakauteen ja erilaisiin maisemiin ja erilaiseen kulttuuriin.Tarinat eivät saaneet opettavaisia tai itsestäänselviä päätöksiä, ja vaikka pitäisin kokoelmaa lähtökohtaisesti aikuisille suunnatuksi, olisi kiehtovaa tietää miten lapsen mieli nämä tarinat kokevat. Pidin jokaisen novellin alussa olevasta Pilvi Meriluodon kuvituksesta. Ne sopivat täydellisesti tunnelmaan.
Kirja on yhdistelmä kuvakirjaa ja novellia. Kirja on rujoudessaan hieno kun mikä. Rikkinäiset lelu figuurit ja tienposkien mainokset kuvituksessa lisäävät sekä karua tunnelmaa että korostavat hyvin amerikkalaisuutta - tuhoutuneen Amerikan läpi kun tässä matkaa käydään.
Cujo sai minut pidättämään henkeä jännityksestä, ahdistumaan äidin ja lapsen tukalasta tilanteesta sekä tuntemaan surua ja myötätuntoa hyvän koiran kohtalosta. Näiden tuntemuksien ansiosta pisteet kirjalle. Tarinassa on myös vähemmän kiinnostavia osioita, ja hitunen vihjausta yliluonnolliseen lasten tarinakaarissa. Ei parasta Kingiä, mutta silti hyvä ja mieleenpainuva.
Kun katsoin Manaajan ensimmäistä kertaa elokuvana, se aiheutti parin viikon painajaiset. Niinpä en ollut ihan varma oliko hyvä idea lukea kirja. Kirja kuitenkin osoittautui helpommaksi tapaukseksi. Vaikka monet kohtaukset olivat jo visuaalisesti mielessä elokuvan vuoksi, kirjassa oli laajemmin psykologista diagnoosia ja ennen kaikkea epäilyä. Riivauksesta ja manaamisesta huolimatta uskonnollisuus ei ollut kirjassa paatoksellista tai läpitunkevaa, mikä teki aiheesta helpomman luettavan. Kirjassa juodaan välillä jopa kahvia ja keskustellaan. Mikään helppo kirja Manaaja ei ole, se on yliluonnollista epämiellyttävää kauhua.
Murhabotti-sarja on ollut ihan luettava, vaikka en ole siihen varsinaisesti tykästynyt. Ihmiskontaktia välttelevä androidi vastentahtoisine tekemisineen on huvittava, mutta olisi ihan kiva, jos hänen ajatuksissaan tapahtuisi jotain muutosta, mikä pitäisi hahmon kiinnostavana. Pakoilevassa yhteydessä toimintaympäristö muuttuu ja nyt ollaan rauhallisella planeetalla, jossa on tapahtunut murha. Ihan scifidekkarin jännitystasolle tämä teos ei pääse. Kielenkäyttökin ärsyttää. Jatkan kyllä sarjan lukemista.
Tämä on ollut minulla vuosia lukulistalla. Viime syksynä uskaltauduin viimein kirjakaupassa lukemaan ensimmäistä lukua ja pidin siitä joten päätin ostaa sen. (Viime vuosi oli minulle todella harvinainen, ostin ainakin kolme kirjaa! En siis normaalisti osta niitä ollenkaan.) Helmikuussa pääsin vihdoin aloittamaan tämän ja pidin edelleenkin aloituksesta. Mutta sitten alkoi tökkiä. En millään tahtonut jaksaa lukea päähahmon tylsiä, harmaita ja ankeita päiviä töissä. Voin kuvitella mitä kirjoittaja haki tällä tyylillä takaa, mutta se ei napannut minua yhtään mukaansa. Kun sitten vihdoin viimein päästiin sinne orpokoti-saarelle, olin että vihdoinkin! Kirjoittajalla oli muutenkin tahdituksen kanssa ongelmia enkä suoraan sanoen ymmärrä miten tämä voi olla best seller, koska kirjoitus ei ole järin sulavaa. Mutta mitä pidemmälle pääsin, ymmärsin paremmin miksi tästä pidetään. Vaikka kirjoittajalla onkin kirjoittaminen vielä hakusessa, niin tarina ja hahmot ovat hyviä, minkä lisäksi (ja tämä on tärkeintä) tällä on sydäntä ja ymmärrystä kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat kohdanneet syrjintää tavalla tai toisella. Ja vaikka tässä on hyvinkin synkkiä teemoja kuplimassa pinnan alla, on tämä silti melko kevyttä luettavaa, mikä on ihan hyvä päätös kun ajattelee kohdeyleisöä (teinit ja nuoret aikuiset).
Kirja on spekulatiiviseen kehykseen sijoittuva tarina selviytymisestä ja yksinäisyydestä. Yhteiskunnasta eristyminen antaa päähenkilölle uudenlaisen näkökulman elämään. Yksinäisyys ilman lajitoverien seuraa on vuoroin siunaus, vuoroin taakka. Empatia ja huolenpito kohdistuvat eläimiin, mikä teki tarinasta itselleni samaistuttavan.
Ensimmäinen osa ei vakuuttanut, mutta pitihän jatko-osa kuitenkin kuunnella. Viikinkitarinoita ei tule liian usein vastaan.
Tarina oli parempi kuin ensimmäinen, selkeästi enemmän toimintaa ja juonittelua. Jossakin vaiheessa alkoi tuntua siltä, että olisi joutunut itsensä Shakespearen juonikuvioihin mukaan. Henkilöhahmoihin tuli hieman lisää syvyyttä, mutta ei näihin tyyppeihin kiintynyt. Viimeinen niitti oli kun päästiin saunaan. Siellähän oli siis varmaan Harvian heti/aina/jatkuvasti päällä oleva ikikiuas ja modernisti jakkarat käytössä. Varpaat jäässä ja päässä vähän lämmin.
Otin Ikiliekin kipinän kuunteluun vähän sellaisena "välipalana" - ei suuria odotuksia, mutta toiveikkain mielin kohti uutta tarinaa. Tämän kirjan kohdalla olisi ollut bingokortti tarpeen, sen verran oli lajityypin kliseitä ja stereotypioita viljelty kirjan sivuille. Alkuaseltelmat ovat erittäin perinteiset: nuori ihmisnainen (huom. jo 20 v.), joka ei ole täysin tietoinen taustastaan ja kyvyistään, ja sitten se tumma & komea vihollisleirin edustaja. Tästäkin huolimatta tarina imaisi mukaansa. Kerronta on sujuvaa, kuvailut kivoja ja juonessakin mukavia koukkuja. Romantiikkaa ei tästä kirjasta löydy. Haikailua ja tunteiden vatvomista sitten senkin edestä. Ja kaikesta tästä huolimatta, odotan jo seuraavan osan käännöksen ilmestymistä.
Auringon ydin lähti kirjastosta mukaan ihan takakansitekstin perusteella. Olen lukenut aiemmin yhden Sinisalon kirjan, joten aavistin, että tässä voi tapahtua mitä vain. Alkuun erilaisten kerrontatapojen sekamelska tuntui hieman haastavalta, mutta niiden merkityksen tarinalle ymmärsi melko pian. Kirja johdatti lukijaansa aika reippaallakin otteella kädestä pitäen eteenpäin ja piti niin vahvasti alusta loppuun otteessaan, että luin sen yhdessä illassa.
Mitä ihmiset tarvitsevat?”
Joskus elämässä tarvitsee kupin höyryävää teetä. Joskus tarvitsee lempeän keskustelun elämän tarkoituksesta; Becky Chambersin Veisu luonnonkoneille tarjoaa molemmat.
Tämä pieni kirja on yllättävän täysi.
Kirja, joka pakeni otettani
on ajatuskokeena terävä.
39 naista ja tyttö on vangittu maan alle. Ei selityksiä. Ei miehiä. Ei historiaa.
Jäljelle jää kysymys: mitä ihmisestä jää, kun kieli, kulttuuri ja yhteisö riisutaan pois.
Vuoteen 2466 sijoittuva kertomus vakuutti heti alussa omaperäisellä otteellaan. Tarina on kiinnostava ja tempaa mukaansa, mutta vauhti kiihtyy edetessään omaan makuuni hieman liikaa, jolloin kirjan erinomainen alku menettää osan terästään. Juoni muuttuu vähitellen tavanomaisemmaksi kissa–hiiri‑asetelmaksi, jossa pahis ja hyvis ottavat mittaa toisistaan, ja mukaan nousee myös odotettuja rakkauskuvioita.
Tappoaikataulu tuntui heti alusta alkaen Kauhulta isolla Koolla. Siinä nimittäin joukko pienen kunnan työntekijöitä matkaa pittoreskiin konferenssikeskukseen järven rannalle. Edessä on tiedossa kehittävää keskustelua ja mukavaa, leikkisää yhdessäoloa. Tässä vaiheessa omat kokemukset tällaisesta hauskasta reipashenkisestä työporukan yhdessäolosta saa niskakarvat pystyyn ja ahdistuskäyrän nousuun. Oli melkein helpotus kun verinen tappomeininki alkoi. Strandberg tykkää verestä. Kyllä tämä kauhukirjaksi menetteli hyvinkin, ihan loppuun saakka.
Freia on kohdannut matkallaan pettymyksiä ja hänen luottamuksensa Björniin on horjunut. Nordlandin kuninkaan Haraldin avulla hän voisi päästä tapaamaan näkijää ja saada mahdollisesti lisää tietoa omasta kohtalostaan. Freia ei ole kaikkien suosiossa ja hänestä koetetaan hyötyä, häntä pidetään uhkana. Juonittelujen verkko kuitenkin kasvaa ja jälleen kerran Freian on punnittava kehen hän voi luottaa, ja kuka on ansainnut matkan suoraan Helheimiin.
Wow mikä kirja. Meni heti mun top 10.
Marlen Haushoferin Seinä ei ole vain selviytymistarina vaan tutkimus siitä, mitä ihmisestä jää jäljelle kun roolit, peilit ja yhteiskunta katoavat. Valkoinen varis odottaa lopussa, eikä paluuta enää ole.
Siis OMG!! Mun pää on ihan tyhjä. Tää kirja oli alusta loppuun mielenkiintoinen, jännittävä, ja romantiikkaa???????? pullollaan. Siis ah tässä on hyvä kirja!. Innolla lähden lukemaan toista osaa????
Tapahtumat sijoittuvat 1930 luvulle. Tuntuu, että oltaisi vielä kauempana menneessä, koska hylkeenpyytäjä seurue tuntui aika takapajuiselta porukalta.
En pitänyt hylkeenpyynti kohtauksista ja niihin liittyvistä turhasta eläimille aiheutetuista kärsimyksistä ja sen kuvailusta. Mutta kai sekin tarinan osa oli kestettävä kokonaisuutta silmällä pitäen. Kohtauksissa tuli selkeästi ilmi henkilöiden luonne, joka pohjusti kertomusta sen edetessä.
Kirja muodostuu kolmesta pienoisromaanista, joista ensimmäinen on saanut Hugo-palkinnon. Ensimmäinen osa, joka on julkaistu v. 1968, on erinomainen. Toistettaessa tarinakuviota kolmesti taso ja uskottavuus laskee. Sisältää paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten ylitasku, jonkalaista ideaa on myös Harry Potter -tarinoissa ja tuoreessa Valerian-elokuvassa käytetty. Vieraillaan myös silmäkirurgilla, mistä tuli mieleen Blade Runner -elokuva. Yhdestä kohtauksesta myös Mad Max tuli mieleen.
Virkistävä lukukokemus, kaikkea ei kädestä pitäen lukijalle selitetä. Kehyksenä on George Orwellin 1984:n tapainen totalitäärinen yhteiskunta ja maailmanjärjestys. Pääosassa on aikuisia, joilla on omat hetkittäiset vahvuutensa, epävarmuutensa, pelkonsa ja heikkoutensa.
Saatiin tämäkin tarina päätökseen! Alku on vauhdikas. Huolia ja murheita on tiedossa sekä sankariparille että heidän lähipiirilleen. Jos jokin voi mennä pieleen, niin se menee ja pahasti. Tätä vyyhtiä aletaan sitten selvittelemään ja maailmakin pitää pelestaa. Kirjoista tutut henkilöhahmot saavat tässä kirjassa lisää palstatilaa ja siitä isot lisäpisteet. Kuumaan romantiikkaa ei juuri ole ja sekin alkaa tuntua jotenkin päälleliimatulta. Tarina vie menessään, mutta päällimmäiseksi jäi mieleen lässähtänyt loppu.
Carrie on rankka kirja koulukiusaamisteemoineen. Vaikka kauhu keskittyy telekinesiaan ja sen voimaan, minusta tarinassa surullisinta ja kauheinta oli yksilön kokema kiusaaminen, niin kotona kuin koulussa. Kirjan rakenne on rikkonainen, mikä hieman häiritsi, mutta ymmärrän sen tyylilajina. Ahdistava teos. Luin kirjasta vuoden 2024 painoksen, jossa oli kohtalaisen pitkä Margaret Atwoodin esipuhe.
Sarjan toinen osa alkaa sellaisella ryminällä, että oksat pois! Nyt tarinana on perinteisempää fantasiaa, yllättäviä juonenkäänteitä ja outoja sattumuksia. Henkilöhahmot saavat uutta syvyyttä. Ja lopussa odottaa sellainen koukku, että kolmas osa pitää napata heti kuunteluun!
Elly Griffiths on ennestään minulle tuntematon kirjailija, mutta uutukainen suomennos, Kuolema ei katso aikaa, tuli otettua lukulistalle, koska se sekoittaa dekkaria ja aikamatkustusta. Tieteisosuus on vähäistä, mutta dekkaripuoli rullaa kerronnallisesti kivasti ja oli tämän hetkiseen tunnelmaan sopivan kevyttä. Aikamatkustus sinänsä ei ole mitään uutta, kun selvitellään ns. Kylmiä tapauksia tai jotain historian yksityiskohtia. Tässä tapauksessa mennään 1800-luvun puoleen väliin. Teos on Ali Dawson -sarjan eka osa, toinen on jo ilmestynyt englanniksi. Pienellä varauksella luen kakkososankin, jos se suomennetaan.